Kapean kujan varrella vanhan Rooman ahtaimmassa ja
harhasokkeloisimmassa kaupunginosassa on pieni, melkein huomaamaton
kirkko, yksi noista lukemattomista pyhäköistä, jotka täällä melkein
joka askeleella tarjoavat hurskaille sieluille rauhaa ja uteliaille
silmille muinaismuistojen löytöjä. Tässä hartauskappelissa, joka
unohduksen ja hiljaisen rappeutumisen tomun peittämine kalleuksineen
on kuin Kirkko-äidin, tuon ylhäisen miljoona-omistajattaren hyljätty
romu-ullakko, nähdään muuan värilliseen lasiin, bysantilaisen jäykästi
leikattu ryhmäkuva. Se ei ole sen ihmeellisempi kuin tuhannet muut
samankaltaiset. Persoonattomin piirtein, mutta ylhäisen-hienoin
ääriviivoin se kuvaa miestä ja naista, jotka polvistuvat toistensa
eteen, nainen nöyrästi painaen päänsä alas, mies haltioitunein elein
kohottaen kätensä taivaalle. Ja kuvan alla on kiemuraisin koukeroin
sirosti koristeltu kirjoitus »Gratianus ja Dolabella».
Keitä he mahtoivat olla? Kirkko ei tunne sennimisiä pyhimyksiä.
Mutta kirkkoherralla, vanhalla pater Giovannilla, on hallussaan
paljon salaisuuksia, joita kirkko ei tunne. Hänen kellastuneitten
papereittensa joukossa on myös seuraava tämännimisiä henkilöitä koskeva
katkelma:
* * *
Gratianus ja Dolabella olivat ääneti astelleet pitkin tomuista
päivänpaahteista polkua ja tulleet vihdoin yksinäisen Janiculuksen
korkeina malle kukkulalle.
Munkin ja nuoren tytön välillä, jotka olivat mestarin ja opetuslapsen
suhteessa toisiinsa, oli tällä kertaa jotakin painostavaa aivan kuin
pilvissä, jotka riippuivat raskaina laskevan päivän ympärillä. Vaieten
he istuutuivat ruohomättäälle leveän pinjapuun alle.
Vihdoin virkkoi tyttö:
— Isä, rakastatko sinä Roomaa?
— Mikä kummallinen kysymys, tyttäreni, vastasi munkki vältellen.
Enemmän tulee rakastaa Jumalaa kuin maailmaa.
— Niin, minä tiedän, jatkoi Dolabella, että halu, joka vetää meitä
tälle vuorelle, on aivan erilaisista lähteistä kotoisin. Sinä tulet
tänne sen tähden, että tämä on Rooman Golgata, pyhän Pietarin
ristinpuun paikka, ja minä sen tähden, että tahdon silmilläni ja
sielullani syleillä tätä kaupunkia yhä uudestaan ja uudestaan, sen
palatseja ja basilikoja, niin, itse tuota Neron puutarhojen himmenevää
uomaa, jonka yllä kerrotaan hänen kirotun henkensä vieläkin korppina
leijailevan. Kristityt ovat kironneet kaiken kauniin, mutta minä
rakastan kauneutta. Niin, minä rakastan sinua, _Roma septicollis,
Roma rotunda_, josta kristityt väittävät, että sinä juuri olet se
Ilmestyskirjan vaimo, joka istuu seitsemän vuoren päällä, sinun
pakanuutesi ja loistosi laskevaa päivää minä rakastan! Minkä minä
mahdan sille, isä Gratianus! Minä rakastan iltaa enemmän kuin aamua,
mennyttä enemmän kuin tulevaa. Mutta ymmärräthän sinä minut, sinä,
joka olet enemmän filosofi kuin munkki. Niin, kunpa sinä vain et
olisi valemunkki niinkuin minä olen valekristitty! naurahti tyttö
kujeilevasti.
Munkki painoi päänsä alas.
— Noitten sinun sanojesi johdosta on minun tehtävä raskaita syytöksiä
itseäni vastaan, puhui hän hiljaa. Pelkään, että liika oppi on
vahingoittanut sinun sieluasi. Sinä olet Rooman oppinein nainen,
Dolabella, ja tiedät sen itse, mutta mitä se hyödyttää sinua, jos olet
saanut sielullesi vahingon. Ja minä, minä olen saattanut nuoren henkesi
noiden vaarallisten hurmioiden valtaan! Kuinka sanoo Kristus: voi sitä,
joka pahentaa yhden näistä pienimmistä, parempi olisi, että myllynkivi
ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren syvyyteen!...
Tyttö vain nauroi:
— Aina sinä saarnaat, isä Gratianus, ja syytät itseäsi kaikesta
turhasta. Se on sinun ainoa vikasi. Ole huoleti! Olen kyllä paha, mutta
ilman sinua olisin vielä pahempi. En ole tosin mikään rakkauden esikuva
kuten sinä, joka olet niin hyvä, jalo, puhdas ja virheetön, mutta
sen minä sanon sinulle, että ellei sinua olisi ja sinun kirjastoasi
Senecoineen ja Platoineen, noine kaikkine kauniine pakanoineen, olisin
oikea hirviö, ja viha olisi aikoja sitten myrkyttänyt minun sydämeni.
Ilman sinua, joka olet ainoa ihminen maailmassa, joka minua orpoa
koskaan on rakastanut ja huoltanut, minä en uskoisi kestään elävästä
olennosta hyvää, minä vihaisin kaikkia kristityitä. Niin, niin, isä,
älä puistele päätäsi! Yhtä vähän kuin kuvanveistäjän tarvitsee olla
kaunis tehdäkseen kauniin veistoksen, yhtä vähän tarvitsee kristittyjen
toteuttaa sitä rakkauden oppia, jota he levittävät. Sen olen todennut.
Ensimäisten marttyyrien aika on ollut ja mennyt. Valtion kirkko antaa
etuja. Ihmiset ovat yhtä julmia, kovia ja pahoja kuin ennenkin, mutta
lisäksi rumempia, valheellisempia, luihumpia, matelevampia kuin ennen,
pelkkiä orjia, jotka köyristävät selkänsä kaikista Rooman porteista
sisään hyökkääville vihollisille, jotka syöksevät Rooman valtakunnan
häviöön!
— Roomasta on sen sijaan tuleva Jumalan valtakunnan pääkaupunki,
vastasi munkki. Rooma voittaa toisilla aseilla. Ei tappaa, ei olla
pahaa vastaan...
— Mutta minä tahdon olla pahaa vastaan! huudahti tyttö säihkyvin
silmin. Minä tahdon tehdä oikein ja vaatia oikeutta!
— Rakkaus on suurempaa kuin oikeus. Ikuinen oikeuskin voi rakastaa...
— Rakastaa! toisti tyttö halveksivasti. Minä en voi. En kaikkia,
niinkuin sinä opetat, isä Gratianus. Eikö riitä, että rakastan sinua,
isä!
Dolabella silitti hyväileväsi munkin kättä.
— Jumalan armo ei ole vielä paistanut sinun ylitsesi, Dolabella.
— Minä en tahdo armoa, ainoastaan oikeutta, intti tyttö itsepäisesti.
— Sinussa on henkistä ylpeyttä, joka ei ole Jumalalle otollista,
jatkoi isä Gratianus, itsehyväistä kylmyyttä, joka sulkee sielusi
iankaikkiselta rakkaudelta. Ja minä, sinun opettajasi, olen johdattanut
sinut pakanallisten filosofien harhakuvitelmiin! Minä olen vanha,
minulla on pitkän elämän kokemukset takanani ja Jumala on minua niillä
vahvistanut, minä kestän ne kyllä. Mutta sinä olet nuori ja kokematon.
Sinulle ne käyvät vaarallisiksi. Meidän täytyy lopettaa yhteistyömme,
Dolabella!
— Sinäkö tahtoisit työntää minut luotasi, oppi-isäni, sinä, minun ainoa
turvani! Mihin silloin joutuisin! Lasket leikkiä! Sinäkö tahtoisit
vieroittaa minut siitä henkisestä maailmasta, joka on ainoa lohtuni
yksinäisyydessäni! Ei, sitä sinä et tee, et niin teekään, mairitteli
Dolabella lapsekkaalla äänellä. Mistä saisit paremmankaan apulaisen?
Väkisinhän minä työntäydyin tietorikkaaseen yksinäisyyteesi. Minä itse
sen tein. Mutta olethan ollut tyytyväinen minuun. Sinäkö olisit tehnyt
minut ylpeäksi, sinä nöyryyden apostoli! Etkö muista, kuinka ylpeä olin
jo kohdatessamme toisemme? En huolinut apuasi armosta, vaan ansiosta,
vaikka olin orpo ja hyljätty. Ei, toinen on syy minun sydämeni
kylmyyteen, josta minua soimaat ja itseäsi. Minä voin kertoa sinulle
kaikki, isä, senkin, joka on syvin salaisuuteni... Niin, on totta, että
minussa on jotakin jäistä ja kovaa, jotakin sulamatonta täällä sydämen
ympärillä. Olen aina ollut sellainen. En ole koskaan voinut itkeä
niinkuin muut lapset, en purkaa sydäntäni niinkuin muut nuoret tytöt.
Minä luulen, että minulla on kuollut sielu...
— Sanoitko sinä: kuollut, kuollut sielu! huudahti munkki kavahtaen
pystyyn. Kuollut...
— Rakas isä Gratianus, rauhoitu toki, hyvitteli tyttö. Heti ensi
sanasta noin säikähdät. Olenko minä siis todella niin paha? Näetkös, se
johtunee siitä, että minä en lapsena koskaan ole saanut rakkautta ja
että minua niin kauan kuin muistan on jäytänyt viha — viha omaa isääni
kohtaan.
— Isääsi kohtaan! Tiedätkö sinä siis jotakin hänestä? kysyi munkki
hätäisesti.
— Sinä luulit, että olin aivan teiden tietymättömien tuoma löytölapsi.
Niin olinkin, mutta äitini vanha orjatar Akabe ehti kuiskata minulle
kuollessaan erään salaisuuden. Isäni oli muinen arvossapidetty,
ylhäinen ja oppinut roomalainen, hyvä ja jalo mies, joka ei kenellekään
tehnyt vääryyttä. Mutta sitten — hän kääntyi kristityksi. Ja silloin
heräsivät pahat voimat hänen sydämessään. Hän hylkäsi äitini,
hävitti omaisuutensa ja hävisi itse jonnekin, missä nuo maanalaiset
syöpäläiset asustivat. Äitini, joka synnytti minut mitä suurimmassa
kurjuudessa, koetti hellyttää isääsi luokseen kääntymällä itsekin
kristinuskoon. Mutta turhaan. Hän kuoli suruunsa ja minä jäin ihmisten
jalkoihin niinkuin hylkykoiran pentu, minä patriisien tytär! Onko siis
ihme, jos kaiken tämän jälkeen vihaan kristityitä ja epäilen heidän
rakkauden-oppiaan?
— Etkö voisi antaa anteeksi isällesi, Dolabella? kysyi Gratianus
hiljaa. Hän ehkä on erehtynyt ja katunut erehdystään. Kaikki me olemme
erehtyväisiä. Etkö sinä, tyttäreni, koskaan ole erehtynyt?
— En tiedä. Minulla lienee ollut niin vähän tilaisuutta tehdä
erehdyksiä. Ja jos olisin tehnyt pahoin, kärsisin tekoni. Se on minusta
kauniimpaa kuin anteeksipyyntö... Minä en tahdo antaa enkä pyytää
anteeksi.
— Ehkä isäsikin on kärsinyt paljon... Vasta kärsimys kypsyttää ja
pehmentää. Sinä olet niin kova ja heltymätön, Dolabella. Puhut julmia
sanoja. Jos on tuollainen luonne kuin sinulla, saa elämässä kärsiä
paljon... ja hänellä oli samanlainen luonne kuin sinulla.
Dolabella katsoi suurin, kummastunein silmin munkkiin.
— Tunsitko sinä sitten isäni?
— Tunsin.
— Etkä ole koskaan siitä sanallakaan maininut?
— Minulla on ollut siihen syyni.
— Elääkö hän ehkä vielä?
— Elävä kristitty on kuollut maailmalle, tyttäreni. Mutta maailma oli
aikoinaan hänelle hyvin rakas.
— Mitä sinä tiedät isästäni? Sinun täytyy kertoa minulle kaikki,
kaikki! pyysi tyttö kiihkeästi.
— Totta on, puhui Gratianus harvakseen, kuin muistellen jotakin
kaukaista tarua, että hän kerran oli ylpeä ja ylhäinen herra ja hän
luuli myöskin, aivan kuin sinä, ettei hän koskaan tehnyt erehdyksiä,
että hän oli virheetön, sentähden ettei hänellä ollut niitä tavallisia
paheita ja heikkouksia, mitä ihmisillä yleensä on. Hän oli sitä,
mitä Kristus nimittää fariseukseksi: ei tekopyhä, mutta rajallinen,
muodollinen, itsetietoisesti hyveellinen, kopea ja korska, pieni ja
kylmä, sillä Jumalan tuli ei ollut silloin vielä iskenyt häneen. Hän
oli kristilliset moraalisäännöt täyttävä pakana, joka luuli voivansa
kirkkain kasvoin tulla Jumalan tuomioistuimen eteen ilman Vapahtajaa...
Siihen aikaan oli Hippon piispa Augustinus kuuluisa, ja lukemattomia
ihmisiä kääntyi hänen hehkuvan uskonsa voimasta kristityiksi, heräten
syvään synnintuntoon ja Jumalan armon ihanuuteen. Nyt isäsi, tämä
synnittömäksi itseään kuvitteleva ihmisparka, tahtoi koetella ja
kiusata tuota pyhää miestä ja hän päätti purjehtia meren yli Hippoon
väittelemään Augustinuksen kanssa.
Haahden kuljettaessa häntä myötäisellä tuulella kohti Afrikan rantoja
hän mielessään nautinnolla kuvitteli, miten loistavasti hän sanoin ja
teoin todistaisi tuolle sairaloiselle intoilijalle kaiken lunastuksen,
synnintunnon, katumuksen ja armon mitättömäksi, ja hän hymyili tälle
ajatukselleen jo edeltäpäin.
Hän katseli ympärilleen, eikö hän jo mahdollisesti laivalla löytäisi
sopivaa puhetoveria tästä asiasta.
Silloin hän purren laiteella huomasi vanhan miehen, jonka huulet koko
ajan sopottivat jotakin rukousta.
Isäsi kysyi häneltä:
»Oletko sinäkin kristitty?»
»Olen herra», vastasi vanhus.
»Minkätähden olet kristitty?» kysyi hän edelleen.
»Siksi, että olen suuri syntinen ja tarvitsen Jumalan Karitsan veren
sovitusta», vastasi puhuteltu.
»No se sopii sinulle, jos et muuten kerran voi elää kunnon miehen
tavoin ja ihmisiksi», sanoi ylvästelijä kevyesti. »Olen aina sanonut,
että natsarealaisen uskonto on erinomainen yhteiskunnan hylyille,
orjille ja heikkoluonteisille. Mutta ei paremmille ihmisille.
Katsopas esimerkiksi minua, ystäväiseni, minä voin varsin hyvin elää
hyveellisesti ilman Jumalan Karitsaa. Etkö usko, että minä olen yhtä
hyvä Jumalan lapsi kuin sinäkin?»
»Jokainen, joka ei usko syntein anteeksiantamukseen ja Jeesukseen
Kristukseen, on kadotettu», vastasi vanhus.
»Mutta kun minulla ei ole syntiä», intti isäsi.
»Ei kenkään voi täyttää lakia», sanoi vanhus nöyrästi.
»Mikä on laki?» kysyi isäsi.
»Se, minkä Jumala itse on säätänyt, ja jonka Mooses kirjoitti
kivitaululleen», vastasi ukko.
»Minä tunnen nuo kymmenet käskyt», sanoi herjaaja, »eikä niiden
joukossa ole yhtään, joka houkuttelisi minua rikkomukseen. Minä olen
rikas, en halua varastaa enkä ryövätä ketään. Olen lempeäluontoinen, en
voi edes lyödä toista, vielä vähemmin tappaa. Lihan himoja ei minulla
ole koskaan ollut, epäjumalankuvia en ole koskaan kumartanut, isääni ja
äitiäni olen kunnioittanut. Mitäs sanot, ukko?»
»Sanon vain: älä kiusaa Jumalaa, nuori mies. Ennenkuin uusi päivä ehtii
koittaa, olet sinä tuhannesti ehtinyt rikkoa jokaista käskyä vastaan»,
lausui vanhus profeetallisella äänellä.
»Mitä», huusi laintäyttäjä, »väitätkö sinä, että minä aamuun mennessä
olisin ehkä ryövännyt jonkun tai ehkä tappanut! Jos voit minusta
todistaa jotakin sellaista, ennenkuin aamu koittaa, niin totisesti on
tämä haahti tuova yhden kristityn lisää Augustinuksen jalkoihin!»
Näin sanoen lähti isäsi makuusoppeensa puolittain huvitettuna,
puolittain äkeissään tuon kristityn miehen tavattomasta
itsepäisyydestä, johon eivät edes selvät tosiasiat tehonneet.
Yöllä näki hän ihmeellistä unta.
Hän oli seisovinaan pimeällä, autiolla kentällä, josta hän ei ensin
erottanut mitään. Mutta vähitellen alkoi sen pohja liikkua kuin
suunnaton, tuhatkiemurainen käärmeen pesä. Mutta nuo liikkuvat
kiemurat eivät olleet käärmeitä, vaan ihmisten jäseniä, verisiä,
silvottuja käsiä ja jalkoja, hyytyneessä hurmeessa huppeloivia päitä
ja sydämiä. Ja ne huusivat kaikki hänelle: »Sinä olet tappanut
meidät!» »Miten minä olisin voinut tappaa tiedät», huokasi hän kylmän
hien noustessa hänen otsalleen, »en ole ikänäni kädessäni sotikalpaa
pitänyt!» »Salamurhaaja, pelkuri», rääkyivät vastaan nuo verettömät
kummitushuulet, »kun et uskaltanut itse tappaa, lähetit orjasi,
pestatut palkkajoukkosi tappotanterille, lähetit viattomat viattomia
murhaamaan! Sinä olet meidät tappanut!»
Kauhuissaan lähti hän juoksemaan pakoon silvottujen haamujen huutoa,
mutta silloin ympäröi hänet taaja joukko piilukirvesmiehiä, tuli
punaiset pyöveliviitat hartioilla. Vaahtoavin suin ja veristävin
silmin he karjuivat: »Ja meistä, meistä sinä olet tehnyt teilaajia,
pakottanut meidät kuolemansyntiin, sinä murhaajain värvääjä, rikosten
siittäjä, rikollisempi kuin me! Sinä yksin olet syypää! Tulkoon meidän
vuodattamamme veri sinun ylitsesi!»
Kotvan kuluttua pääsi hän vainoojiensa käsistä kuitenkin syvään
metsännotkoon, jonne tuo kadotettujen kuoro ei enää kuulunut. Mutta
silloin alkoi vuorelta hänen edessään kuulua kopinaa ja kapsetta ja
kun hän katsahti ylös, huomasi hän, että metsä, jota se kasvoi, ei
ollutkaan oikeaa metsää, vaan jättiläishirvien sarvista muodostunutta
ryteikköä. Ja sen lomista kaikkialta tuijotti verisiä, syyttäviä
silmiä. »Meidät kaikki sinä olet huviksesi teurastanut, meidät kaikki»,
ne haastoivat.
Taas riensi hän pakoon. Vihdoin oli hän kotipihallaan ja päästi
helpoituksen huokauksen. Mutta samassa oli kuin koko piha olisi
huokaissut. Hän vilkaisi taakseen. Pieni, valkea lammas siinä vain
seisoi ja puhui ihmisen äänellä: »Minuakin sinä olet syönyt, minuakin!
Kuinka oli sinulla sydäntä?» Mutta lammasta seurasi sekava kulkue
raavaskarjaa, lehmiä, mahtavia härkiä, kirkassilmäisiä vasikoita,
sitten lihavia sikoja, jäniksiä, kalkkunoita ja kukkoja, fasaaneja,
suuria merihummereja, limaisia ankeriaita, jättiläissampia, nopeasti
puikkelehtivia pikkukaloja, pyöreitä ostereita, lentäviä, uivia,
matelevia olentoja pyörryttävässä myllerryksessä. Ja äkkiä hyökkäsi
koko tämä satatuhantinen eläinkansa röhkien, määkien, vinkuen, mylvien
ja kaakottaen hänen kimppuunsa. Siihen hän heräsi.
Suurina karpaloina valui tuskan hiki hänen ohimoiltaan. Ei milloinkaan
ennen ollut painajainen häntä siten rasittanut. Kauan hän vääntelehti
ja kääntelehti, ennenkuin hän uudelleen nukkui. Taas näki hän unta.
Hän oli olevinaan jälleen kotonaan. Laajat viljavainiot lainehtivat
hänen edessään kuin kulta, ja puut nuokkuivat hedelmätäysinä hänen
päänsä päällä. Yht’äkkiä alkoi yksi korsi kohota pitemmäksi muita. Ja
tähkällä oli ihmisen kasvot. Ja kun hän tarkemmin katsoi peltoaan,
huomasi hän, että kaikki tähkät olivat samanlaisia, ettei vainio
kasvanutkaan viljaa, vaan rivi rivissä tiukkaan aaltoilevaa kansaa. Hän
tunsi siinä omia palvelijoitaan, alustalaisiaan ja orjiaan. Alastomin,
hiestä kiiltävin, kuparinruskein hipiöin he siinä huojuivat kuin
tähkät tuulessa ja lauloivat jotakin, jotakin kamalaa ja hurjaa, ja
naisten tukka hulmusi kuin rantaruohikko myrskyllä. Hän näki yhteen
puristettuja nyrkkejä, kuuli kirouksia, uhkauksia ja syytöksiä: »Me
olemme antaneet sinulle nuoruutemme, parhaat voimamme, henkemme ja
elämämme, me olemme koonneet sinulle rikkautta ja yltäkylläisyyttä!
Sinä, sinä olet antanut meidän riutua nälkään ja tautiin, olet hitaasti
meidät kurjuudella kuihduttanut, katkeruudella myrkyttänyt! Olet
tehnyt meistä hylkyjä, tylsämielisiä, rikollisia ja varkaita, sinä,
jolle olemme uhranneet hikemme ja veremme!» Ylinnä muita riehui nuori,
kalvetustautinen nuorukainen sähisten kuin käärme: »Sinä syytit minua
kerran varkaudesta, muistatko, sinä kaikkien varkaiden kuningas, sinä
ruoskitit minut puolirammaksi siitä syystä, että henkeni pitimiksi
pimitin sinulta kurjan hopeakauhan, jota sinä väitit omaisuudeksesi,
vaikka se on vain muru siitä ryöstötavarasta, jota väkivallalla,
vääryydellä ja julmuudella olet anastanut lähimmäisiltäsi. Ei mikään
ole ihmisen omaa muu kuin elämä ja sen olet sinä minulta tuhonnut, ja
tuhansilta muilta. Minä varastin sinulta kuolleen metallikappaleen,
mutta sinä, sinä varastit minulta äitini! Muistatko? Sinulla oli
iloinen juhla sinä iltana, äitini vietiin sinne. Hän oli silloin
nuori ja kaunis. Sinä iltana kadotin minä hänet. Sinä iltana kadotin
minä enemmän kuin mitä mitkään maailman aarteet voivat korvata. Nyt
hän ryömii mielipuolena nelinkontin kuin saastainen narttu miehien
jälessä. Kuka meistä on suurempi varas, kuka? Kirous olkoon sinun ja
sinun kaltaistesi yllä!» »Kirous, kirous!» huusivat kaikki. »Tarttukoon
pala sinun kurkkuusi, muuttukoot ne hedelmät, jotka sinulle olemme
kasvattaneet, tulipalloiksi, jotka tuhoovat sinut ja sinun siemenesi!»
Samassa räjähtivät kaikki hedelmät puissa sanoin kuvaamattomalla
pauhinalla ja kaikki hukkui tuleen.
Ääneensä huutaen hän heräsi.
Tällaistako on siis synnin tunto? ajatteli hän. Tyhjästä syntyvä
mielikuvituksen pakkomielle, kuten uskokin! Mielikuvitus on todellakin
hirveämpää kuin todellisuus. Tähän ajatukseen hän nukahti uudestaan.
Vielä kerran näki hän unen. Hän oli näkevinään oman vaimonsa
Nikomedian. Tämä makasi kullalla ja jalokivillä koristettuna
upealla leposohvalla, mutta hänen kasvonsa olivat harmaat ja
tuskasta vääntyneet. Ja kun hän lähemmin tarkasti häntä, näki hän,
että Nikomedian ruumis jalokivien alla oli yltä yleensä ruven ja
syöpäläisten peitossa. »Sinä olet surmannut minun sieluni!» voivotti
Nikomedia. »Sinä olet surmannut sen lihan himolla, silmäin pyynnillä
ja elämän koreudella, nyt syövät madot minun ruumiini eikä minusta jää
mitään jälelle! Pelasta edes lapseni!» Nikomedia viittasi kehtoon.
Kun isäsi tuskissaan riensi kehdon luo, olikin se aivan tyhjä. Mutta
kuin sumun sisästä oli hän erottavinaan pienen lapsenkäden, joka teki
ikäänkuin torjuvan eleen ja hän oli kuulevinaan pienen äänen huokaavan:
»Minullakin, minullakin on kuollut sielu!»
Kuin mielipuoli syöksyi hän herätessään laivan kannelle. Kuu kumotti
taivaalla punervan leppoisena ja aallot löivät tasaisesti purren
laitoja vastaan, mutta onnettoman mielessä myllersi myrsky.
»Tämä ei ole enää unta, tämä on totisinta totta», ähkyi hän.
»Pahantekijä olen aina ollut, vaikk’en ole sitä ennen tiennyt. Vasta
ensi kertaa näen nyt itseni kuin kuvastimesta. En koskaan enää saa sitä
silmistäni! Syntieni näyt tulevat olemaan yhtä loputtomat kuin tie
täydellisyyteen on pitkä. Sen ymmärrän nyt. En kestä sitä. En uskalla
enää valvoa enkä nukkua, en uskalla elää. Oi, vanhurskas tuomari, koska
todella olen niin suuri murhamies ja rikollinen ja olen menettänyt niin
monta elävää sielua, niin ota edes tämä yksi henkeni niiden hinnaksi!»
Hän oli juuri hyppäämäisillään laidan yli mereen, kun raskas käsi
laskeutui hänen olalleen. Siinä oli tuo sama kristitty vanhus, jonka
kanssa hän edellisenä iltana oli laskenut niin jumalatonta pilaa.
»Luuletko sinä», sanoi hän, »että voit päästä aikaisemmista
murhasynneistäsi vapaaksi liittämällä niihin vielä yhden? Tai luuletko
sillä voivasi hyvittää niitä, joita vastaan sinä olet rikkonut?
Saatatko palauttaa menetetyn elämän? Saatatko tehdä tekemättömäksi
tehdyn? Saatatko kiertää ajan pyörän taaksepäin? Etkö jo huomaa
voimattomuuttasi inhimillisen oikeuden ja vielä enemmän ikuisen
vanhurskauden edessä?»
»Niin, en millään voi sovittaa rikoksiani», huokasi isäsi murtuneena.
»Mutta minä en jaksa enää elää tällainen syntitaakka hartioillani, nyt
kun silmäni aukenivat sen näkemään. En voi muuta kuin kuolla.»
»Jeesus Kristus on kuollut puolestasi», puhui vanhus, »sinun ja
kaikkien puolesta. Vaikka syntisi olisivat veriruskeat, pitää niiden
lumivalkeiksi tuleman. Ikuinen vanhurskauskin voi rakastaa, poikani.
Heitä itsesi Jumalan armohuomaan! Hän itse sulkee silmäsi, niin ettet
näe enää oman turhuutesi kuvia. Ja niin sinä heräät Jumalassa ja näet
iankaikkisen, näet Jumalan ihanuuden! Samoin kävi kerran minunkin, ja
sentähden minä olen rukoillut koko tämän yön sinun puolestasi, että Hän
avaisi armohelmansa sinunkin harhaantuneelle sielullesi!»
»Kuka siis olet, sinä pyhä mies?» kysyi isäsi vavisten.
»Ainoastaan suurin syntisistä ja halvin Jumalan palvelijoista», vastasi
vanhus, »olen Augustinus».
Tämän jälkeen isäsi palasi takaisin Roomaan ja teki aivan niinkuin
äitisi orjatar on sinulle kertonut. Mutta hän ei tehnyt sitä rakkauden
puutteesta, vaan voidakseen edes hiukan sovittaa sitä pahaa, minkä hän
oli saanut aikaan, niin, pelastaakseen äitisi kuolemattoman sielun
lihan himosta, silmäin pyynnistä, elämän koreudesta, kaikesta siitä,
mikä vieroitti hänet Jumalasta. Niin syntinen ja rikollinen tunsi isäsi
silloin olevansa, ettei hän uskaltanut edes omaa lastaan lähestyä. Tuo
unissa näkemänsä torjuva, pieni käsi varoitti häntä. Hän ei saanut sitä
koskaan pois mielestään. Mutta sitten hän alkoi epäillä käsittäneensä
näyn väärin: ehkä olikin se kutsuva hätämerkki. Ja niin hän ei
voinutkaan vastustaa maallista rakkauttaan, vaan veti tuon rakkaan
lapsensa oman syntisen sielunsa kera kadotukseen...
Isä Gratianuksen ääni petti. Hän peitti kasvonsa käsiinsä.
Dolabella katsoi häneen tummin, polttavin silmin. Sitten hän syöksyi
hänen jalkoihinsa, puhjeten suureen, vapauttavaan itkuun.
— Kuinka en sitä heti arvannut! Sinähän se olet isäni, oma rakas isäni,
sinä se olet, sinä itse! Ja sinua minä olen vihannut. Voitko koskaan
antaa minulle anteeksi? Olen vihannut, mutta enemmän vielä rakastanut!
Anna minulle anteeksi, minun isäni, oma isäni!
— Jumalalle kiitos, sinun sielusi elää! huudahti Gratianus. Ja minä kun
jo luulin, että olin surmannut sinutkin!
— Kolmasti olet sinä antanut minulle elämän, ensin ruumiillisen,
sitten henkisen, ja nyt olet herättänyt sieluni kuolleista. Sinun
isänrakkautesi sen on tehnyt. Sieluni kaipasi isää.
— Jumalan rakkaus sen on tehnyt, lapseni, oma lapseni. Minä olen ollut
sinulle huono isä. Sinä kaipasit taivaallista Isää ja hänen armoaan. Ja
suurin hänen armolahjoistaan on nöyrä sydän. Muuten on kaikki tieto ja
oppi kiroukseksi. Muuten ovat kaikki kirjat vain kiviä Helvetin tiellä.
— Sinun sydämesi on kaunein kirja maailmassa. Ei ole Plato eikä
Seneca sen veroinen. Se opetti minulle sellaista, mitä ne eivät
voineet opettaa. Miten se sulatti sydämeni! Miten hyvä minun nyt on
olla, vaikka kyyneleeni virtaavat! Isäni, minä kiitän sinua kyynelten
lahjasta!
— Tulkoon niistä kuivumaton katumuksen lähde, jossa sielu puhdistuu
iankaikkista elämää varten. Rukoilkaamme sitä ja ylistäkäämme Jumalaa
hänen ihmeellisestä johdatuksestaan ja armorikkaasta varjeluksestaan,
tyttäreni!
Dolabella painoi nöyrästi päänsä alas. Ja isä Gratianus polvistui
hänen viereensä kohottaen kätensä taivaalle hiljaiseen rukoukseen ja
kiitokseen.
Tämä isän ja tyttären jälleentuntemisen hetki lienee se aihe, jota
tuntematon taideniekka on käsitellyt akkunamaalauksessaan.