Oli kerran vanhassa Egyptissä faarao, joka oli hyvin ahne ja kitsas.
Yöt päivät istui hän ja laski aarteitaan ja pelkäsi niiden hupenevan
käsistään, mutta enemmän vielä pelkäsi hän elämänsä murenemista.
Aarreaittansa hän saattoi varjella varkailta, kieltäytyä antamasta
pois obooliakaan, mutta mikään voima maailmassa ei voinut estää hänen
elämänsä hetkiä vierimästä. Ne vähenivät vähenemistään. Ne tippuivat
pois yksitellen ja joka päivä oli niitä aina vähemmän kuin edellisenä
päivänä. Pian ei olisi hänestä jälellä enää muuta kuin musta muumio.
Suonenvedontapaisesti kurkoitti saituri unettomina öinä laihat kätensä
tähtitaivaalle rajaton tyhjyyden kammo sielussaan. Missä oli pelastus!
Pelastus!
Sitten hän sen keksi. Ainakin ajatuksen, joka suuresti lohdutti. Hän
rakennuttaisi pyramiidin, niin suuren, ettei sellaista vielä koskaan
oltu nähty. Siellä asuisi hän kuninkaallisessa loistossaan, niin
kauvan kuin Niili virtasi ja maa kantoi, sieltä käsin vallitsisi hän
edelleenkin eläviä ja kuolleita, kaitsisi kansaansa ja varjelisi
aarteitaan, siellä, Isiksen ja Osiriksen silmien alla, jatkaisi hän
kesken katkenneen elämänsä kunniakasta rataa jumalten kaltaisena,
ylös tähtiin, alas maan uumeniin, ohitse ajan vaihtelevain oikkujen,
iankaikkisesta iankaikkiseen.
Tämä ajatus kerran synnyttyään asusti hänen mielessään lakkaamatta.
Mutta mistä saada varat sellaisen jättiläismäisen muistomerkin
pystyttämiseen?
Hän laski, mikä olisi suurin määrä, jonka kaikki hänen vallanalaisensa,
orjat ja vapaat, voisivat kantaa hänelle veroa rahassa,
rakennusaineissa, kullassa, kivessä ja työvoimassa. Se oli sangen
paljon, sillä maa oli rikas, mutta vielä uupui jotakin. Ja juuri se
jotakin olisi ollut otettava kuninkaan omasta aarreaitasta. Taas uusi
pulma. Hänestä tuntui yhtä mahdottomalta luopua pyramiidistaan kuin
hellittää ainoatakaan oboolia sen rakentamiseen.
Jälleen mietti hän moniaita öitä. Hänen ihonsa kävi valvonnasta
vahanväriseksi ja veltoksi. Poskiin ja käden päällisiin muodostui
kuolleita, riippuvia nahkapusseja, jotka muistuttavat kaiken
katoovaisuudesta. Kylmä hiki asusti yhtä mittaa hänen otsallaan. Ei
koskaan olleet hänen elämänsä sekunnit syöksyneet pois sellaisella
huimaavalla vauhdilla.
Sitten hän yht’äkkiä ratkaisi tuon ratkaisemattomalta näyttävän
ongelman aivan itsestään, aivan luonnollisesti, kuin leikillä.
Hänellähän oli seitsemän tytärtä! Kaikki kauniita ja nuoria. Jo yksikin
nuori ja kaunis nainen vastasi melkoista aartehistoa. Mutta hänen
sydäntään eivät nämä elävät aarteet olleet likipitäinkään niin lähellä
kuin kuollut kulta.
Ja niinpä teki tuo kunnianhimoinen kuningas sangen ruman tempun. Hän
päätti uhrata tyttäriensä kunnian omalleen ja lähetti heidät kaikki,
niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, yöllisiin ilotaloihin, joita
siihen aikaan oli kosolta, itselleen pyramiidia ansaitsemaan.
Sitä, että nainen tanssi ja soitteli ja näytteli kauneuttaan vieraille
miehille, ei siihen aikaan pidetty erikoisemman häpeällisenä, koskapa
rakkauden karkelot tavallaan kuuluivat pyhiin menoihin ja monenlaiset
jumalat, kuten Dionysos, Aphrodite ja Astarte, halusivat tämänlaatuisia
uhritapoja ja suojasivat niitä. Mutta kummaa kuitenkin oli, että
kuninkaantyttäret sellaista toimitusta harjoittivat.
Niipä kuninkaantyttäristä nuorin, joka samalla oli heistä ylpein ja
kaunein, kieltäytyi jyrkästi noudattamasta isänsä tahtoa.
Tästä julmistui kuningas niin, että hän uhkasi muurauttaa tyttärensä
elävältä pyramiidinsa ensimäisien pohjakivien rakoon, ellei tämä tekisi
isänsä tahdon mukaan. Hädissään täytyi tämän suostua, mutta hän rukoili
isältään armoa saada edes matkustaa pois kotimaastaan, kauas saarille,
jossa ei kukaan häntä tuntisi ja jossa hän itse ei tuntisi ketään.
Kuningas myöntyikin tähän. Ja valittuaan kätyreikseen uskollisimmat
palvelijansa, joiden oli käsky seurata hänen tytärtään vieraaseen
maahan, valvoa visusti hänen ansioitaan, rangaista häntä pienimmästäkin
uppiniskaisuudesta ja aina vuosittain lähettää kuninkaalle määrätty
verotus hänen tuloistaan, laski tuo julma kuningas hänet alukseen, joka
purjehti suoraa päätä Kypron saarelle.
Sinne jäi kuninkaantytär. Ja siellä hän kehittyi soreaksi neidoksi ja
tuli laajalti tunnetuksi Arkhidiken nimellä.
Hän oppi monenlaisia taitoja, ensinnäkin kauneuden taidon. Hän oli
kyllä jo luonnostaan ihanainen, mutta kauneuskin on taito, joka on
viljeltävä, jos mieli osata sitä käyttää.
Arkhidike oppi hallitsemaan kaikkea sitä ylellisyyttä ja hekumallista
koreutta, mitä Aasia, Egypti ja Kreikka olivat keksineet ihmisaistien
iloksi ja kiihotukseksi. Ja se ei ollut vähän.
Hän oppi nukkumaan tupsuilla, ihanilla maalauksilla ja kukkaiskuvioilla
koristetussa norsunluu-vuoteessa, kylpemään maalatuilla amfooroilla,
kuvapatsailla ja kohokuvilla reunustetuissa altaissa, voitelemaan
hipiäänsä huumaavilla lemuöljyillä ja ihomaaleilla, hengittämään
vienoja suitsutushöyryjä, ohuempia kuin kukkien henkäys, ja
tarkistamaan kauneuttaan kultaisista kuvastimista. Hän oppi
hiipimään purppuramatoilla kuulumattomasti kuin ajatus kolibrin
untuvilla päällystetyissä tohveleissa ja välkkyvänastaisissa
sandaaleissa, käyttämään kallisarvoisia alusviittoja, sinivillaisia,
tulipunapäärmeisiä, hienopoimuisia tunikoita, hopeisilla
vuokkokiehkuroilla kirjailtuja peploksia. Hän oppi sommittelemaan
ylleen koruja ja helyjä mitä herkullisimmissa väreissä, hohtoketjuja
ja käätyjä, jalohelmisormuksia ja solkia, korva- ja rannerenkaita
ja otsalehtiä, hiusrihmoja, käsivarsi- ja säärinauhoja ja
agaattikivirenkaihin liitettyjä uumavöitä, jotka soljuivat lanteilla
kuin kesytetyt käärmeet.
Hän oppi myös tanssimaan läpinäkyvissä häilyharsoisissa ja hulmuavissa
hunnuissa, milloin upottavaa hekumaa hyllyvillä korupatjoilla, milloin
karulla kaislamatolla, karkeloimaan lepattavien haarakynttilöiden,
värilyhtyjen ja soihtujen kuumekylläisessä valossa ja uhraamaan
Astartelle vilpoisten kukkaisholvien alla ja kuutamokimmelteisillä
hyasinttikedoilla.
Hän oppi ilmein ja elein näyttelemään jumalien ja jumalattarien
seikkailuja, hän oppi henkeistyttämään kuolevaisten ja
ruumiillistuttamaan kuolemattomien mielihaluja.
Hänestä tuli Kypron helmi ja häntä olisi yhtä hyvin voinut nimittää
maailman helmeksi, sillä ei missään, ei Ateenassa eikä Aleksandriassa,
ei Sardeksessa eikä Tyruksessa ollut sen kiitetympää eikä suloisempaa
naista. Hänen jalkojensa juureen virtasivat kaikki Mytilenen, Samoksen,
Rhodoksen, Khios- ja Cos-saarten rikkaudet, ja Egyptin rahanahne faarao
sai veronsa yltäkylläisesti, sillä yksin jo niiden kuormadromedaarien
rintahihnojen hopeatiut, joita merten poikki lähetettiin lahja-anteina
Arkhidikelle, täyttivät moninkerroin kuninkaan veronkantajan
vaatimukset.
Rakkaus, rikkaus ja ihailu saarsi Arkhidikea niinkuin meri Kypron
rantoja, mutta itse ei hän voinut rakastaa ketään, ja keskellä
ylellisyyttään tunsi hän itsensä köyhäksi ja onnettomaksi.
Sillä yhtä ei tämä nautinnoissa elävä nainen ollut oppinut: nautinnon
taitoa. Hänelle tarjoiltiin päivät päästään alabasterivadeilta
valioherkkuja, keittotaidon mestariteoksia: pähkinähiiriä ja
satakieliä, vaaleanpunaisia rastaita ja harvinaisia kaloja ja ansarissa
aateloituja hedelmiä; hänelle ojennettiin kimmeltävistä maljakoista
tamarindi- ja byblosviiniä, rypälenestettä hehkuvaa kuin tuli ja
jäätelöä kylmää kuin alppien lumi mutta hän tuskin koski tähän kaikkeen.
Hän oli usein surullinen, vieroi seuraa, harhaili itsekseen tummissa
myrtti- ja laakerilehdoissa ja itki.
Mutta kyyneleetkin olivat vain kuin kauneuskylpyä hänen suurille,
loistaville silmilleen. Ja mitä autiommaksi hänen sisäinen
yksinäisyytensä kävi, sitä meluisammaksi kävi lemmenseura hänen
ympärillään.
Kerran oli Arkhidike taas tanssinut tanssin, jalokivitanssiksi sitä
nimitettiin, koska kaikki vuorten ja maansisuksen esiinpusertamat
katoamattomat loistot olivat siinä lannistetut palvelemaan auringon
alla puhjenneen ihmislapsen hetkelle paaltavaa ihanuutta.
Arkhidike tiesi tanssineensa hyvin. Hymyillen nojautui hän pilariin
antaen katseensa voitokkaana lipua suuren katsojalauman yli. Kaikki
liehuivat ajan kukistajattaren, hetken valtiattaren ympärillä.
Yksi ei.
Tämä yksi käänsi halveksien selkänsä, astui alas pylväskuistilta,
viritti soittimensa ja lauloi laulun kedon kukkasista, jotka eivät
tunne Tarsoksen voiteita eivätkä Babylonian pahennusta eivätkä
hohtokiviä muita kuin kastehelmet, mutta kuitenkin, kuitenkin
kauniimmat ovat kuin Kypron kauneimmat tyttäret.
Se oli runoilija Myrtaios.
Ei koskaan oltu kuultu sellaista laulua. Satakieli ulkona vaikeni
ja meri lakkasi pauhaamasta. Puurtajat unohtivat puuhansa, lempijät
lemmenleikkinsä ja vaipuivat suloiseen haaveiluun.
Mutta Arkhidike riensi juoksujalkaa kotiin. Raivoissaan heitti hän
helmet ja hohtokivet yltään.
»Vielä eilen olitte sisariani, nyt olette minulle vieraita», huokasi
hän, »vielä eilen olin minä Kypron helmi, nyt en ole sitä enää, koska
kauneuteni ei ole edes sen ruohon arvoinen, jota jalallani tallaan.»
Ja hän meni sinä iltana autioon Aphroditen lehtoon, harhaili pitkin
orvokkiniittyjä ja itki. Hän työnsi luotaan kaikki ihailijansa ja oli
lohduton.
Aamulla hän huuhteli yltään yölliset murheensa raikkaassa lähdevedessä.
Ja samalla kertaa valeli hän pois kasvoiltaan kaikki keinotekoiset
maalit ja voiteet, niin myös väriaineet kynsistään ja tummat varjot
silmäkulmiltaan ja hieroi hipiäänsä kylmillä kastehelmillä ja tuoreilla
ruohonpäillä. Hän oli nyt näöltään hehkeä ja tuore kuin tumma tuoksuva
ruusu, mutta sydämeltään synkkä ja iloton.
Illalla tanssi hän taas, joskin vastahakoisesti. Harpun heliseviin
säveliin oli hän sommitellut kukkaiskarkelon. Hän oli suloisempi kuin
milloinkaan, kiharat valtoimenaan hartioilla liehuen kuin arojen ruoho,
silmät salaperäisesti tuikkavina kuin tähden värinä lähteessä, hipiä
nuoruutta ja luonnon tuoksua herkkyvänä kuin yöllinen orvokkikenttä.
Hän ei ollut enää nainen, vaan lapsi, ei enää ihminen, vaan metsien
nymfi, lähteiden najaadi, satukuva elämän kuihtumattomasta, aina
elpyvästä kauneudesta.
Ennen kuulumaton ihastuksen sorina kävi läpi koko Kypron tanhuväen.
Kaikkien silmät paloivat Arkhidiken lumoissa.
Myrtaios yksin katseli kaukaisuuteen.
Sitten meni hän sykomoripuun alle ja lauloi laulun tähtitaivaan
ihanuudelle. Kuinka salaperäinen noiden korkeiden kiilujen kauneus,
kuinka tavoittamaton niiden kirkkaus, kuinka iankaikkinen niiden olemus!
Mutta Arkhidike istui koko sen yön korkealla kallion kielekkeellä ja
kuunteli avaruudessa humajavan meren kohinaa ja puhui tähdille:
»Te kuolemattomat, miksi te kilpailette kuolevaisen kanssa! Te julmat,
te julmat, miksi riistätte sydämen sydämelliseltä, te sydämettömät,
te tunteettomat! Minua on sanottu Kypron tähdeksi, mitä se minua
hyödyttää, kun hän huomaa vain teidät, ei minua! Te käsittämättömät,
te tuntemattomuudessa ijäti tuikkivat, miksi ryöstätte hetken lapselta
hänen onnensa sinä ainoana hetkenä, jolloin hän voisi olla onnellinen?»
Ja Arkhidike painoi kahden käden sydäntään ja luuli kuolevansa.
Seuraavana päivänä oli Astarten juhlapäivä, mutta Arkhidike ei enää
tanssinut.
Kun hän näki Myrtaioksen, meni hän hänen luokseen ja kysyi:
— Mistä aiot sinä laulaa tänä iltana?
— Jumalasta, vastasi Myrtaios.
— Minäkin osaan lauluja monesta jumalasta, sanoi Arkhidike,
Dionysoksesta ja Aphroditesta, Astartesta ja Artemiista, yksinpä
synkeästä Persephonestakin. Ketä niistä aiot sinä ylistää, muukalainen?
— En ketään niistä, vastasi Myrtaios. Olen sepittänyt rukouksen
tuntemattomalle jumalalle.
Arkhidike katsoi häneen oudoksuen.
— Kaikki jumalat tunnetaan. Kuka olet sinä, joka rohkenet hyljätä
entiset ja luoda uusia?
— Olen runoilija.
— Mikä on runoilija?
— Mies, joka etsii kauneutta.
Arkhidike mietti hetkisen ja virkkoi:
— Jos etsit kauneutta, muukalainen, miksi et siis tahdo löytää sitä,
miksi et siis näe sitä, mikä on silmäisi edessä? Enkö minä ole kaunis,
sano? Mitä siis etsit enemmän?
— Etsin sitä, mitä en löydä, ja löydän sitä, mitä en etsi, vastasi
Myrtaios.
Ja sitten lauloi hän hymninsä tuntemattomalle jumalalle ja sillä oli
ihmeellinen vaikutus.
Astarteen kulkueessa olevat naiset lakkauttivat hyppynsä, phalloskuvat
putosivat heidän käsistään. Monet heittivät seppeleet otsaltaan ja
painoivat päänsä alas. He tunsivat kuin olisi heidän ilonsa ollut vain
turhaa huvin haikeutta, ei oikeaa iloa, heidän jumalansa vain tyhjiä ja
karkeita näkökuvia vailla elämää ja pyhyyttä.
Jokin outo oli vallannut Kypros-saaren juhlijat. Juhla ei tuntunut
enää juhlalle. Soihdut sammuivat sytyttäjäin puutteessa. Alastomat
tanssijattaret häpesivät ja hiipivät tiehensä.
Kaikki menivät hiljaa kotiinsa. Ainoastaan Arkhidike ja Myrtaios olivat
enää joukosta jälellä.
Arkhidike katseli kaihoisasti häipyneen juhlan rippeitä, maahan
poljettuja hunnun siekaleita, kuihtuvia kukkaköynnöksiä ja nokisina
suitsevia, sammuvia ilotulia.
— Näetkös, sanoi Arkhidike, sinä riistit pois heiltä heidän elämän
riemunsa!
— Minä annoin heille sijaan parempaa.
— Mitä se olisi?
— Kuolemattomuuden toivon.
— Sinä riistit heiltä heidän helisevät hetkensä, ainoan, mikä kuolevan
elämässä on kuolematonta!
— Minä annoin heille sijaan suurempaa.
— Ja mitä se olisi?
— Aavistuksen iankaikkisesta.
— Kaikille olet siis antanut korvausta, Myrtaios, minulle et!
— Sinulle!
— Niin, minulta sinä ryöstit sydämen, Myrtaios. Millä korvaat sen?
Millä maksat sen?
— Runoilija ei voi maksaa muulla kuin runollaan. Jos tahdot, neito,
laulan sinullekin laulun.
Ja Myrtaios lauloi hänelle laulun rakkaudesta.
Seuraavana päivänä sulkeutui Arkhidike huoneeseensa ja lauloi laulua
rakkaudesta.
Hän oli heittänyt yltään kaikki korunsa. Ainoastaan yksinkertainen
peplos verhosi hänen lumivalkeita jäseniään. Hän ei kaivannut
enää mitään ulkonaisia koristeita, sillä hän oli nyt saanut
kallisarvoisimman korun, minkä nainen voi saada: rakkauden.
Ja hän lauloi, niinkuin voi laulaa ainoastaan rakastavainen sydän, joka
odottaa armastaan.
Päivän kehrä kiersi yli keskitaivaan ja painui hiljalleen taivaanrantaa
kohti. Ja yhä lauloi Arkhidike samaa laulua. Satakieli lehdossa löi
pari kertaa helskyviä kastanjettejaan, mutta kuultuaan Arkhidiken
sävelen se vaikeni ja nukahti oksalleen. Kaupustelijat, jotka kulkivat
ohitse huutaen kaupaksi oliiveja, melooneja ja viikunoita, pysähtyivät,
tulivat hajamielisiksi ja unohtivat laskea rahojaan. Lempivät
hymyilivät ja kyynelöivät ja kuljeskelivat sanattomassa autuudessa
ilta-raikkailla puistokujilla. Moni nuori mies ripusti seppeleen tai
lahjan Arkhidiken ovelle, mutta hän ei ottanut vastaan ketään. Hän vain
tuijotti ikkunastaan liikkumattomana tuoksuvain myrttilehtojen tummiin
holvikkoihin.
Kuu nousi taivaalle. Yö-kasteisen ilman hengitys väristi hänen
ruumistaan.
Miksi ei Myrtaios tullut?
Vihdoin oli hän tuntevinaan Myrtaioksen askeleet, kuulevinaan
Myrtaioksen äänen. Hän viritti uudelleen laulun, jota hän oli laulanut
koko päivän ja odotti.
Tosiaan. Siinä tuli Myrtaios. Mutta hän ei tullut yksin. Hän kulki
ohitse keveästi teiskaten, jotakin vallatonta säveltä viheltäen ja käsi
pienen huilunsoittajattaren uumilla. Silloin tällöin hän nauroi ja
nipisti tyttöä veikeillen leuasta.
Laulu tyrehtyi Arkhidiken huulille. Hän luuli sydämensä pysähtyvän. Hän
sanoi orjattarelleen:
— Mene Myrtaioksen luo ja sano hänelle, että Arkhidike haluaa puhua
hänen kanssaan!
Kauan antoi Myrtaios odottaa itseään. Ainakin olivat nuo hetket
Arkhidiken mielestä pitkät kuin vuosisata.
Mutta kuullessaan Myrtaioksen lähestyvän hän painoi alas
levottomuutensa, salasi tuskansa ja virkkoi nauraen:
— Haluaisinpa kysyä sinulta jotakin, Myrtaios! Olen huomannut, että
tiedät enemmän kuin yhden salaisuuden, ja arvannet, mikä niistä on
minunlaiselleni naiselle kaikista tärkein. Se on tietysti rakkauden
salaisuus. Laulun rakkaudesta olet antanut, et itse rakkautta. Tähän
asti ovat kaikki rakastaneet minua. Sinä olet ensimäinen, joka et sitä
tee. Sinun jälkeesi voisi tulla vielä useampia samanlaisia. Se seikka
huolestuttaa minua. Sano minulle siis syy, miksi en miellytä tai millä
neuvoin voisin miellyttää. Sano minulle, miksi sinä et rakasta minua!
— Oh, vastasi Myrtaios naljaillen, et voi syyttää minua rakkauden
puutteesta. Minä rakastan sinussa, kaunis neito, kaikkea, mikä sinussa
on rakastettavaa, ja sitä sinussa on sangen paljon: nuo aaltoilevain
rintojesi kiinteät, kilvillä piiritetyt pyöröt, nuo alabasterinvalkeat
käsivartesi, joissa kultakäädyt ja hopearihmat kimaltelevat, nuo
karkelon kuumeisessa lennossa soljuvat, kuin utupilvessä kimmoilevat,
hohtoverkolla vyötetyt lanteesi, nuo myrttiseppele-kierteet paljaiden
jalkojesi ympärillä, nuo maidonkuultavain olkaisi smaragdisilmäiset
soljet ja tuo kukkamaalauksilla kirjailtu himationisi, joka on kuin
kuningattaren, ja jaspisripasi ja helosormuksesi ja ...
Arkhidike katsoi Myrtaiokseen hämmästyneenä. Äkkiä hän kalpeni
suuttumuksesta keskeyttäen hänen kukkaiskielisen sanatulvansa.
— Sinä teet minusta pilkkaa! huudahti hän leimuavin silmin. Silloin,
kun olin puettu kuin kuningatar, käänsit sinä katseesi minusta pois
ja lauloit kedon kukkasista; silloin kun myrttiseppeleet kiersivät
paljaita jalkojani, kaihosit sinä kylmänkimmeltäviä tähtiä, ja nyt kun
minulla ei ole muuta koristusta kuin kukkaset ja tähdet sydämessäni,
rakastat sinä sitä kiiltävää rihkamaa ja halpaa kamaa, jonka olen
heittänyt nurkkaan! Se on järjetöntä!
— Rakkaus on aina järjetöntä, vastasi Myrtaios.
— Kaiken tämän olen kuitenkin tehnyt sinun vuoksesi. Sinä olet
epäoikeudenmukainen.
— Rakkaus on aina epäoikeudenmukainen. Se on mysteerio, se on
Jumalasta. Se kohtaa ihmisen odottamattomimmalla hetkellä. Sano
sitä miksi tahansa, julmaksi, suloiseksi, rumaksi tai kauniiksi,
myrkylliseksi sapeksi tai ambrosiaksi ja nektariksi! Kaikkea sitä se
on, oikeudenmukainen ei milloinkaan! Se on ainoa asia maailmassa, jota
ei voida koskaan ansaita.
— Haluaisin kuitenkin yrittää, sanoi Arkhidike mietteissään. Jää
luokseni, Myrtaios, vaikka et minua rakastakaan, vaikka lempesi onkin
oikullisempi kuin tuuli ja aaltojen leikki. Minulla olisi todellakin
sinulta paljon opittavaa! Saat rikkautta, niin paljon kuin tahdot!
— Minä en tahdo rikkautta. Rikkaus on rupinen käärinliina, joka
saastuttaa sielun ja ruostuttaa soiton. Minun täytyy säilyttää sieluni
puhtaana ja lyyrani kielet kirkkaina.
— Saat iloa ja riemua aamusta iltaan ja illasta aamuun.
— Minä en tahdo iloa. Ilo on tyhjä, pilaantunut siemen. Suru yksin on
hedelmällinen. Ja minun täytyy lakkaamatta kantaa hedelmää.
— Saat sen, jota en vielä kenellekään ihmiselle ole antanut. Saat
rakkauteni, rakkauden, jonka veroista ei maailma milloinkaan ole nähnyt.
— En tahdo rakkautta, se on orjuutta. Vapaus on elinehtoni, muuten
en voi laulaa ja minun täytyy laulaa lakkaamatta, sillä ihmiset
tarvitsevat lohdutusta lakkaamatta.
— Miksi et siis tahdo lohduttaa minua? Jää minun luokseni, Myrtaios, ja
anna minulle se, minkä annat kaikille muillekin, balsamia tuskaani!
— Kuinka voisin jäädä yhden luokse, kun tuhansien tuska huutaa minua
luokseen! Kaikki tuntemattomat sielut ja tuntemattomat kohtalot
odottavat minua. Minä olen koko maailman oma. Minä rakastan kaikkea
ja kaikkia. Minulla on kiire. Minun täytyy ehtiä elää tuhat elämää
ja kuolla tuhat kuolemaa tänä lyhykäisenä ikäkautenani. Maailma on
täynnä naisia, samanlaisia kuin sinä, ja kaikki odottavat he, että minä
ratkaisisin heidän arvoituksensa.
Arkhidike hymyili surumielisesti.
— Myönnän, että olen itselleni arvoitus, mutta sinä olet minulle vielä
suurempi. En ymmärrä sinua.
— Et. Ei kukaan ymmärrä minua, mutta minun täytyy ymmärtää kaikki. Se
on kutsumukseni. Jos hukkaisin sieluni yhden käsiin, olisi se koko
maailmalle korvaamaton tappio. Sinä et sitä tajua, tyttö! Näetkös, minä
sanon: ihmiset, meri välkehtii, tuuli soi! Ja he näkevät meren välkkeen
ja kuulevat tuulen soiton. Minä sanon: teidän sydämenne surut ovat
simpukkahelmiä, teidän kadotettu onnenne kadottamattomien aarteiden
avain! Ja he näkevät sielunsa pohjattomat rikkaudet. Mutta jos minä
ottaisin itseni heiltä pois, häviäisi kaikki: ihmiset unohtaisivat
unelmansa, luomakunta kadottaisi kauneutensa, aurinko loistonsa,
kukkaset tuoksunsa ja rakkaus suloutensa.
— Voiko rakkaus koskaan olla suloista! huokasi Arkhidike kyyneleen
kimaltaessa hänen silmäkulmassaan.
— Rakasta rakkautta, unhoita rakastettusi, kuten minäkin teen.
Lukemattomia lemmittyjä olen unohtanut ja lempi kukkii rinnassani!
Rakkaus on saavuttamaton. Sen, jonka saa, kadottaa, sen, jota ei saa,
omistaa ikänsä kaiken. Jää hyvästi, Arkhidike. Tyttöni odottaa minua.
Hän on nuori ja malttamaton! Mutta hän ei rakasta minua. Hän ei ole
minulle vaarallinen...
— Jokaista välinpitämätöntä sinä siis lemmit. Sitä ainoaa, joka sinua
rakastaa, sinä pakenet. Sinä et ole ihminen!
— En, olen runoilija.
— Sinä olet hirviö!
— Jää hyvästi, Kypron helmi!
Ja Myrtaios lähti iloisesti vihellellen, kuten oli tullutkin.
Arkhidike vaipui ajatuksiinsa.
»En tosiaan ymmärrä häntä», puhui hän itselleen. »Oliko tämä
kevytkielinen, himokassilmäinen, viheltelevä keikari, tämä hetken
lapsi, joka par’aikaa jossakin pensaston varjossa nipistelee
halpa-arvoista, rivosti paljastettua huilunsoittaja-tyttöä,
todellakin sama mies, joka äsken haltioituneella laulullaan vallitsi
iankaikkisuutta, loi uudet jumalat ja hajoitti Astarten karkelot! Mikä
onnettomuus, että minun täytyy rakastaa juuri häntä! Ei ketään muuta.
Minä kuolen, ellen saa häntä, tuota paholaista, tuota hirviötä! Mikä
onnettomuus onkaan rakkaus!»
Näin vaikeroi Arkhidike maaten suullaan pieluksella ja nyyhkyttäen.
Sitten hän kuivasi kyyneleensä ja alkoi taas miettiä. Kaikki kiusasi
häntä. Kukat ja kallisarvoiset lahjakäädyt, luutut ja huilut, jotka
riippuivat ovenkamarassa, raivostuttivat häntä. Hän heitti ne lattialle
ja murskasi ne jalkoihinsa! Eikö hän millään voisi masentaa tuota
miestä itselleen alamaiseksi?
Äkkiä hän muisti jotakin. Asuihan tuolla vuorenkolossa kuuluisa
velhovaimo Dirke, oikea sibylla, jolla oli ihmiskohtalot vallassaan ja
tieto menneistä ja tulevista. Hän varmasti antaisi hyvän neuvon.
Arkhidike oli ennenkin turvautunut hänen apuunsa ja saanut häneltä
tehokkaita taikayrttejä. Hänen luokseen oli vain mentävä otollisella
hetkellä, ensimäisenä yönä uuden kuun syntymisen jälkeen, paljain
jaloin, kasteisen kedon poikki, ennenkuin aamun ensimäinen säde oli
ehtinyt leikata avaruutta.
Kapea kuun sirppi oli juuri kohonnut taivaalle. Jumalille kiitos, he
olivat suosiollisia!
Arkhidike heitti kiireesti harmaan tunikan hartioilleen ja riensi
suorinta tietä Dirken luo, läpi pimeän metsikön, yli nukkuvan kedon ja
äkkijyrkkien kalliopolkujen.
Dirke ei nukkunut. Hän istui rotkonsa suulla hiljaa huojutellen
ruumistaan ja tuijottaen kuin unissaan kävijä johonkin etäisyyteen.
Hänen huulensa näyttivät puhelevan jonkun näkymättömän olennon kanssa.
— Dirkemuori, rakas Dirkemuori, huusi Arkhidike hänen korvaansa, kuule
minua, auta minua, herää, herää!
— Kas sinäkö se oletkin, kaunokaiseni, sanoi Dirke kuin havahtuen
syvästä horroksesta. Ai ai, tulet vähän liian myöhään. Ensimäinen
aamuviri on jo häiläyttänyt ruohonkorsia ja veden kalvoa. Tämän yön
kauneusyrtit olisivat olleet taitettavat hetkeä aikaisemmin. Nyt ne
ovat jo vavahtaneet ja läikähyttäneet pois voimansa.
— Oi, Dirke-muori, en pyydä nyt kauneutta. En välitä siitä, mitä minä
sillä teen! Vaikka olisin kaunis kuin Aphrodite, ei minua kuitenkaan
rakasteta! Oi Dirke-muori, polvillani sinua rukoilen taikomaan minulle
rakkautta!
— Johan nyt kummia kuuluu. Eikö sinua muka enää rakasteta, sinua, joka
olet Kypron tähti, Välimeren helmi, Smyrnan juovuttava rypäle... Etkö
ole saanut tarpeeksi ihailua!
— Oi, se ei riitä. Mitä minä sillä teen, kun hän ainoa, jota minä
rakastan, ei rakasta minua! Oi, anna minulle hänen rakkautensa,
Dirke-muori! Kaikki saat, rikkauteni, helyni, koruvaippani, jos annat
minulle hänen rakkautensa!
— Ja kuka hän sitten on tuo julmetuinen, joka sinua hylkii?
— Myrtaios! Runoniekka!
— Ai ai, lapsi, vaarallista, vaarallista! Luovu hänestä ajoissa!
— Et siis voi taikoa hänen sydäntään minulle suosiolliseksi?
— Sitä en ole sanonut. Mutta jos sen tekisinkin, ei se olisi onneksi
sinulle.
— Voi, en välitä onnesta, en rikkaudesta! Ei hänkään välitä
sellaisesta. Hän ei välitä mistään!
Ja minä, minä en välitä muusta kuin hänestä! Armahda tuskaani!
— Onko sinulla, tyttäreni, jotakin esinettä, joka on kuulunut hänelle?
Jotakin lahjaa, jonka hän on antanut?
Arkhidike pudisti päätään murheissaan.
— Ei, ei hän ole antanut minulle mitään lahjaa.
Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat.
— Todellakin. Minulla on laulu, jonka olen saanut häneltä.
— Ja mitä siinä sanotaan?
— »Minä etsin sitä, mitä en löydä, ja löydän sitä, mitä en etsi. — Sen,
jonka saa, kadottaa, sen, jota ei saa, omistaa ikänsä kaiken»... Se on
rakkauslaulu, muoriseni.
— Vai sitä lajia. Tuo ei ole mikään rakkauslaulu, se on noidanlaulu,
tyttäreni. Oikea noidanlaulu! Niinkuin en minä sitä tuntisi. »Virrat
lähteisiinsä virtaavat, sade taivaaseen takaisin juoksee, aurinko
kylmää hohkaa, lumi lämmittää! Vale totta, tosi valhetta on!»
Dirke huojutteli itseään taas kuin horroksiin vaipumaisillaan.
Arkhidike säikähti.
— Oi oi Dirke-muori, kuule minua! Sano mitä minun on tehtävä!
— Kavahda sitä miestä, tyttäreni. Hänen käsissään särkyy kaikki, elämä
ja rakkaus, ihmiset ja ihmisonni! Unelma yksin hänet vangitsee. Älä
anna itseäsi hänelle, lapsi! Korusi särkyy.
— Särkyköön kaikki, kunhan vain saan hänen rakkautensa!
— Ja mitä olet tehnyt sitä saavuttaaksesi?
— Kaikkeni olen tehnyt. Olen pukenut itseni häntä varten ihanaksi, olen
tanssinut hänelle parhaimmat tanssini, olen nauranut ja itkenyt ja
rukoillut, olen odottanut häntä kokonaisen päivän ja yön ja laulanut
hänelle hänen oman laulunsa, mutta hän on sulkenut minulta silmänsä ja
korvansa, kääntänyt päänsä pois tai taputtanut minua hajamielisesti
päälaelle kuin koiraa. Ja tänään hylkäsi hän seurani kiiruhtaakseen
halvan huilunsoittajattaren, pahatapaisen Taisan käsipuoleen, vaikka
juuri hänen tähtensä olin sulkenut oveni kaikilta muilta.
— Typerästi olet toiminut, tyttäreni, sanoi viisas Dirke, perin
typerästi. Sinun tulee avata ovesi selko seljälleen vieraille, ja antaa
hänen rakkauslaulunsa sille, josta vähimmän välität, ja kun hän sinua
lähestyy...
— Oi, ei hän minua lähesty... Siinäpä se juuri on...
— Ala keskeytä minua! Kun hän sinua lähestyy, sanon minä, niin
pitää sinun häpeällisesti ajaa hänet pois luotasi. Kun hän pyytää
sinulta suudelmaa, tulee sinun sylkeä häntä silmille. Ja jos hän
sinua silittää, tulee sinun lyödä häntä. Kun mielesi tekee lentää
hänen kaulaansa, käännä hänelle selkäsi ja pue rakkautesi vihan ja
halveksinnan sanoihin. Ja jos hän sinua kaikesta huolimatta vielä
lähestyy, niin iske vaikka tikarilla!
Arkhidike oli kauhistuneena kuunnellut vanhan noitavaimon puhetta.
— Dirke-muori, huudahti hän, vaietkaa toki, ette tiedä, mitä te
puhutte, ette tiedä, mitä rakkaus on! Minä, joka ennen itse mieluummin
kuolisin tuhat kertaa, ennenkuin löisin häntä!
— Parempi olisikin sinulle kuolema kuin Myrtaioksen rakkaus, vastasi
Dirke synkeästi. Itse olet sitä tahtonut. Tahdotko siis hänen
rakkautensa vai etkö? tiukkasi hän kiukkuisesti.
— Tahdon, tahdon, henkäisi Arkhidike kiihkeästi.
— Millä ehdolla tahansa?
— Niin.
— Tee siis, kuten olen sanonut.
— Voi, se on kovin vaikeata.
— Se on kumminkin ainoa keino, vakuutti sibylla. Mutta
onnettomuudeksesi sitä minulta pyydät. Muista se!
— Eikö sinulla, Dirke-muori olisi jotakin muuta loihtua, taikajuomaa,
lemmenyrttiä...?
— Jos et usko minua, miksi sitten tulet luokseni, ärähti Dirke ja hänen
silmänsä leimahtivat pahaenteisesti.
— Oi älkää suuttuko, Dirke-muori! Älkää peruuttako loihtuanne. Minä
uskon jo, uskon...
— Ainoa keino, sanon minä.
Arkhidike huokasi syvään ja lähti kotiin raskaalla mielellä.
Koko yön istui Arkhidike valveilla ja kehräsi kultalankoja, mutta
enemmän vielä kehräsivät hänen aivonsa ajatuksia.
Seuraavana päivänä piti hän suuret kemut, johon kaikki Kypron jaloimmat
miehet olivat kutsutut, lisäksi ateenalainen kuvanveistäjä Alyattes,
joka oli saanut luvan veistää Aphrodite-patsaansa Arkhidiken muotojen
mukaan, sekä nuori mytileneläinen runoniekka Deiokes. Nämä molemmat
juhlavieraat istuivat Arkhidiken molemmilla puolin.
Deiokes oli emäntänsä kunniaksi sepittänyt laulun, ja Arkhidike, joka
näytti olevan kaikkein rakastettavimmalla tuulellaan, joskin arvokas
ja hillitty, ylisti sitä pilviin. Mutta Myrtaioksen laulun heitti hän
muutamin pilkkasanoin jalkojensa juuressa kaislamatolla istuvalle
foinikialaiselle orjapojalleen Sostrikselle.
— Mitä! huudahti Myrtaios, tunkien esiin kestiystäväin parvesta,
lahjoitatko sinä minun runoni orjalle!
— Kah, tulet hakemaan palkkaasi, virkahti Arkhidike, heittäen hänen
jalkoihinsa muutaman drakhman.
Myrtaios punastui suuttumuksesta hiusrajaansa myöten.
— Sinä et siis ainoastaan halveksi lauluani, vaan rohkenet solvata
minuakin, kurja hetaira! huusi Myrtaios poissa suunniltaan.
— Heittäkää ulos tuo maankiertäjä, tuo rauhan häiritsijä ja
riitapukari, sanoi Arkhidike rauhallisesti orjilleen.
— Varokaa koskemasta minuun! karjui Myrtaios. Vai heitättäisit sinä,
halpa ilotyttö, ulos minut, maankuulun Myrtaioksen, jonka suosiota
kaikki linnanrouvat ja kuninkaantyttäret turhaan tavoittelevat. Ahaa,
olet myrtynyt siitä, etten ole kunnioittanut vielä sinua suudelmalla.
Malta, tyttöseni! Älä ole epätoivoissasi! Entäpä jos suostuisin vielä
sinuun... Alentuisin antamaan sinulle pienen suukkosen... Mitä sanot!
Vieläkö sittenkin ajat minut pois!
Arkhidike oli noussut seisomaan. Hänen silmänsä iskivät tulta, hänen
huulensa värisivät väärentämätöntä vihaa ja ylpeyttä.
— Surmatkaa tuo kerskuri ja lemmenkerjäläinen, joka uskaltaa loukata
Kypron valtiatarta! huusi hän.
Syntyi sanoin kuvaamaton sekasorto. Säilät ja peitsen terät
välähtelivät. Mutta Myrtaios vältti iskut. Kahdella hyppäyksellä oli
hän Arkhidiken vieressä ja nosti hänet käsivarsilleen.
Samassa heltisi hänen otteensa. Hän oli saanut keveän iskun oikeaan
käsivarteensa Arkhidiken arabialaisesta tikarista, jonka tämä oli
kätkenyt hihaansa.
— Niin käyköön jokaiselle, joka väkivallalla rakastaa! huudahti
Arkhidike.
Myrtaios vaipui vertavuotavana polvilleen hänen eteensä.
— Niin juuri, niin juuri pitikin sinun tehdä! Miten sinä olet ihana,
Arkhidike! läähätti hän. En ole tiennyt, että olet niin kaunis. Anna
minulle kauneutesi, niin saat minun elämäni!
— Minun kauneuteni kuuluu Alyatteelle ja hänen taltalleen.
— Sitä ennen herpoo taltta Alyatteen kädestä! Minä vannon sen!
— Mene! Maailma on täynnä naisia!
— Oi, Arkhidike, sinä tiedät varsin hyvin, että sinä olet ainoa nainen
minun maailmassani. Minulla ei ole muuta kuin sinä. Surmaa minut, mutta
anna minulle rakkautesi!
— Mene kuninkaantyttäriesi luo!
— Sinä olet ainoa kuninkaallinen heistä kaikista. Salli orjasi suudella
jalkojesi tomua!
— Etkö siis enää rakasta vapauttasi?
— Minä rakastan ainoastaan sinua.
— Etkö pelkää, että sielusi puhtaus varisee hetairan sylissä?
— Rakkaus yksin on puhdasta, rakkaus yksin puhdistaa. Ja minä rakastan
sinua, Arkhidike!
— Etkö pelkää, että laulusi, jonka tulee kantaa kaikkien kuuluville,
vaikenee?
— Minä laulan sinun ylistystäsi kuolemaani asti. Laulan laulun, joka
kantaa sinun nimesi maailman ääriin ja jollaista ei maailma vielä
milloinkaan ole kuullut!
Arkhidike hymyili.
Dirken loitsu oli tehonnut.
Juhlat jatkuivat, mutta nyt istui Myrtaios yksin Arkhidiken vierellä.
Kolme kuukautta olivat he niin onnelliset kuin ihmiset ylimalkaan
voivat olla.
— Eikö ollut totta, kun sanoin, että antaisin sinulle autuuden ennen
olemattoman? saattoi Arkhidike kysyä armaaltaan.
— Totta, totta, vakuutti Myrtaios. Ja enkö ollut oikeassa väittäissäni,
että lauluni sinusta saisi siivet kuolemattomat? sanoi Myrtaios.
— Olit, olit, armaani, myönsi Arkhidike.
Mutta sitten eräänä päivänä erotti Arkhidike ikäänkuin pienen, tuskin
huomattavan pilven Myrtaioksen silmässä. Ja se pilvi kasvoi vähitellen,
siirtyi otsalle ja ohimoille.
Myrtaios ei laulanut enää niinkuin ennen. Hän vaikeni enimmäkseen eikä
aina muistanut vastata Arkhidiken suuteloihin.
— Mitä sinä mietit? Etkö enää ole onnellinen?
— Mitäpä onnestakaan! vastasi Myrtaios jörösti. Eihän ihminen ole
yksinomaan sitä varten luotu. Jos ei hän joskus olisi onneton, mitä
tietäisi hän onnestakaan!
— Etkö siis enää rakasta minua?
— Enemmän kuin ennen.
— Mikä siis murehduttaa mieltäsi?
— Juuri rakkauteni.
— Näethän, että olen tässä, että olen kokonaan sinua varten, että
silmäni puhuvat samasta uskollisuudesta kuin suuni.
— Rakastan sitä, minkä näen, mutta vielä enemmän sitä, mitä en näe.
— Mitä tarkoitat?
— Rakkauteni vaatii liian paljon.
— Enkö ole antanut sinulle kaikkea?
— Ethän voi antaa sitä, mitä sinulla ei ole.
— Mitä se on?
— Sieluasi. Tahdon sielusi, sielusi, kuuletko! Mutta et voi antaa sitä,
kun sinulla ei ole sitä.
— Minullako ei ole sielua... toisti Arkhidike ihmetellen. Mistä tiedät,
että minulla ei ole sitä?
— Siitä, että sinä heijastat vain omaani. Sinä elät minun elämääni,
laulat minun laulujani, kärsit minun tuskiani, iloitset minun ilojani.
Itse sinä olet tyhjyyttä täynnä. Sinulla ei ole muuta sielua kuin
minun. Olen useasti etsinyt sitä ja aina löytänyt vain omani.
— Se johtuu siitä, että rakastan sinua, sanoi Arkhidike hiljaa.
— Niin he sanovat kaikki, kun he tahtovat peittää tyhjyyttään, virkkoi
Myrtaios. Kumminkin olet sinä kauniimpi ja parempi kuin nuo muut,
vaikka oletkin vain hetaira.
Arkhidike säpsähti sisäisesti.
— Minä olin hetaira, silloin kun en vielä tuntenut rakkautta, mutta
sitäkin ennen olin minä kuninkaantytär.
— Ha haa, ha haa, nauroi Myrtaios. Siitä nyt näet itsekin, millainen
pieni matkiva apina sinä olet! _Minä_ sanoin sinua kuninkaantyttäreksi.
_Minä_ kuvittelin sinut kuninkaantyttäreksi, siksi että nostin sinut
kilvelle ja aateloin sinut unelmissani. Ja nyt sinä sanot itse ja ehkä
vielä uskotkin olevasi kuninkaan tytär!
— Sinä et siis usko sitä, Myrtaios?
— En, totta tosiaan, yhtä vähän kuin että sinulla on sielu. Jos sinulla
se olisi, olisitkin täydellinen. Mutta älä siitä huoli! Runoilija
löytää ihanteensa epätäydellisestäkin. Haluaisitko todellakin niin
kernaasti olla kuninkaantytär! Ei sillä väliä! Lopultakin merkitsee
paljon vähemmin se, _kenestä_ me olemme syntyneet, kuin _ketä varten_
me olemme syntyneet. Ja sinä, Arkhidike, olet aikojen alusta luotu
minua varten! _Olethan_ sinä kuningatar, sillä minä olen kuningas
mielikuvien rajattomassa valtakunnassa!
Mutta Arkhidike jäi murheelliseksi kaikista Myrtaioksen vakuutteluista
huolimatta.
»Oi», huokasi hän sydämessään, »kaikki on kadotettu. Jälleen etsii hän
sitä, jota hän ei löydä. Rakkauden laulu on lopussa, noidanlaulu taas
alkanut. Vielä kerran on minun kysyttävä neuvoa Dirkeltä.»
Hämäräisenä yönä uuden kuun syntymishetkellä hiipi Arkhidike uudelleen
vanhan velhovaimon luo.
— Dirke-muori, rukoili Arkhidike, auta minua vielä kerran!
— Onko Myrtaios siis jättänyt sinut? kysyi Dirke.
— Ei, mutta hän ei usko minulla olevan sielua. Anna minulle sielu,
Dirke-muori, joka todistaa olemassa-olostaan.
— Sielu! Vai se häneltä nyt puuttuu. Enkös sitä sinulle jo sanonut,
tyttäreni, murisi Dirke, että Hadeksen polulle astut ruvetessasi sitä
miestä miellyttämään.
— Oi, anna minulle neuvo, miten saan hänet uskomaan, että minulla on
sielu, muuten kadotan hänen rakkautensa!
— Sielu! Ota sielusi häneltä pois, niin hän uskoo!
— Ottaa häneltä pois sieluni! Mutta sehän on yhtä rakkauteni kanssa! Ja
sitä en voi rinnastani riistää, niin kauan kuin pieninkin elämänkipinä
siinä kytee.
— Siis — tiedät tien, tyttäreni.
Arkhidike kalpeni.
— Siis kuolla! kuiskasi hän.
Dirke nyökkäsi.
— Joka tahtoo kaikki voittaa, hänen täytyy panna kaikki alttiiksi. Ota
rakkautesi pois ja hän on sen vanki! Ota sielusi pois ja hän uskoo
siihen iankaikkisesti!
— Sinä vannot sen, Dirke?
— Kautta vanhojen sibylla-silmieni.
Arkhidike tuijotti kimaltavin silmin pimeyteen.
— Minä tahdon siis kuolla ja voittaa! sanoi hän.
Hitaasti hän asteli pitkin kalliopolkua kotiinsa päin, silloin tällöin
pysähtyen kuuntelemaan meren lakkaamatonta laulua tai sormielemaan tien
vierellä kasvavien kukkien korsia, joiden vilpoista tuoksua hän ei enää
koskaan saisi hengittää.
Mutta eniten kuunteli hän oman sydämensä laulua. Ei koskaan ennen ollut
se niin laulanut. Aivan kuin olisi suuri, salaperäinen, näkymätön lintu
istahtanut hänen olalleen. Iankaikkisuuden siivenlyönnit tuntuivat
ilmassa. Menneisyys ja tulevaisuus raukeni. Jumalat astuivat alas
taivaistaan ja haastoivat äänettömässä yössä.
»Nyt minä tiedän, miltä tuntuu olla runoilija», ajatteli Arkhidike.
Hän istuutui kalliontörmälle ja hymyili onnensa äärettömyydelle.
Myrtaios oli koko yön odottanut, tähystellyt ja vaaninut. Äkättyään
vihdoin Arkhidiken istumassa korkealla rantaäyräällä, syöksyi hän tämän
luokse kuin raivoisa jalopeura.
— Missä olet ollut näin myöhään yöllä ja näin kauan? huusi hän jo
kaukaa ja hänen silmissään leimusi hurja tuli.
— Kävin etsimässä sieluani, vastasi Arkhidike uneksivasti.
— Älä ilveile! Vastaa suoraan, kenen luona olet käynyt. Kenties
mielistelee sinua vielä tuo pullea nahkaleili, Alyattes?
— Kävin etsimässä kuningaskruunuani.
Myrtaios tarttui tuimasti hänen ranteeseensa: — Kenties on sinut
lumonnut tuo tyhjä raakunkuori, Deiokes? Tunnusta, että olet vaeltanut
väärillä poluilla!
— Kun kerran on eksynyt oikealta tieltä, ovat kaikki tiet yhtä vääriä,
vastasi Arkhidike. Väärin oli, etten kuollut jo äitini kohdussa,
väärin, etten heittäytynyt aaltoihin pakkopurren minua kuljettaissa
tänne synnyinmaani maireilta rannoilta. Voi poloja sisariani, Egyptin
faaraon tyttäriä, saman kohtalon alaisia kuin minäkin! Voi julmaa isää!
Väärin oli, etten iskenyt tikaria hänen rintaansa, kun hän meidät,
omat lapsensa, hupinaisiksi tuomitsi, väärin, etten mieluummin antanut
muurata itseäni elävältä hänen häpeällisen pyramiidinsa pohjamuriin!
Nyt on häpeäni kaikille tunnettu! Väärin oli, että rakastin sinua, oi
Myrtaios, ja väärin olisi ollut, jos en olisi sinua rakastanut!
Sinä luulet, että unelmoiminen on vain runoilijoiden etuoikeus, että
vain runoilijalla on saavuttamaton ihanne, että vain he etsivät sitä,
mitä he eivät löydä. Kaikki me olemme siinä suhteessa samanlaisia.
Meidän kätemme ovat lyödyt kahleisiin, jalkamme juotetut liejuun,
kohtumme kuivetetut hedelmättömiksi, vaikka olemme luodut kantamaan
jumalille hedelmiä vapaudessa ja puhtaudessa. Kaikki me olemme
runoilijoita me ihmiset! Kaikki me kärsimme ja suremme ja kaipaamme
sitä, mitä emme voi saada. Me uneksimme olemattomia, kukimme vain
kuvitelmissamme ja elämme elämää, joka ei ole meidän! Niin olen
minäkin tehnyt Ero meidän välillämme on vain siinä, että me muut
saamme maksaa unelmastamme kalliimmin kuin te runoilijat, jotka ette
tee tiliä kuvitelmistanne. Te teette niistä vain lauluja. Me teemme
niistä elämää, tai yritämme ainakin, ja saamme maksaa sen yrityksen
hengellämme. Sillä unelma soveltuu runoon, ei elämään.
Sinä olit minun unelmani, Myrtaios, minun kuninkaallinen unelmani,
ja tahdon maksaa siitä myös kuninkaallisen hinnan, koska kerran olen
kuninkaantytär. Annan sinulle huomenlahjan, Myrtaios, en kultaa, sillä
kulta on multaa; en rikkautta, rakkautta enkä riemua enää tarjoa, sillä
niitä tarjoaa jokainen. Annan sinulle vapautesi takaisin, Myrtaios!
Sinä elämäni parhain unelma, maksan sinusta hengelläni!
Näin sanottuaan ja ennenkuin Myrtaios oli ehtinyt aavistaakaan, oli
Arkhidike korkealta kallionkielekkeeltä heittäytynyt alas aaltojen
syliin.
Samassa nousi aurinko purppuraisin siivin merestä sammuttaen viimeiset
himmeät tähdet ja levittäen ruusuisen kajastuksen yli Kypron punervain
kallioiden, tummien sypressipylväiden, heleiden viinimäkien, yli aavan,
hopeavälkkeessä utuilevan vedenpinnan.
Kauan aikaa oli Myrtaios tämän jälkeen kuin mielipuoli. Hän oli
lohduton, kuin kivettynyt suruunsa. Hän ei syönyt, ei juonut eikä
laulanut.
Sitten alkoi hän valittaa eikä hänen valituslaulullaan ollut loppua:
»Arkhidike on kuollut, kuollut! Mitä on maa ja taivas ilman Arkhidikea!
Mitä minun elämäni ja elämäntyöni! Hän oli minun runottareni! Ja hän
oli itse suurempi runoilija kuin minä! Hän oli ainoa ihminen, jolla
oli sielu tässä sieluttomassa maailmassa, ainoa nainen, jota koskaan
olen rakastanut tai koskaan tulen rakastamaan, ainoa, jota saatoin
kunnioittaa, valepuvussa oleva kuninkaantytär, jota sokeat silmäni
eivät tunteneet. Ja hänet olen kadottanut! Voi tuskien tuskaa!
»Ja sinua minä soimasin ja solvasin, Arkhidike! Voi kurjuuden
kurjuutta! Liian myöhään tunsin sinut. Sinä ymmärsit minut, mutta minä
en ymmärtänyt sinua. Sinulla oli sielu hienompaa ainesta kuin minulla!»
Väliin saattoi Myrtaios myös raivota, raastaa tukkaansa, heittää
herjasanoja vainajalle:
»Voi naisellista viekkautta! Kuolla valhe huulillaan! Niin juuri
sinä teit, Arkhidike! Muka vapauden annoit! Miksi menit pois ja
katkaisit siteet, miks’et ole tuossa edessäni minua valkein käsivarsin
kiertämässä, että voisin sinut hyljätä. Jos olisit pitänyt minua
orjuudessasi, olisin ollut vapaa. Mutta kun annoit minulle vapauden,
olen iankaikkinen orjasi. Ja sen sinä tiesit, sinä kaunis noita! Voi
naisellista viekkautta! Voi kostojen kostoa!»
Näin tuskitteli ja suri Myrtaios ikänsä kaiken. Arkhidike oli voittanut.
Ja siitä ajasta alkaen istuvat kaikki runoilijat hetairojen jalkojen
juuressa, laulavat heistä ja uskovat heidän sieluunsa, jota heillä ei
ole, ja etsivät heidän joukostaan kuninkaantytärtä, jota eivät ikänänsä
löydä.
Mutta kitsaan faaraon kerrotaan saaneen pyramiidinsa ja säilyttäneen
aarteensa koskemattomina — hänen seitsemää tytärtään lukuunottamatta —.