Elelipä muinoin etäisessä maassa ja ajassa kuningas, joka oli
toisenlainen kuin kaikki muut, edesmenneet ja elävät.
Hän ei käynyt sotia eikä kantanut veroja, ei kaalauttanut hevosiaan
vihollisen veressä eikä rakentanut valtaistuintaan ruumisröykkiöiden
varaan, ei teettänyt työtä ruoskituilla orjilla eikä täyttänyt
aarrekammioitaan ryöstösaaliilla kuten ajan tapa vaati. Sentähden ei
myöskään hän eikä hänen kansansa ollut koskaan saavuttanut mainetta.
Mutta hänen valtakunnassaan, joka oli syrjässä maailman melskeestä,
elettiin rauhallista ja tyytyväistä elämää. Aamuisin veivät paimenet
huilua soitellen suuret käyräsarviset vuohikarjansa laitumille ja
ajoivat pistinsauvoilla jukuripäisiä härkiä. Pitkin päivää ahersivat
miehet muhevilla pelloilla, joita aurinko ja sade siunasivat, ja
vakaat aasit ja muulit astelivat yhtämittaa askareillaan kuljettaen
öljypuun valkeita ja mustia hedelmiä ja täyteläisiä lyhdekimppuja
korjuuseen. Iltaisin kirmasi nuori väki lähteiden ympärillä. Pojat
seurasivat tyttöjä, jotka mennä keinuttelivat täysinäiset vesiastiat
päälaellaan, ja kuiskivat heidän korviinsa lemmekkäitä sanoja. Mutta
vanhat vaimot pysyttelivät kotosalla tasaisesti talon töitä toimitellen
ja lapsenpallerot pyörivät heidän helmoissaan hilpeästi piipittäen ja
tirskuttaen niinkuin linnunpoikaset vesikouruilla.
Toisin sanoen kansan elämä oli särkymätöntä idylliä, sillä kuninkaan
varjo ei langennut raskaana kenenkään ylitse ja hänen kätensä oli niin
keveä, ettei se kuplaistakaan särkenyt.
Hän ei ympäröinyt itseään loistolla eikä ylellisyydellä, ei ylhäisillä
hoviseuroilla eikä kovasilmäisillä piilunkantajilla. Hän oli näöltään
kuin kuka hyvänsä hänen halvimmista alamaisistaan. Ja kuitenkaan ei hän
ollut kuin yksikään heistä.
Kuninkaalla oli kyllä oma aarreaittansa hänelläkin ja omat
henkivartiansa, mutta niistä vain ei tiennyt kukaan, ne kun olivat niin
tuiki toisenlaisia kuin mihin ihmiset yleensä olivat tottuneet. Hänen
aarreaittanaan oli kirjasto, jonka vertaista ei ollut olemassa, hänen
henkivartioinaan hänen kaksi henkiystäväänsä: ministeri, joka oli siitä
ihmeellinen, että hän halveksi valtaa ja uskoi enemmän kaikkivaltiaan
kaitselmuksen hallituskykyyn kuin omaansa, ja kirjastonhoitaja, joka
oli niin viisas, että hänet olisi voinut laskea yhdeksi maailman
seitsemästä viisaasta.
Tässä pienessä ystäväseurassa viihtyi kuningas silloin, kun hän
ei ollut kirjastossaan, jossa hän kuitenkin vietti suurimman osan
aikaansa. Ja mitä enemmän hän siellä oleskeli, sitä vaikeammaksi kävi
hänen sieltä erota. Hän muuttui vuosi vuodelta yhä enemmän ihmis-araksi
ja näytti aivan kuin häpeävän sitä, että hän oli kuningas.
Kansa tuskin enää muisti, että sillä oli hallitsija, ja muut kuninkaat
tuskin huomasivat, että hänellä oli valtakunta. Siksipä sitä ei
myöskään huomattu valloittaa.
Luonto ja luodut olivat edelleen yhtä tässä ihmeellisessä maassa.
Maa kasvoi ja ravitsi, karja lypsi, ihmiset syntyivät, naivat,
elivät aikansa ja kuolivat. Ei tapahtunut mitään sellaista, joka
olisi pakoittanut ihmiset jakautumaan käskijöihin ja käskettäviin,
säätyihin, luokkiin tai järjestöihin. He kylvivät rauhassa luonnollisia
mielihalujaan ja koska he olivat ulkopuolella hyvän ja pahan
tietoisuuden, kantoivat he kohtalonsa tasaisella mielellä ja niittivät
palkakseen elämän iloa ja terveyttä.
Kaikki muut, paitsi kuningas, sillä hänellä oli luonnoton mielihalu:
tiedonjano. Mitä enemmän hän sitä tyydytti, sitä enemmän se häntä
kalvoi ja riudutti. Sitä surullisemmaksi ja hiljaisemmaksi hän kävi,
ja raskasmielisyys lepäsi liikkumattomana pilvenä hänen otsallaan.
Myös hänen kuumeiset silmänsä ja kalvaat kasvonsa puhuivat syvästä
sielullisesta kärsimyksestä. Tuntimääriksi saattoi hän jäädä otsa
rypyssä eteensä tuijottamaan näkemättä kuitenkaan mitään.
Vihdoin ministeri, joka oli kuninkaaseensa sydämellisesti kiintynyt,
katsoi velvollisuudekseen varoittaa tätä muutamin valituin sanoin.
— Herra kuningas, sanoi hän, tieto on vaarallinen yrtti, jota on
varovaisesti viljeltävä, muuten se tappaa. Katsokaa itse kuvastimesta,
herra, minkä näköinen olette? Kuolemansairaan tai elävältä haudatun! Ja
verratkaa itseänne ihmisiin tuolla ulkona, jotka eivät tiedä mitään,
mutta joiden posket hehkuvat elämän voimaa ja terveyttä, jotka ovat
tyytyväisiä ja tekevät työtä ilolla. Menkää hetkeksi heidän pariinsa ja
olkaa onnellinen!
— Onnellinen mistä?
— Siitä, että päivä paistaa ja linnut laulavat ja laihot kasvavat, että
luonto on niin runsas ja lempeä ja että itse kuulutte luontoon, että
veri suonissanne virtaa ja raikas ilma kulkee läpi keuhkojenne, että
jäsenenne liikkuvat, mielikuvanne kultahattaroina ajelehtivat ja ettei
teidän tarvitse ajatella yhtään mitään, että puhdas avara tähtitaivas
kaartuu yllänne elämän tutkimattoman salaisuuden sinetiksi!
Kuningas huokasi.
— Kun kerran olen oppinut ajattelemaan, en enää koskaan voi olla
ajattelematta, en enää koskaan, koskaan voi olla onnellinen, en sillä
tavoin! Kuin ihmiset ylipäänsä. Tai kuin olin aivan nuorena. En
koskaan, koskaan! Aina täytyy minun punnita ja pohtia, kysyä, saamatta
koskaan vastausta, tuntea masentavasti tietämiseni puutteellisuus
voimatta sitä koskaan täydentää, tutkia: mistä, mihin, miksi, mitä
varten. Turhanko vuoksi kaikki? Mikä on kaiken alla ja takana? Onko se
tyhjyys? Mitä enemmän olen oppinut, sitä vähemmän tiedän, mitä enemmän
ajattelen, sitä vähemmän voin tehdä mitään. Ajatus on sairaus, joka
ei enää irroita kynsiään siitä, johon se ne kerran on iskenyt. Enkä
edes halua päästä sen ikeestä, vaikka näen että se on turmioni. Se on
suloinen sairaus.
— Herra kuningas, jos sairautenne olisikin parantumaton, voitte ainakin
Jumalan avulla kestää sen voitollisesti. On jo jotakin voitettu, kun
myönnätte lukuvimmanne taudiksi ja turhuudeksi. Kuinka voisikaan
ihminen oppia mitään ihmisten tekemistä kirjoista! Menkää ulos
luontoon ja lukekaa Jumalan kirjaa, niin kuumeenne talttuu! Katsokaa
pientareen kukkia, ne kukkivat, eivätkä kysy miksi. Katsokaa aaltojen
liikuntaa, päivän nousua ja laskua, katsokaa kaikkien noiden loistavien
taivaankappaleiden ja planeettojen ratoja, jotka öisin silmiämme
ilahduttavat, ne kulkevat kapinoimatta, tutkistelematta mistä, mihin.
Miksi tulisi siis ihmisen, tomujyvän tutkistella! Ainoastaan Jumala
tietää, miksi maailmat vyöryvät ja valtameret nostavat laineitaan,
miksi kesän korsi kasvaa ja kuihtuu, ihminen syntyy ja kuolee. Ihmisen
tulee täyttää velvollisuutensa eikä nousta Jumalaa vastaan.
— Mikä on ihmisen velvollisuus?
— Minä en ole mikään kirjanoppinut, herra kuningas, ja sinun
kirjastonhoitajasi väittää minua typeräksi; kuitenkin tiedän
erään viisaan miehen lausuneen, ettei ihmisellä ole sen parempaa
toimittamista kuin iloita ja tehdä hyvää kaikkena elinaikanansa.
— Mikä on hyvää?
Ministeri teki neuvottoman ja tuskastuneen liikkeen.
— Oi kuninkaani, tautinne saa teidät taas valtoihinsa. Heretkää
kysymästä, minä rukoilen teitä! Se on pahasta. Ottakaa elämä
luonnollisesti. Hyvää on tietystikin, että kukin täyttää sen tehtävän,
mikä kullekin on sallittu, että äiti hoitaa lastaan ja kuningas
kansaansa!
— Mutta kun kansa hoitaa itsensä paremmin ilman kuningasta! Minä olen
jättänyt sen hoitamatta, omiin hoteisiinsa. Ja se kukoistaa ja minä
kuihdun. Se on onnellinen, minä onneton.
— Jos kerran olet tehnyt kansasi onnelliseksi, kuningas, ei sinulla ole
mitään syytä olla onneton. Olet täyttänyt tehtäväsi.
— Kansa on itse tehnyt itsensä onnelliseksi, tai sinä tai kuka muu
tahansa, mutta en minä!
— Sinun ansiotasi on kaikki. Luuletko, etten ole nähnyt, millä jalolla
itsehillinnällä, millä voimain ponnistuksella olet estänyt alamaisiasi
joutumasta samaan kadotukseen kuin sinä, tiedon tartunnan vaaraan,
osalliseksi opista ja ajatuksesta, joka on kaiken onnettomuuden alku,
kuten itse tiedät. Näin olet käyttänyt surulliset kokemuksesi kansasi
hyväksi!
— Sangen kielteinen ansio, hymähti kuningas, eikä se tyydytä minua.
Juopa minun ja kansani välillä on niin laaja, etten käsitä millä sen
täyttäisin ja kuitenkin rakastan alamaisiani. Haluaisin todellakin
tehdä jotakin hyvää, jotakin ikimuistettavaa. Se halu polttaa minua
yötä päivää. Mutta en keksi mitä! Olen lukenut kaikki, mitä on
kirjoitettu jumalista, ihmisistä ja heidän teoistaan, mutta heidän
sankaritekonsa eivät minua miellytä. Tiedätkö, millaisista asioista
ajantiedoissa yleensä kerrotaan? Siitä, miten ihmiset tappavat,
ryöstävät, kiduttavat, pettävät toisiaan, polttavat toistensa
asumuksia, raiskaavat toistensa naisia, miten koronkiskurit kiskovat ja
väärät tuomarit tuomitsevat, miten irstailuista mielisairaat ruhtinaat
sortavat tylstyneitä kansoja. Pelkästään rumista ja alhaisista,
etten sanoisi rikollisista teoista, häpeällisistä vehkeilyistä,
ilmiömäisestä mielenmataluudesta, kavaluudella suunnitelluista ja
riemukaarin kaunistelluista teurastuksista, pelkästään halpamaisista ja
arvottomista olennoista! Ja tiedätkös, ketkä ovat sankareita historian
mukaan? Valheellisimmat konnat, tekopyhimmät tai raivoisimmat sudet,
tyrannit, jotka ovat matelevia voimakkaammalle, julmia heikommalle,
sellaiset, jotka ovat eniten tehneet pahaa ja nopeimmin voittaneet
väkivallalla tai viekkaudella. Miksi heitä sanotaan sankareiksi, sano?
— Kuinka minä sen tietäisin, herra kuningas! Kullakin kansalla lienee
omat tapansa. Jumala on kullekin määrännyt kohtalonsa ja asemansa.
Älkää kyselkö aina! Älkää välittäkö vieraiden heimojen ja ihmisten
asioista! Olkoot oloissaan! Miksi nuuskitte heidän vaiheensa esiin?
Meidän on täällä hyvä, eikö se riitä! Liika tieto hulluuttaa teidät!
— Ystäväiseni, naurahti kuningas taputtaen ministeriä olalle, mitä
antaisinkaan jos saisin vaihtaa katkeran ja kopean murhemieleni
sinun nöyrään ja tyytyväiseen yksinkertaisuuteesi! Mutta minä en
voi! Ollakseni rehellinen täytyy minun sanoa sinusta samaa kuin
kirjastonhoitajani: sinä olet vähän typerä! Sinä et osaa vastata
mihinkään. Sinä ikävystytät minua. Sulkeudun mieluummin kirjastooni.
— Herra kuningas, oi älkää tehkö sitä! Viipykää! Tiedättehän kumminkin,
että minä tarkoitan teidän parastanne...
— Tiedän, tiedän, sinä olet hyvä, sinä, niinkuin ihmisen ollakin pitää!
— Kuulkaa siis minua, kuningas! Minä ajattelen yksinkertaisesti,
mutta terveesti. Minä tiedän parannuskeinon. Ajakaa pois luotanne tuo
kirjastonhoitaja, jota myös nimitetään filosofiksi. Hän juuri villitsee
teidät. Hän on pahahenkenne. Hän saattaa teidät turmioon! Tulkaa
mieluummin kanssani luontoon, niin poskenne alkavat taas punertaa kuin
nuori persikka.
Kuninkaan hahmo synkkeni.
— Vaiti! sanoi hän. Minä en kaipaa luontoon, vaan luonnosta pois.
Minä en tarvitse ainetta, vaan henkeä, olkoon se sitten vaikka itse
pahahenki!
Ja kirjaston ovi sulkeutui taas hänen jälkeensä.
— Haluaisin tietää, sanoi kuningas kirjastonhoitajalleen, onko
kirjastoni kuinkakin täydellinen?
— Olen hankkinut sinne kaikki saatavissa olevat pergamentit ja
papyruskääryt, nuolenpääkirjoitukset ja hieroglyfit, sekä luvut,
jotka luetaan vasemmalta oikealle, että luvut, jotka luetaan oikealta
vasemmalle, sekä ne, jotka luetaan ylhäältä alas, että ne, jotka
luetaan alhaalta ylös, tiedot kansoista, jotka käyvät kauppaa, ja
kansoista, jotka sotivat, sekä...
Kuningas keskeytti hänet:
— Hyvä, hyvä, uskon, että olet tehtäväsi tunnollisesti toimittanut. Ja
kuitenkin! Omituista. Minusta tuntuu kuin olisi näissä ajantiedoissa
eräs silmiinpistävä aukko, puutos...
— Ja mikä se olisi?
— Puuttuu minun oman kansani historia... Miksi se on poissa?
— Siksi, että sellaista ei koskaan ole kirjoitettu.
— Oletko varma siitä?
— Aivan varma, kuningas.
— Ja mistä se johtuu?
Filosofi kohautti olkapäitään.
— Onnellisilla kansoilla ei ole historiaa!
— Mutta miksi ei ole?
— Mitä siinä olisi kirjoittamista. Se olisi parilla sanalla kuitattu.
Kaikki oli kuin ollakin piti, hyvin. Tai ihmiset luulivat ainakin
niin, kun he eivät tienneet paremmasta. He olivat tyytyväisiä, sillä
ei kukaan pyrkinyt mihinkään. Ei kukaan murtunut, sillä ei kukaan
viitsinyt taistella. Voimat riittivät, sillä ei kukaan ponnistanut
yli voimain. He viihtyivät olevassa, sillä ei kukaan kuvitellut
olemattomia. He olivat tylsiä ja turvallisia kuin isän Jumalan
kotieläimet ja — eläimillä ei mitään historiaa! He olivat onnellisia
sen tähden, että he eivät ajatelleet mitään. Ei kukaan ajatteleva
ihminen voi olla onnellinen...
— Niin, keskeytti kuningas, ajattelevan ihmisen mieleen tulee usein
myös pahoja ajatuksia, jotka särkevät tasapainon...
— .... he olivat onnellisia sen tähden, että he olivat typeriä!
— Ohoh! Voisipa tuon asian ehkä selittää toisellakin tavalla. He olivat
onnellisia tietysti pääasiassa sen tähden, ettei kukaan tehnyt pahaa
toiselleen, että he olivat hyviä...
— Anteeksi, kuningas, on typerä harhaluulo, että ihmiset tulisivat
onnellisemmiksi tullessaan paremmiksi. Kuinka voisi hyvä ihminen olla
onnellinen, niin kauan kuin niin monet hänen ympärillään kärsivät!
Sehän olisi rikos. Ei kukaan jalo ihminen voi olla onnellinen!
— Sinä haluat siis tällä kaikella väittää, että minun alamaiseni
viattomassa onnessaan ovat paitsi typeriä vielä rikollisia ja pahoja!
— En, kuningas, sitä en tahdo sanoa. He ovat ulkopuolella kaikkien
siveellisten arvojen, samoin heidän tekonsa. Jos eläin nälkäänsä surmaa
ja syö toisen ja tarjoilee itselleen tämän makupalansa tavalla, jota
sanotaan raatelemiseksi, niin ei se eläimen kannalta ole paha eikä hyvä
teko. Teko nostetaan siveellisyyden piiriin vasta käsitteiden avulla.
Ainoastaan ihminen siihen kykenee. Ja sinun kansasi, kuningas, ei,
luvalla sanoen, ole vielä sillä asteella.
— Kuitenkin väitti ministerini, että olin täyttänyt hyvin
kuningastehtäväni saattaessani tai — jättäessäni kansani onnellisuuden
tilaan. Siihenhän ihmiset yleensä pyrkivät...
— Niin, ne jotka eivät ole siinä, pyrkivät siihen, ja ne, jotka ovat
siinä, pyrkivät siitä tavallisesti pois. Onnellisuuden tila on joka
tapauksessa sangen harvinaista, erittäin harvinaista, myönsi filosofi.
— Mutta jos siis joku ruhtinas nyt on voinut ja tahtonut valmistaa
kansalleen tämän harvinaisen olotilan, niin miksi eivät kronikat
ja historiat siis mainitse mitään hänestä? Miksi ei minusta ole
kirjoitettu mitään niinkuin muista kuninkaista? Et kai halua väittää,
että minäkin olisin eläin!
— Sinä olet hyvä ihminen, kuningas, mutta et ole suorittanut mitään
tekoja.
— Minä olen ajatellut, ja ajatuksetkin ovat tekoja.
— Jumalan edessä, ei ihmisten!
— Eivätkö hyvät ajatukset kuitenkin ole paremmat ja muistettavammat
kuin huonot teot?
— Ihmiset rakastavat rohkeutta ja teko edellyttää sitä aina mitä
suurimmassa määrässä: se edellyttää rohkeutta rikokseen. Sellaista ei
ole hyvillä ihmisillä, siksi ovat he ikäviä ja mielenkiinnottomia,
elleivät pahempaakin, ja ansaitsevat joutua unhoon tarinoitsijoiden
mielestä. Hyvillä ihmisillä onkin senvuoksi yhtä vähän historiaa kuin
onnellisilla kansoilla.
— Tahtoisin kuitenkin saada itsestäni kirjoitetuksi vain yhden pienen
vaatimattoman piirron vuosisatojen kirjaan, esimerkiksi tällaisen:
»Hän oli rauhaa rakastava ruhtinas, joka ei langennut aikalaistensa
erehdyksiin...»
— Tuleva polvi lukisi sen: »Hän oli ajastansa jälessä.»
— Tai näin: »Hän ei särkenyt kansansa onnellisuutta ihmishengen
valheellisilla keksinnöillä...»
— Tuleva polvi lukisi sen: »Hän piti kansansa pimeydessä.» Sillä
ihmiset haluavat aina keksiä valheita, kuvitella ja pettyä, ja he
nimittävät uusia harhakuvitelmiaan valoksi ja vanhoja pimeydeksi.
— Olet todellakin historian henkeen erinomaisesti eläytynyt mies, se
täytyy minun tunnustaa, virkahti kuningas ivallisesti. Sitten hän
kiivastuen lisäsi:
— Aina historia edellyttää vain pahaa, aina se kertoo pahoista, ei
koskaan hyvistä. Se silittää tietä, myöntää kasvun mahdollisuudet vain
eräille määrätyille huonoille aineksille. Sen mukaan voi menestyä vain
yksi ainoa laji ihmisiä...
— Sama laji, joka aina on menestynyt ja aina tulee menestymään.
— Ja kuitenkin on maailmassa muunlaistakin. Ajantiedon kurja
yksipuolisuus ei vastaa todellisuutta. Se on kammottava kieropeili,
joka väärentää ihmiskunnan kasvot. Sano, miksi se ihannoi vain
väkivaltaa ja vääryyttä?
— Siksi, vastasi tietoviisas, että maailmassa voitetaan vain
väkivallalla ja vääryydellä ja — voittaja kirjoittaa historian.
— Minun päässäni on kauan kytenyt eräs suuri ajatus, haastoi kuningas
verkalleen, ja se on kypsyvä teoksi, jonka vertaista ei ole nähty
eikä kuultu. Olet aina väittänyt, että vain ajattelen ja että vältän
toimintaa. Se on johtunut siitä, etten tähän asti ole löytänyt
itseni arvoista tekoa. Nyt luulen löytäneeni. Minä aion kirjoittaa
uuden ajantiedon niistä, joista tähän asti ei kukaan ole tietänyt
ja jotka kuitenkin ovat ainoat arvolliset tulemaan ikuistetuksi:
hyvistä ihmisistä. Minä kaivan heidät esiin unohduksen ja halveksinnan
vuossataisvieremän alta. Mitä sanot siitä sinä?
— Todellakin kuninkaallinen ajatus. Ikävä vain, että se on mahdoton
toteuttaa!
— Mutta etkö kuullut, että minä, juuri minä olen sen toteuttava,
ja heti, sillä on väärin kauemmin viivyttää näin jaloa ja suurta
edesottamusta.
— Hyvien ihmisten historiaa ei voida koskaan kirjoittaa.
— Miksi en minä voisi?
— Sinä et tule löytämään heitä.
— Sinä julkeat siis väittää, että sellaisia ei ole?
— Sellaista en ole väittänyt, ainoastaan sitä, että he eivät ole
löydettävissä. Vai oletko keksinyt jonkun uuden keinon erottaa hyvät
pahoista?
— Ei mikään ole sen helpompaa, vastasi kuningas. Hedelmistään puu
tutaan!
— Haluatko kuningas, että puhumme keveästi vai syvästi, leikkiä vai
totta, ihmisten vai Jumalan mittapuun mukaan?
— Minä tarkoitan totisinta totta, en ole koskaan puhunut sen vakavammin
kuin nyt.
— Siispä puhun minäkin vakavasti. Jätä houreesi, kuningas! Sinun
historiastasi tulisi vielä valheellisempi ja kierompi kuin kaikista
entisistä. Tekopyhyyden päiväkirja, naurettava, säälittävä narripeli.
Ymmärrän, että sinua loukkaa se, että ajantiedoissa puhutaan vain
tappelupukareista ja kauppakeinottelijoista, että historia on
vain sotahistoriaa ja taloushistoriaa, ja sinä soisit sen olevan
sisäisten arvojen selostusta. Mutta on eräitä asioita, jotka ovat
ihmisen mahtamisen ulkopuolella. Oletetaan, että alat etsiä hyviä
ihmisiä heidän tekojensa perusteella. Mutta ihmisen luonteen lajia ei
määrää hänen tekonsa, joka kaikissa esiintymismuodoissaan on kovin
suhteellinen mittapuu, vaan hänen sisäiset vaikuttimensa, se pienempi
tai suurempi määrä epäitsekkäisyyttä, mikä on hänen toimintansa
käyttövoimana. Eikä ole sitä tekoa maailmassa, jolle hän ei keksisi
jaloa puolustusta. Niitä nimitetään ihanteiksi. Niitä on erilaisia ja
eriarvoisia kuten ihmisiäkin. Ihminen löytää ihanteensa kaikesta. Kun
hän tappaa, on hänen yllykkeenään esimerkiksi isänmaanrakkaus, kun hän
varastaa, tekee hän sen yleistä hyvää tai omaistensa etua valvoen tai
nerollisien suunnitelmien vuoksi, kun hän valehtelee, on hän runoilija,
kun hän rikkoo lait ja asetukset, on hän totuuden esitaistelija,
kun hän menee rappiolle, on hän jumalunelmiensa uhri. He sanovat
ainakin niin. Nämä sanat voivat olla valetta, ja yhdeksässäkymmenessä
yhdeksässä tapauksessa sadasta ovatkin. Mutta ne voivat myös olla
syvää vakaumusta. Kuka uskaltaa käydä tuomariksi? Jos alat etsiskellä
varsinaisia hyviätöitä, et pääse sen pitemmälle. Sillä hyväntyön arvoa
ei määrää avustuksen vaan uhrauksen suuruus. Kuka tietää, mitä kukin
on uhrannut, ovatko köyhille lahjoitetut varat mahdollisesti vanhoja
syntirahoja, vai kenties hyvän maineen turhamaisia lunnaita, vai sakkaa
ylellisyyden pikarista! Eikö pienin ropo voi olla suuriarvoisempi kuin
ruhtinaallisen runsas kädenojennus? Ihminen näkee, mitä pinnalla on,
Jumala yksin näkee sydämeen. Ja vielä laihempi on totuuden tulos, jos
annat ihmisten itsensä arvioida itseään. Ihminen on luotu pettymään.
Se on hänen onnensa ja onnettomuutensa. Ihminen uskoo kernaasti,
että juuri hän on oikeassa, muut väärässä. Sellainen ihminen ei ole
pettäjä, vaan itsepettäjä. Mutta suurimmat henget eivät koskaan
kersku hyvyydellään. Joka rehentelee sillä, hän ei ole enää hyvä.
Joka tulee perimään palkkaansa uhrauksesta, hän ei ole enää uhraaja,
vaan itsekäs onnenonkija. Parhaimmat pitävät itseään huonoimpina.
Jaloimmat todistavat itseään vastaan. Sillä he tuntevat itsensä aina
puutteellisiksi täydellisyyden edessä. Mitä korkeampi ihmisen tajunta,
sitä korkeampi hänen ihanteensa, sitä matalammalla hänen saavutuksensa.
Päämäärä on aina tavoittamaton, aina ylivoimainen. Hienorakenteisella
sielulla on hienompi oikeuden vaisto. Siveydelliseltä kannalta
voi hän näin ollen tuntea itsensä rikollisemmaksikin kuin karkea
rikoksentekijä, jolla on karkeat vaistot ja heikko ajatusvoima...
— Voi sinua, sanoi kuningas surullisesti, sinä särjet minun parhaan
unelmani. Tunnen, että puhut oikein ja että kuitenkin olet väärässä. On
väärin, että raakuus, typeryys ja ilkeys saavat kunniamerkkejä ja että
kauneus, jalous, viisaus ja hyvyys hukkuvat jäljettömiin, että niitä ei
kirjoiteta mihinkään muistolaattaan.
— Ne kirjoitetaan Jumalan kirjaan, vastasi filosofi.
— Minusta se ei riitä, sanoi kuningas katkerasti. Ei! Tahdon avata
sinulle sydämeni? Olethan kuin isäni! Tai ehkä olet jo nähnytkin
sydämeeni. Silloin tiedät, että minä kaiken vaatimattomuuteni alla olen
äärettömän ylpeä. Juuri sentähden en ole turhamainen. En ole etsinyt
sitä kunniaa, mitä kuninkaat yleensä etsivät. Se on ollut mielestäni
alhaisilla keinoilla hankittua. Ikänäni en olisi voinut nousta kunnian
kukkuloille veren peittämää tietä. Mutta olen kadehtinut niitä, joilla
on ollut historia. Olen halunnut tehdä jotakin kauniimpaa ja jalompaa
kuin kaikki muut, olla sankari sanan korkeimmassa merkityksessä, tulla
niin suureksi kuin ihminen yleensä voi tulla. Olen vain valmistanut
itseäni siihen sisäisesti, sillä olen aina tuntenut, että kohtalo on
säätänyt minut sankariksi, että minunkin hetkeni on kerran tuleva, että
näin palavaa toivoa ja uskoa ei Jumala hylkää. Ja kun se hetki saapuu
ja minä kutsumukseni olen täyttänyt, soisin, että maine siitä laulaisi
haudallani.
— Kuningas, usko minua, maine ei ole koskaan laulanut kuin pienistä
sankareista. Suurin sankaruus on salaista ja salainen sankaruus
suurinta. Maksusta suoritettu työ, vaikkapa vain maineella ja kunnialla
maksettu, on pientä ja halpaa. Elämän suurimmista sankareista ei
koskaan ole sanaakaan kirjoitettu, heidän nimeään ei ole vielä tähän
päivään asti kaiverrettu ainoaankaan muistolaattaan, sillä suurin
sankari on se, joka työnsä tehtyään uskaltaa jäädä unhoon. Uskallatko
sinä kuulua heihin, uskallatko pyrkiä niin suureksi, oi kuningas?
— Sille, joka eläissään on kieltäytynyt kaikesta tunnustuksesta, olisi
kuitenkin suloista tietää edes haudassa nukkuvansa tänne jättämänsä
kauniin muiston rauhallisella pieluksella.
— Maine ei milloinkaan anna rauhaa, oi kuningas. Se on hurja
menninkäiskarkelo kadotettujen haudalla. Se on vuosisatojen
erhetyksistä ja valheista kokoon paikattu sotalippu edesvastuuttomien
kädessä. Siihen on kudottu karkeita imarruksia, joita ei voi torjua,
syytöksiä, joilta ei voi puolustautua. Se on jättiläislukin seitti,
joka peittää edesmenneitten asunnot ja kehrää heidän henkensä
avuttomiksi koteloiksi. Jos maineen siiville nukahtaisit, lennättäisi
sen hurja pyörremyrsky sinua ijät kaiket. Sen nousu- ja laskuvesi
riipoisi tuomiopäivään asti väsyneitä jäseniäsi, ja sen keinotekoinen
loisto pistäisi kipeästi raukeihin silmiisi, jotka turhaan pyytävät
ummistua... Kuinka haluaisit rakentaa iankaikkisen leposi, joka on
viisaan ainoa palkka, elämän turhuuden vierivälle kulkuhiekalle ja
jäädä ihmisten orjaksi silloin, kun Jumala itse kutsuu vapauteen! Hyvän
ihmisen ainoa palkka on itse hyvyys, sankarin suurin voitto unohtaa
sankaruutensa ja vaipua unhoon.
Kuningas kuunteli kirjastonhoitajaansa syviin mietteisiin vaipuneena.
— Sinä olet oikeastaan lausunut ilmi minun omat syvimmät ajatukseni,
virkkoi hän, mutta olisi ollut parempi, jos et olisi sitä tehnyt.
On asioita, jotka varsin hyvin tietää, mutta jotka muuttuvat
peruuttamattomiksi tosiasioiksi vasta sitten, kun ne sanotaan julki.
Olisin toivonut, että olisit puhunut toisin. Olen itsessäni taistellut
juuri noita esiinpyrkiviä totuuksia vastaan, sentähden että ne
erottavat minut kaikista muista ihmisistä. Jos se, mikä ihmiselle
on mahdollista, on hänelle arvotonta, jos unelma on hänelle pelkkää
halveksittavaa heikkoutta, mielikuvain kumaraselkäistä orjuutta, jos
teko on hänelle pelkkää rikosta ja typeryyttä, niin mitä jää hänelle
jälelle enää? Mikä kuorma! Luulen, etten jaksa enää elää, en jaksa enää
olla ihminen...
— Ihminen onkin jotakin voitettavaa, vastasi filosofi. Olet tullut
elämän tarkoituksen viimeiselle rajalle...
<tb>
Tällainen keskustelemus tapahtui kerran etäisessä ajassa ja
etäisessä maassa tuntemattoman kuninkaan ja hänen yhtä tuntemattoman
kirjastonhoitajansa välillä. Vaikuttiko se jollakin tavoin kuninkaan
elämään ja lähimpiin toimenpiteisiin, ei tiedetä. Ainakin jäi ajantieto
kirjoittamatta. Ei koskaan ole historian hengetär kantanut kenenkään
korviin tuon hyvän kuninkaan ja tuon oppineen filosofin nimeä.
Onko heidän hautansa kukkivana ketona vai autiona erämaanhiekkana,
humisevatko hiljaiset sypressit vai korkeat hongat heidän valjenneiden
luittensa yllä, on mahdoton sanoa. Ainakin on heillä se rauha, minkä
unhoitus suo.
Samoin on käynyt heidän kansansa, joka oli niin onnellinen, ettei
sillä ollut historiaa. Sillä kun se ei mitään tiennyt elämästään eikä
tarkoituksestaan, ei suvustaan eikä ijästään, ei esi-isiensä töistä
eikä menneisyytensä muistoista, ei se ymmärtänyt niitä arvostaa eikä
puolustaa. Vastustuskyvyttömänä se hukkui toisten kansojen joukkoon,
hävisi jäljettömiin kuin yöllinen kaste, jonka ensimäinen aamutuuli
hälventää.