Rouva Bertolini istui seuraavat kaksi viikkoa neuloen ahkerasti. Joskus
hän loi Peppinoonsa katseen, jonka hän antoi levätä pojassaan paljon
kauemmin kuin muulloin, eikä päivä silloin tullut hänelle koskaan liian
pitkäksi. Peppino nyppi ja punoi ja kierteli koriaan tulisella innolla,
sillä ennen matkaa täytyi olla valmiina puoli tusinaa, jotka hänellä
olivat tekeillä. Mutta hän oli iloinen huomatessaan, että lähtöön oli
vielä useita päiviä, ja sitten vielä muutamia päiviä ja sitten ainakin
kaksi päivää; sillä ensimäisen innostuksen jälkeen Peppinossa oli
herännyt kaikenlaisia ajatuksia, jotka tekivät hänet hieman
miettiväiseksi. Mutta nyt oli tullut matkan aattopäivä, ja Peppino
istuutui viimeisen kerran korinsa kimppuun, jonka tuli olla tänään
valmis. Äiti oli aamusta alkaen silmissään mitä hellin ilme antanut
katseensa levätä Peppinossa. Sen Peppino huomasi ja ajatteli: "Äiti
iloitsee minusta, koska voin järjestää asiat siten, että saamme jälleen
palata entiseen kotiimme ja kaikki on samankaltaista kuin isän
eläessä." Iltapuolella sanoi äiti, joka ei ollut koko päivänä puhunut
juuri mitään: "Pane päällesi hyvä takkisi, sinun tulee nyt mennä pater
Benedetton luokse sanomaan jäähyväisiä ja kiittämään häntä kaikesta
hyvästä, mitä hän on sinulle tehnyt."
Mutta äidin ääni ei ollut niin varma kuin äsken, ja siinä oli niin
vieras, värähtelevä sointu, että Peppinossa heräsi omituinen tunne, ja
hän tuskin saattoi niellä kyyneliään. Hän puki kuitenkin takin päälleen
ja läksi liikkeelle, nousi Pyhän-Paavalin-katua, kulki ohi kirkon ja
saapui kukkulalle. Ilta-aurinko loi hohdettaan ulapalle, se oli niin
kaunista, sitä hänen täytyi vielä kerran nähdä. Ja hän istuutui maahan
katsellen kuinka vesi kullalle kimalteli. Sen hän oli nähnyt niin
usein, mutta nyt näytti siltä, kuin siitä ei voisi ollenkaan kääntää
katsettaan. Saattoiko tosiaan olla mahdollista, ettei hän enää saa
täällä istua pitkän pitkiin aikoihin, eikä enää aikaisin aamulla juosta
pater Benedetton luo, vanhojen tammien alitse, kun kaikkialla vielä on
vilpoisaa ja kaunista, -- eikä enää senjälkeen palata äidin luokse?
Äidin luokse! Hän ei ollut vielä koskaan ollut poissa äidin luota, eikä
kukaan, ei yksikään ihminen ollut hänelle äidin veroinen. Ja hän näki
edessään vanhan Cinocan, miten hän uhaten kohotti etusormeaan lausuen:
"Itku isosta ilosta!" ja kaikki tämä tarttui hänen kurkkuunsa kuin syvä
onnettomuus, niin että hänestä tuntui siltä, kuin hänen täytyisi
tukehtua. Sitten hän heittäytyi maahan ja itki ja nyyhkytti, ikäänkuin
rukoillen armahdusta. Mutta se ei auttanut häntä. Hän kuuli lakkaamatta
äänen, joka hänelle huusi: "Nyt pater Benedetton luokse ja sitten
kotiin, ja sitten tulee aamu, ja sitten sinun täytyy lähteä." Ja
hänestä tuntui niin kauhealta, että hänen aivan täytyi huudahtaa: "Minä
olen hukassa, aivan hukassa!"
Silloin kapusiinikirkosta tulevat suloiset ja hellät äänet kajahtivat
hänen korviinsa. Hän hypähti pystyyn ja juoksi kirkkoon. Siellä hän
laskeutui polvilleen ja laulun kaikuessa rukoili hartaasti isämeitänsä,
ja vähitellen hänen tuli paljoa helpompi olla. Oli kuin laulun
sävelistä olisi soinut: "Mene kotiin ja puhu kaikki äidillesi."
Yht'äkkiä soitto taukosi ja kaikki oli hiljaista. Silloin Peppino läksi
kirkosta ja juoksi suoraa päätä Pyhän-Paavalin-kadulle, sillä hänen
korvissaan ja sydämessään kaikui yhäti: "Mene kotiin ja puhu kaikki
äidillesi!"
Saavuttuaan Pyhän-Paavalin-kirkon kohdalle hän näki erään naisen
tulevan kirkosta. Se oli kookas nainen, mutta eihän se saattanut olla
hänen äitinsä, hänhän ei koskaan lähtenyt kotoaan ennen Aven aikaa.
Mutta se oli sittenkin hänen äitinsä eikä saattanut olla kukaan muu.
Silloin Peppinon sydän alkoi tykyttää. Mitä äiti sanoo? Poikanen juoksi
hänen luokseen. Rouva Bertolini kuuli sipsutuksen, kääntyi ympäri ja
katseli silmät suurina Peppinoa. Ja nämä silmät näyttivät hyvin
punaisilta ja itkettyneiltä. Peppino tunsi piston sydämessään,
sellaista hän ei ollut nähnyt sen koommin kuin isä oli viety kuolleena
pois. Ja pitikö hänen tehdä äiti vielä murheellisemmaksi? Kaikki tämä
teki Peppinoon niin syvän vaikutuksen, että hän jäi ikäänkuin
kivettyneenä paikoilleen seisomaan eikä osannut astua askeltakaan.
Silloin äiti tuli häntä kohti, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi
ystävällisesti: "Peppino, mikä sinun on?" Nyt Peppino heittäytyi äitiä
vasten, itki ääneensä ja sai vain sanotuksi: "En voi tehdä sitä, äiti,
en voi mitenkään lähteä." Hetkisen äiti oli aivan ääneti, sitten hän
sanoi liikutetulla äänellä: "Peppino, miten kauan olet niin ajatellut?
Vai onko tämä asia juuri nyt pälkähtänyt päähäsi."
Silloin Peppino sai nyyhkyttäen kerrotuksi joka päivä ajatelleensa,
että kunhan vain ei vielä olisi lähdettävä, ja puhui mitä oli tuolla
ylhäällä tuntenut, miten oli ollut tuskasta tukahtumaisillaan ja miten
oli ajatellut: nyt on kaikki mennyttä, nyt ei ole enää mitään apua, ja
-- ja -- tahtoi Peppino jatkaa, mutta ääni tukahtui, hän ei voinut
enempää. "Et siis tahdo ollenkaan lähteä", täydensi äiti. Silloin
Peppino vielä kerran nyyhkytti ja huusi valittaen: "En voi, en voi!"
Äiti puristi poikaansa lujasti rintaansa vasten sanoen: "Jumalan
kiitos, ettet voi, Peppino. Kas, nyt sanon sinulle: Minä näin sinun
ilosi ja arvelin sen sinun onneksesi, jonka vuoksi en tahtonut sinua
estää, ajattelin että tiedäthän mitä teet. Mutta sydäntäni ahdisti. Ja
kun olit poissa ja minä tiesin, että huomenna lähdet etkä enää palaa,
niin en enää kestänyt, vaan riensin kirkkoon ja rukoilin siellä
hartaasti, ja Jumala on kuullut minua. Hän ei anna kenellekään
raskaampaa taakkaa kuin hän kantaa voi."
Peppino oli kohottanut päänsä ja katsoi äitiinsä kuin unessa. Ja kun
hän vaikeni ja pani kätensä ristiin, sanoi poika arkaillen: "Ja sinä et
ole ollenkaan murheellinen, äiti, siitä, ettei meillä pitkiin aikoihin
ole muuta kuin majalepöytä ynnä joku komero asuaksemme?" "Ah, Peppino",
sanoi äiti ja painoi hänet vielä kerran rintaansa vasten: "Kernaammin
seison ja asun koko ikäni majalepöydän ääressä kuin olen ilman sinua;
sinähän olet ainoa iloni maailmassa, Peppino."
Näin ei äiti ollut puhunut hänelle koskaan ennen, eikä hän ollut
tiennyt äidin aina näin ajatelleen; rouva Bertolinin täytyi jo olla
ylen liikutettu, ennenkuin hän näin puhui. Mutta niin onnelliseksi
Peppino ei ollut koskaan itseään tuntenut. Hän piti äitinsä kädestä
kiinni yhä lujemmin eikä tiennyt ollenkaan miten kaikki saattoi näin
olla.
"Tule, nyt menemme Ave-Mariaan", sanoi äiti, "meillä ei ole yhtään
aikaa viivytellä, se on kai jo alkanut, mutta nyt minun täytyy saada
kiittää ja niinpä sinunkin, Peppino." Siihen poika oli hyvin halukas ja
kiiruhti askeliaan äitinsä rinnalla, päästämättä hänen kättänsä. Santa
Mariassa oli Ave jo alkanut. Rouva Bertolini polvistui taempana ja
Peppino meni lähelle kuoroa, jossa pojat lauloivat. Hän polvistui sen
eteen ja viritti yht'äkkiä sellaisen riemulaulun, että Ave Maria
kajahti koko kirkon halki kuin herätyspasuuna. Silloin vanha pater
Vicenzo ylhäällä urkujen ääressä pani lasit silmilleen, katseli alas ja
kuunteli mielihyvällä. Ja kun Ave oli loppunut ja rouva Bertolini ja
Peppino käsikkäin tulivat kirkosta, niin vanha pater liittyi heihin,
laski kätensä Peppinon päälaelle ja sanoi: "Rouva Bertolini, teidän
pojallenne minä annan siunaukseni, hän kiittää ja ylistää heleällä
äänellään Jumalaa."
Heidän astuttuaan vielä muutamia askelia sanoi rouva Bertolini: "Ei kai
ole enää liian varhaista, meidän täytyy näet nyt heti mennä neitiesi
luokse ja ilmoittaa heille kaikki."