Maankiertäjä.
Minulla on kehto, minulla ei ole hautaa, minulla on alku, minulla ei
ole loppua. Olen kuoleman hylkäämä ja elämän kirooma.
Maasta maahan, kansasta kansaan käy matkani, halki vaahtoavien
valtamerien, jäisten tundrojen ja hehkuvien erämaiden, läpi hiljaisten
kylien ja kuhisevain kaupunkien. Vuostuhannesta toiseen olen kulkenut
ja olen kiertävä niin kauan kuin maailma kiertää. Olen ikuinen vaeltaja.
Minulla ei ole ikää eikä säätyä, olen niin vanha ja nuori kuin kuka
tahansa, olen ylhäinen ja alhainen. Olen vaeltanut lukemattomissa
hahmoissa. Olen kaikkialla, eikä kukaan näe minua, minulla on yhtä
monta nimeä kuin ilmestystä, eikä kukaan tunne minua. Minä olen kansan
tarina, runoilijoiden Ahasverus, spiritistien Cagliostro, historian
Proteus, uskovaisten Antikristus.
Minä olen pienistä pienin ja suurista suurin, kuningas kerjäläisen
puvussa, niinkuin se ristin mies, joka aiheutti turmioni. Minun
pitkästä käymisestä kuluneet jalkani ovat vain säälittäviä tynkiä,
mutta minun pääni ulottuu pilviin ja minun hahmoni varjostaa kaikki
kansat. Jos risti orjuuttaa minua, orjuutan minäkin sen avulla muita.
Joka askeleellani tallaan minä tuota kirottua merkkiä, sillä sen kuva
on seitsemällä naulalla taottu kiinni anturapohjiini, mutta ihmiset,
jotka jälessäni tulevat, kumartavat sitä maahan asti ja suutelevat
jalkojeni tomua.
He sanovat, että minun perässäni kulkee rutto ja koleera ja että
siellä, missä minä olen vaeltanut, kaikuu ruumisvirsien veisaus ja
itkun vaikerrus ja lakkaamaton sanomakellojen soitto.
He syljeksivät kasvoilleni ja ryömivät koirina jaloissani. He vihaavat
minua, mutta eivät uskalla toivoa minua olemattomaksi. He rukoilevat
alamaisesti, että vaivaisin heitä iankaikkisesti. Sillä he tietävät,
että sinä hetkenä, jolloin minä lakkaan, lakkaa maapallokin pyörimästä,
elämän suonet kuivettuvat ja kaikki raukee. Minä olen ajan kello, joka
määrään ihmiskunnan juoksun pituuden. Kun se seisahtaa, seisahtaa
elämäkin.
Kaikki he tahtoisivat elää loppumattomasti, ja kaikki he kuolevat! Minä
ainoa haluaisin kuolla ja minun yksin täytyy elää kaikkien puolesta,
maailman loppuun asti.
Sentähden tiedän minä kaikki, mitä ihmiset yleensä tietävät, ja lisäksi
paljon sellaista, mitä he eivät tiedä. Minä kuulen, miten ruoho kasvaa
ja aallot meressä valittavat, miten tuuli kohisee kosmoksen läpi ja
ajan hiekka valuu tuntilasissa jyvä jyvältä, sekunti sekunnilta. Minä
nään, miten kaikkeus kieppuu oman käsittämättömyytensä ympäri ja miten
iankaikkisuus puree itseään hännästä kuin pillastunut hurtta, kuin
tajuton käärme, miten kaiken lakkaaminen yksin selventäisi olevaisuuden
kasvot ja miten mikään ei lakkaa. Se on elämää, ja kaikki, mikä on
elämää, koskee minuun. Jokainen sen henkäys on minulle tukehduttavaa
myrkkyä, jokainen sen atoomi on hiertänyt haavan minun sieluuni. Siinä
ei ole ainoatakaan ehjää paikkaa. Kaiken lakkaaminen yksin olisi
vapahdus.
Tuon tuostakin painan väsyneen pääni sammaleeseen ja kuuntelen, miten
maan sydän tykyttää, tai käyn vuorille ja puhelen tähtien kanssa.
Kyselen lakkaamatta: Eikö minun aikani jo ole täytetty, enkö jo saa
levähtää?
Aina saan vastaukseksi omien sanojeni kaiun muinaisuudesta: Mene siitä,
mene, yhäti eteenpäin, eteenpäin! Pois, pois!
Minulla on valta kaiken yli, paitsi ei kuoleman. Levoton liekki,
vierivä virta, tyhjän-lentäjä tuuli, maailmoja mullistat, muotoja
muokkaat, hajoitat ja rakennat, mutta rauhaa, rauhaa et saa milloinkaan!
Lääkäri.
He sanovat, että minä olen ihmelääkäri, alkemisti, hypnotisoija,
kabbalisti, tietäjä ja todenpuhuja, sentähden että verhoudun
salaperäisyyden vaippaan. He uskovat minuun, sentähden että petän
heitä, sillä ihmisen rakkain halu on tulla petetyksi. Ja kuinka
muuten voisinkaan vapaasti kokeilla heidän kanssaan, elleivät he
uskoisi minuun. Sillä lääkärinä olen kokeilija, ja minun kokeiluni on
julmaa ja oikeudenmukaista niinkuin verikosto. Minulla on erinäisiä
selvittämättömiä tilejä ihmiskunnan kanssa.
He sanovat, että minä olen ihmiskunnan palveluksessa, mutta minä olen
ainoastaan pahan palveluksessa, ja sehän on oikeastaan sama asia.
Sillä maailmassa on paljon enemmän huonoilla kuin hyvillä vaistoilla
varustettuja ihmisiä. Niihin on siis vedottava, jos mieli voittaa. Minä
teen pahaa senvuoksi, että se huvittaa minua, ja se huvittaa minua
senvuoksi, että se antaa vallan ihmisten yli.
Minä annan heille kaiken, mitä he toivovat ja minä tunnen heidän
tarpeensa paremmin kuin he itse. He pyytävät minulta terveyttä ja iloa,
he tarkoittavat myrkkyä ja huumausta. He pyytävät elämänvoimaa ja
onnea, he tarkoittavat rahaa ja uudestaan rahaa. He pyytävät vapautta,
he tarkoittavat ulkonaista mukavuutta, joka näännyttää heidät sisäiseen
epämukavuuteen ja vangitsee sielun. Mitä ihmiset sielulla? Antakaamme
heidän tanssia kultaisen vasikan ympärillä ja antakaamme surevaisille
viinaa! Minä annan heille kaiken, mitä he toivovat, mutta minä en
tarkoita heidän parastaan!
Paha on minun elämänperiaatteeni, se on se elämän vesi, jota juon ja
jota pirskoitan ympärilleni. Minä pyydystän pahaa kuin kallisarvoista
riistaa ja tarjoan sitä heille, sillä siitä he nauttivat. Pitäkää
hyvänänne! Jotkut tosin väittävät kärsivänsäkin, ne nimittäin, joilla
on sellainen hauska uskonkappale, että kärsimys on ihmiskunnan
tarkoitus, että se muka jalostaa, että synnissä on pelastuksen siemen.
He nauttivat siis niin sanoakseni kääntäin verrannollisesti. Jos
siis teen heille pahaa, teen oikeastaan hyvää. Minun toiminnallani
on arvaamaton kasvatusopillinen merkitys! Pitäkää hyvänänne! Rypekää
paheissa, kiljukaa tuskan kynsissä ja kiittäkää minua! Minä olen teidän
hyväntekijänne!
Minä olen teidän parantajanne. Teissä raivoaa sielujen rutto ja minä
viljelen ruttobasilleja. Minä istutan niitä teidän vereenne, jotta
te kerran tulisitte niille vastaanottamattomiksi. Minä olen teidän
parantajanne!
Harhaa, niin te uskotte, te tyhmyrit, te jotka olette tuominneet
minut paariaksi ja kuitenkin rukoilette minulta apua, te, jotka
olette heittäneet minut muurin ulkopuolelle, kammottavaan Ghettoon,
ja kuitenkin vaaditte minua pelastamaan kaupunkinne kadotuksesta! Te
luulette, että minunkin vereni on yhtä vesistä ja heikkoa kuin teidän,
että minunkin hermoni lepattavat velttoina kuin vanhat puhelinlangat,
että minäkin olen nauttinut rakkaudenopin mätänevästä hedelmästä.
Uskokaa ja uneksikaa, minä tahdon, tunteilkaa, minä toimin, kuvitelkaa,
minun on todellisuus! Minä kylvän teidän vereenne hajaannusta ja
hidasta kuolemaa. Repikää ja rakentakaa, minun ovat rakennukset ja
rauniot! Minä hallitsen huomaamatta. Minä olen pieni ja minä pienennän.
Minä halvennan ja alennan kaiken, mihin minä kosken: valtion, rodun,
ihmisen, rakkauden, perheen, naisen, lapsen, teidän elämänne ja
kuolemanne, niinkuin te olette halventaneet minut!
Jos voisitte vilkaista sairaskirjaani, saisitte nähdä ihailtavia
tapauksia taidostani hoitaa teidän kaltaisianne. Annan teille
erään esimerkin. Tässä tuonoin paransin kaksi potilasta tavallista
tehokkaammin, sillä he olivat entisiä ystäviäni.
Toinen oli mies. Tunsin hänet lapsesta. Hän oli aina herättänyt ja
tahtonut herättää huomiota lahjakkaisuudellaan ja lausua vanhoista
asioista uppouusia ajatuksia. Niinpä hän kerrankin pelkästä
henkevyytensä liikapaineesta oli haukkunut minua »Ristuksen
piiskuriksi».
Tämä mies halusi saada minulta elämän eliksiiriä, sellaista, joka
tekisi aivot väsymättömiksi iskemään ja antamaan vastaiskuja,
loistamaan ja roihuamaan, kokoamaan kunniaa ja riistämään sitä toisilta.
Kysyin häneltä, halusiko hän mieluummin älyä vai neroa, jotka kaksi
aivodynaamista ominaisuutta aikojen alusta ovat olleet toisilleen
syvästi vihamielisiä elementtejä sekä yksilöissä että yhteiskunnassa.
Koska kunnianhimoinen ihminen oman tarkoituksensa tuntien uskoo koko
luomakunnan rakennetuksi jalolle kiipeämisjärjestelmälle, ovat hänen
silmänsä luonnolle ominaisen hellän kaitselmuksen voimasta estetyt
näkemästä missään mitään muuta kuin ihanteellisia portaita, askelmia,
suloisesti kiihoittavia komparatiiveja. Niinpä tämäkin luuli, että oli
kysymys pelkästä aste-erosta, ja vastasi, aivan kuin olin otaksunutkin,
haluavansa neroutta.
Koputtelin hänen pääkoppaansa, kohautin hänen silmäluomiaan, mittasin
hänen aivonsa ja annoin sitten hänelle erästä vartavasten hänen
voimasuhteisiinsa sovellettua elimellistä aivovalmistetta, jota hänen
tuli ottaa heikottaessa tippa kerrallaan, mutta aina ehdottomasti —
alkoholiin liuennettuna.
Tämä mies kävi luonani senjälkeen usein. Hän oli onnellinen, hän oli
haltioitunut, hänen hengenvoimiensa nousu oli sanoin kuvaamaton. Hän
kulki yläpuolella pienten ihmisten ja matalan arkielämän, ylpeänä ja
kaikkivaltaisena kuin nuori Jumala. Hän oli taivaallinen tulenpatsas,
vapauden lippu, totuuden anatema, rakkauden korkeaveisu. Hänen aivonsa
olivat aarrelipas, josta saattoi ammentaa loppumattomasti, taikalyhty,
joka näytteli ennennäkemättömiä mielikuvia, Apollon lyyra, joka soi
kuin sfäärien harmonia.
Hän oli vapaa, niinkuin ei ainoakaan ihminen maan päällä, vapaa
ennakkoluuloista, vapaa velvollisuuksista, vapaa kaikista aineellisista
ja henkisistä kahleista, ainoastaan — minun lääkkeeni orja.
Häntä heikotti aina. Hänen täytyi käyttää sitä lakkaamatta. Jos hän
hetkeksikään jäi ilman sitä, raukeni koko hänen neroutensa runolinna.
Hän putosi leikatuin siivin korkeudestaan, jonnekin alas, pimeään
kadotuksen infernoon. Kaikki tulet olivat sammuneet, kaikki sävelet
vaientuneet, kaikki kuvat haalistuneet olemattomiin. Hän oli unohtanut
kaikki, kuka hän oli, mitä hän oli ollut ja mihin hän pyrki, miksi hän
yleensä oli heiluttanut lippua tai kosketellut lyyransa kieliä.
Hän tarvitsi lääkettä lisää, yhä lisää. Ja minä annoin sitä hänelle,
kunnes eräänä päivänä taas koputellessani hänen päätään tunsin, että
se oli aivan tyhjä. Minä kohotin hänen silmäluomiaan: niiden alta
paljastui kaksi kuolleen ilmeetöntä, niljaista etanaa. Minä tartuin
hänen käteensä: se tärisi kuin haavan lehti ja oli musta ja kylmä kuin
mullassa maanneen raadon.
Koe oli onnistunut yli toiveitteni.
— En voi antaa teille enää voimavalmistetta. Se on lopussa, sanoin.
— Lopussa, parkui hän, tehkää uutta, tohtori, uutta!
— Mahdotonta, alkuainetta, josta se oli tehty, ei ole enää.
— Mistä se sitten oli tehty tuo ihmelääke — minkä eläimen aivoista?
— Teidän omista aivoistanne tietystikin! Ihminen, olette juonut omat
aivonne, polttanut ne loppuun, auttamattomasti loppuun. Teillä ei ole
enää mitään aivoja.
Mies lankesi läjään kuin lankavyhti.
— Voin kuitenkin vielä hiukan auttaa teitä, lisäsin, hankkimalla teille
paikan sairaalassa.
Soitin hulluinhuoneeseen.
— Saatte siellä hyvää seuraa, arvoistanne seuraa, tarkoitan. Tapaatte
siellä muitakin neroja. Ne ovat siellä lopultakin kaikki. Kehityksenne
on normaali, aivan normaali!
Toinen potilas oli nainen. Hän tuli pyytämään itselleen ikuista
kauneutta.
Hänetkin minä tunsin. Luulenpa melkein, että kerran rakastinkin
häntä. Mutta hän oli siihen aikaan rikas ja minä olin köyhä. Minulla
oli sitäpaitsi eräs pieni synnyntävika, josta hän ei oikein pitänyt.
Minun alkukasvatustani oli myös jonkunverran laiminlyöty. Hän oli
sekä kastettu että rokotettu, minä ainoastaan rokotettu. (Mikä vesi
maailmassa olisikaan riittänyt kastamaan juutalaista!)
Minä ilmoitin hänelle tietäväni erään varman kauneuskeinon, mutta niin
kalliin, etten voinut sitä edes ehdottaakaan. Hän melkein suuttui.
Etteikö hänellä muka ollut varaa maksaa! Mitä tahansa! Tietysti! Ja
niin kalliin asian vuoksi lisäksi!
Minä ilmoitin siis hänelle, että minulla oli loihdittuja, magneettisia
jalokiviä, — rubiineja, safiireja, timantteja, topaaseja, smaragdeja,
ametisteja, turkooseja, onikseja, jaspiksia, beryllejä, — joilla oli
ihmeellinen vaikutus ja joista kukin vastasi jotakin eri puolta ruumiin
kukoistuksessa. Ensimäinen kivi maksoi paljon, toinen vielä enemmän ja
niin jatkuvassa sarjassa.
Nainen maksoi ja uskoi kiviin, sillä hän uskoi kasvavaan kauneuteensa.
Kuka nainen ei sitä tee! Hän uhrasi koko aineellisen omaisuutensa
turhamaisuutensa alttarille, aivan kuin mies oli uhrannut henkisen
pääomansa. Hän vaihtoi rikkautensa muutamiin lasipalasiin, joissa hän
kuvasteli olematonta ihanuuttaan. Ja lopulta ei hänellä ollut enää
jälellä muuta kuin oma kivettynyt sydämensä ja lasihelyjen turmelema
makunsa ja polttava himo saavuttaa voittoja kalliisti maksetulla
kauneudellaan. Se vei hänet kadulle. Minne muualle se olisi vienyt!
Kuka voi minua siitä syyttää! Leikkaus voi onnistua ja potilas kuolla.
Kuka yksilöjen pelastaja tai yhteiskunnan parantaja ei ottaisi
virkaveljelliselle valalleen, että liikarikkaus on hirvittävä sairaus!
Minä leikkasin kullankasvannaisen pois hänen elämästään. Hänessä oli
muitakin. Hän sortui kuitenkin. Hän oli predestinoitu. Mutta minä olin
kerrankin kuin ihmeen vuoksi kostanut — hyvällä.
Profeetta.
Minä olen Jumalan ruoska. Ja minä ylistän sinua, Jehova, siitä, että
olet riistänyt minulta kuoleman, että aina saan ruoskia!
Minä olen uusi Messias, joka otan päälleni maailman synnit. Viaton kuin
kyyhkynen ja kavala kuin kyykäärme! Minä olen se kivi, jonka rakentajat
hylkäsivät ja josta on tullut ihmissuvun kompastuskivi.
Minä olen kärsimyksen kuningas, joka johdatan kansaani loppumattomia
teitä kaukaiseen Kaanaan maahan, häväistyksen polkuja ikuiseen
kunniaan. Aina meitä pilkataan ja lyödään, aina me voitamme. Kansat
katoovat, kuninkaat kaatuvat, valtakunnat luhistuvat, mutta me kestämme
iankaikkisesti.
Minä siunaan teitä, Jerusalemin asujamet, siitä hetkestä, jolloin te
huusitte: »Hänen verensä tulkoon meidän ja meidän lastemme päälle!»
Sillä siitä hetkestä asti me olemme kansakunta, heikoissa väkevä: Yksi
kaikkein ja kaikki yhden puolesta!
Oli kerran aika, jolloin kyllä luulin olevani yksin, yksin kirottu,
mutta minä olenkin vain yksi tuhansista. Minä kiitän sinua, Jehova,
siitä, että minulla on kokonainen kansa, jota kirous painaa!
Vaikka me rakkaudessa ja epäitsekkäässä uhrauksessa voittaisimme kaikki
muut, ei se paina vaakalaudalla mitään tämän synnyntäkirouksen rinnalla.
Jos yksikin meistä erehtyy, vainotaan meitä kaikkia. Jos kaikki muut
tekevät rikoksia, pestään heidät puhtaiksi juutalaisten verellä. Jos
kansalta loppuu vilja, jos valtion kassassa on vajaus, jos kuningas
sortaa, jos roskaväki mellakoi, jos sodassa käy huonosti ja yleiset
asiat hoidetaan päin seiniä, aina on syy meidän. O Jehova, suurta on
olla viattomasti syytetty!
Vuossatoja on meitä vain kivitetty. Meidän nahassamme ei ole
ainoatakaan pistettä, jossa ei tuntuisi jokin vanha sinelmä, vanha
piiskan jälki, eikä sydämessämme ainoatakaan kohtaa, jossa ei polttaisi
jokin vanha solvaus, vanha haavan arpi. Siksi on meidän nahkamme tullut
paksuksi kuin mammutin nahka ja sydämemme kovaksi kuin haarniska. Me
tuotamme kärsimystä, mutta me jaksamme myös itse kärsiä.
Mutta gojit, he ovat raukkoja, he pelkäävät kärsimystä, vierovat
vitsaa: »Ei haavoja, ei lyöntejä, ei arpia! Me tiedämme, miten se
koskee.» He torjuvat pois terveellisen kurituksen: »Ei profeettoja,
jotka kolkuttavat omattuntomme hereille! Me tiedämme, mitä he maksavat.
Ei taistelua, vaan rauhaa, lupaa omaan heikkouteemme mädätä!» Sellainen
on gojien sydän.
Me annoimme heille Kristuksen, mutta he itse ovat tehneet kristinopin.
Kristus antoi hengen, hänen seuraajansa lisäsivät kuolleen kirjaimen.
Ja nyt on tämä kotelo kuristanut kuoliaaksi heidän henkensä
syntymättömän perhosen. He sanovat rakastavansa toisiaan, ja heidän
tekonsa pursuavat vihaa ja sappea. He sanovat olevansa hengen
lapsia, ja heidän ajatuksensa on tehty aineesta ja alhaisuudesta ja
eläimellisestä julmuudesta. He ihannoivat uhrausta, mutta karttavat
itseuhria; sen tulee olla satua ja sirkusta, jonka toiset suorittavat
ja jolle saa nauraa. He nimittävät itseään rauhantekijöiksi, mutta he
tarkoittavat sitä rauhaa, joka heilimöi verisillä tappotanterilla,
sillä verenhaju on heille rakas. Kristitty kirkko on Jehovan
palveluksen suuremmoinen irvikuvaelma, jonka tunnuslauseena on: Henki
on altis, mutta liha on heikko. Heillä on lupa olla heikkoja, sillä
heillä on Vapahtaja, joka antaa synnit anteeksi. Heillä on varaa tehdä
syntiä. Sellainen on gojien kirkko.
Meillä, meillä yksin on kiivas Jumala, joka etsiskelee isäin pahat
teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen. Jumala on kova,
mutta hän on Jumala. Hän rankaisee ja hän tukee. Hän johtaa. Meillä ei
ole armoa, ei oikeutta erehtyä niinkuin muilla, sillä meidän vikamme
lankeavat syyttömäin päälle, koko sukukuntamme päälle, polvesta
polveen. Mutta se jaksaa kantaa. Niin, minä uskon kansaani, uskon sen
kärsimyskykyyn, uskon kärsimyksen voimaan, uskon itseeni. Muuta uskoa
en tarvitse. Kristityt uskovat kaikkeen muuhun paitsi eivät itseensä.
Sellainen on gojien usko.
Heillä on Messias, meillä ainoastaan Messiaan toivo, joka on turha,
ellemme itse nouse omaksi Messiaaksemme. Meillä ei ole Vapahtajaa,
sentähden että meidän täytyy itse vapahtaa itsemme. Mitä on Kristuksen
kärsimys siihen verrattuna, mitä me olemme saaneet ja saamme yhä
kärsiä! Hän kantoi ristiään lyhkäisen rupeaman, me kannamme sitä
vuosituhansia. Hän janosi tuokion, me olemme ikuisen nälän ja janon
lapsia. Hän sai orjantappurakruunun kuoleman hetkellä, meidän
otsallamme on okaat niin kauan kuin maailma seisoo. Aina on Israelia
nöyryytetty, syljeksitty, sotkettu jalkoihin. Kaikki ovat nähneet
sen, eikä kertaakaan koko vaelluksemme aikana ole yksikään lemmekäs,
lohduttava sana kantautunut korviimme.
Mutta en tahdo valittaa. On oikein, että minun kansaltani vaaditaan
enemmän kuin muilta, sillä se on Jehovan valittu kansa.
Kristityt luulivat, että yksi Messias olisi tarpeeksi, että yksi
vanhurskas riittäisi pelastamaan myriaadeja kadotettuja, parantamaan
kaikki maailman rammat ja raajarikot. Onko hän riittänyt? Onko hän
pelastanut, parantanut? Ei. Siihen tarvitaan kokonainen kansa,
vaeltava, opettava, kurittava, syntikuormien kantaja. Se kansa on
Juudan kansa, Jehovan valittu.
Te muut kansat, te ylpeilette siitä, että teillä on tässä elämässä
isänmaa ja tulevassa taivas. Te anastajat ja tyhjän kerskurit! Te
komeilette sillä, että teillä on suursukutaululliset hallitsijat ja
Pyhän Hengen siittämä jumala, ja unohdatte, että meidän suonissamme
virtaa juuri se veri, josta teidän jumalanne luotiin, että me olemme
maailman vanhinta aatelia, sillä meidän sukupuutamme voi seurata
maailman luomiseen asti. Siksi on meissä kaikki suurta, siksi on
meissä pahimmat ja parhaimmat. Meidän rinnallamme olette vain
kurjaa, hennonhieveristä sekarotua, tekoylhäisöä, valekristityitä,
halpa-arvoisia keskimitan miehiä!
Meillä on isät, joille Jehova itse on antanut luvatun maan, mutta
meillä ei ole isänmaata, ei edes kultarahan suuruista mullankokkaretta,
jolle voisimme astua jalallamme ja sanoa: tämä on meidän. Isäini
Jumala, minä kiitän sinua siitä, että meillä ei ole isänmaata!
Mitä tekisimme kodilla, jos sen maiset savut pimittäisivät meiltä
taivaan, mitä mahtavilla kaupungeilla, jos sen muurit rajoittaisivat
yleismaailmallisen näköpiirimme ja sen linnat estäisivät meitä
etsimästä turvaa sinun ainoan luota, o Herra Sebaot! Mitä tekisimme
välkkyvillä peitsillä ja voitokkailla sotajoukoilla, jos ne löisivät
meidät itsemme omahyväisellä sokeudella ja armottomalla ihmisvihalla
niinkuin ne ovat lyöneet vihollisemme! Sillä sellainen on gojien
isänmaallisuus!
Nyt on koko maailma isänmaamme, koko ihmiskunta kansamme, sillä
koko ihmiskunnan historia on ja tulee olemaan vain asteittaista
juutalaistumista. Me olemme ensimäiset ja me tulemme myös olemaan
viimeiset. Lisää vain iskuja ja kivenheittoja, lisää vain häpeää ja
ylenkatsetta! Ne ovat ne siemenet, joista autuutemme vilja nousee. Mitä
pimeämpi yö, sitä häikäisevämpi on oleva voittomme päivä!
Valtaistuimet vaipuvat, kansat sekaantuvat ja hukkuvat kuin pisarat
mereen. Me yksin olemme se valtamerien syvyyksissä vyöryvä pohjavirta,
joka ei ikinä muuta laatuaan eikä latuaan. Me yksin kestämme
iankaikkisesti.
Minä kiitän sinua Herra, isäini Jumala, siitä, että kuulun kirottuun
rotuun, että vitsot minua ja että teit minut maailman vitsaksi ja
vitsaukseksi! Minä kiitän sinua, Jehova, siitä, että olen juutalaisten
profeetta!
Maailman herra.
Minä olen nyt ottanut haltuuni maailman, joka alun pitäen oli luotu
minua varten. Minä istun valtaistuimella, joka on avara kuin maapallon
kupu ja kestävä kuin se ihmisheikkouksien ikuinen paasi, jolle se on
pystytetty.
Ei yksikään luotu hengitä enää muuten kuin minun kauttani. Minä olen
nostanut täyteen mittaansa tuhatkäsivartisen monimuotoisuuteni, ja
jättiläispitkät mustekalalonkeroni syövät par’aikaa ihmiskunnan haaskan
viimeisiä rippeitä.
Miten se tapahtui? Yksinkertaisen johdonmukaisuuden pakosta.
Vanha valtaistuin oli laho. Minä työnsin sitä ruokopillilläni: se
luhistui, ja hän, joka sillä istui, haalistunut muinaismuisto,
pieni paperikenraali, tyhjien menojen harlekiini, kuninkaallisten
kunnianosoitusten narri, lahjottu juhlarummun lyöjä, kaatui sen mukana.
Valtioiden sydän oli ontto, tyhjä ja vapaa kuin kauniin naisen. Minä
avasin sen selkoselälleen ja täytin sen rakkaudella — vapauteen. Siitä
asti käy siellä myrsky, ja se huutaa tuota lemmityistään kaikkiin ilman
tuuliin kaikilla kauniilla nimillä: anarkismi, nihilismi, kommunismi!!!
Siitä asti on siellä yhtämittainen kapina ja vallankumous.
Kansojen käsivarret olivat halvatut. Niiden sormet herpautuneet
yhteiskunnan suitsista. Minä otin sen rautakäsiini ja nyt minä ajan
tuota Ilmestyskirjan petoa kuin virmaa oritta, jolle täytyy antaa
myöten juuri sen verran, että voi sitä hallita.
Maailman vainiot olivat maailmansodan kesantoina ja sen vilja-aitat
tyhjinä. Minä keksin uuden siemenen. Minä aloin kylvää kultaa ja
panin sen kantamaan satoa sellaista, jollaista ei vielä yksikään
maamies maailman alusta alkaen ollut nähnyt, yhdenkään hikipisaran
tipahtamatta. Minä loin pörssien ja pankkien valkorinnuksiset,
pitkäkyntiset peltomiehet!
Minä juurrutin ihmisten keskeen uuden hyvän ja pahan tiedon puun,
laiskuuden, typeryyden ja kapinallisuuden kultaomenilla oksastetun,
jotka jättivät syöjiensä kitaan ainaisen tyydyttämättömän nälän, jonka
salaisuuden minä yksin tiesin. Ja minä tyydytin heidän nälkänsä.
Tempasin ruostuneen puimakoneen heidän ränstyneestä vajastaan ja tein
siitä painokoneen. Niin loin minä heille yleisen mielipiteen.
Sitten kävi kaikki itsestään.
Kaikki aseet löin minä heidän käsistään.
Heillä oli minua vastassa rotuviha. Hyvä! Minä hävitin rodut. Minä
annoin heille kansallisuudet ja sitten kansallissodat, puolueet ja
sitten puolueriidat, veljeysaatteen ja sitten veljesvainot.
Tein rikkaat yhä rikkaammiksi ja köyhät yhä köyhemmiksi. Loin luokat ja
luokkataistelut. Kuin hurjistuneet tiikerit syöksyivät nuo ärsytetyt
voimat toisiensa kimppuun — syntyi kaikkien sota kaikkia vastaan. Ei
ainoatakaan jäänyt ehjäksi tässä limittäisessä teurastuksessa.
Heillä oli minua vastassa uskonnolliset ennakkoluulot. Hyvä! Minä
hävitin uskonnot. Minä miinoitin kirkkokunnat salamuurariseuroilla ja
ruusuristiritareilla, ihmisyydellä ja sosialismilla. Ammuin heidän
pölyttyneitä jumalankuviaan valistuksen ja humaanisen sivistyksen
hajaannuttavalla koiranruudilla. Kuva toisensa jälkeen särkyi, kirkko
toisensa jälkeen räjähti, kastemaljat kirposivat pappien käsistä
ja pyhille luille tuli kiire päästä maan multaan. Ummehtuneet
katakombit raivattiin iloisiksi viinikellareiksi ja seurakunnat
tervehtivät minua, pannaan julistettua, vapauttajanaan.
Heillä oli minua vastassa henkilökohtainen inho, sentähden että he
vaistomaisesti tunsivat minut itseään voimakkaammaksi, sentähden
että he tunsivat minussa piilevän kaikki omat huonot puolensa
tuhatkertaisiksi korostettuina. He vihasivat minua, niinkuin voi
vain itseään vihata. He soimasivat minua likaiseksi syöpäläiseksi,
loiseksi ja maanvaivaksi, nylkyriksi, kerjäläiseksi, kiristäjäksi
ja koronkiskuriksi, lastenmurhaajaksi ja urkkijaksi, piestäväksi
hirtehiseksi, kansojen turmelijaksi ja valtakuntien vaaraksi, sentähden
että he väkivalloin olivat kieltäneet minulta lainsuojaaman koulun ja
aseman ja estäneet minulta kunniallisen työn. Mutta minä kävin heidän
kouluaan salassa. Tulin tuntemaan heidän ihailtavat taipumuksensa
alaspäin, heidän viettymyksensä maahan, yöhön, heidän verrattoman
lahjakkaisuutensa pahaan. Otin selvän heidän kunniallisuudestaan ja
opin sen kunnian lait. Nyt olen maailman ihanneporvari!
Ihmiset kunnioittavat minua kuninkaanaan, sentähden ettei minulla
ole kuninkaallisia vallanmerkkejä. He kuuntelevat minua pappinaan,
sentähden että minulla ei ole papin kauhtanaa. He olivat kyllästyneet
vanhoihin pukimiin, lapset! Miten yksinkertaista! He olivat
kyllästyneet hallitsijoihin, jotka eivät osanneet käskeä, sentähden
etteivät he koskaan olleet oppineet tottelemaan. Minä olen tottunut
ryömimäänkin. Sentähden he tahtoivat antaa vallan minulle ja minä
sallin heidän tehdä sen.
Nyt seison minä sen rahavallan, kaikenvallan kadehdittavan pyramiidin
huipulla, jonka ihmisten huonojen intohimojen orjavoimat ovat
rakentaneet minulle, ihanteelleen, minulle epäjumalalleen, minulle
kurittomien ja kurinalaisten vastavoimien valtiaalle.