Jerusalemin suutari mennä hoippui pitkin helteistä maantietä. Hiki
valui tahmeana lietteenä hänen likaisilta, ojittuneilta kasvoiltaan ja
hänen kellastunut, takkuinen partansa näytti sisällyttävän itseensä
kaiken vuosisatojen pölyn ja saastan.
Pölyisempi vielä oli hänen sielunsa. Ei ainoaakaan tuoretta kohtaa
siinä ollut. Hän tunsi itsensä hirveän vanhaksi, raihnaaksi ja
väljähtyneeksi. Hän mumisi itsekseen niinkuin on tapana ikäloppujen,
joilla ei ole enää muuta seuraa kuin itsensä.
»Kaikki olen nähnyt», hoki hän, »eikä se kaikki ollut mitään. Ei
mitään. Ei valta, ei raha, ei mitään! Ja ainahan minä olen sen
oikeastaan tiennyt. Lapsena tosin luulin, että tyhjyys alkaisi vasta
aidan takana, mutta se onkin meissä itsessämme. Mutta nuorempana yritin
täyttää sitä jollakin, millä hyvänsä. Olen aina ollut intohimon ja
tekojen mies ja siksi alkanut alusta ja vaihtanut muotoja lukemattomia
kertoja. Nyt en jaksa enää. Vaihtelukaan ei huvita minua enää. Sekin
on jo yksitoikkoista, jääkööt silmänkääntäjätemput! Olen se mikä
olen, vanha, väsynyt juutalainen, en muuta. Parempi on sitäpaitsi
olla kerjäläinen kuin kuningas, senkin olen huomannut. Maan mato ja
matkamies minä olen. Miks’ei kukaan tallaa minua kuoliaaksi, tee loppua
vaelluksestani? Miks’ei kukaan... Oih...»
Hesiel tarttui sydänalaansa ja kupsahti polvilleen.
»Miks’ei kukaan sääli!» huokaili hän. »Ei, ei! En minäkään ole ketään
säälinyt! Tehkää siis edes niinkuin minä olen tehnyt! Vyörykää
takaisin, te omat pahat tekoni kaikki! Nelistäkää kaikki valtatien
valjakot ylitseni! Pyörikää keränä päälleni, te korven myrkylliset
käärmeet, ja pistäkää minua kantapäähän! Tulkaa, tiikerit ja pardit, ja
repikää minut kappaleiksi, syökää elävältä! Tehkää selvää jälkeä! Ha
ha, en kelpaa teillekään! Ha-haa-haa-hiaa.»
Jerusalemin suutari yritti nauraa, mutta hän ei saanut irvistävistä
leukapielistään esille muuta kuin samean, kamalalta kuulostavan
valituksen, joka kaikui yli hiljaisen seudun kuin hyenan ulvonta tai
villin ketun yökkivä, vihlova nikotus.
Sitten hän painoi päänsä multaan ja jäi siihen käppyrään.
»Kaikki kammoksuvat minua», sopottivat hänen huulensa.
— Kukapa sinua kammoksuisi, ukko pahainen! kuuli hän samassa jonkun
sanovan.
Tämä ääni, tämä vieraan väliintulo hänen ajatuksiinsa heikkouden
hetkellä sai Hesielissä hereille kirpeän vihan tunnon.
— Ja _sinä_ muka et kammoksu minua! sähähti hän, uhmalla murtaen
naamansa kahta kauheammaksi.
Jokainen muu olisi ihmetellyt samaa. Sillä Jerusalemin suutari oli
tällä hetkellä todellakin hirvittävän näköinen. Hänen poskensa
olivat syvillä, sammaleisilla ojilla ja saattoi nähdä, että jokaista
uurtoa pitkin oli virrannut rikosta. Hänen silmävalkuaisensa olivat
välkähtelevät ja terävät kuin teurastajan puukko. Hänen nenänsä oli
käyrä ja riippuva kuin petolinnun nokka, kaulansa vereslihalle puuntava
kuin korppikotkan, haaskansyöjän. Hänen paksut huulensa puhuivat
ilkeydestä, katkeruudesta, aistien himoista, ja hänen suupieliinsä
oli kauan harjoitettu julmuus ja petos viiltänyt viivoja, jotka
värisyttivät jokaista viatonta.
Hesiel tunsi itseään varovaisesti nostettavan kainaloista.
— Kuka sinä olet, joka minua autat? kysyi Hesiel nyt todenperäisellä
ihmetyksellä.
— Olen ihmiskunnan ystävä, vastasi nuori muukalainen.
— Sitten käy ohitseni sinäkin. Minä olen ihmiskunnan vihollinen, ja
sekä Jumala että ihmiset vihaavat minua.
— Olen sen Jumalan palvelija, joka sanoo: Rakastakaa vihollisianne,
siunatkaa niitä, jotka teitä kiroovat. Antakaa anteeksi niille, jotka
teitä vastaan rikkoneet ovat, jotta teillekin anteeksi annettaisiin.
Hesiel pudisti päätään.
— Olen kyllä kuullut siitä Jumalasta, mutta en ole milloinkaan nähnyt
sen Jumalan palvelijaa ihmisten joukossa. Sitäpaitsi, mitä minä tekisin
ihmisten rakkaudella ja anteeksiannolla! Minä en kuulu ihmiskuntaan.
— Sinun Lunastajasi elää!
— Lörpötystä! Minun synneilleni ei ole lunastajaa! tiukkasi Hesiel
kiivaasti. Ja hän kurottautui pystyyn ja jatkoi röyhkeästi:
— Tiedätkö, kuka minä olen? Minä en ole se, jolta minä näytän. En
koskaan vielä ole kenellekään elävälle olennolle näyttänyt oikeaa
karvaani. Minä olen pahahenki ihmisen hahmossa. Mitä kaikkea minä
olen ja olen ollut! Väärä profeetta, vale-Messias, susi lammasten
vaatteissa, Antikristus! Minulla on ollut kaikki valta maan päällä
ja minä olen käyttänyt sitä väärin. Minä olen rikkonut Pyhää Henkeä
vastaan, ja minun rikkomukseni ovat mittaamattomat kuin meren santa.
Minä olen vallinnut henkiä ja harjoittanut mustaa magiaa. Minä tiesin,
mikä oli oikein ja minä tein väärin. Minä olen myrkynkeittäjä ja
myrkynsekoittaja. Olen kylvänyt himoja ja niittänyt rikosta. Olen
pantannut sieluja isälle perkeleelle. Olen tappanut ihmisiä tappaakseni
aikaa, ja minulla on ollut rajattomasti aikaa. Korkein kunnianhimoni on
ollut ajaa Jumala pois kaikkialta luomakunnasta ja panna itseni sijalle.
— Mutta Jumala on yhä vieläkin olemassa. Tule, veljeni, niin johdatan
sinut Hänen luokseen!
— Kuka olet sinä, joka sanot minua veljeksesi? sammalsi Hesiel
perääntyen. Kuka olet sinä, jota ei Hornan liekki rinnassani kärvennä?
Ilmoita minulle nimesi, paholaisen voittaja!
— Minua sanotaan Temppelinrakentajaksi. Rakennan temppeliä sille
Jumalalle, jonka sinä olet tahtonut ajaa pois.
— Siispä haluaisit ehkä viedä minut temppeliisi! Mikä salakavala ansa!
Tiedät, että temppelin kivet polttavat minua pahemmin kuin Hehvetin
kiukaat. En milloinkaan ole voinut viivähtää ainoankaan kirkon ovella
niinkuin muut kerjäläiset. Ne eivät ole rakennetut minua varten.
— Mitä on ihmiskäsin pystytetty kirkko? vastasi Temppelinrakentaja.
Vain puuta ja kiveä, vain tomua ja tuhkaa. Aika on tullut, jolloin
Jumalaa ei enää rukoilla missään näkyväisessä temppelissä, vaan
hengessä ja totuudessa. Veljeni, paikka, missä seisomme tässä, on
se uusi temppeli. Jumala on tässä keskellämme. Rauha olkoon sinun
kanssasi, veljeni.
Ja Temppelinrakentaja laski kätensä Hesielin päälaelle.
Oi siunauksen voimaa! Oli, kuin olisi lämmin auringon säde äkkiä
läikähtänyt kivisen jääluolan ikuiseen yöhön.
Jerusalemin suutarin paatuneille ja kohmettuneille kasvoille levisi
heikko hymyn väre. Hän haparoi muukalaisen kättä.
— Kiitos, mumisi hän.
— Älä kiitä minua, kiitä Jumalaa, joka on taivaissa!
— Koko tuhantisvuotisen vaellukseni aikana eivät huuleni milloinkaan
ole voineet yhtyä kiitokseen muuten kuin pilkalla tai herjatakseni
kohtaloa...
— Sano siis vielä: Ylistetty olkoon Jeesus Kristus, niin herjan henki
luopuu sinusta.
— Ylistetty... olkoon... Ei, en voi, en osaa! huusi hän kuin
kouristavassa hengen hädässä. Mihin uusiin ketunsaksiin olitkaan
minut langettaa! Koko tuhantisvuotisen vaellukseni aikana en ole
kertaakaan lausunut sitä nimeä muuten kuin uhmalla ja ylpeydellä.
Älä kiusaa minua! Älä vaadi liikoja, Temppelinrakentaja! Älä herätä
minussa leijonaa! En tahdo turmiotasi! Jätä minut! Näethän: olen vallan
lopussa. Salli minun jäädä tähän paikkaan. Tässä on hyvä... Tässä on
minun kotini. On ilta... On myöhä... Minua väsyttää... Tahdon nukkua...
Ja Hesiel huokasi syvään ja vaipui heti kohta raskaaseen uneen.
Kun hän heräsi, oli aurinko jo korkealla. Linnut laulelivat säveleitään
aamukasteisen metsän siimeksessä, kukat levittelivät auki loistavia
teriään viileän puron reunamalla.
Kummastellen katseli maankiertäjä ympärilleen.
»Olenko minä todella nukkunut», jupisi hän itsekseen. »Onko se
mahdollista? En tähän päivään asti ole koskaan oikein nukkunut.
Lienenkö valvonutkaan! Tuntuu, kuin olisin äärettömän kauan virunut
jonkinlaisessa tilassa, joka ei ole ollut elämää eikä kuolemaa. Nyt
vasta silmäni aukenevat! Missä mahdan ollakaan? Mikä on tämä paikka?
Minne vie tämä tie?»
— Vaeltajat, huusi hän eräille ohikulkeville, sanokaa, mikä on tämä tie
ja minne se johtaa?
Vanha, kyyryselkäinen mies pysähtyi:
— Tämä on se tie, joka johtaa paratiisiin, vastasi hän. Tule kanssamme!
Me olemme kaikki Paratiisivaeltajia.
— Ohhoh, irvisti Hesiel, kun ihminen on luotu sellaiseksi kuin minä
olen, vie hänen tiensä aivan toiseen suuntaan.
— Ihminen! Ihmistä ei ole vielä luotukaan, mutta häntä luodaan paraikaa.
— Ihmeelliset ovat puheesi, en ymmärrä niistä mitään. Sen vain
ymmärrän, ettei minunlaisellani ole pyrkimistä takaisin paratiisiin.
— Sitä paratiisia, minne me vaellamme, virkkoi vanhus, ei ole vielä
ollutkaan. Se on se, joka tuleman pitää.
— Olipa se uusi tai vanha, minua ei sen portista kuitenkaan päästetä
sisälle. Minä olen rauhaton sielu, hylätty ja kirottu, minut on aina
jätetty muurin ulkopuolelle.
— Sen paratiisin portilla ei ole enkeliä miekka kädessä, sillä ei ole
muuria eikä rajaa, se on niin laaja, että kaikki sinne mahtuvat. Ja
siellä on iankaikkinen rauha. Miekat on taottu auroiksi, karitsa lepää
leijonan rinnalla. Yö on kadottanut pimeytensä eikä päivä tarvitse
aurinkoa, sillä Jumalan kirkkaus valistaa kaikki. Se on tuhatvuotinen
valtakunta.
— Minäkin olen kauan vaeltanut, sanoi Jerusalemin suutari oudostellen,
enkä koskaan ole kuullut puhuttavan sellaisesta. Mitenkä te olette
osanneet ruveta Paratiisivaeltajiksi?
Vanhus vaikeni hetkisen. Sitten hän virkkoi:
— Oletko koskaan kuullut ihmisistä, joilla on onnettomuuden merkki
otsallaan, joita onnettomuus kiertää, jotka eivät koskaan pääse
pakoon sitä? Mikään heidän aikeensa ei menesty, heidän kylvönsä ei
koskaan kanna hedelmää. Jos heillä on lahjoja, kuivuvat ne, kuin
näkymättömän samum-tuulen nostattamaan hiekkaan. Jos he omistavat
jotakin, kadottavat he sen, jos he kiintyvät johonkin, kuolee heidän
kiintymyksensä esine, jos he rakastavat, nousee tämä rakkaus heidän
pyövelikseen. Sellaiset ihmiset eivät myöskään koskaan saa palkintoa
eivätkä tunnustusta. Heidän uhrauksensa ja hyvät työnsä hukkuvat
jäljettömiin. Ei yksikään laakeri korista heidän otsaansa, ei yksikään
ruusu kuki heidän haudallaan. Näin ohjataan heitä oikealle tielle.
Heillä ei ole muuta keinoa kuin löytää onnensa onnettomuudesta,
kohota kohtalonsa voittajaksi nöyryydessä, rakkaudessa ja itsensä
unohduksessa, liittyä siihen rotuun, jota Kristus edustaa. — Meidät on
ajettu ulos tämän maailman valtakunnasta, sentähden olemme lähteneet
etsimään sitä valtakuntaa, joka ei ole tästä maailmasta.
— Minutkin on ajettu ulos monesta paikasta, minäkin olen ollut onneton,
sanoi Hesiel synkästi. Mutta minä olen kärsimyksestä vain pahentunut ja
paatunut, joutunut yhä etäämmäksi Kristuksesta. Olen väkivallalla ja
viekkaudella työntynyt sisään niistä ovista, jotka minulta vääryydellä
suljettiin. Olen aineen nautinnoilla koettanut turruttaa rääkätyn
sieluni tuskan, tahtonut _pakottaa_ itselleni onnen, joka minulta oli
kielletty.
— Ja se onnistui sinulle?
— Paljon olen saanut, paras on saamatta. Olen nauttinut, en hetkeäkään
ollut onnellinen. Olen löytänyt huveja, en iloa. Saanut kunniaa, en
milloinkaan kunnioitusta...
— Yhdy meihin, me kunnioitamme sinua siksi, että olet kärsinyt!
— Ja sentään olen ollut maailmassa mahtava, jatkoi Hesiel kuin
itsekseen. Mutta kukaan ei ole minua rakastanut. Ja minä olen aina
kironnut rakkautta, sentähden että ihmiset aina ovat jakaneet sitä
muille, eivät koskaan minulle.
— Yhdy meihin, niin opit sitä siunaamaan ja saat rauhan.
— Rauhan... huusi Hesiel äkkiä raivostuen. Sinäkin puhut rauhasta!
Pilkkaatko minua, mies? En ikinä, ikinä saa minä rauhaa! Enkä anna
muille! En! Pakene minua! Kavahda minua! Minun sydämessäni on
tuhatpäinen käärmeen pesä. Varo, etten päästä niitä vanhoja matoja
valloilleen! Minä olen se vanha vainooja. Minä olen vietellyt koko
maailman. Minulla on koko maailman paha omatunto. Se tarttuu kuin
rutto, kuin koleera. Mene, mene! Onnellinen! Pilkkaamasta onnetonta!
Pois, pois!
Paratiisivaeltaja huokasi:
— Sinun aikasi ei ole vielä tullut!
— Ei, eikä tule ikinä. Mene, mene!
Yksin jäätyään tunsi Jerusalemin suutari kiukkunsa lauhtuvan.
Hän hätkähti.
»Sanoinko minä todellakin: mene, pois! Sanoinko minä taas tuon kirotun
sanan, jonka kerran heikkona hetkenä päästin huuliltani ja joka
senjälkeen vuosituhansia on kaikunut vastaani kaikkien huulilta. Minä
tiedän, mille se tuntuu. Ja minä sanoin sen sanan! Se tulee takaisin
taas kuin kivi, joka ilmaan heitetään. Omaan päähäni se putoaa. Minä
poloinen, turhaan olen elänyt, kun en ole mitään oppinut enkä mitään
unohtanut. Yhäti pyöritän edelleen kiroukseni lumikerää.»
Hesiel tunsi itsensä syvästi surulliseksi. Autio yksinäisyyden ja
avuttomuuden tunne ahdisti häntä.
Tietä pitkin tuli taas kulkija. Tällä kertaa oli se vaimo, joka kantoi
lasta sylissään. Hän istuutui tiepuoleen Hesielin viereen.
Noiduttu seutu tämä, missä ihmiset eivät säikkyneet
luonnonvastaisimpiakaan muunnoksia omasta kuvastaan, mietti Jerusalemin
suutari.
Hesiel-parka ei tiennyt, ettei hän tällä hetkellä ollutkaan aivan
entisensä näköinen. Se katumus ja suru, joka äsken sattumoisin oli
raivannut tietään hänen sydämeensä, oli herättänyt hänessä inhimillisen
sielun. Ja se oli hetkeksi pyyhkinyt pois hänen kasvoiltaan sen
pöyristyttävän ilmeen, joka vuostuhansia oli ajanut pakoon kaikki
ihmiset.
Hesiel katseli ihmeissään lasta. Se oli kuin vasta puhjennut ruusu,
kuin terve, punaposkinen hedelmä. Hesiel ei muistanut koskaan
ennen nähneensä lasta noin läheltä. Aina olivat äidit kiirehtineet
lennättämään lapsensa pois hänen näkyvistään. Miltähän tuntuisi
koskettaa noita palleroisia käsiä, tuota silkkistä hipiää, edes kerran!
Kunpa rohkenisi!
Hän pyöritteli hattureuhkaansa arasti käsissään.
— Minä anoisin sinulta jotakin, vaimo, äänsi hän epäröiden.
— Minulla ei ole mitään sinulle annettavaa, vastasi vaimo. Olen niin
köyhä. Minulla ei ole mitään muuta maailmassa kuin lapseni.
— Minä pyydänkin sinulta muuta kuin almua, enemmän... Antaisitko
hetkiseksi lapsesi minun syliini?
Vaimon kasvoille levisi kirkas hymy.
— Eikö hän olekin herttainen, lapseni? Ota toki, vaariseni, kun et
muuta pyydä!
Hesiel laski alas jo ojennetut käsivartensa. Kaksi voimaa taisteli
hänen rinnassaan.
— Sinä et tiedä, kuka minä olen, virkahti hän vihdoin.
— Näenhän: vanha, väsynyt matkamies. Ihminen olet niinkuin minäkin.
— Minä, minä en ole ihminen, olen vain — juutalainen.
— Kaikki me olemme samanlaisia Jumalan edessä.
— Olen vanha peluri, olen pelannut pois oikeuteni ihmisarvoon.
— Kaikki me olemme väärinkäyttäneet Jumalan lahjoja. Jumalan edessä ei
ole oikeutta, on vain armo.
— Olen suurin pahantekijä kaikista.
— Et ole niin paha, koska viatonta lasta voit rakastaa. Katsos, eikä
hän pelkää sinua ollenkaan. Ota hänet syliisi, se lohduttaa vanhaa,
yksinäistä sydäntäsi!
Hesiel teki torjuvan eleen.
— Sinä et vieläkään tiedä, kuka minä oikein olen. Minä olen Jerusalemin
suutari, maan kuulu, maan kauhu! Etkö pelkää, että rutto iskee
ainokaiseesi, tauti tappaa hänet, kirous levittää siipensä hänen
ylitseen?
— Ilman Jumalan tahtoa ei pidä hiuskarvankaan putoaman hänen päästään.
Ihmisen kohtalo on Jumalan kädessä. Tapahtukoon Hänen tahtonsa, vastasi
vaimo syvällä vakaumuksella.
Vaimo laski lapsen Hesielin polville ja lapsi kiersi hennot
käsivartensa vanhan juutalaisen kaulaan.
Silloin tapahtui ihme.
Kivettynyt sydän suli. Suuret kyyneleet ryöpsähtivät esiin Jerusalemin
suutarin silmistä. Hän vuoroin nauroi ja itki.
— Siunattu lapsi, huudahti hän. Sinä teet minusta ihmisen! Näin kauan
olen kulkenut ihmisten parissa enkä koskaan ole ollut ihminen. Koko
tuhantisvuotisen vaellukseni aikana en ole kertaakaan nauranut enkä
kertaakaan itkenyt.
— Ellette tule kuin lapset, ette tule taivaan valtakuntaan, kuiskasi
vaimo hiljaa.
— Totisesti lähestyy nyt taivaan valtakunta, kun karitsa lepää
leijonan rinnalla, vastasi Hesiel silitellen karhealla kämmenellään
rusopintaista lapsen poskea.
— Sinuakin, sinuakin se lähestyy.
Hesiel pudisti päätään surumielisesti.
— Minuako! Ei. Minun aikani ei vielä ole tullut. Vielä, vielä täytyy
minun vaeltaa. Mutta minulla on nyt voimaa. Ensi kerran elämässäni
olen todella levähtänyt, levähtänyt viaton lapsi sylissäni. Leijona on
levännyt karitsan rinnalla. Nyt jaksan käydä maailman loppuun asti. Yhä
täytyy minun vaeltaa, vaeltaa...
<tb>
Jerusalemin suutari lähti taas käymään. Hänen jalkansa nousivat kuin
nuorukaisen. Vielä kerran kääntyi hän katsomaan taakseen.
Vaimo istui yhä ojan reunalla lapsi rinnoillaan. Hänen huivinsa oli
valahtanut alas hiuksilta, jotka auringon valossa välkähtelivät kuin
kultainen sädekehä. Missä olikaan hän ennen nähnyt tuollaisen näyn?
Ja koko tie näytti olevan siroiteltu täyteen kuin kultatähtiä. Missä
olikaan hän ennen nähnyt tuollaisen tähden?
Hesiel kumartui niitä katsomaan. Ne olivat hänen oman anturansa
jättämät jäljet, kirouksen ja ikuisen maanpaon tulikirjaimet, jotka
niin kimaltelivat! Ristin merkki!
Ja Jerusalemin suutari lankesi polvilleen, painoi huulensa maantien
tomuun ja suuteli ristin merkkiä.