Palattuaan taas huoneeseensa ei Helmina enää joutanut panemaan kokoon
tavaroitaan, vaan riensi suoraa päätä Klaran huoneeseen. "Oletko
kuullut ennen mitään sellaista!" huusi hän ihan haltioissaan. "Minä
olen torunut ja ivannut Peppinoa, eikä hän ole sanonut sanaakaan,
jottei joutuisi rikkomaan lupaustaan, ja samalla kun minä olin hänelle
paha ja epäluuloinen, on hän huolehtinut meidän turvallisuudestamme ja
harkinnut, mistä saisi meille pelastajan ja sitten noutanut kauhistavan
Gasparon. Mutta tiedänpä mitä teen, Peppino saa palkinnon, minä tiedän
keinon."
Sitten hän innoissaan kiskaisi soittonauhaa niin ankarasti, että
juoksupoika, ovenvartija ja kamarineitsyt juoksivat kaikki yhdessä
portaita ylös, sillä herra Pagani oli huutanut alhaalta: "Rientäkää,
joku on pyörtynyt tahi tuli on irti!" Mutta Helmina tahtoi ainoastaan,
että juoksupoika noutaisi kiiruusti Peppinon. Juuri ikään hän oli
käynyt samanlaisella asialla ja ihmetteli sen vuoksi, ettei poikien
juoksuttamisesta tullut mitään loppua. Ja yhtä hämmästynyt oli
Peppinokin, kun sama lähetti saapui jälleen. Tällä kertaa hän sai
laukattuaan ensin katuja vinhaa vauhtia vilistää vikkelästi läpi hallin
ja sitten nousta kaikkien neljän kerroksen portaat, kunnes Helmina otti
hänet vastaan ovensa kynnyksellä.
"Kelpo Peppino", sanoi hän taputtaen ystävällisesti poikaa päähän,
"tiedän, ettei menettelysi johtunut ollenkaan itsepäisyydestä ja tiedän
sinusta vielä paljoa enemmän. Luotan sinuun niin suuresti, että
matkustaisin kanssasi koko Italian halki, ja jos sinä lupaisit minulle
jotakin, niin tietäisin, että sinä pidät sen, maksoi mitä maksoi."
Peppino katsoi äänettömässä ihmetyksessä Helminaa, mutta hänen kasvonsa
loistivat kuin äkillinen päivänpaiste, olihan hänen kunniansa nyt
pelastettu. "Kuuleppa, Peppino", jatkoi Helmina innokkaasti, "sinä olet
tehnyt meille suuren palveluksen, nyt minunkin täytyy tehdä jotakin
sinun puolestasi. Sinä tahtoisit kernaasti auttaa äitiäsi, että te
jälleen pääsisitte parempaan asemaan, ja sinä tuumit, että siihen
kestää kaksi tahi kolme vuotta. Mutta asianlaita ei ole niin.
Nykyisessä työssäsi kuluu runsaasti kymmenen vuotta, ennenkuin voit
hankkia äidillesi sen mitä hän haluaa. Mutta tiedän toisen keinon:
otan sinut isäni luokse maatilallemme, jossa saat olla pikku
kamaripalvelijamme ja tarjoilijamme. Siihenhän kykenet varsin hyvin. Ja
kun lähden ajamaan pienillä hevosillani, niin silloin saat seisoa
vaunujen takana lakeijanani, ja minä annan sinulle kauniin sinisen,
kultanauhuksisen takin. Sitten saat isältäni vuodessa kauniin
rahasumman, jonka voit lähettää äidillesi, sillä minä annan sinulle
kaiken mitä itse tarvitset. Niinpä sinä lähetät hänelle ensimäisenä
vuonna jonkin summan ja toisena samoin, ja kolmantena tahi neljäntenä
me tulemme yhdessä takaisin ja tuomme vielä sievän loppusumman. Silloin
sinä saatat tarjota äidille sitä, mikä häntä ilahduttaa, ja myöskin
jäädä hänen luokseen, jos kernaammin niin haluat. Miellyttääkö asia
sinua, Peppino? Tahdotko lähteä mukaan?"
Helmina oli kertonut suunnitelmansa Peppinolle sellaisella
sydämenlämmöllä ja riemulla, että poika innostui heti paikalla ja sanoi
katsoen toiseen loistavin silmin: "Niin, niin, minä lähden kernaasti
mukaan, ja saanko heti mennä kertomaan siitä äidille?" "Saat kyllä, ja
sano hänelle, että minä itse tulen huomenna puhumaan hänen kanssaan.
Hänen täytyy myöskin heti tilata sinulle uudet vaatteet kiireestä
kantapäähän, minun kustannuksellani, ymmärräthän? Kahdessa viikossa
tulee kaiken olla valmista, sitten me matkustamme."
Riemuissaan Peppino laukkasi kadulla niin raisuna, että oli vähällä
kaataa kumoon vanhan Cinocan, joka hapuroi eteenpäin keppinsä nojassa.
Hän pääsi kuitenkin väistymään tekemällä voimakkaan syrjähyppäyksen,
joka heitti hänet kauaksi katukäytävältä, niin että hän ainoastaan
vaivoin pääsi jälleen jaloilleen. Vanhus kohotti etusormeaan ja huusi
hänelle kadun yli: "Itku isosta ilosta!" Tämä sananparsi ei nyt tehnyt
häneen mitään vaikutusta, mutta hänelle juolahti mieleen, että äiti oli
sanonut olevansa jo vanhan Cinocan näköinen sen ajan saapuessa,
jolloin hän jälleen saattaa koristaa itseään. Ja nyt hän näki kaiken
niin lähellä edessään, tunsi suurimpien toiveittensa olevan
täyttymäisillään. Sitten hän juoksi vielä ylemmäksi, kääntyi
kadunkulmauksessa ja syöksyi äitiään vastaan niin kiivaasti, että moni
toinen olisi tuoleineen päivineen mennyt nurin-niskoin, mutta rouva
Bertolini ei ollut niin hevin heiteltävissä. Peppino kertoi onnestaan,
ja tuskin hän saattoi löytää sanoja kaikelle kauniille, joka odottaisi
äitiä hänen palatessaan, ja kaikelle suloiselle, joka väikkyi hänen
silmiensä edessä. Mutta rouva Bertolini oli laskenut kädet helmaansa,
jommoista hän harvoin teki, ja sanaakaan sanomatta katsoi Peppinonsa
kirkkaisiin, onnellisiin silmiin.
Jo varhain seuraavana päivänä Helmina tunsi halua puhua kaikesta perin
pohjin Peppinon äidin kanssa. Neidit tapasivat hänet tavallisella
paikallaan. Hän kiitti hyvin kohteliaasti suuresta ystävällisyydestä,
jota neidit olivat osoittaneet hänen Peppinolleen ja edelleen tahtoivat
osoittaa. Mutta hän oli niin hillitty ja lyhytsanainen, että keskustelu
päättyi tuossa tuokiossa. Uudesta puvusta hän erikoisesti kiitti ja
sanoi hieman arkailevasti, ettei poikanen ollut hyvin varustettu ja
että kaksi viikkoa oli lyhyt aika. Mutta Helmina rauhoitti äitiä. Kun
hän kerran ottaa Peppinon mukaansa matkalle, niin hän myöskin pitää
hänestä huolen. Niinpä kaikki ratkaistiin ja matkapäivä määrättiin.