Heidän molempien kulkiessa kadulla seisoi Helmina ylhäällä keskellä
huonettaan, sillä hän oli saanut kauan odottamansa kirjeen. Se oli
hänen isänsä vastaus hänen innostuneeseen kuvaukseensa Peppinon
luonteesta ja hänen jalosta työstään ynnä palkinnosta, jonka hän aikoi
hänelle antaa. "Kuule nyt, mitä isä kirjoittaa", sanoi hän kääntyen
Klaraan ja alkoi lukea:
"Sinun italialaista poikaa koskeva suunnitelmasi on minusta hieman
arveluttava. Mihin kymmenvuotias poika ryhtyy täällä, jossa kukaan
ei ymmärrä hänen kieltään eikä hän itse kenenkään toisen? Kenen
kanssa hän oleskelisi? Alasaksalaistenko kanssa palvelusväen
tuvassa vai yläsaksalaisten kanssa salongissa? Ja lisäksi, näetkös,
tuo pieni etelän mies saa minut jo värisemään säälistä, ennenkuin
olen edes nähnyt häntä, kun vain kuulen, niinkuin nyt, miten
itätuuli täällä puhaltelee. Usko minua, on parempi, että jokainen
saa olla omalla maaperällään, silloin hän menestyy parhaiten. Jätä
sinä kelpo pelastajasi sinne päivänpaisteisille mailleen äläkä
laahaa häntä Mecklenburgiin; anna hänelle sankarityöstään joku
mieluisa muisto, sen hän on todellakin ansainnut, mutta tule
kernaammin kotiin tuomatta sellaista palvelijaa mukanasi."
"Mutta isähän kirjoittaa kovin epäystävällisesti, kuinka hän saattaa
noin nolata minua. Ja nyt rouva Bertolini vetoaa tietysti tinkimättä
minun lupaukseeni, ja minun täytyy mennä tämän naisen eteen ja sanoa:
koko asia ei merkitse mitään. Ja sitten minun soma Peppinoni, joka
iloitsee tästä matkasta, häneltä minun siis tulee riistää kaikki toivo?
Ei sitä minä en tee!" huudahti hän tavantakaa, "ja minä en tee sitä".
Silloin koputettiin ovelle, ja hämmästyksekseen naiset näkivät rouva
Bertolinin astuvan sisään Peppinonsa keralla. Muutamin selvin sanoin
rouva Bertolini oli hetkisessä ilmaissut asiansa. Hän lausui vielä
kiitoksensa ja pyysi anteeksi, että asia oli viime tingassa saanut
sellaisen käänteen, Peppino seisoi hieman alla päin. Mutta silloin
Helmina tuli ylen ystävällisenä hänen luokseen, kohotti hänen päätään
ja sanoi: "Ole nyt iloinen, Peppino, me jäämme kaikiksi ajoiksi
parhaiksi ystäviksi, enkä minä suinkaan unohda minkä suuren palveluksen
olet minulle tehnyt."
Silloin Peppino kohotti Helminaan iloa ilmaisevan katseensa, niin että
hänenkin sydämensä suli täydellisesti yhteen iloon ja hän oli täysin
tyytyväinen niin kauniiksi suunnittelemansa yrityksen odottamattomaan
loppuun. Viimeisiä jäähyväisiä ei kuitenkaan vielä sanottu, sillä
neideillä ei ollut mielessä mikään varhainen matka, ja he tahtoivat
sitä ennen vielä kerran vaeltaa Albanon halki.
Rouva Bertolinin ja Peppinon lähdettyä Helmina luki vielä kerran läpi
kirjeensä, mutta tällä kertaa hän ei enää suuttunut. Hän hymyili
veitikkamaisesti ja sanoi: "Odotappa, isä kulta, minä kyllä annan
sellaisen 'mieluisan muiston', jota ei unohdeta." Samassa hän juoksi
kaikkia portaita alas herra Paganin vastaanottohuoneeseen, jossa
keskusteli kauan hänen kanssaan. Sitten hän palasi takaisin selittäen,
että matka oli lykättävä kolmeksi päiväksi. Herra Pagani oli juuri
sanonut hänelle, että kolmen päivän kuluttua pidetään pyhän
Fransiskuksen juhla, kapusiinimunkkien suurin juhla, se heidän oli
vielä perinpohjin nähtävä, sillä silloin albanolaiset tulivat joka
kulmalta kaikkein kauneimmissa puvuissaan, ja kirkossa saa kuulla
oivallista soittoa.
Vielä samana iltana herra Paganin nähtiin astuvan hallistaan ja menevän
kadulle merkitsevän näköisin askelin ja kasvoissaan onneaennustava
ilme, sillä tehtävä, jonka hän oli saanut, täytti hänet ylpeällä
voitonriemulla; hän tiesi mitä oli aikoja sitten ennustanut. Seuraavana
päivänä, kun Peppino ja hänen äitinsä istuivat jälleen paikoillaan,
mieli täynnä hiljaista iloa, tuli juoksupoika "Romasta", pani kaksi
sinetillä suljettua paperia katetulla pöydällä olevien pullojen väliin
ja katosi jälleen. Peppino kummasteli sanatonta lähettiä ja ojensi
paperit äidille. Äiti avasi toisen, luki sen, ojensi sen sitten
Peppinolle, joka vuorostaan luki: "Pyhän-Paavalin-kadun varrella olevan
hallirakennuksen ensimäisestä kerroksesta olen saanut leskirouva
Bertolinilta kolmen vuoden vuokran tästä hetkestä alkaen j.n.e."
Peppino tuijotti äitiinsä, joka ojensi hänelle toisen lehden. Siihen
oli kirjoitettu asiaa koskeva pitempi selitys ja kaikenlaisia vaikeita
sanoja, mutta kun Peppino oli lukenut loppuun, niin hän ymmärsi, että
äitinsä oli saanut jälleen haltuunsa vanhan kaupan. Nyt Peppino oli
aivan kuin mieletön, hän syöksyi äitinsä syliin ja huusi: "Äiti, äiti,
pois tästä luolasta. Ei enää mitään majalepöytää! Takaisin hallitaloon!
Me olemme koko maailman onnellisimmat ihmiset!"
Vielä samana iltana rouva Bertolini ja hänen Peppinonsa saattoivat
kaikkine tavaroineen muuttaa hallirakennukseen, ja jo seuraavana
päivänä kaikki oli entisessä kunnossaan. Moni esine tosin puuttui siltä
ajalta, mutta nyt oli kuitenkin täydellisesti avattu tie, josta pääsi
vanhalle, hyvälle uralle.
Vielä kerran äiti ja Peppino tahtoivat mennä hotelliin, sillä kummankin
sydän oli niin tulvillaan kiitollisuutta, että he halusivat myöskin
lausua sen julki. Mutta Helmina säästi heiltä käynnin. Hänen täytyi
kiiruhtaa katsomaan hallirakennukseen muuttaneita asukkaita, ja hän
saapuikin juuri kun kaikki oli saatu kuntoon. Ja rouva Bertolini osasi
kiittää tavalla, joka valtasi koko hänen sydämensä; niin lämpimäksi ja
syvästi tuntevaksi Helmina ei ollut häntä ajatellut.
Saapui sitten pyhän Fransiskuksen päivä. Kun väkijoukko oli noussut
Pyhän-Paavalin-katua, ja rouva Bertolini toisia melkoista pitempänä
kulki heidän keskellään kauneimmissa koristuksissaan taluttaen riemusta
säteilevää Peppinoa kädestä, niin kaikki ihmiset katselivat heitä
ilomielin. Näky miellytti jokaista, sillä kaikki pitivät kunniallisesta
rouvasta ja hänen hyvinkasvatetusta pojastaan. Kun Peppino sitten
kapusiinikirkossa jälleen äitinsä keralla polvistui juhlallisen joukon
keskellä ja kaunis soitto korkealta kajahtaen ilmassa väreili, niin
silloin hän ajatteli: "Tällaista on varmaankin taivaanvaltakunnassa, ja
muuta minä en tahtoisikaan."
Vasta muutamien tuntien kuluttua, viimeisten ihmisten poistuessa
kirkosta, tuli sieltä myöskin Peppino äitinsä kera. Tällä kertaa he
olivat odottaneet myöskin siunausta eivätkä tunkeutuneet pois
aikaisemmin, kirkossa heillä molemmilla näet oli hyvä olla. Ovella
seisoivat Helmina ja Klara, jotka olivat olleet mukana juhlassa ja
tahtoivat nyt sanoa jäähyväiset ystävilleen, äidille ja pojalle. Heitä
näet odottivat vaunut tammien alla. Sitten hyvästeltiin, kiiteltiin ja
kättä puristeltiin, ja vaikkakin sanottiin jäähyväisiä, niin oltiin
kuin riemujuhlassa, sillä kakki olivat sydämessään onnelliset toistensa
ilosta ja kaikki puristivat toistensa kättä iloisessa toivossa:
"Näkemiin, näkemiin!"
Samaan aikaan oli Mateo kadonnut Albanosta, eikä kukaan tiennyt mihin.
Mutta herra Pagani oli pitänyt lupauksensa: Mateo oli joutunut siihen
paikkaan, joka hänelle kuului, sillä eräänä päivänä oli kaksi miestä
vienyt hänet vaunuissa tuomatta enää takaisin.
Neon kertomuksesta herra Pagani oli vielä saanut selville erään hämärän
jutun kahdesta nuoresta matkailijasta, jotka vuosi sitten oli löydetty
häpeällisesti ryövättyinä, pensaihin ja puihin sidottuina. Asiaa oli
Roomasta käsin tutkittu, mutta tekijästä ei oltu saatu selkoa. Nyt
herra Pagani näki olevan ajan poistaa vaarallinen mies, ennenkuin hän
saattaisi koko Albanon ympäristön huonoon huutoon. Niinpä hän ilmoitti
asianomaiseen paikkaan kaiken, mitä Mateosta tiesi. Mutta
pörrötukkaisen Neon herra Pagani otti taloonsa juoksupojaksi, sillä hän
on oikeuttarakastava mies ja auttaa avuntarvitsijoita.
Kun sitten Hotel Roman palvelija oli pessyt ja sukinut Neon
perinpohjin, näytti hän varsin mukiinmenevältä, mutta vasta tulevaisuus
näyttää, voiko hän edelleen pysyä siistinä ja siivona vai vaipuuko hän
jälleen entiseen likaiseen ja vetelehtävään elämäänsä.