ESINÄYTÖS.

Aurinko hellitti kummallisen raukaisevasti, vaikka vielä oli aikainen

aamu. Jerusalemin likaisen kellervät talot ja kapeat kujat näyttivät

lepäävän jonkinlaisen liikkumattoman, pölynhimmeän painostuksen alla.

Ylhäisten muukalaisten omistamain palatsien komeat kattopengermät

purppuraisine korukatoksineen ja sykomorikaiteineen ja temppelin

kultaiset liistat, jotka muuten niin iloisesti tervehtivät päivän

ensimäisiä säteitä hopeanharmaiden öljypuiden lomista, himarsivat nyt

värittöminä ja vaisuina. Luonto oli aivan kuin olisi se unohtanut pestä

silmiään tänä aamuna.

Mutta Jerusalemin asukkaat olivat sensijaan tavallista

sirkeäsilmäisempiä ja tavallista varhaisemmin jalkeilla. Monet

olivat jo aukaisseet ovensa ja liikuskelivat ulkona, mikä mitäkin

aamuaskaretta toimitellen. Myös katukaupustelijat, jotka myyskentelivät

oliiveja, pistaaseja, rypäleitä, manteleita, vesimelooneja, kurpitseja

ja kaikenlaisia herkkuja, olivat alottaneet ammattinsa ennen synagogan

ensimäistä aamusoittoa. Useimmat eivät kuitenkaan tehneet mitään, vaan

odottivat, seisoen päät yhdessä ja haastellen siitä, mikä tuleman piti.

Mielenkiintoinen ja ilmainen näytäntö oli luvassa Jerusalemin

asukkaille. Toiset olivat kuulleet sen omin korvin. Yöllä oli

natsarealainen profeetta otettu kiinni. Tuo Jumalan poika ja

Mestari, tuo vale-Messias ja ilveilijä! Ja koska hän oli vaarallinen

valtiollinen mielipuoli, joka nimitti itseään juutalaisten

kuninkaaksi, oli hänet tuomittu kuolemaan. Pari muuta pahantekijää

piti ristiinnaulittaman samalla kertaa. Kohta oli kuolinkulkue lähtevä

liikkeelle. Siitä tämä hyörinä ja utelias odotus. Kaikki halusivat

nähdä profeettaa.

Jerusalemin asukkaat eivät olleet sen pahempia eivätkä parempia kuin

muutkaan kuolevaiset. Ihmiset ovat kaikkina aikoina rakastaneet

sirkusta ja hermojännitystä eikä mikään vaikuta heihin niin

kiihoittavasti kuin rääkkäyksen ja tuskan näytelmä. Vaara, johon

itsekin voisi joutua, mutta jolta toistaiseksi on varmassa turvassa,

hersyttelee omituisen vetävästi elävän olennon elämänviettiä. Sitä

elämän ja kuoleman ongelmaa, jota hän ei itsessään koskaan voi

ratkaista, haluaa hän tutkia toisissa. Hän ei tahdo itse kärsiä,

mutta hän tahtoo nauttia toisen kärsimyksestä, sillä hän tuntee

vaistomaisesti sen kuitenkin kuuluvaksi ihmiskohtaloon. Sellainen on

ihmisen luonto ollut aina ja sellainen on se vielä tänäkin päivänä.

Niinpä siis Jerusalemin asukkaatkin valmistautuivat tuona aamuna kuin

juhlaa varten. Nuoret tytöt olivat nitoneet kultarihmoja palmikkoihinsa

niinkuin huveihin mennessä, sillä monenlaista väkeä oli tänä päivänä

oleva liikkeellä, myöskin roomalaisia sotureita, ja niin vihollisia

kuin nämä olivatkin, ei heidän uljas asunsa ja ulkomuotonsa voinut olla

salaa sykähdyttämättä Israelin tyttärien sydämiä.

Myös suutari Hesiel istui verstaansa edessä kivipenkillä, mutta se

pian tapahtuvan jännitysnäytelmän epämääräinen esimaku, joka kiilui

hänen naapuriensa silmistä, ei näyttänyt vielä tarttuneen häneen. Hänen

kasvoillaan oli ynseän välinpitämätön ilme. Hän istui tavallisessa

arkihommassaan, naskalit ja pikilangat vierellään, ja kopautti

silloin tällöin vasarallaan kengänpohjiin, joita hän paikkasi. Mutta

hän ei tehnyt työtä mielihalulla. Joku asia tuntui askarruttavan

hänen ajatuksiaan ja tuon tuostakin antoi hän kätensä vaipua ja jäi

hajamielisesti tuijottamaan kujavierellä edessään seisovaan aasiin,

joka kaksipuolinen kuormasäkki selässään ja samoin omiin ajatuksiinsa

vajonneena syvämietteisen näköisenä liikutteli pitkiä korviaan.

Toiselta puolen katua kuului tukahdettuja naurahduksia.

Hesiel säpsähti. Hänellekö siellä naurettiin taas? Ehk’ei sentään.

Mutta se teki pahaa kumminkin. Hän ei ollut juhlatuulella nyt. Mikään

ei voinut hälventää hänen harmillista tunnettaan. Oli sattunut hänelle

eilen illalla ikävä kohtaus, jota hän ei saanut pois mielestään. Hän

oli riidellyt taas emäntänsä Joseban kanssa. Ja Joseba oli lähtenyt

pois eikä ollut vieläkään palannut. Ei koko yönä ollut hän ollut

kotona. Sanoivat jotkut, että hänet taas oli nähty natsarealaisen

Messiaksen kintereillä. No, nyt oli ainakin siitä villityksestä tuleva

loppu, Jehovalle kiitos. Tänä aamuna sai profeetta astella Golgatalle.

Ja jos olisi hänestä, Hesielistä, riippunut, niin olisi hän keikkunut

ristillä jo aikoja sitten!

Miksi tulee hulluuttamaan ihmisiä, viekoittelemaan heitä pois

velvollisuuksistaan! Milloin oli Joseba viimeksi paikannut miehensä

vaatteita tai keittänyt hänelle ruokaa? Höh höh, siitä oli päiviä!

Suutari ruiskautti pitkän syljen suustaan ja huokasi.

Mahtoiko Joseba tästäkään ottaa opiksi! Kun häneltä otettiin pois yksi,

keksi hän heti itselleen uuden liehakoitavan. Ja kuitenkin oli Jehova

jo häntä koetellut sairaudella ja hedelmättömyydellä. Mutta siitäkös

oli apua? Kun ihminen kerran lähtee huonolle polulle, ei hänellä enää

ole mittaa eikä määrää.

Kaksi vuotta sitten oli onnettomuus astunut sisälle Hesielin majaan

sen komean, toogapukuisen roomalaisen päällysmiehen hahmossa, joka

tilasi ne pakanallisen koreat puolisaappaat värillisestä oinaannahasta

kultanastojen kanssa! Siitä asti oli Joseba ollut kuin pahanhengen

riivaama. Ei häntä enää olisi tuntenut entiseksi suutarin akaksi.

Hänellä piti olla peilit ja kukkarot, valkeat liinaiset hameet,

kullankarvaiset timpit ja polukset, punaiset pääliinat ja helmelliset

kaulakäädyt. Ja suutarintyön hajuakaan ei hän enää voinut sietää, se

muka kipristi hänen hienostuneita sieraimiaan. Siinä piti olla mirhamit

ja nardukset, palsamit ja voiteet, kuin pakanoiden hempukoilla. Häpeä,

hapeä! Lauluksi oli hän muuttunut koko korttelissa.

Ja sitten yhtäkkiä taas millainen uusi puuskaus! Pois kaikki korut ja

helyt, pois kaikki hyväntuoksuiset suitsutukset. Karkea paita ylle ja

profeetan jalkojen juureen. Natsarealaisen pölyisiin, sierettyneisiin

jalkoihin hieroi hän Aleksandriasta ja Tyruksesta tuodut kallisarvoiset

öljynsä ja hajupölynsä. Ei koskaan niinkuin muut ihmiset ollut

Joseba. Ainainen häilähteleminen äärimmäisyydestä toiseen, ainainen

maanjäristys ja epävarmuus asui talossa hänen kanssansa. Sillä olihan

Joseba kuitenkin kaikesta huolimatta Hesielin aviovaimo Jumalan ja

ihmisten edessä, vaikkakin hän oli viimeiset viikot melkein asunut

maantiellä tuon uuden jumalansa kanssa. Ja sen harvan kerran, minkä hän

kotona kävi, puhuivat hänen huulensa käsittämättömiä sanoja. Varmasti

oli Jehova rangaissut häntä sekoittamalla hänen järkensä. Ja sellaisen

sairaan vaimon kanssa oli Hesiel eilen lähtenyt sanakopuun! Ehkäpä hän

vielä parani ennalleen, kun tuo villitsijä nyt saatiin pois tieltä...

Hesiel heräsi ajatuksistaan lähenevään huutoon ja töminään.

Kuolinkulkue lähestyi. Kuului sekaista melua, piiskan läjähdyksiä ja

raakaa naurua, hevoskavioiden kapsetta ja vihlovia nyyhkytyksiä ja

valitushuutoja.

Ristiä kantava mies oli uupumuksesta menehtymäisillään. Hänen päässään

oli orjantappurakruunu, ja hiki ja veri valui hänen kasvoiltaan

virtana. Hän laahasi kuormaansa horjuvin askelin.

— Tämä on Jeesus, juutalaisten kuningas! huusi muuan sotamies nauraen,

sentähden on hänellä kruunu päässä, ettäs sen tiedätte!

— Tämä on luvattu Messias, Jumalan poika! Vale-Messias, teko-Jumala,

pappi parasta lajia! lisäsi toinen ääni.

Juuri kun saattue oli Hesielin oven kohdalla, vaipui Jeesus polvilleen

ankaran ruoskan sutkauksen satuttamana.

— Salli minun levähtää ovellasi hetken verran, pyysi hän.

Hesiel istui pönäkästi kivirahilla, kuitenkin täytti hänen hintelä

ruumiinsa siitä tuskin neljättä osaa. Mutta hän siirtyi keskelle ja

yritti levittäytyä. Jokin salaperäinen voima ihmisen sisällä saattaa

näet joskus ärsyttää hänet kielteiseksi koko maailmaa vastaan. Jokin

ynseyden henki, joka välistä käsittämättömistä syistä valtaa koko

ihmisen olemuksen, tarttuu hänen kitalakeensa, saa hänet sanomaan

sellaista, mitä hän syvimmässään ei halua, tekemään sellaista, joka on

vasten hänen tahtoaan, purkamaan sisunsa ensimäiselle vastaantulevalle.

Näin kävi Hesielin. Hän ei pohjaltaan ollut mikään ilkeä ihminen, mutta

kotoiset vastukset ja kauan alas painettu, salattu kärsimys olivat

tehneet hänet äreäksi. Hänellä oli kipeä halu saada olla rauhassa.

— Mene siitä, murahti hän. Korjaa kirotut luusi oveltani!

— Minun kärsimyksen! ovat mittaamattomat! huokasi Jeesus.

— Niin minunkin, sanoi Hesiel. Kuka ei tässä kärsisi! Mutta sinä kärsit

syystä, minä, minä saan kärsiä aivan syyttömästi.

— Etkö auttaisi minua ristiäni kohottamaan? kysyi Kristus.

— Minulla on kyllä oma ristini kannettavana. Onpa niinkin. Pois! Ala

painella vaan! Pikemmin asiasta suoriudut. Kohtahan kuolema lopettaa

tuskasi. Mene, mene!

— Sinäpä sen sanoit, vastasi Jeesus. Minä menen ja minun vaellukseni on

pian päättyvä, mutta sinun, sinun pitää vaeltaman tuomiopäivään asti,

niin sanoo Herra, Herra, joka on taivaissa, eikä sinun pidä kuolemata

näkemän siihen asti, kunnes sovituksesi hetki on tullut. Samaa ristiä,

jota nyt halveksit, olet vielä kerran avuksesi huutava, sillä siinä on

vapahduksesi.

— Mene jo jaarituksinesi! huusi Hesiel vimmastuneena. Mene!

Väkijoukosta kuului parahdus. Se oli Joseban ääni. Hapset hajallaan,

kyynelissä kylpien tunkeutui hän Hesielin luo.

— Voi sinua, Hesiel! Jumalan pyhää olet sinä solvaissut! Jumalan kirous

seuraa sinua! Voi sinua Hesiel, Hesiel! Voi meitä kaikkia! huusi hän

suonenvedontapaisesti hyrskien.

Roomalaiset huovit ja peitsimiehet hoputtivat hevosiaan ja peittosivat

väkijoukkoa hajaantua maan. Muuan vankka maalta tullut mies, Simon

nimeltä, sieppasi ristin olalleen, ja niin lähti kulkue jälleen

etenemään.

Suuri itkuntyrske kuului naisten parvesta.

— Voi, voi, voi!

Silloin Jeesus kääntyi heidän puoleensa ja luoden heihin surullisen

lempeän katseen hän sanoi:

— Jerusalemin tyttäret, älkää minua itkekö, vaan itkekää itseänne ja

lapsianne!

Tämän Jeesuksen viimeisen katseen tavoitti myös Hesiel. Se viipyi

hetkisen hänen yllään ja jäi hänen sieluansa polttamaan. Mikä

yliluonnollinen ylevyys ja rauha, mikä taivaallinen kirkkaus ja puhtaus

säteilikään noista silmistä! Varmasti hän ei ollut rikollinen ihminen!

Ja oliko hän edes ihminen? Jos hän sittenkin oli Jumalan poika! Jos

Joseba sittenkin oli oikeassa! Paljon kerrottiin tämän Mestarin

ihmeistä kaikkialla, miten hän oli parantanut sairaita ja herättänyt

kuolleita. Ja Jehova on kiivas ja vanhurskas Jumala, joka ei anna

itseään pilkata!

Hesiel tuijotti älyttömästi tuon ulisevan ja räyhäävän saattueen

jälkeen, jossa näytti vyöryvän koko ihmiskunta pienoiskoossaan.

Kypärien kuvut, säärivanteet ja haarniskat kiiltelivät kilpaa naisten

helyjen kanssa, uljaat töyhdöt ja tupsut hulmehtivat yhtärintaa

säälittävien ryysyjen kanssa, karkeat kirosanat ja pilkkalaulut

sulivat sekasortoiseksi kuoroksi itkun ja voivotusten ja pikkulasten

piipittävän vikinän kanssa. Ja tämä maailmanlopun laine teki selvää

jälkeä, lakaisi mukaansa kaikki. Pian olivat kadut ja kujat autioina.

Suunnaton hätä ja levottomuus valtasi yht'äkkiä Hesielin. Hän katui

jo tylyjä sanojaan. Ne eivät antaneet hänelle rauhaa. Mikä pahahenki

olikaan ne hänen suuhunsa lennättänyt! Kuolevalle ihmiselle, jolta ei

koskaan enää voinut pyytää anteeksi. Se oli tosiaan ikuinen kirous.

Hänen mieleensä muistui hänen vanhan isoäitinsä sanat: »Ole hyvä

vanhoille ja sairaille, ole hyvä kuoleville, ettei kuoleman jälkeen käy

katumoiksi, sillä sen suurempaa vaivaa ei ole kuin vainajaa kohtaan

tehty rikos, jota ei milloinkaan voi sovittaa.»

Oh, sana sinne tai tänne! Pikku juttu itse asiassa! Mutta kuinka se

saattoikin kiusata!

Hesiel korjasi kokoon kompeensa ja lähti kiertelemään ulos. Hän ei

mitenkään voinut istua paikoillaan. Hän kulki syrjäisiä polkuja, ettei

tapaisi ketään tuttua. Mutta vaistomaisesti johtivat hänen askeleensa

Jeesuksen jälkiä Golgatalle. Hän hiiviskeli vuoren ympärillä kuin

rikoksentekijä. Halusta olisi hän nyt pyytänyt anteeksi profeetalta,

mutta hän ei olisi kehdannut tehdä sitä väkijoukon kuullen.

Ristin juurelta kuului meteliä ja hoijakkaa. Pilkkanäytelmä oli

paraillaan menossa. Sotamiehet heittivät arpaa ristiinnaulitun

vaatteista ja sekä yhteinen kansa että huovit ja päämiehet seisoivat

kuorona herjaamassa ja häväisemässä.

Hitaasti lähestyi Hesiel pääkallon paikkaa. Hänen päätään huimasi ja

silmiään hämärsi. Koko ilma näytti hänestä samealta ja sairaalta.

Hän hoiperteli kuin juopunut vuorta ylöspäin huipulla törröttäviä

ristinlatvuksia kohti näkemättä enää eteensä, kipuillen ja lankeillen

kivenmöykkyjen välissä. Ei milloinkaan ollut tämä paikka tuntunut

hänestä niin kammottavalta kuin nyt. Nuo päällekkäin kasaantuneet,

kivettyneet aallot mustine onkaloineen ja rotkoineen näyttivät tahtovan

niellä hänet. Ja äkkiä lysähtivät hänen polvensa kokoon, hän kompastui

ja putosi johonkin pehmeään kallion kolossa. Siellä makasi ihminen.

— Hesiel! huudahti naisen ääni heikosti.

— Joseba! Sinäkö se olet, Joseba?

— Voi, tulitko sinäkin häntä pilkkaamaan kuten nuo toiset? Ja tiedätkö,

mitä hän sanoi heille? Hän _siunasi_ niitä, jotka häntä kirosivat, hän

rukoili vihollistensa puolesta: »Isä, anna heille anteeksi, sillä eivät

he tiedä, mitä he tekevät.» Totisesti oli hän Jumalan poika!

— Sinua tulin vain etsimään, Joseba, näyttää tulevan rajuilma, joudu

pois, sanoi Hesiel häveten sisäistä hätäänsä ja koettaen pakottaa

äänensä luonnolliseksi, mutta hänen hampaansa löivät loukkua kuin

vilutaudissa.

— Mikä sinun on? Oletko sairas? huusi Joseba. Olet aivan ruohonviheriä

ja maankarvainen!

— Ja sinä, Joseba, olet kalman keltainen!

— Oi Jehova, nyt on maailman loppu! Hänen verensä on tullut meidän

päällemme. Katso, Hesiel, koko maailma on kuin kuparia, kuin verta,

kaikki mustuu, aurinko sammuu...

Samassa lankesi yön pimeys koko maan yli. Kaamea hiljaisuus oli

luonnossa. Linnut olivat lakanneet laulamasta, ruoho kasvamasta. Ja

sitä seurasi kohina kuin rajumyrsky, kuin lumivyöry tunturilta.

Väkevä tuulen hengähdys kohotti ilmaan pölyä ja soraa, kuivia ruohon

korsia ja kaikenlaisia irrallisia esineitä. Tuli ja savupyörteet

kiersivät taivasta kuin tuomion enkelin käsivarret.

Ihmiset ryntäsivät vuorelta alas suin päin, riistäen tukkaansa ja

lyöden rintoihinsa. Monet makasivat maassa polvillaan ja rukoilivat

Jeesusta Kristusta. Kaikki huusivat:

— Totisesti oli tämä ihminen viaton!

— Totisesti oli hän pyhä mies!

— Totisesti oli hän Jumalan poika!

Huudot hukkuivat korvia huumaavaan jylinään. Maa järisi, vuoret

vapisivat, kalliot halkeilivat.

Hesiel syöksyi muiden mukana vuorelta alas, yöhön, pimeään, tuohon

läpinäkymättömään, tuntemattomaan maailmanlopun myrskyyn, pois,

eteenpäin, tietämättä minne, pakoon itseään, pakoon Jumalaa...

Jerusalemin suutari · 第 5 / 13 题