Labia oli tunturilakeuksien lapsi, kuten hänen isänsäkin, joka oli
metsänkävijä. Mutta hänen äitinsä oli tullut jostakin kaukaa idästä,
auringonnousun maasta, jossa kerrottiin olevan suuria, hitaina
vieriviä virtoja, marmorikuultoisia palatsikaupunkeja ja ihanasti
puetettua kansaa, helistimet korvissa, norsunluurenkaat nilkoissa
ja purppuraiset vaipat hartioilla. Näistä oli hän eläessään joskus
kaihomielin haastellut tyttärelleen, joka oli vaeltelevan elämän ja
villien vuoristojen kasvatti, mutta mieleltään yhtä lempeä kuin isänsä
oli hurja, yhtä rauhallinen kuin tämä oli levoton ja sitäpaitsi niin
kaunis, että yksin metsän puutkin kääntyivät katsomaan hänen jälkeensä,
kun hän kulki ohitse. Mutta ei hän itse sitä aavistanut. Kukapa sen
hänelle olisi sanonutkaan. Eikä hän näyttänyt kenenkään ihailua
kaipaavan. Kuunvalossa kylpevät vuoren harjanteet, kuilujen synkät
syvyydet, aurinkokylläiset ruohokentät ja laaksojen suhisevat poppelit
ja kukkakentät olivat kutoneet hänen uneksiviin silmiinsä jonkinlaista
hämyilevää lumousta, jonka piirissä hän parhaiten viihtyi.
Labia oli omituinen, hiljainen tyttö, joka eli omaa salaperäistä
elämäänsä, viettäen aikansa unissa, näyissä ja kummallisissa
mielihaaveissa.
Niinpä hän kerrankin näki tällaisen unen.
Hän oli istuvinaan ihanassa yrttitarhassa, niin ihanassa, ettei hän
ollut sellaista koskaan ennen nähnyt, tuuhean hedelmäpuun alla,
jonka nimeä hän ei tiennyt. Oudon puun hedelmät hohtivat kirkkaina
kuin puhtain kulta. Hänen niitä ihmetellessään putosi yksi näistä
kultaomenoista helähtäen hänen helmaansa ja senjälkeen heti toinenkin
ja kolmas. Mutta juuri kun hän aikoi viedä huulilleen tämän mehuisan
rypäle-annin, näki hän edessään vanhan, kurttuisen ukon, joka ahnaasti
katseli hedelmiä tytön helmassa.
— Antaisitko, kaunis tyttö, minullekin helmasi hedelmistä? kysyi ukko.
— Miks’en antaisi, aivan mielelläni annan, vastasi Labia.
— Et niin antaisikaan, jos tietäisit, kuka minä olen, irvisti ukko.
— Kuka sitten olet?
— Minulla on melkein yhtä monta nimeä kuin on nimittäjää, sentähden
ettei kukaan tahdo kuulla mainittavan minua oikealla nimelläni. Mutta
raskinpa tuon sanoakin. Minä olen — Kuolema.
— Lietpä kuka tahansa, niin tarvinnet virkistystä sinäkin, sanoi Labia
tarjoten hedelmiä.
— Et antaisi, jos tietäisit, mitä hedelmiä sinulla on helmassasi,
tenäsi Kuolema. Ne ovat elämänpuun hedelmiä. Olet nuori ja
ymmärtämätön. Mutta käsitäthän toki, että jos ja’at niitä pois, jää
itsellesi sitä vähemmän. Elämänpuun hedelmät ovat kallisarvoisia ja
tarkkaan kullekin luetut. Ei yksikään kuolevainen ole niistä vielä
ehdoin tahdoin luopunut. Aina minä niitä kärtän, en koskaan ole saanut
muuten kuin väkisin.
— No ota nyt kerrankin sitten mielihyvällä, Kuolema parka, niin
myrtynyt mielesi käy hyväksi.
— Etkö siis yhtään pelkää minua? kysyi Kuolema kummastellen.
— En. Miksi minä sinua pelkäisin?
— No siksi... siksi vaan... kun olen niin vanha ja ruma... Kaikki
muut pelkäävät. Ei ainoakaan nuori neito ole minulle vielä uskaltanut
kättään ojentaa. Uskaltaisitkohan sinä?
Hymysuin ojensi Labia Kuolemaa kohti hennon, läpikuultavan kätensä.
Kuolema katsoi siihen vielä ahnaammin kuin äsken hedelmään, mutta ei
tarttunut siihen.
— Miten sinä olet sorea ja pelvoton, virkkoi hän ihaillen. Ei
kukaan ole ollut sinun kaltaisesi. Jos minulla olisi sydän niinkuin
kuolevaisilla kulkijoilla, voisin melkein rakastua sinuun,
vaikka tiedän, että tuo rohkeutesi, joka minusta on ihmisen
kallein ominaisuus, sentähden että se on harvinaisin, johtuu
kokemattomuudestasi. Sinä et tunne minua, lapsi, enkä minä puolestani
tahdo pettää sinua. Minä en ole mikään tavallinen vanha ukko, tiedä
se. Minä olen mahtava ja minua mainitaan julmaksi. Minä olen pimeys ja
kylmyys. Minä olen hajoittaja ja hävittäjä. Jos nyt tarttuisin tuohon
pieneen, lämpöiseen kätöseesi, niinkuin mieleni tekisi, kävisi sinun
huonosti, lapsi. Ei kukaan kuolevainen kestä minun käden-antoani. Et
sinäkään. Lakastuisit kuin syksyn lehti. Miljoonat madot hyökkäisivät
kauniin näkökuvasi kimppuun ja purkaisivat sen aines-osiinsa. Hetken
kuluttua olisit vain säälittävä raunio, toukkia kuhiseva likaläjä, joka
täyttäisi ilman mädäntymisen lemulla. Noh noh, älähän kauhistu! Minä
en ole niin ilkeä kuin miksi minua sanotaan. En tee sinulle mitään
pahaa. Pikemminkin tahdon palkita sinulle kauniin hymyilysi. Sellaista
ei usein minulle suoda, enkä minä ole luonnostani kiittämätön.
Haluaisin antaa sinulle vastalahjan, mutta taidat vähäksyä lahjojani,
sillä elämän lahjoja en voi sinulle antaa. Voin ainoastaan leikata
poikki elämän. Mutta voinpa odottaakin, sillä elämän valtakausi maan
päällä on vain ohimenevää, mutta minun valtani iankaikkinen. Kaikki,
mikä on syntynyt, virtaa kerran kuitenkin minun syliini. Harvoin
itse näyttäydyn ihmisille. He arastelisivat liiaksi. Nyt olen vain
pienellä huvikävelyllä. Mutta minulla on käskyläisiä tuhansia, jotka
tottelevat pienintä viittaustani, on lempeitä ja vienoja, uljasryhtisiä
ja komeita, joihin ihmiset ilomielin suostuvat. Nyt annan sinulle,
Labia, vallan valita läheteistäni sen, joka sinua eniten miellyttää.
Minkälaisen toverin haluat saattajaksi rajan toiselle puolen? Tietenkin
nuoren ja sorean, koskapa itsekin olet sellainen. Näytän siis sinulle
ensin vaikka parhaan sotaherrani.
Kuolema viittasi kädellään. Ja samassa syöksähti heidän eteensä
korskuvalla mustalla orhilla päästä kantapäähän mustiin puettu ritari.
Hänen ryhtinsä oli korska ja ylpeä ja hänen vaahtoavan ratsunsa silmät
iskivät tulta.
— Esitä itsesi, raju ratsumies, käski Kuolema. Mitä tarjoat tälle
sorealle neidolle, jos hän sinuun suostuu?
Ratsastaja kumarsi kevyesti.
— Tarjoan itseni, sanoi hän. Se on suurin kunnia, mikä kuolevaisille
voi tapahtua. Sillä minä olen korkeaa ritarisukua ja valtaisin kaikista
sotaherroista. Nimeni on Musta Surma. Ei kukaan ole vielä voittanut
minua turnajaisissa. Lyön yhdellä iskulla tuhat vastustajaa. Missä
minä olen kulkenut, siellä ei enää yksikään elävä hengitä. Niin
olen kuuluisa voittamattomuudestani, että kun ihmiset vain kaukaa
kuulevatkin kannusteni kalinan lähtevät he jo suin päin pakoon...
Tässä keskeytti Kuolema ritarinsa puheen.
— Kerskailija, mikä oletkin! Jos noilla puheilla luulet voittavasi
nuoren tytön itsellesi, olet tyhmyri. Sillä hän on nyt minun
suojelukseni alla, tiedäkin se. Sinä et voi nyt tapasi mukaan ryöstää
väkivalloin impeä satulaasi. Kuitenkin on sinulla tilaisuus häntä
hyvällä suostutella. Eikö sinulla siis ole muuta tarjottavana hänelle
kuin kannusten kalinaa ja raakoja sotahistorioita?
— Arvoisa neito, virkahti ritari hiukan hiljemmällä äänellä. Enhän
minä toki sinua tappotanterille raasta. Koska olet noin kaunis,
voin tarjota sinulle iloisempiakin seikkailuja, viedä sinut ensin
elämän suureen kukkaisjuhlaan, jossa viininlehväseppel-päiset naiset
ja miehet lemmekkäästi karkeloivat mirhamin ja ambran tuoksuissa,
mandragorakukkien putoillessa heidän elämänjanoisille povilleen. Mutta
ennemmin tai myöhemmin alat kuitenkin tuntea raukeutta. Pienimmänkin
sellaisen oireen huomatessani minä sieppaan sinut satulaani keskeltä
naurua ja naljaa, ennenkuin tulet sammuvat, ja tähdet himmenevät,
ennenkuin kukat kuihtuvat ja huulesi ehtivät kalveta. Loistavana,
nuorena ja kaivattuna saat erota elämän juhlasta. Kuin rajumyrsky
lentää orhini, jolla sinua kiidätän. Ja kaikki, jotka jäävät jälelle
riutumukseen ja pettymykseen, ilojensa inhoon, tulevat kadehtimaan
odottamatonta onneasi.
— No viehättääkö hänen ehdotuksensa sinua? kysyi Kuolema.
Labia peitti kasvonsa käsillään.
— En tiedä, änkytti hän. Hänen äänensä kuulostaa niin kovalta ja
julmalta, hänen käytöksensä epäluotettavalta. Sydäntäni vapisuttaa.
Pelkään häntä kuin jotakin petoa. Miksi ei hän edes näytä kasvojaan...?
— Minä en olekaan mikään naisten narri tai lemmen houkko, sanoi
ritari halveksivasti ja ärtyisesti. Minun tapanani ei ole poistaa
silmikkoani tyttöletukoiden oikkujen vuoksi. Hän tuossa soisi tietysti
miehen kasvojen sulavan edessään hunajanmakeiksi. Ellei suuri nimeni,
sotaasuni, hoviloistoni ja maineeni hänelle riitä, jääköön siihen koko
naikkonen! Hän ei ole arvoiseni.
Musta Surma kannusti hepoaan, joka vaahtosuisena kohosi takajaloilleen
ja hävisi kuin salama.
— Koska et siis välitä muhkeasta ulkomuodosta, sanoi Kuolema, vaan
näytät paremminkin panevan arvoa hyvyydelle ja uskollisuudelle, voin
suosittaa sinulle tätä hiljaista hengetärtä.
Syvästi hunnutettu nainen seisoi Labian edessä.
— Kuka sinä olet? kysyi tyttö.
— Olen Suru, vastasi nainen. Jos minut valitset ystäväksesi, käyn
käteesi enkä ikänäni luovu sinusta. Aina olen luonasi, ei hetkeäkään
tarvitse sinun olla yksin elämässäsi ja kuitenkin ympäröi sinut
yksinäisyys hedelmöittävänä kuin aurinko ja puhtaana kuin avaruus. Minä
kuljetan sinua neitseellisten kukkaketojen ja vilppaina solisevain
vuoripurojen reunoja, jonne ei maailman turha humu, ei elämän räikeiden
naamiaiskisojen raaka nauru ikinä yllä. Ensimäinen taival kerallani
on raskas, myönnän sen kyllä, jalkasi painavat kuin kiviriipat,
silmissäsi hämärtää ja sydämesi on murtua. Mutta mitä pitemmälle
päästään, sitä keveämmiksi ja siivekkäämmiksi käyvät askeleesi, sitä
kirkkaammiksi silmäsi, sitä väkevämmäksi sydämesi. Ja vihdoin olet niin
voimakas, ettei mikään este sinua enää pidätä, että huoleti voit uhmata
kaikkia niitä viettelyksiä, jotka ihmisen tavallisesti langettavat,
kaikkia niitä vaaroja, jotka ihmisen tavallisesti vievät turmioon.
Minä vapahdan sinut elämän ja kuoleman pelosta, kypsytän sydämesi ja
lahjoitan sinulle pitkän ijän. Ainoa ehtoni on, että koko ajan pidät
minua kädestä kiinni etkä hetkeksikään päästä sitä irti.
— No mitä nyt sanot? kysyi Kuolema.
Labia epäröi.
— Kun olet noin hyvä, sanoi hän Surulle, miksi siis haluat minua
orjuuttaa? Miksi pitää minun aina pitää kädestäsi kiinni?
— Minä en voi jakaa lahjojani muille kuin niille, jotka kokonaan ovat
omani. Minun täytyy joka hetki tietää omistavani sinut.
— Etkö näyttäisi minulle kasvojasi, että saisin nähdä silmäsi? sanoi
Labia.
— Kun et usko minuun, muuttuu lupaamani onni onnettomuudeksi,
sanoi Suru mielikarvaudesta särähtävällä äänellä tempaisten hunnun
kasvoiltaan.
Labia näki edessään vanhan ryppyisen ja koukkuselän eukon, jonka katse
oli tiukasti tähdätty maahan.
— Katso minuun, Suru, pyysi hän.
— Hän ei voi sitä tehdä, sanoi Kuolema, sillä hän on sokea.
— Siitä siis johtuu hänen järkkymätön uskollisuutensa. Hän etsii
toveria voidakseen vaeltaa!
Kuolema nyökkäsi.
Labia tarkasteli Surun hiljaisia, syvästi uurrettuja kasvoja, hänen
viisaita ja paljon puhuvia piirteitään, jotka selittämättömällä tavalla
vetivät puoleensa, niin ettei hän voinut ollenkaan irroittaa niistä
silmiään.
— Hän herättää minussa myötätuntoa, virkkoi hän, mutta minä olen
vielä nuori ja hän on niin vanha. En minä häntä senvuoksi inhoa, en
ollenkaan, mutta en voi häntä rakastaakaan. Ja sentähden luulen, että
elämän taival hänen kerallaan olisi liian raskas minulle. Hän tarvitsee
minua, mutta minä en tarvitse häntä. Mitä teen minä pitkällä elämällä,
jos se niin kauvan on pelkkää kuormaa! Haluaisin ystävän, jota voisin
rakastaa, jota minä itse tuntisin tarvitsevani.
Kuolema rypisti otsaansa.
— Olet vaikea tyydyttää, neito. Yrität leikitellä kuolemattomien
kanssa. Et pidä niistä, jotka sinusta pitävät. Tahdonpa siis nöyryyttää
sinua. Näytän sinulle sellaisen, jolle olet aivan välinpitämätön ja
johon mitkään ihmis-oikut eivät yllä.
Suru verhoutui kuin pilveen ja hävisi. Mutta samassa leimahti pilvestä
esiin kuin pitkäisen tuli ja huikaiseva kirkkaus ympäröi Labian.
Se löi hänet melkein sokeudella. Hän varjosti silmiään.
— Katso siis häntä silmiin, jos uskallat, sanoi Kuolema.
Kuin kaukaisen tähti-usveen läpi oli Labia lyhyen sekunnin ajan
erottavinaan yliluonnollisesti hohtavat silmät, totiset kuin
tuomiopäivä, säteilevät ja puhtaat kuin aurinko.
Labian täytyi niiden edessä luoda katseensa alas. Hän värisi kuin lehti.
— Minä pelkään häntäkin, kuiskasi tyttö, mutta uudella, ihanalla
tavalla, en niinkuin petoa, vaan niinkuin... niinkuin... Jumalaa
kenties... Minä pelkään häntä ja rakastan samalla. Mutta hänen
kerallaan en pelkäisi enää mitään. Minä tunnen sen. Olisin korkeimman
varjeluksessa. Oi Kuolema, rohkenisinko rukoilla sinua lahjoittamaan
minulle hänet.
— Hänen ylitseen ei minullakaan ole mitään valtaa. Häntä ei lahjoiteta
eikä käsketä. Hän ei kuulu sitäpaitsi minun valtakuntaani. Hänellä on
omansa, jonka rinnalla minun mahtipiirini on vain rähjäinen esikartano.
Minun luokseni tulevat kaikki, mutta hänen luokseen ainoastaan harvat
valitut.
— Kuka hän sitten on? kysyi Labia vavisten.
— Hän on Kirkastus, vastasi Kuolema.
— Oi taivaallinen Kirkastus, rukoili Labia, sano minulle, kuinka
pääsisin sinun valtakuntaasi!
— Turhaan kyselet sitä häneltä, neito, sanoi Kuolema. Hänen suunsa on
mykkyyden sinetillä suljettu siihen hetkeen asti, jolloin hän omansa
noutaa. Näetkös, hän on jo poissa. Hänen kasvonsa eivät saa loistaa
arvottomien ylitse.
— Oi, huokasi Labia, senjälkeen kun olen nähnyt hänet, ei minulla ole
enää yhtään onnellista päivää, ennenkuin olen löytänyt hänet jälleen.
Sano, Kuolema, mitä minun tulee tehdä löytääkseni hänet?
— Tehdä, tehdä! mutisi Kuolema äreästi, onpas siinäkin kysymys. Mitä
tehdä ollakseen Kuoleman voittaja! Ja sitä pyydät sinä minua sinulle
opettamaan? Se on kohtuutonta. Käytät hyväntahtoisuuttani väärin,
neito. Sinun tulee tietenkin löytää tie Jumalan tykö! Niin juuri! Tie
Jumalan tykö!
— Etkö neuvoisi minulle, mistä se tie kulkee? pyysi Labia.
— Sitä tietä ei kukaan voi toiselle neuvoa. Se on kunkin itsensä
löydettävä. Luullakseni on Jumalan luo yhtä monta tietä kuin on
ihmistäkin. Ja kaikkia niitä vaeltaa Kirkastuskin. Useimmiten saa hän
kuitenkin vaeltaa yksin kohtaamatta ainoatakaan sielua. Sillä ihminen,
hän ei yleensä tunne itseään eikä omaa parastaan, ei oivalla oikeaa
tietä, ei arvaa, mistä hän tulee tai kunnekka hän menee. Ja kernaimmin
pysyttelee hän mahdollisimman kaukana Kirkastuksen tiestä ja Jumalasta.
— Mutta minä tahtoisin päästä sille tielle. Ilmoita minulle jokin
tienviitta, josta sen tuntisin!
— Sinne on kylvetty veriruusuja, jotka kukkivat tuomiopäivään,
sytytetty tulenpatsaita, jotka loistavat yli maailman, ja pystytetty
ristin puu, joka ulottuu taivaaseen asti.
— Miten helppoa onkaan silloin löytää tuo tie, jolla on niin näkyvät
merkit! riemuitsi Labia.
— Helppoa! Niin sitä luulisi. Nuo tienviitat ovat kylläkin näkyviä,
mutta ani harva ne sittenkin näkee.
— Ketkä siis voivat ne nähdä?
— Ainoastaan ne, jotka eivät pelkää kuolemaakaan.
— Mutta enhän minä sinua pelkääkään. Tahdotko siitä todistuksen,
tahdotko, että kiedon käsivarteni kaulaasi. Mutta sitten sinun
täytyykin tehdä minulle mieliksi, rakas Kuolema. Sinun tulee, ennenkuin
minusta eroat, näyttää minulle nuo kolme tienviittaa, joista puhuit,
jotta minä ne tuntisin.
— Olet kyllä urhoollinen tyttö, sitä ei käy kieltäminen. Mutta jos
todella näytän sinulle sen, mitä tahdot, loppuu urhoollisuutesi
lyhyeen. Siitä olen varma. Pysytkö yhä toivomuksessasi?
Labia kiersi vaieten käsivartensa Kuoleman kaulaan.
Samassa silmänräpäyksessä pudisti Kuolema yltään aineellisen hahmonsa,
levitti siipensä ja lähti kiitämään koko kuolemattomassa voimassaan,
joka ei tunne ajan eikä paikan rajoja.
— Minne nyt lennämme? kysyi Labia.
— Taapäin ajassa, päin auringonlaskua avaruudessa, vastasi Kuolema. Nyt
voit katsoakin.
Labia avasi silmänsä ja näki edessään ristin ja ristillä käsistään ja
jaloistaan naulatun ihmisen. Ruoskan jättämät punaiset viirut peittivät
yltäpäältä hänen ruumiinsa, ja orjantappuraisen otsanauhan alta tippui
tummia veripisaroita. Mutta hänen päätään kiersi hohtava valokehä ja
hänen rajattoman suruiset, lempeät silmänsä sädehtivät ylevyyttä ja
hyvyyttä, jollaista Labia ei ollut koskaan nähnyt, ei edes osannut
unissaan kuvitella.
— Onko tuo ihminen? huudahti hän. Jos on, ovat kaikki tähän asti
näkemäni olleet vain villieläimiä. Tai jos he olivat ihmisiä, on tämä
itse Jumala!
— Hän on Jeesus Kristus, ihmisestä syntynyt.
— Ja mitä on hän tehnyt tullakseen noin hirvittävästi rääkätyksi?
— Hän on rakastanut Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistään enemmän kuin
itseään. Siksi häntä vihattiin. Hän on ottanut päälleen maailman
synnit ja sovittanut viattomuudellaan ihmisten viat. Siksi hänet
ristiinnaulittiin. Hän on kuollut ihmisten puolesta ja avannut heille
taivaan portit. Sentähden nimitetään häntä myös Jumalan pojaksi ja
Vapahtajaksi.
— Ja hän on kuollut! Mikä onnettomuus!
— Ja kuitenkaan ei kuolemalla ole mitään valtaa hänen ylitseen. Tämä
on se ristinpuu, joka ulottuu taivaaseen asti, merkiksi siitä, että
kenenkään, joka uskoo Vapahtajaan, ei pidä kuoleman, vaan iankaikkisen
elämän saaman.
— Minäkin uskon häneen, minäkin! huudahti Labia.
— Näytän sinulle kohta, kuinka on käynyt niille, jotka häneen ovat
uskoneet.
Taas kohottautui Kuolema siivilleen.
Silmänräpäyksen kuluttua olivat he suuressa kaupungissa, jonka katuja
suunnattomat väkijoukot kiiruhtivat, kaikki samaan suuntaan, nauraen,
hälisten, vaunuilla, ratsain ja jalan.
— Minne nuo ihmiset kaikki rientävät? kysyi Labia.
— Sen saat piankin nähdä, vastasi Kuolema, avaten näkymättömästi suuren
amfiteatterin katon ja antaen Labian kurkistaa sisälle.
Sirkuksen ylenevissä pyöryläriveissä istui kirjava paljous kansaa,
keisari itse keskellä, purppuratunikassaan ja tähdin kirjaillussa
vaipassaan, raippakimpuin ja piilukirvein varustetut liktorit
takanaan. Naisten helmiäisestä ja kamelikurjen sulista tehdyt viuhkat
löyhyivät edestakaisin kuin kukkaset tuulessa, peitsimiesten sotisovat
välkähtelivät kilpaa pantterinnahkojen, ripsisilkin ja upeiden
virka-asujen kanssa.
Yht'äkkiä kaikkien katseet jännittyivät ja kaulat ojentuivat
kuvapatsain, obeliskein ja pilarikujantein koristeltuun areenaan
päin. Petoeläinten luukut oli aukaistu. Pistävin, himokkain silmin
tarkastelivat ne nyt eläviä ruoka-annoksiaan: ihmisiä, jotka, mitkä
maassa polvillaan, mitkä yhteen kyyristyneinä, mitkä ylevästi
seisoen, odottivat jalopeurojen kuolinhyppäystä. Kauhun kiljahdukset
yhtyivät petojen karjuntaan ja ympäröiväin katselijain yllyttäviin
riemuhuutoihin. Pedot alkoivat ammottavilla leuoillaan käsitellä
uhrejaan, kuului rusentuvan luun rousketta ja tuoreen veren löyhkä
täytti ilman saattaen ihmiset ja eläimet hurjaan, kouristuksentapaiseen
raatelun hekumaan.
— Kauheata! äänsi Labia. Mitä tämä kaikki merkitsee?
— Nämä ovat niitä Kirkastuksen kylvämiä veriruusuja, jotka eivät ikinä
kuihdu.
— Kuka on tuo nuori, ihana tyttö joka ojentaa kätensä taivaalle, jonka
silmät säteilevät ja ja johon itse pedotkin arkailevat koskea?
— Hän on Kristuksen morsian.
— Entä nuo muut ihmisraukat?
— He ovat kaikki marttyyreja.
— Ja mitä ovat he tehneet saadakseen noin kauhean lopun?
— He ovat uskoneet ristiinnaulittuun Jumalan poikaan.
— Minäkin tahdon olla Kristuksen morsian ja marttyyri, sillä minäkin
uskon häneen, sanoi Labia. Hänessä on totuus. Ne silmät eivät voineet
valehdella.
— Monet tietävät totuuden, harvat uskaltavat sen tunnustaa. Tahdotko
nähdä totuuden tunnustajia enemmän? Katso!
Labia näki nyt edessään torin, jonka keskelle oli pystytetty korkea
rovio. Liekit alkoivat juuri räiskyvinä kielinä nuoleskella maata ja
kivuta ylöspäin. Roviolle oli köytetty mies, joka katse taivaalle
luotuna hievahtamattomana odotti tulikuolemaa. Ainoastaan hänen
huulensa liikkuivat: »Pater, in manus tuas commendo spiritum meum,
redemisti me, Domine, Deus veritatis.»
— Mitä hän sanoo, tuo onneton? kysyi Labia.
— Näyttääkö hän mielestäsi onnettomalta? virkahti Kuolema. Katsohan
tarkemmin.
Tulikäärmeet kiersivät uhriaan jo joka puolelta, mutta marttyyrin
kasvoille oli levinnyt seesteinen hymyily ja hänen silmistään loisti
autuas, juhlallinen ilo. »Herra Jeesus on kärsinyt tuhat vertaa
enemmän kuin minä», lausui hän, ja sitten, kun liekit jo yltivät
hänen kasvoihinsa, hän alkoi laulaa kirkkaalla äänellä voitollista
kiitosvirttä, jonka vasta kuolema vaiensi.
— Kuinka voi kuolla noin riemullisena noin hirveissä tuskissa?
— Jokainen, jonka rinnalla Kirkastus seisoo, kuolee riemullisena,
vastasi Kuolema. Tämä on yksi niitä tulenpatsaita, jotka näkyvät yli
maailman.
Samassa kaikki sumeni Labian silmistä. Hän tunsi vajoavansa jonnekin,
syvälle, yhtä mittaa, yhtä mittaa...
Kuolema oli pudottanut hänet pois sylistään.
Hän heräsi.
Hämmästyneenä katseli hän ympärilleen ja huomasi makaavansa syvässä
kallionrotkossa pieni kivinen jumalankuva rinnan päällä.
Missä oli hänen isänsä teltta, missä hänen uskollinen orjansa Imru?
Varmasti oli häntä luultu kuolleeksi ja niin oli hänet vainajana
hyljätty tähän kallioluolaan. Kaikki olivat hänet jättäneet. Oliko hän
siis ollut sairaana?
»Olenko minä todellakin levännyt Kuoleman käsivarsilla», ajatteli
Labia, »ja nähnyt Kirkastuksen ja ristinpuuhun naulitun Jumalan pojan!»
Hän otti rinnaltaan pienen kivijumalan käteensä ja katseli sitä.
»Kuollut sinä olet ja ruma», sanoi hän sille. »Mutta minä olen unessa
nähnyt uuden Jumalan, joka oli ihminen niinkuin minä, joka elää, vaikka
hän on kuollut. En ikinä voi enää sinua kumartaa. Ristinpuun Jumala
täytyy minun löytää.»
Labia astui ulos kalliohaudastaan ja katseli ympärilleen. Kaikki
oli autiota ja mykkää. Etäisten lumivuorien huiput vain kimmelsivät
tulipunaisten ja mustien pilvien lomista. Ja auringon hehkuva pallo
vieri vanhaa rataansa.
Minne päin lähteä? »Päivän laskua kohti kuljetti minua Kuolema», muisti
Labia. Siellä päin olivat ristinpuu, tulenpatsas ja veriruusut, nuo
ihmeelliset tienviitat Jumalan tiellä.
Ja Labia alkoi seurata auringon painuvaa rataa.
Ensimäisen päivän kulki hän jylhien tuntureiden lakia, jolla vain
pilvet, tuulet ja ukontulet vaeltelivat. Toisen päivän kulki hän
sankan metsän tiheikköä, jossa liekoa ja köynnöskasvit monasti
sulkivat häneltä tien ja repivät hänen jalkansa verille, jossa
käärmeet ja skorpionit vaanivat saalistaan ja jossa tiikerien,
pantterien ja puhvelien karjunta useasti sai hänen verensä kauhusta
jähmettymään. Kolmantena päivänä saapui hän läpeensä nääntyneenä suuren
hiekka-aavikon laitaan. Hänen jalkansa olivat yhtenä verimöhkäleenä,
hänen kitalakensa kuumuudesta ja kuivuudesta pistäviä haavoja täynnä.
Hän ponnisteli vaivaloisesti eteenpäin. Mutta raukaiseva väsymys
huojutti hänen polviaan ja polttava jano tuotti hänelle sietämätöntä
kipua. Eikä erämaalla näyttänyt olevan rantaa.
Labia tunsi loppunsa lähestyvän. Hänen ihonsa oli palaneen ruskea kuin
pergamentti, hänen kielensä niin paisunut, ettei se liikkunut edes
hätähuutoon. Hän ei muistanut enää, miksi hän oli lähtenyt harhailemaan
tai mitä hän etsi. Sinisin huulin, sekavasti ammottavin katsein hän
hoiperteli viimeisillä voimillaan vielä askeleen pari eteenpäin ja
vaipui sitten maahan. Hän tunsi olevansa niin vaisu, ettei hän enää
milloinkaan jaksaisi herätä.
Mutta ihme tapahtui.
Labia heräsi sittenkin.
Kun hän jälleen tuli tietoisuuteen, näki hän edessään korkean,
jäykkälehtisen palmun, tunsi yllään vihreiden tamariskien ja poppelien
raikkaan leyhkän ja kuuli korvissaan veden vilpoista solinaa ja iloisia
ihmisääniä.
Ohitse vierivä karavaani oli löytänyt tajuttoman tytön ja vienyt hänet
mukanaan lähimpään kaupunkiin.
Kummastuksesta suurin silmin katseli Labia ympärilleen.
Amoriineilla somistettu suihkukaivo pirskoitteli hilpeästi vesisäteitä
kirkkaaseen aamu-ilmaan pylväsriveillä reunustetun lehtikujan suulla.
Vähän kauempana näkyi harmaa sakaraharjainen muuri ja sen vierustalla
melko suuri aukeama, erämaamatkustajien juotto- ja majapaikka. Kameleja
ja muuleja seisoskeli vesikourujen edessä, ja kaupustelijatelttojen
ympärillä tungeskeli kirjavanaan väkeä. Jaloistaan köytettyjä
haikaroita ja antilooppeja riippui kojujen seinillä, ja pöydillä
tarjoiltiin palmuviiniä, granaattiomenoita, monenkaltaisia hedelmiä ja
vihanneksia sekä kaikenlaista kiiltävää kamaa.
Horjuvin askelin nousi Labia seisomaan.
Nyt hän muisti kaikki: ihmeellisen näkynsä, vaelluksensa ja sen
päämäärän. Nyt oli hän varmaan siinä suuressa kaupungissa, jonka
Kuolema oli hänelle näyssä näyttänyt.
Tulipa siihen tietä pitkin muuan vanha ukko muuliaan juottamaan.
Nähdessään tuon nääntyneen näköisen, hehkuvasilmäisen tytön pysähdytti
hän elikkonsa, raapi korvallistaan ihmeissään ja kysyi:
— Mitä sinä täältä etsit?
— Minä etsin sitä palavaa roviota, jolla Kristuksen tunnustajat
poltetaan, vastasi Labia.
— Kaikkihan me tunnustamme Kristuksen. Ei ketään enää roviolla
polteta. Vainojen aika on ollut ja mennyt, Jumalan kiitos! Tulet
varmaan jostakin kaukaisesta pakanamaasta, kun et sellaista tiedä. Ole
rauhassa, neitonen, äläkä ollenkaan pelkää!
Tuli siihen myös muuan vaimo vesiruukku olallaan.
— Mitä hän tahtoo, tuo ryysyläinen?
— Tahtoisin löytää sen suuren sirkuksen, jossa Kristuksen morsiamet
heitetään petojen raadeltavaksi. Minäkin olen Kristuksen morsian...
— Mitä hän höpisee, tuo tyttö! huudahti vaimo lyöden kätensä yhteen.
Hän haastaa siitä, miten pedot ennen raatelivat kristittyjä sirkuksessa!
— Näethän, että hän on vähämielinen, sanoi toinen nainen, joka myös oli
saapunut paikalle. Katsokaa, miten hänen silmänsä palavat. Minua vallan
peloittaa!
Labian ympärille oli kerääntynyt sankka parvi ihmisiä, jotka kaikki
töllistelivät häntä kuin aavetta.
— Naisella on aina vähän mieltä ja saa ollakin, kunhan hän vain on
kaunis! huusi muuan burnus-päinen nuori mies. Ja tuo on soma naikkonen.
Minua hän ei peloita lainkaan, eipä vainkaan. Vai hänestäkö tulisi
Kristuksen morsian! Tässä on poika, joka sen on estävä! Hei, pois
tieltä! Tyttö on minun!
Mies tempasi Labian syliinsä, mutta samassa sai hän niin ankaran sauvan
iskun olkaansa, että hän päästi irti pyörtyneen tytön.
Karkeaan, köysin vyötettyyn kaapuun puettu munkki heilutti yhä
uhkaavasti paksua ryhmysauvaansa huutaen:
— Väisty, sinä pahanhengen palvelija! Olet teko te kristittyjä,
oletteko te ihmisiä, kun annatte turvattoman lapsen joutua tuon
saastaisen himonorjan saaliiksi! Ettekö näe, että hän on nälästä
nääntynyt ja kuolemaisillaan!
— Sinä karvainen paviaani, sinä munkki pahus! Tämän saat vielä tuntea
nahoissasi, kiroili mies, kättään pidellen.
Mutta useimmat vetäytyivät arasti syrjään kuiskaillen:
— Hän on pyhä Imogenus, erämaan apostoli. Hän voi kutsua kirouksen
yllemme!
Munkki nosti tajuttoman tytön käsivarsilleen, raivasi itselleen
tien väkijoukon läpi ja laski taakkansa varovasti puun siimekseen
kostutellen siinä hänen otsaansa ja huuliaan vedellä ja viinillä.
Vihdoin avasi Labia silmänsä. Hän tavoitti munkin ystävällisen katseen
yllään ja hymyili heikosti.
— Sinä muistutat minun kauan sitten kuollutta äitiäni, kuiskasi hän.
— Sinä eksynyt, pieni karitsa Jumalan lammashuoneesta, minne olet
matkalla? kysyi munkki.
— Olen matkalla ristin Jumalan, Jeesuksen Kristuksen luo. Onko sinne
vielä pitkältäkin?
— Minä olen kulkenut sitä tietä koko elämäni ja olen vielä kaukana...
vastasi munkki.
— Mutta minä olen eksynyt tieltä, valitti Labia. Kolme oli minulla
tienviittaa, tulenpatsas, joka näkyy yli maailman, veriruusut, jotka
kukkivat tuomiopäivään asti, ja ristinpuu, joka ulottuu taivaaseen.
Ei kuki tässä kaupungissa veriruusuja, ei loista tulenpatsasta, enkä
tiedä, onko täällä ristinpuutakaan.
— Täällä on ristinmerkkejä lukemattomia, vastasi munkki. Ristinpuu
on asetettu korkeihin temppeleihin, joissa on kultaiset kupoolit ja
mosaikkilattiat ja valkoiset marmoriseinät. Ja ihmiset käyvät niissä
sitä polvin rukoilemassa ja kunnioittamassa. Mutta usko minua, lapsi,
se ei ole se ristinpuu, joka ulottuu taivaaseen asti. Se on ihmisten
rakentama. Se, jonka Jumala on rakentanut, on näkymätön. Autuaat ovat
ne, jotka eivät näe, ja kuitenkin uskovat.
— Minä olen sen näyssä nähnyt ja minä uskon, vastasi Labia. Neuvo
minulle vain oikea tie!
— Toinen on lavea tie, jota tämän maailman mahtavat, rikkaat ja
onnelliset vaeltavat ja joka johtaa kadotukseen, puheli munkki. Sitä
tietä kavahda, lapseni! Toinen on kaita tie, jota kurjat ja köyhät,
sairaat ja murheen murtamat vaeltavat ja joka johtaa iankaikkiseen
elämään. Sillä tiellä pysy lujana, lapseni! Jos ihmiset sinua
pilkkaavat ja häväisevät, niin ole hyvässä turvassa, tyttäreni, Jumalan
armo paistaa silloin sinun ylitsesi. Jota Jumala rakastaa, sitä hän
kurittaa. Mitä hyljätympi ihminen maailmassa on, sitä otollisempi on
hän Jumalalle. Auta häntä, ja Jumala auttaa sinua! Jokainen onneton
on veljesi ja oppaasi. Maailman vainoama on Jumalan voideltu. Hänen
sielunsa on se kaupunki, johon kärsimyksen ristinpuu on rakettu, se
yrttitarha, jossa tuskan ja katumuksen veriruusut puhkeavat, se uskon
uhripaasi, jolla totuuden ja rakkauden tulipatsas roihuaa. Katso minua,
tyttäreni, minulla ei ole muuta omaa maan päällä kuin tämä munkkiköysi,
joka muistuttaa minua kieltäymyksen tiestä, ja tämä rukouskirja, joka
vahvistaa minua autuuden toivossa,ja kuitenkin olen minä rikkain
rikkaista ja ylistän Jumalaa joka hetki. Minulla ei ole mihin pääni
kallistaa ja sentään on minulla voima vetää eksyneitä lampaita
taivaalliseen lammashuoneeseen. Sinuakin, pieni karitsa, tahdon kantaa
kappaleen matkaa. Mutta ensin on minun käytävä antamassa lohdutusta
eräälle kuolevalle kristiveljelle. Palatessani käyn sinut noutamassa.
Siihen asti nuku rauhassa!
Munkki Imogenus peitti Labian palmunlehdillä ja pienellä
kangaskaistaleella, jonka hän repäisi helmastaan, ja lähti hurskaalle
toimitukselleen.
Labia vaipuikin kohta uneen.
Pian hän kuitenkin havahtui kovaääniseen huutoon ja meluun.
Välkähtelevään haarniskaan puettu ritari ja hänen viisi knaappiaan
olivat pysähdyttäneet ratsunsa muurin eteen.
— Kivittäkää tuo konna, huusi ylhäinen herra hurjalla äänellä,
jalosukuisen miehen ei sovi saastuttaa nuoltaan hänen verellään!
Mutta hänestä on tehtävä loppu, aina hän hiiviskelee linnani portilla
kiellosta huolimatta. Hän on vaara koko kaupungille!
— Armahtakaa, herra, armahtakaa, honotti särkynyt, kimeä ääni, jota
tuskin tunsi ihmisääneksi. Näettehän, että sormeni ovat oikeasta
kädestä jo pudonneet, en voi enää sillä jännittää jousta enkä hankkia
itselleni ruokaa. Kolme viikkoa olen elänyt pelkillä juurilla.
Kauhuissaan oli Labia kohottautunut istualleen palmupeittonsa alta.
— Ahaa, sanoi ritari, enkös arvannut, että tuolla vanhalla rosvolla
taas oli joku konnankoukku mielessä! Eikös hän vaaninutkin itselleen
tuota nukkuvaa kaunotarta! Knaapit, pelastakaa tyttö, viekää linnaani,
pankaa hänet hyväntuoksuiseen kylpyyn, ruokkikaa, juottakaa ja
puettakaa hänet sopivasti ja tuokaa sitten eteeni niin katson, mihin
hän kelpaa! Ja tehkää loppu haaskasta!
Labia tuijotti vuoroin kauniiseen sotaherraan, vuoroin tuohon toiseen
olentoon, jonka kaameampaa ei maa päällään kantanut. Hänen ihonsa oli
valkea kuin liitu, märkivien paiseiden peitossa, joiden läpitihkuvaan
visvaan hänen kurjat ryysynsä olivat liimautuneet. Nenä oli melkein
poissa, toinen korvalehti riippui muodottomana möhkäleenä ja silmät
välähtelivät kuin sammuva tuikku luomettomissa, kulmakarvattomissa
mätäonteloissa.
Kiviä alkoi sadella hänen päälleen. Yksi osui ohimoon, ja tuo
ihmisraunio kellahti ulvahtaen maahan.
Yksi knaapeista lähestyi Labiaa, joka samalla tunsi kaikkien
elonvoimiensa kohisten virtaavan jäseniinsä. Hän muisti hyvän munkin
sanat: Maailman vainoama on Jumalan voideltu! Kuin vuorihirvi kimposi
hän jaloilleen ja kiiti kivitetyn luo kumartuen auttamaan häntä
jalkeille.
Hämmästyneinä peräytyivät kaikki.
— Etkö näe, että hän on Makano Pitaalinen? huusi ritari kauhuissaan.
Nyt olet, neito, saastuttanut itsesi! Nyt olet kunniaton puhtaiden
edessä. Nyt ovat maailman portit sinulta ainaiseksi lukossa. Ajakaa
heidät molemmat erämaahan! lisäsi hän inholla, kannustaen ratsuaan ja
karahuttaen pois.
Vähän myöhemmin hoippuivat Makano Pitaalinen ja Labia kaupungin
portista ulos.
Päästyään vähän matkan päähän he istahtivat maahan lepäämään. He olivat
molemmat puolikuolleita rääkkäyksestä ja väsymyksestä ja äskeisestä
kohtauksesta vielä aivan ymmällä. Pitkään aikaan ei kumpikaan virkkanut
mitään. Makano Pitaalinen vain vilkuili luomettomilla silmillään
uteliaasti ja ynseästi tyttöä.
Sitten yht'äkkiä löi hän sauvallaan pahkuraisiin polviinsa ja hihkaisi
kamalasti.
— Hih vaan! Vielä joskus onnestaa onnetontakin! Ja niin sitä saattaa
ihminen erehtyä? Luulit minua paremmaksikin! Tietämättäsi jouduit
satimeen, jouduit Makano Pitaalisen palveluspiiaksi. Sen olinkin
tarpeessa. Kahdeksaan vuoteen en ole nuorta naista syliini pusertanut!
Se maistuu! Yhden nautinto, toisen kärsimys! Sellainen kuin sinä olet,
olin minäkin kerran, sellaiseksi kuin minä olen, olet sinä tuleva.
Viattomasti olen minäkin saanut kärsiä! Olenko minä tähän syypää! Kuka
langetti saastan ylleni? Tiedänkö minä? Ja kun on onneton, silloin
kivittävät kaikki. Ihmiset ovat susia, jotka odottavat, että joku
heistä saisi haavan, jotta kaikki voisivat karata haavoitetun kimppuun.
Niin, tyttöseni, sellaista on maailman meno.
— Jota Jumala rakastaa, sitä hän kurittaa, äänsi Labia kaukaisesti,
kuin unessa, muistellen munkin sanoja.
— Ei ole Jumalaa! Jos olisi Jumala, olisi oikeuttakin maailmassa.
— Mitä hyljätympi ihminen on, sitä otollisempi hän on Jumalalle. Hänen
sielunsa on se kaupunki, johon ristinpuu on rakettu, se yrttitarha,
jossa veriruusut kukkivat, se uhripaasi, jonka tulenpatsaat näkyvät yli
maailman... Ylistetty olkoon Jumala, että sinä olet köyhä ja kurja,
sairas ja murheenmurtama, että ihmiset sinua pilkkaavat ja häväisevät,
että sinä olet Makano Pitaalinen...
Tässä Makano keskeytti tytön hiljaisen houreen hyrinän.
— Haa! Pistosanojako vielä, tyttö! Mutta täällä erämaassa olen minä
herra. Lopetan lyhyeen häijyn ivasi!
Ja Makano Pitaalinen karkasi Labiaan kiinni kuin nälistynyt peto. Hän
kiersi muodottomiksi vääntyneet käsivartensa hänen hentojen uumiensa
ympärille ja pusersi löyhkäävän, huulettoman suunsa hänen huulilleen.
Kauhu kangisti Labian. Parempi olisi ollut tulla villieläinten ruoaksi
tai hukkua tuleen tai riippua käsistään ja jaloistaan naulattuna
ristinä! Jos tämä todella oli Jumalan tie, niin miksi ei Kirkastus jo
seisonut hänen vierellään ja tukenut häntä! Miksi oli hänet jätetty
näin värisyttävän yksin viimeisellä hetkellään?
Hän muisti sen autuaan riemun, jonka hän oli nähnyt säteilevän
marttyyrien kasvoilta. Hän muisti ihanan Kristuksen morsiamen. Ja
samassa hän unohti tuskansa, kadotti tajunnastaan kaiken katoavaisen.
Syvä rauha ja pyhä sisäinen valaistus lankesi hänen sieluunsa kuin
aurinko, heittäen niin kirkkaan heijastuksen hänen otsalleen, että
Makano Pitaalinen huikaistuneena irroitti otteensa.
— Minä kiitän sinua, Makano Pitaalinen, veljeni ja oppaani, siitä,
että estit minut lavealta tieltä ja ohjasit askeleeni sille kaidalle
polulle, joka johtaa Jumalan luo... puhui Labia heikolla äänellä, mutta
joka soi kuin hopeakello äänettömällä arolla.
— Et ole ihminen! huusi Makano Pitaalinen kauhuissaan. Kuka sinä olet?
Enkelikö vai Neitsyt Maaria? Armahda minua vaivaista syntistä!
Mutta Labia ei vastannut enää. Hän makasi silmät ummessa kuin kuollut,
pään ympärillä hohtava sädekehä.
— Minä kurja, joka olen satuttanut käteni pyhimykseen! voihki Makano.
Kaikki armon portit ovat nyt minulta kiinni!
Hän nosti Labian, jonka hennot jäsenet rasituksesta olivat käyneet
melkein läpinäkyvän ohuiksi, hellävaroen vasemman kätensä varaan,
joka oli vankempi, kuljetti hänet erämaa-luolaansa ja laski hänet
varovaisesti viheliäiselle lehtivuoteelleen.
Täällä avasi Labia vielä kerran silmänsä.
— Herran pyhimys, anna minulle anteeksi ja rukoile minun kurjan
syntisen puolesta! nyyhkytti Makano Pitaalinen polvillaan.
Labian huulet liikkuivat vaivaloisesti tavaillen katkonaisia sanoja.
Hänen silmänsä katsoivat jonnekin etäisyyteen.
— Näytä minulle kasvosi... Miten silmäsi säteilevät.... miten otsasi
on korkea ja puhdas... Kirkastus! Joko sinä saavut minua noutamaan?...
Missä minä olen...?
Sitten hän hetkiseksi näytti vielä palautuvan maan päälle.
— Sinäkö se olet Makano Pitaalinen, Jumalan valittu, joka otit eksyneen
lampaan syliisi!
Mutta samassa taas näky kuolevan silmissä muuttui. Kirkastus
seisoi hänen vierellään. Ja sitten... Nuo kasvot, jotka painuivat
hänen puoleensa, eivät olleet enää Makano Pitaalisen, eivätkä
Kirkastuksen, vaan itsensä Jumalanpojan, joka ristiltään kumartui häntä
vastaanottamaan.
— Labian silmät suurentuivat, täyttyen yliluonnollisella kirkkaudella.
Hän ojensi molemmat käsivartensa ilmaan todistaen suurella äänellä:
— Tämä on näkymättömän ristinpuun kaupunki. Minä olen löytänyt
sinut, elävän Jumalan. Sinä se olet.... Minä tunnen sinun kasvosi,
Jeesus Kristus. Minä olen sinun vierelläsi... Kristuksen morsian...
näkymättömällä ristinpuulla...
Labia oli kuollut.
Kun munkki Imogenus, joka oli peittänyt Labian palmunlehtien kätköön,
saapui häntä etsimään eikä löytänyt mistään, alkoi hän tiedustella
häntä joka taholta ja sai silloin kuulla tuon ihmeellisen tarinan
Labiasta ja Makano Pitaalisesta.
Silloin lähti hän heidän jälkiään seuraamaan erämaahan, eikä häntä
senjälkeen enää kuulunut takaisin.
Mutta karavaanien kuljettajat, jotka niihin aikoihin palailivat
kaupunkiin, kertoivat kuulleensa hiljaisina öinä keitaissa levätessään
pitaalisten kammotulta kulmalta kuin kaukaista virren hyrinää.
Sille kohtaa, missä Labia kuoli ja missä julma Makano, Jumalan
kieltäjä, teki parannuksen, rakensivat pitaaliset yhteisvoimin pienen
rukouskappelin. Aikaa myöten siirtyi heitä yhä enemmän ja enemmän sen
lähettyville asumaan ja niin syntyi sen ympärille vähitellen kokonainen
pitaalisten kaupunki, jota nimitettiin Näkymättömän ristinpuun
kaupungiksi.
Kerrottiin, että itse Neitsyt Maaria suuressa armossaan oli käynyt
sen perustamassa ja määrännyt sille tämän nimen. Samalla kertaa oli
hän kääntänyt Makanon katumukseen ja lähettänyt pitaalisille lohduksi
heidän ensimäisen lähetyspappinsa, pyhän Imogenuksen.
Jumalan armo ja Hänen työnsä kantoivat niin siunauksellista satoa,
että pian ei ollut enää ainoatakaan pitaalista, joka ei kaikessa
onnettomuudessaan olisi pitänyt itseään maailman onnellisimpana
ihmisenä. Ei yksikään terve ihminen osannut kaiken elämänsä hyvyyden
edestä kiittää Jumalaa niin palavasti ja intohimoisesti kuin nämä
sairauden syömät raukat. Sillä itse Neitsyt Maaria oli antanut sanat
heidän suuhunsa ja opettanut, kuinka Jumalaa hänen lahjoistaan oli
ylistettävä.
Näin he lauloivat:
»Me ylistämme sinua Jumala siitä, että me olemme köyhiä ja kurjia,
sairaita ja murheen murtamia, että ihmiset meitä pilkkaavat ja
häväisevät, että maailma meitä vainoaa! Sillä siitä tunnetaan sinun
valittusi! Me ylistämme sinua siitä, että olet lyönyt meidät pitaalilla!
»Me ylistämme sinua Jumala siitä, että hajoitat meidän arvottoman
tomumajamme ja vapautat meidät lihan kahleista, että riistät meiltä
maallisen hyvän, lahjoittaaksesi meille taivaallisen, että kuritat
täällä, säästät siellä, että ruoskit rakkautesi rajattomuudessa! Me
ylistämme sinua siitä, että olet lyönyt meidät pitaalilla!
»Me ylistämme sinua Jumala siitä, että olet tehnyt meidät viimeisiksi
ihmisten joukossa ja ensimäisiksi taivaallisessa hääjoukossa, että
runtelet ruumiimme ja annat autuuden sieluillemme, että opetat meitä
onnettomuudella ja avaat silmämme kaiken katoovaisuuden turhuudelle. Me
ylistämme sinua siitä, että olet lyönyt meidät pitaalilla!
»Me ylistämme sinua Jumala siitä, että asutat hajoavan näköpäämme
madoilla ja mullan hajulla ja puhdistat näkymättömän temppelimme
saastasta, poltat meitä ajallisen vaivan valkealla ja pelastat meidät
iankaikkisesta tulesta! Mitä on ruumiin pitaali sielun pitaaliin
verrattuna! Me ylistämme sinua siitä, että olet lyönyt meidät
pitaalilla!»
Ja niin pitkälle meni heidän tuskan ihantelunsa ja oman pelastuksensa
riemullinen varmuus, että he halveksivat kaikkia niitä, jotka olivat
säilyttäneet ruumiinsa puhtaana tästä Herralle niin otollisesta
taudista. Pitaaliset maksoivat näin vuorostaan takaisin heitä
kohdanneen ylenkatseen.
Monia tällainen liioittelu ja henkinen ylpeys loukkasi, ja
kohtuullisilla hyveillä varustetut kristityt leimasivat Näkymättömän
ristinpuun kappeliseurakunnan hurmahenkien riivaamaksi ja heidän
haltioituneet ylistyslaulunsa Jumalan pilkaksi.
Ja kuitenkin yksi ja toinen, jolle hengen voitto aineen yli oli
jäänyt ja aina oli jääpä saavuttamattomaksi unelmaksi, oli salaisessa
mielessään taipuvainen pitämään näitä kurjuutensa unohtaneita,
näkymättömässä onnessaan huppeloivia ihmisraunioita itseään
voitollisempina.