Aurinko hellitti kummallisen raukaisevasti, vaikka vielä oli aikainen
aamu. Jerusalemin likaisen kellervät talot ja kapeat kujat näyttivät
lepäävän jonkinlaisen liikkumattoman, pölynhimmeän painostuksen alla.
Ylhäisten muukalaisten omistamain palatsien komeat kattopengermät
purppuraisine korukatoksineen ja sykomorikaiteineen ja temppelin
kultaiset liistat, jotka muuten niin iloisesti tervehtivät päivän
ensimäisiä säteitä hopeanharmaiden öljypuiden lomista, himarsivat nyt
värittöminä ja vaisuina. Luonto oli aivan kuin olisi se unohtanut pestä
silmiään tänä aamuna.
Mutta Jerusalemin asukkaat olivat sensijaan tavallista
sirkeäsilmäisempiä ja tavallista varhaisemmin jalkeilla. Monet
olivat jo aukaisseet ovensa ja liikuskelivat ulkona, mikä mitäkin
aamuaskaretta toimitellen. Myös katukaupustelijat, jotka myyskentelivät
oliiveja, pistaaseja, rypäleitä, manteleita, vesimelooneja, kurpitseja
ja kaikenlaisia herkkuja, olivat alottaneet ammattinsa ennen synagogan
ensimäistä aamusoittoa. Useimmat eivät kuitenkaan tehneet mitään, vaan
odottivat, seisoen päät yhdessä ja haastellen siitä, mikä tuleman piti.
Mielenkiintoinen ja ilmainen näytäntö oli luvassa Jerusalemin
asukkaille. Toiset olivat kuulleet sen omin korvin. Yöllä oli
natsarealainen profeetta otettu kiinni. Tuo Jumalan poika ja
Mestari, tuo vale-Messias ja ilveilijä! Ja koska hän oli vaarallinen
valtiollinen mielipuoli, joka nimitti itseään juutalaisten
kuninkaaksi, oli hänet tuomittu kuolemaan. Pari muuta pahantekijää
piti ristiinnaulittaman samalla kertaa. Kohta oli kuolinkulkue lähtevä
liikkeelle. Siitä tämä hyörinä ja utelias odotus. Kaikki halusivat
nähdä profeettaa.
Jerusalemin asukkaat eivät olleet sen pahempia eivätkä parempia kuin
muutkaan kuolevaiset. Ihmiset ovat kaikkina aikoina rakastaneet
sirkusta ja hermojännitystä eikä mikään vaikuta heihin niin
kiihoittavasti kuin rääkkäyksen ja tuskan näytelmä. Vaara, johon
itsekin voisi joutua, mutta jolta toistaiseksi on varmassa turvassa,
hersyttelee omituisen vetävästi elävän olennon elämänviettiä. Sitä
elämän ja kuoleman ongelmaa, jota hän ei itsessään koskaan voi
ratkaista, haluaa hän tutkia toisissa. Hän ei tahdo itse kärsiä,
mutta hän tahtoo nauttia toisen kärsimyksestä, sillä hän tuntee
vaistomaisesti sen kuitenkin kuuluvaksi ihmiskohtaloon. Sellainen on
ihmisen luonto ollut aina ja sellainen on se vielä tänäkin päivänä.
Niinpä siis Jerusalemin asukkaatkin valmistautuivat tuona aamuna kuin
juhlaa varten. Nuoret tytöt olivat nitoneet kultarihmoja palmikkoihinsa
niinkuin huveihin mennessä, sillä monenlaista väkeä oli tänä päivänä
oleva liikkeellä, myöskin roomalaisia sotureita, ja niin vihollisia
kuin nämä olivatkin, ei heidän uljas asunsa ja ulkomuotonsa voinut olla
salaa sykähdyttämättä Israelin tyttärien sydämiä.
Myös suutari Hesiel istui verstaansa edessä kivipenkillä, mutta se
pian tapahtuvan jännitysnäytelmän epämääräinen esimaku, joka kiilui
hänen naapuriensa silmistä, ei näyttänyt vielä tarttuneen häneen. Hänen
kasvoillaan oli ynseän välinpitämätön ilme. Hän istui tavallisessa
arkihommassaan, naskalit ja pikilangat vierellään, ja kopautti
silloin tällöin vasarallaan kengänpohjiin, joita hän paikkasi. Mutta
hän ei tehnyt työtä mielihalulla. Joku asia tuntui askarruttavan
hänen ajatuksiaan ja tuon tuostakin antoi hän kätensä vaipua ja jäi
hajamielisesti tuijottamaan kujavierellä edessään seisovaan aasiin,
joka kaksipuolinen kuormasäkki selässään ja samoin omiin ajatuksiinsa
vajonneena syvämietteisen näköisenä liikutteli pitkiä korviaan.
Toiselta puolen katua kuului tukahdettuja naurahduksia.
Hesiel säpsähti. Hänellekö siellä naurettiin taas? Ehk’ei sentään.
Mutta se teki pahaa kumminkin. Hän ei ollut juhlatuulella nyt. Mikään
ei voinut hälventää hänen harmillista tunnettaan. Oli sattunut hänelle
eilen illalla ikävä kohtaus, jota hän ei saanut pois mielestään. Hän
oli riidellyt taas emäntänsä Joseban kanssa. Ja Joseba oli lähtenyt
pois eikä ollut vieläkään palannut. Ei koko yönä ollut hän ollut
kotona. Sanoivat jotkut, että hänet taas oli nähty natsarealaisen
Messiaksen kintereillä. No, nyt oli ainakin siitä villityksestä tuleva
loppu, Jehovalle kiitos. Tänä aamuna sai profeetta astella Golgatalle.
Ja jos olisi hänestä, Hesielistä, riippunut, niin olisi hän keikkunut
ristillä jo aikoja sitten!
Miksi tulee hulluuttamaan ihmisiä, viekoittelemaan heitä pois
velvollisuuksistaan! Milloin oli Joseba viimeksi paikannut miehensä
vaatteita tai keittänyt hänelle ruokaa? Höh höh, siitä oli päiviä!
Suutari ruiskautti pitkän syljen suustaan ja huokasi.
Mahtoiko Joseba tästäkään ottaa opiksi! Kun häneltä otettiin pois yksi,
keksi hän heti itselleen uuden liehakoitavan. Ja kuitenkin oli Jehova
jo häntä koetellut sairaudella ja hedelmättömyydellä. Mutta siitäkös
oli apua? Kun ihminen kerran lähtee huonolle polulle, ei hänellä enää
ole mittaa eikä määrää.
Kaksi vuotta sitten oli onnettomuus astunut sisälle Hesielin majaan
sen komean, toogapukuisen roomalaisen päällysmiehen hahmossa, joka
tilasi ne pakanallisen koreat puolisaappaat värillisestä oinaannahasta
kultanastojen kanssa! Siitä asti oli Joseba ollut kuin pahanhengen
riivaama. Ei häntä enää olisi tuntenut entiseksi suutarin akaksi.
Hänellä piti olla peilit ja kukkarot, valkeat liinaiset hameet,
kullankarvaiset timpit ja polukset, punaiset pääliinat ja helmelliset
kaulakäädyt. Ja suutarintyön hajuakaan ei hän enää voinut sietää, se
muka kipristi hänen hienostuneita sieraimiaan. Siinä piti olla mirhamit
ja nardukset, palsamit ja voiteet, kuin pakanoiden hempukoilla. Häpeä,
hapeä! Lauluksi oli hän muuttunut koko korttelissa.
Ja sitten yhtäkkiä taas millainen uusi puuskaus! Pois kaikki korut ja
helyt, pois kaikki hyväntuoksuiset suitsutukset. Karkea paita ylle ja
profeetan jalkojen juureen. Natsarealaisen pölyisiin, sierettyneisiin
jalkoihin hieroi hän Aleksandriasta ja Tyruksesta tuodut kallisarvoiset
öljynsä ja hajupölynsä. Ei koskaan niinkuin muut ihmiset ollut
Joseba. Ainainen häilähteleminen äärimmäisyydestä toiseen, ainainen
maanjäristys ja epävarmuus asui talossa hänen kanssansa. Sillä olihan
Joseba kuitenkin kaikesta huolimatta Hesielin aviovaimo Jumalan ja
ihmisten edessä, vaikkakin hän oli viimeiset viikot melkein asunut
maantiellä tuon uuden jumalansa kanssa. Ja sen harvan kerran, minkä hän
kotona kävi, puhuivat hänen huulensa käsittämättömiä sanoja. Varmasti
oli Jehova rangaissut häntä sekoittamalla hänen järkensä. Ja sellaisen
sairaan vaimon kanssa oli Hesiel eilen lähtenyt sanakopuun! Ehkäpä hän
vielä parani ennalleen, kun tuo villitsijä nyt saatiin pois tieltä...
Hesiel heräsi ajatuksistaan lähenevään huutoon ja töminään.
Kuolinkulkue lähestyi. Kuului sekaista melua, piiskan läjähdyksiä ja
raakaa naurua, hevoskavioiden kapsetta ja vihlovia nyyhkytyksiä ja
valitushuutoja.
Ristiä kantava mies oli uupumuksesta menehtymäisillään. Hänen päässään
oli orjantappurakruunu, ja hiki ja veri valui hänen kasvoiltaan
virtana. Hän laahasi kuormaansa horjuvin askelin.
— Tämä on Jeesus, juutalaisten kuningas! huusi muuan sotamies nauraen,
sentähden on hänellä kruunu päässä, ettäs sen tiedätte!
— Tämä on luvattu Messias, Jumalan poika! Vale-Messias, teko-Jumala,
pappi parasta lajia! lisäsi toinen ääni.
Juuri kun saattue oli Hesielin oven kohdalla, vaipui Jeesus polvilleen
ankaran ruoskan sutkauksen satuttamana.
— Salli minun levähtää ovellasi hetken verran, pyysi hän.
Hesiel istui pönäkästi kivirahilla, kuitenkin täytti hänen hintelä
ruumiinsa siitä tuskin neljättä osaa. Mutta hän siirtyi keskelle ja
yritti levittäytyä. Jokin salaperäinen voima ihmisen sisällä saattaa
näet joskus ärsyttää hänet kielteiseksi koko maailmaa vastaan. Jokin
ynseyden henki, joka välistä käsittämättömistä syistä valtaa koko
ihmisen olemuksen, tarttuu hänen kitalakeensa, saa hänet sanomaan
sellaista, mitä hän syvimmässään ei halua, tekemään sellaista, joka on
vasten hänen tahtoaan, purkamaan sisunsa ensimäiselle vastaantulevalle.
Näin kävi Hesielin. Hän ei pohjaltaan ollut mikään ilkeä ihminen, mutta
kotoiset vastukset ja kauan alas painettu, salattu kärsimys olivat
tehneet hänet äreäksi. Hänellä oli kipeä halu saada olla rauhassa.
— Mene siitä, murahti hän. Korjaa kirotut luusi oveltani!
— Minun kärsimyksen! ovat mittaamattomat! huokasi Jeesus.
— Niin minunkin, sanoi Hesiel. Kuka ei tässä kärsisi! Mutta sinä kärsit
syystä, minä, minä saan kärsiä aivan syyttömästi.
— Etkö auttaisi minua ristiäni kohottamaan? kysyi Kristus.
— Minulla on kyllä oma ristini kannettavana. Onpa niinkin. Pois! Ala
painella vaan! Pikemmin asiasta suoriudut. Kohtahan kuolema lopettaa
tuskasi. Mene, mene!
— Sinäpä sen sanoit, vastasi Jeesus. Minä menen ja minun vaellukseni on
pian päättyvä, mutta sinun, sinun pitää vaeltaman tuomiopäivään asti,
niin sanoo Herra, Herra, joka on taivaissa, eikä sinun pidä kuolemata
näkemän siihen asti, kunnes sovituksesi hetki on tullut. Samaa ristiä,
jota nyt halveksit, olet vielä kerran avuksesi huutava, sillä siinä on
vapahduksesi.
— Mene jo jaarituksinesi! huusi Hesiel vimmastuneena. Mene!
Väkijoukosta kuului parahdus. Se oli Joseban ääni. Hapset hajallaan,
kyynelissä kylpien tunkeutui hän Hesielin luo.
— Voi sinua, Hesiel! Jumalan pyhää olet sinä solvaissut! Jumalan kirous
seuraa sinua! Voi sinua Hesiel, Hesiel! Voi meitä kaikkia! huusi hän
suonenvedontapaisesti hyrskien.
Roomalaiset huovit ja peitsimiehet hoputtivat hevosiaan ja peittosivat
väkijoukkoa hajaantua maan. Muuan vankka maalta tullut mies, Simon
nimeltä, sieppasi ristin olalleen, ja niin lähti kulkue jälleen
etenemään.
Suuri itkuntyrske kuului naisten parvesta.
— Voi, voi, voi!
Silloin Jeesus kääntyi heidän puoleensa ja luoden heihin surullisen
lempeän katseen hän sanoi:
— Jerusalemin tyttäret, älkää minua itkekö, vaan itkekää itseänne ja
lapsianne!
Tämän Jeesuksen viimeisen katseen tavoitti myös Hesiel. Se viipyi
hetkisen hänen yllään ja jäi hänen sieluansa polttamaan. Mikä
yliluonnollinen ylevyys ja rauha, mikä taivaallinen kirkkaus ja puhtaus
säteilikään noista silmistä! Varmasti hän ei ollut rikollinen ihminen!
Ja oliko hän edes ihminen? Jos hän sittenkin oli Jumalan poika! Jos
Joseba sittenkin oli oikeassa! Paljon kerrottiin tämän Mestarin
ihmeistä kaikkialla, miten hän oli parantanut sairaita ja herättänyt
kuolleita. Ja Jehova on kiivas ja vanhurskas Jumala, joka ei anna
itseään pilkata!
Hesiel tuijotti älyttömästi tuon ulisevan ja räyhäävän saattueen
jälkeen, jossa näytti vyöryvän koko ihmiskunta pienoiskoossaan.
Kypärien kuvut, säärivanteet ja haarniskat kiiltelivät kilpaa naisten
helyjen kanssa, uljaat töyhdöt ja tupsut hulmehtivat yhtärintaa
säälittävien ryysyjen kanssa, karkeat kirosanat ja pilkkalaulut
sulivat sekasortoiseksi kuoroksi itkun ja voivotusten ja pikkulasten
piipittävän vikinän kanssa. Ja tämä maailmanlopun laine teki selvää
jälkeä, lakaisi mukaansa kaikki. Pian olivat kadut ja kujat autioina.
Suunnaton hätä ja levottomuus valtasi yht'äkkiä Hesielin. Hän katui
jo tylyjä sanojaan. Ne eivät antaneet hänelle rauhaa. Mikä pahahenki
olikaan ne hänen suuhunsa lennättänyt! Kuolevalle ihmiselle, jolta ei
koskaan enää voinut pyytää anteeksi. Se oli tosiaan ikuinen kirous.
Hänen mieleensä muistui hänen vanhan isoäitinsä sanat: »Ole hyvä
vanhoille ja sairaille, ole hyvä kuoleville, ettei kuoleman jälkeen käy
katumoiksi, sillä sen suurempaa vaivaa ei ole kuin vainajaa kohtaan
tehty rikos, jota ei milloinkaan voi sovittaa.»
Oh, sana sinne tai tänne! Pikku juttu itse asiassa! Mutta kuinka se
saattoikin kiusata!
Hesiel korjasi kokoon kompeensa ja lähti kiertelemään ulos. Hän ei
mitenkään voinut istua paikoillaan. Hän kulki syrjäisiä polkuja, ettei
tapaisi ketään tuttua. Mutta vaistomaisesti johtivat hänen askeleensa
Jeesuksen jälkiä Golgatalle. Hän hiiviskeli vuoren ympärillä kuin
rikoksentekijä. Halusta olisi hän nyt pyytänyt anteeksi profeetalta,
mutta hän ei olisi kehdannut tehdä sitä väkijoukon kuullen.
Ristin juurelta kuului meteliä ja hoijakkaa. Pilkkanäytelmä oli
paraillaan menossa. Sotamiehet heittivät arpaa ristiinnaulitun
vaatteista ja sekä yhteinen kansa että huovit ja päämiehet seisoivat
kuorona herjaamassa ja häväisemässä.
Hitaasti lähestyi Hesiel pääkallon paikkaa. Hänen päätään huimasi ja
silmiään hämärsi. Koko ilma näytti hänestä samealta ja sairaalta.
Hän hoiperteli kuin juopunut vuorta ylöspäin huipulla törröttäviä
ristinlatvuksia kohti näkemättä enää eteensä, kipuillen ja lankeillen
kivenmöykkyjen välissä. Ei milloinkaan ollut tämä paikka tuntunut
hänestä niin kammottavalta kuin nyt. Nuo päällekkäin kasaantuneet,
kivettyneet aallot mustine onkaloineen ja rotkoineen näyttivät tahtovan
niellä hänet. Ja äkkiä lysähtivät hänen polvensa kokoon, hän kompastui
ja putosi johonkin pehmeään kallion kolossa. Siellä makasi ihminen.
— Hesiel! huudahti naisen ääni heikosti.
— Joseba! Sinäkö se olet, Joseba?
— Voi, tulitko sinäkin häntä pilkkaamaan kuten nuo toiset? Ja tiedätkö,
mitä hän sanoi heille? Hän _siunasi_ niitä, jotka häntä kirosivat, hän
rukoili vihollistensa puolesta: »Isä, anna heille anteeksi, sillä eivät
he tiedä, mitä he tekevät.» Totisesti oli hän Jumalan poika!
— Sinua tulin vain etsimään, Joseba, näyttää tulevan rajuilma, joudu
pois, sanoi Hesiel häveten sisäistä hätäänsä ja koettaen pakottaa
äänensä luonnolliseksi, mutta hänen hampaansa löivät loukkua kuin
vilutaudissa.
— Mikä sinun on? Oletko sairas? huusi Joseba. Olet aivan ruohonviheriä
ja maankarvainen!
— Ja sinä, Joseba, olet kalman keltainen!
— Oi Jehova, nyt on maailman loppu! Hänen verensä on tullut meidän
päällemme. Katso, Hesiel, koko maailma on kuin kuparia, kuin verta,
kaikki mustuu, aurinko sammuu...
Samassa lankesi yön pimeys koko maan yli. Kaamea hiljaisuus oli
luonnossa. Linnut olivat lakanneet laulamasta, ruoho kasvamasta. Ja
sitä seurasi kohina kuin rajumyrsky, kuin lumivyöry tunturilta.
Väkevä tuulen hengähdys kohotti ilmaan pölyä ja soraa, kuivia ruohon
korsia ja kaikenlaisia irrallisia esineitä. Tuli ja savupyörteet
kiersivät taivasta kuin tuomion enkelin käsivarret.
Ihmiset ryntäsivät vuorelta alas suin päin, riistäen tukkaansa ja
lyöden rintoihinsa. Monet makasivat maassa polvillaan ja rukoilivat
Jeesusta Kristusta. Kaikki huusivat:
— Totisesti oli tämä ihminen viaton!
— Totisesti oli hän pyhä mies!
— Totisesti oli hän Jumalan poika!
Huudot hukkuivat korvia huumaavaan jylinään. Maa järisi, vuoret
vapisivat, kalliot halkeilivat.
Hesiel syöksyi muiden mukana vuorelta alas, yöhön, pimeään, tuohon
läpinäkymättömään, tuntemattomaan maailmanlopun myrskyyn, pois,
eteenpäin, tietämättä minne, pakoon itseään, pakoon Jumalaa...