Neidit seisoivat jo ovella, pian he nousivat satuloihin, ja aasit
astuivat uljaina päivänpaisteista katua lähtien hölkyttämään kohti
Ariccian metsäisiä rinteitä. Heidän vieressään juoksi iloinen Peppino
pitkä sauva kädessään ja hoputti silloin tällöin aaseja jouduttamaan
kulkuaan joko hätistämällä kepillään tahi ystävällisesti puhelemalla.
Niinpä hilpeästi eteenpäin rientävä seurue saapui Genzanoa kohti
kohoavalle rinteelle. Tässä aasit tapansa mukaan hiljensivät kulkuansa
ruveten mukavasti astuskelemaan, Peppino laski sauvansa olalleen kuin
lepäävä sotilas ja astui ylen pitkiä askelia, jottei tarvitseisi juosta
aasien rinnalla, koska nekään eivät enää juosseet.
Helmina oli suurella mielihyvällä katsellut miten heidän palvelevainen
seuralaisensa tulisella innolla piti huolta siitä, että aasit täyttivät
velvollisuutensa. Mutta nyt, kun aasit noustessaan rinnettä hiljensivät
askeleitaan, saattoi hän tyydyttää halunsa ja ruveta Peppinon kanssa
tarinoimaan. Hän viittasi poikasta tulemaan rinnalleen, sillä aasit
tunsivat jo aikoja sitten ulkoa tien, jonka vuoksi niitä ei tarvinnut
ollenkaan ohjata. "Sanoppa minulle, Peppino", alkoi Helmina, "missä
sinä oikeastaan nukut?" "Vuoteessani", vastasi Peppino vähääkään
vitkastelematta. "Tarkoitan, missä paikassa? Kellarikerroksessa olen
nähnyt ainoastaan yhden vuoteen toisella seinällä ja lavitsan toisella,
ja sitten tulisijan, ja sitten ainoastaan kaapin." "Muuta siellä ei
olekaan", sanoi Peppino totisena, "lavitsalle äiti iltaisin tekee minun
vuoteeni, ja kun majalepöytä vielä yöksi nostetaan sisään, ei sinne
enää mahtuisi mitään muuta." "Missä sitten on viini, joka kaadetaan
kauniisiin pulloihin, mikäli ne tyhjenevät?" "Tulisijan vieressä on
loukko, loukossa tynnyri ja tynnyrissä kansi. Ja kaapissa äiti pitää
kaikki vaatteensa, mutta kauniita hän ei ole enää ottanut esille sen
koommin kuin muutimme tänne, sillä nyt on kaikki toisin, mutta ei enää
kauan."
Peppinon silmät säihkyivät hänen kertoessaan tätä, ja hänen sieraimensa
nytkähtelivät kiivaasti, josta näki, että hän oli kovin liikutettu.
"Miksei enää kauan, Peppino?" kysyi Helmina jälleen. "Koska minusta
pian tulee mies, ja silloin äidin ei enää tarvitse elää niinkuin nyt;
minä kyllä tiedän mitä teen, jahka kuluu vielä pari kolme vuotta."
"Miten vanha olet nyt, Peppino?" "Kymmenen vuoden." "Vai niin. Entä kun
tulet kolmetoistavuotiaaksi, niin mitä silloin teet?" "Silloin,
silloin, silloin minä voin tehdä mitä äiti toivoo, eikä hänen enää
tarvitse tehdä työtä niin paljon iltamyöhällä, kun ovi on jo lukossa ja
kaikki muut ovat levolla."
"Mitä äitisi sitten toivoo, Peppino?" "En sano sitä kenellekään
Albanossa. Äiti sanoo: Älkäämme puhuko siitä, mitä aiomme tehdä,
muutoin toiset tekevät sen jo puhuessamme. Ei hän myöskään puhu siitä
yhdellekään ihmiselle, mutta teille saattaisin sen jo kuitenkin sanoa."
Peppino oli pian huomannut, kenen kanssa hän oli tekemisissä, ja
Helminan hilpeistä silmistä näki myöskin helposti miten hyvää hän
tarkoitti.
"Sanoppa siis se minulle, Peppino, minä en kerro sitä kenellekään",
jatkoi Helmina. "No minä kerron!" Peppino laski sauvansa olaltaan ja
nojautui siihen, ikäänkuin hän astellessaan tukevan sauvansa varassa
saattaisi paremmin koota ajatuksensa.
Sitten hän alkoi: "Filippo serkulla on nyt se kauppa, joka oli ennen
isän, mutta hän kiertelee paljon maita eikä ole kotosalla, ja äiti
sanoo, ettei kauppa ole enää läheskään sen arvoinen kuin isän aikana.
Ja serkku on tahtonut antaa kaupan jälleen äidille, mutta ainoastaan
rahasta, ja rahaa äidillä ei ole. Hän haluaisi kuitenkin saada kaupan
taas omiin hoteisiinsa, sillä hän ei pidä kernaasti majalepöytää, koska
sinne kokoontuu aina meluava ihmisjoukko, eikä äiti pidä sellaisesta.
Ja nyt äiti työskentelee edelleen minkä jaksaa saadakseen kerran niin
paljon rahaa, että saisi kauppansa takaisin. Mutta jollei hänellä vielä
ole tarpeeksi kahden tahi enintään kolmen vuoden kuluttua, niin silloin
minäkin tahdon sanoa sanani. Silloin minä jo olen mies ja kykenen
johonkin, sillä äiti on puhunut kapusiinimunkin, pater Benedetton
kanssa, että minä saan käydä hänen luonaan kaikkina sadepäivinä ja
usein myöskin aamulla varhain. Sitten hän opettaa minua laskemaan ja
kirjoittamaan, sellaista tarvitaan kaupassa, ja kun me olemme saaneet
sen huostaamme, niin me lähdemme pimeästä sopestamme ja palaamme samaan
taloon, jossa olimme isän kanssa, ja sitten äiti on taas iloinen ja
ennallaan."
Peppino oli näin puhuessaan tullut aivan haltioihinsa, hänen kasvonsa
loistivat, yhä kiivaammin hän sauva kädessään asteli eteenpäin;
nähtävästi hän oli unohtanut aasit ja ajon ja kaiken mitä ympärillään
tapahtui.
"Hyvä Peppino, kunpa vaan tulisitkin niin pian mieheksi", sanoi nyt
Helmina osaaottavaisesti. Se herätti pojan ja kutsui hänet jälleen
mielikuvistaan todellisuuteen. Hän pysähtyi äkkiä. Jäljessä kulkeva
aasi oli, oppaalle kuuliaisena, myöskin kulkenut pitkin askelin; nyt
sekin pysähtyi, ja takana kulkeva teki samoin. Koko kulkue yht'äkkiä
seisahtui, mutta mitäpäs se haittasi.
Kuunnellen hartaasti Peppinon pakinaa olivat naiset kokonaan unohtaneet
näköalan, ja nyt he huomasivat yht'äkkiä tummansinisen Nemijärven
jalkojensa juurella. Taakse jäänyt Genzano kuvastui vedenkalvoon
vuorenrinteeltä, ja edessä korkealla, kallioseinämän yläpuolella,
kohosi Nemin pikkukaupunki lujine vanhuudenharmaine linnoineen. Seurue
oli saapunut vuorenrinnettä Nemiin vievälle kapealle tielle herkeämättä
katsellen ihanaa näköalaa, jonka tarjosi järvi ja Genzanon yläpuoleinen
korkea ranta.
Ennen pitkää päästiin kaunista tietä matkan päähän. Naiset jättivät
aasinsa ravintolan pienten, kivisten portaiden eteen ja nousivat
lehtimajaan, josta heille aukeni mitä ihanin näköala. Heidän edessään
oli siintävä selkä, ja katoksesta riippuvien viiniköynnösten välitse
paistoi aurinko leppoisasti lehtimajan kivipermannolle. Pöydällä oli
pullollinen kimaltelevaa viiniä ja sen vieressä lautanen täynnä
kullankeltaisia rypäleitä. Niiden vieressä oli suuri valkoinen ja
herkullisen näköinen juuston kappale ja ympyriäinen, ruskea leipä,
jonka toimelias emäntä varmaankin oli juuri ottanut uunista, sillä niin
tuoreelta se näytti. Hän itse seisoi hymyillen avoimen keittiön edessä
ja katseli minkä vaikutuksen hänen laitteensa tekivät vieraihin.
Helmina huudahti ilosta astuessaan sisään, sillä häntä viehätti
ylenmäärin istua täällä viiniköynnösten alla ja pitää samalla pikku
kestit herttaisessa ilmassa ja päivänpaisteessa. Samassa hän katsahti
Peppinoon ja nähdessään hänen seisovan alhaalla aasin luona viittasi
häntä tulemaan ylös. Peppino vitkasteli, katseli emäntää, panisiko hän
ehkä pahakseen, jos hän istuutui vieraiden neitien viereen, sillä
Peppino oli epävarmoissa tapauksissa tottunut aina katsomaan äitiään
silmiin, päästäkseen heti selville, ja niinpä hän nytkin ehdottomasti
tuli katsahtaneeksi emäntään.
Tämä viittasi pojalle ystävällisesti sanoen: "Luulen, että sinulla on
tänään ollut hyvä onni, Peppino. Istu nyt neidin viereen, kun hän
kutsuu sinua." Sitten Peppino istuutui hyvin kohteliaasti ja Helmina
laski hänen eteensä suuren kappaleen ruskeaa leipää ja valkoista
juustoa ja pani viereen lasillisen kaunista viiniä. Peppino tarttui
ruokaan ilomielellä, sillä aamumatka oli antanut hänelle hyvän
ruokahalun, ja kaikki oli niin houkuttelevan näköistä. Naisillekin
maistui ruoka vilpoisessa lehtimajassa, eivätkä he voineet kyllikseen
katsella tyyntä järveä ja vanhaa, harmaata, vankkatornista linnaa.
Mutta he muistivat, että paluumatka oli menomatkaa pitempi, ja kun
Peppino hyvin yksivakaisena oli kiittänyt kaikesta eikä tahtonut
enempää, sanoi Helmina: "Mene, Peppino, laittamaan aasit kuntoon, me
menemme edeltäpäin jalkaisin linnaa katsomaan, sen ohitsehan viepi
viidakkotie, jota lähdemme paluumatkalle."
"Toinen tie on kauniimpi", sanoi Peppino. "Mahdollista kyllä, mutta
sitähän me juuri tulimme, nyt tahdomme nähdä toisen." "Järvenpuoleinen
tie on paljoa kauniimpi, mennään pikemmin uudelleen sitä tietä", tuumi
Peppino. "Ei, ei", hymyili Helmina, "me tahdomme todellakin kulkea
toista tietä. Mikä sinun päähäsi on pistänyt, Peppino?" "Viidakkotie on
usein kostea ja rämeinen", sanoi nyt Peppino valittavalla äänellä.
"Mika tuolla pojalla on? Klara, ymmärrätkö sinä? Tähän asti hän on
ollut niin kiltti. Mikä tekee hänet äkkiä noin itsepäiseksi?" sanoi
Helmina kääntyen harmistuneena Klaraan. "Kenties hän on väsynyt",
vastasi toinen, "ja viidakkotie on kaiketikin melkoista pitempi". "Mitä
vielä, hänhän juoksee kuin kauris", huudahti Helmina. "Odotappa vaan,
itsepintainen poika, näytämmepä kuka tässä määrää."
Hän kääntyi jälleen pojan puoleen: "Saatatko meidät viidakon läpi vai
etkö, Peppino?" "Toinen tie on paljoa kauniimpi, ja aasit kulkevat
varmemmin sitä", vastasi Peppino. "Varmemmin, sinä itsepäinen! Nämä
aasit kulkevat niin verkalleen ja varmasti, ettei niitä tarvitse pelätä
vaarallisimmallakaan paikalla. Saatatko meidät viidakon läpi vai etkö?"
"Viidakko on usein kostea ja aasit saattavat liukastua", oli Peppinon
vastaus, mutta hän ei katsonut, kuten ennen, kirkkain silmin suoraan
eteensä, vaan loi katseensa alas ja puhui oudolla, valittavalla
äänellä. "Minä en ymmärrä mikä hänen on", huusi Helmina harmistuneena.
"Kuule nyt, Peppino, sen sanon sinulle varmasti: tämän viidakon läpi
ratsastamme kotiin, se on päätetty. Hyvä on, jos tulet mukaan, mutta
jollet, niin kuljemme yksin. Me osaamme kyllä, ainahan sitäpaitsi tapaa
jonkun, jolta voi kysyä. Mutta sen sanon sinulle, etten olisi uskonut
sinua noin itsepäiseksi. Minulla oli niin hyvä luottamus sinuun, että
valitsin ennen kaikkia sinut oppaakseni, ja nyt palkitset luottamukseni
tuolla tavalla. Siinä et tee kauniisti, Peppino."
Peppino oli kuullessaan tämän puheen tullut aivan kalpeaksi; hän ei
enää sanonut sanaakaan, vaan juoksi ovesta ulos. Hänen mentyään täytyi
Helminan vielä kerran purkaa harminsa ja pettymyksensä, kun hän nyt
suureksi surukseen huomasi pojan niin oikulliseksi ja itsepäiseksi,
ettei enää saattanut ajatella hänestä ollenkaan yhtä hyvää kuin ennen.
Klara koetti häntä rauhoittaa ja vedota Peppinon nuoruuteen; hän oli
sittenkin varmasti väsynyt tahi saanut jonkin lapsellisen päähänpiston,
senvuoksi häntä ei saattanut heti tuomita ja hyljätä. Mutta Helmina
katseli järvelle ja oli kovin harvapuheinen.
Sillävälin Peppino juoksi rantaan vievää jyrkkää polkua puitten
varjossa olevaa majaa kohti, jossa asui pitkä Gasparo. Hän oli tunnettu
kaikkialla, ja niinpä Peppinokin tunsi hänet, sillä hänet nähtiin usein
markkina- ja juhlapäivänä majalepöydän ääressä. Gasparo oli
nuorukainen, jota ei pidetty erittäin älykkäänä, mutta hänellä oli
mahdollisimman pitkät käsivarret ja koivet, ja nuo käsivarret olivat
kovat kuin nuijat, niin ettei kukaan hevin antautunut taisteluun hänen
kanssaan, sillä se, jonka Gasparo pehmitti, sai tarpeekseen moneksi
kuukaudeksi eikä tullut enää tämän tappelupukarin tielle. Pitkä Gasparo
puhuikin enimmäkseen selkäänantamisesta, sillä se oli hänen huvejaan.
Peppinon seisoessa hiljaa majan edustalla tuli Gasparo häntä vastaan
kädessään suuri kalikka.
"Gasparo", sanoi Peppino, "teetkös jotakin, niin saat rahaa?" "Teen
kyllä", vastasi Gasparo. "Mutta miksi näytät siltä, kuin joku tahtoisi
antaa sinulle selkään, vai onko sinut jo perinpohjin pehmitetty?"
"Ei, ei", sanoi Peppino rauhoittavasti, "olen tullut aasilla kahden
neidin keralla, ja nyt he tahtovat palata kotiin viidakkotietä, enkä
minä saata tulla mukaan. Jos menet mukaan, Gasparo, niin annan sinulle
koko päivän juomarahani." "Menen kyllä", sanoi Gasparo ja heitti
kalikkansa syrjään. "Tule sitten!" Gasparolla oli yllään paita, housut
ja nuttu, eikä hänelle jäänyt yhtään aikaa vaatteiden muuttamiseen.
Molemmat kulkivat ravintolaan päin ja seisoivat jo aasin luona, mutta
silloin Gasparon mieleen juolahti jotakin, jota hän ei ollut heti
alussa tajunnut, sillä hän saattoi pitää muistissaan ainoastaan yhden
ajatuksen kerrallaan, ja tähän asti hänen oli täytynyt ajatella
juomarahan ansaitsemista. Nyt hänen päähänsä pisti ajatus, joka saattoi
hänet ihan ihmettelemään.
"Mutta miksi et sitten itse mene mukaan ansaitsemaan juomarahaa?" kysyi
hän suu ja silmät selkoselällään. "En saata", vastasi Peppino
huomattavasti liikutettuna ajatellessaan, että hänen piti jättää aasit
ja nähdä neitien ratsastavan viidakkoon. "Mikset saata?" kysyi Gasparo
taas. Nyt sisällinen liikutus, jonka Peppino tähän asti oli kyennyt
hillitsemään, voitti hänet kokonaan. Hän heittäytyi pitkälleen, painoi
kasvonsa maahan ja voihki: "En voi, en voi." "Jollet voi, niin sinulla
on varmaankin orjantappuran oka jalkapohjassa", huomautti Gasparo.
"Nouse, niin vedän sen pois." "Ei, ei", voihki Peppino painaen kasvonsa
vielä syvemmälle maahan. Silloin Helminan ääni kajahti lehtimajasta:
"Peppino, onko kaikki valmista! Me lähdemme tuossa tuokiossa, tuletpa
sitten mukaan tahi et." Sitten pitkä Gasparo kapusi portaita ylös ja
seisoi naisten edessä, jotka hämmästyivät suuresti nähdessään hänet.
"Hän loikoo pitkällään maassa", sanoi Gasparo muitta mutkitta. "Hän on
saanut okaan jalkaansa eikä kykene kävelemään, minä tulen viidakkotietä
aasien keralla ja saan juomarahan." Suuresti hämmästytti naisia
Gasparon ulkomuoto, mutta hänen puheensa sitäkin enemmän. "Siitä siis
johtuu hänen itsepäinen kieltäytymisensä", huudahti Helmina. "Poika
parka! Hänellä on varmaankin kovat tuskat, mutta miksei hän puhu
mitään? Täytyyhän toki mennä katsomaan." Näin sanoen Helmina juoksi
portaita alas, Klara tuli hänen perässään, ja Gasparo toikkaroi
viimeisenä. Siinä Peppino loikoi vielä liikahtamatta paikoillaan.
"Tule, Peppino, näytä millaisen okaan olet saanut, kenties voimme
auttaa sinua", sanoi Helmina lempeästi, "Mikset puhu siitä sanaakaan?"
Peppino päästi säälittävän valituksen, mutta ei liikahtanutkaan. "Nyt",
sanoi pitkä Gasparo taluttaen päitsistä molempia aaseja ja astuen
mahdollisimman lähelle neitejä. "Luulen, että meidän todellakin täytyy
totella tämän kummituksen komennusta", sanoi Klara, "enempää emme voi
vitkastella, sillä yöksi emme halua jäädä tälle yksinäiselle tielle.
Minä jätän pojan ystävällisen emännän huostaan, hän voi kyllä auttaa
häntä."
Mutta Helmina oli kadottanut kaiken; halunsa ratsastaa viidakon läpi,
kun heidän seuralaisekseen oli ilmestynyt apinankaltainen, liasta
kankea Gasparo, ja yksin lähteä oli kenties vaikeata, koska Peppino
kenenkään käskemättä oli nopeasti noutanut oppaan. "Tiedätkö, Klara",
sanoi hän äkkiä toverilleen, "minä en enää ollenkaan piittaa tästä
tiestä. Jos mielestäsi teemme oikein, niin palaamme samaa tietä.
Täytyyhän Peppinonkin päästä kotiin, ja minä tiedän miten me kuljemme."
Klara oli aivan yhtä mieltä, ja Helmina veti taskustaan pikkusetelin ja
ojensi sen Gasparolle. "Ottakaa tämä", sanoi hän, "se on juomaraha, nyt
saatte mennä". Gasparo ällistyi niin, että viimeinenkin ilme hävisi
hänen kasvoiltaan. Mutta hän oli kuitenkin varmaankin tajunnut, miten
asianlaita oli, sillä hän päästi irti aasit ja sanoi: "Hyvä on! Ja
sinä, joka siinä maassa pelmuat, sinun täytyy Aven jälkeen tulla
takaperin kirkosta ja oven edessä sanoa kolme kertaa: 'Pois oka
jalasta', niin silloin se lähtee." Sitten hän meni menojaan.
"Nyt pystyyn, Peppino!" sanoi Helmina päättävästi. "Katsoppa, me emme
menekkään viidakon läpi, vaan Genzanon kautta; minä voin kulkea jalan,
ja sinä saatat ratsastaa aasin selässä."
Tuskin oli Helmina ehtinyt lausua nämä sanat, kun Peppino salaman
nopeudella kavahti pystyyn ja seisoi aivan vakavana. Vaikkakin hänen
kalpeat kasvonsa ja pörröinen tukkansa tekivät hänet hyvin säälittävän
näköiseksi, niin täytyi Helminan kuitenkin hymyillä nähdessään, miten
äkkiä hän kimposi pystyyn. "Näytä minulle nyt jalkasi", sanoi hän
sitten, "mihin tekee kipeää?" "Ei tee ollenkaan kipeää, ja minä saatan
jo kävellä kotiin", sanoi Peppino. Naiset katsoivat ylen hämmästyneinä
toisiaan. "Mutta Peppino", sanoi sitten Helmina hyvin totisena, "oletko
todellakin täydellinen kujeilija? Luuletko sitten, että sinuun saattaa
enää luottaa?"
Peppino seisoi allapäin kuin vaivainen syntinen. Mutta hän näytti
masennuksessaan niin naurettavalta, ettei Helmina voinut pysyä
totisena. Hänen täytyi tavantakaa hymähtää vielä sittenkin, kun he
istuivat aasiensa selässä ja seurue oli hyvässä järjestyksessä
paluumatkalla. Nämä hänen hilpeydenilmaisunsa loivat myöskin Peppinon
alakuloisille kasvoille jälleen hieman päivänpaistetta, ja hän
astuskeli taas luottavaisena edelleen, kuitenkin silloin tällöin
säpsähtäen, kun Helmina napahutti häntä selkään aasinpiiskalla ja
sanoi: "Peppino, Peppino, sinun kanssasi minun täytyy vielä kerran
tehdä tili."