Pitkän keskustelun aikana aurinko ei ollut pysynyt paikoillaan, ja
Helmina huomasi kauhistuksekseen, että se oli juuri mailleen
menemäisillään, ja aasinajajan kanssa oli vielä pitkälti keskusteltava
ja sovittava. Naiset jättivät isännän lähtien menemään. Peläten heidän
joutuvan jonkun väärän henkilön käsiin huusi isäntä vielä heille
käsillään viittoillen: "Tuolla Europan kulmassa on Giuseppe!" Hän ei
sillä tarkoittanut maanosaa, vaan vanhaa, harmaata ravintolaa, joka oli
Pyhän-Paavalin-kadun takana, koko Albanon vilkasliikkeisimmällä
paikalla. Siinä oli aina koolla ihmisjoukko, joka tavallisesti melusi
ja kirkui, juoksi ja huitoi, niin että joka hetki saattoi luulla jonkun
saavan kuoliniskun. Mutta keskustelu oli olevinaan rauhallista ja kukin
koetti voittaa vieraat puolelleen tarjoamalla heille ratsuaaseja tahi
pyrkimällä heidän oppaakseen. Naisten lähestyessä ihmisjoukkoa astui
Giuseppe majesteetillisena esille ja otti hatun päästään, sillä hän
aavisti, että naisten ilmestyminen saattoi tarkoittaa hänen aasejansa.
Ja niin olikin asianlaita. Helmina selitti tahtovansa kaksi aasia
tehdäkseen seuraavana päivänä matkan Nemiin edestakaisin ja kysyi
Giuseppelta tietä sekä miten matka sinne oli tehtävä.
Giuseppe teki laajalti selkoa kauniista tiestä, joka vei Genzanon
kautta pitkin järven rantaa Nemiin. Paluumatkaksi soveltui toinen tie,
pitempi ja hyvin yksinäinen, mutta ei silti vähemmän kaunis. Siellä
loivat koko ajan varjoaan tuuheat metsiköt ja pensastot, joiden latvat
kietoutuivat toisiinsa niin, että peittivät kokonaan taivaan, jonka
vuoksi siellä sai tuntikausia kulkea kuin tuuheassa, katetussa
lehtimajassa. Tämän suloisen ympäristön vuoksi oli myöskin syytä kulkea
tätä pensastietä. Esitys miellytti Helminaa, hän ilmaisi heti
haluavansa kulkea tätä tietä. Giuseppen tuli kymmenen ajoissa
seuraavana aamuna pitää aasit valmiina Hotel Roman edustalla. Sitten
oli kuljettava Genzanon kautta järven rantaa Nemiin, jossa aiottiin
hieman levähtää ja lähteä senjälkeen pensastotietä paluumatkalle.
Giuseppen mielestä asia ei ollut niin yksinkertainen. Jos he mielivät
lähteä kymmeneltä ja palata pensastietä, niin tulisivat he takaisin
myöhemmin kuin olivat laskeneet, sillä pensaston läpi vievä tie oli
paljoa pitempi kuin toinen. Sentähden tuli heidän hankkia opas, sillä
hän oli jo tehnyt sopimuksen erään seurueen kanssa, joka tahtoi nousta
kuutamossa Monte Cavolle, ja hänen itsensä täytyi mennä mukaan. Mutta
ainahan joku opas on saatavissa, tuumi hän ja kääntyi väkijoukkoon,
joka seisoi ympärillä kuunnellen keskustelua. Heidän edessään seisoi
karheatukkainen mies, joka katsoi niin kieroon, ettei hänestä voinut
päättää mihin hän katseli ja mihin ei. Häntä Giuseppe tyrkkäsi hieman
kyynäspäähän ja sanoi: "Hei, Mateo, sinähän saattaisitkin lähteä
mukaan, vai mitä tuumit?"
"No, saattaisihan tuota", sanoi mies jörönä, ja vaikea oli päättää,
mihin hänen pahansuopainen katseensa oli suunnattuna. "Enpähän minä
ensimäistä kertaa kulje tuota tietä." Mutta silloin Helmina astui
lähemmä Giuseppea ja lausui hyvin päättävästi: "Se ei ole ollenkaan
tarpeellista, meillä on jo opas, nuori Peppino, hänhän tuntee tiet
varsin hyvin, hänet otamme mukaamme." "Tiet poika tuntee varsin hyvin",
huomautti Giuseppe, "mutta kauan kestää, ennenkuin viidakosta pääsee
jälleen sellaiselle tielle, jossa saattaa nähdä ja kuulla jotakin ja
kutsua ihmisiä. Jos aaseille tapahtuisi jotakin, niin saisi jäädä aivan
avuttomaksi."
Mutta Helmina ei nähnyt aasilla-ratsastamisessa mitään vaarallista ja
päätti tilata Peppinon. Aasin hän kyllä itse hoitaa, kun vaan poikanen
tuntee tien. Tähän Giuseppe olikin aivan tyytyväinen, sillä poika
kelpasi kyllä oppaaksi paremmin kuin moni vanha. Pojilla oli näet
tapana käydä siellä poimimassa pähkinöitä, jonka vuoksi he tunsivat
joka tien ja polun tiheimmässäkin viidakossa.
Näinpä päätettiin matka, ja naiset poikkesivat sitten
Pyhän-Paavalin-kadulle tilaamaan Peppinon. Äiti valmistautui juuri
lähtemään Ave-Mariaan eikä näyttänyt antavan neitienkään tulon häiritä
itseään. Siksipä asia puhuttiin ja sovittiin nopeasti. Rouva Bertolini
pani vain ehdoksi, että Peppino tulisi kotiin ajoissa, nimittäin
Ave-Marian ajaksi, ja niin asia päätettiin. Sitten molemmat naiset
palasivat hotelliin toivoen saavansa mitä ihanimman matkapäivän.
Seuraavana päivänä Peppino istui varhain jakkarallaan ja nyppi iloisena
oljenkorsiaan, sillä hänellä oli tiedossa hauska päivä. Peppinon suurin
ilo oli saada samoilla järven rantoja, maita ja metsiä, ja tänään hän
saisi kuluttaa siihen koko päivänsä. Mutta Neokin oli jo jalkeilla
vetelehtämässä Pyhän-Paavalin-kadulla. Hänen silmiinsä osui varmaankin
jotakin pöydältä, jonka takana Peppino istui, hän läheni näet kurottaen
kaulaansa voidakseen paremmin eroittaa, mikä pöydällä näytti niin
houkuttelevalta. "Anna minulle tuo iso sipuli", sanoi hän sitten
Peppinolle ja ojensi jo samalla kätensä ottaakseen sen. "Anna olla!"
huusi Peppino niin kovaan, että Neo kauhistuneena veti kätensä
takaisin, mutta hänen kauhunsa hävisi pian. "Senkin tyhmyri!" huusi
hän, "sinun ei tarvitse säikytellä minua. Olisitpa iloinen, jos
tietäisit mitä minä tiedän, mutta sen sanon sinulle vain, jos annat
minulle sipulin." "Samantekevä mitä tiedät", sanoi Peppino ylpeänä.
"Vai samantekevä!" ivasi Neo, "vaikket sinä, tyhmyri, tiedä mitään koko
asiasta, ja kuitenkin se koskee sinua. Jospa vaan tietäisit mitä se on,
niin varmastipa haluaisit kuulla mitä minä tiedän." Peppino ei
vastannut sanaakaan. "Annatko minulle sipulin, jos sanon sen sinulle?"
"En." "No mitäs sitten annat minulle?" "En mitään!" "Sitten et saa
myöskään tietää mitään!" huusi Neo suuttuneena. Mutta hän ei ollut
vielä koskaan kyennyt hillitsemään itseään, hänen täytyi loruta kaikki
Peppinolle, siihen hän oli tottunut. Sillä kertaa hän kuitenkin tahtoi
saada asiasta pikku hyödyn, sillä sen arvoiselta se kuitenkin hänestä
näytti. Hän oli jälleen miettinyt jotakin.
"Peppino", alkoi hän taas, "se on salaisuus, mutta minä sanon sen
sinulle, jos tuot minulle kaikki pähkinät, mitä pensaista löydät,
teetkö sen?" "Vai salaisuus", vastasi nyt Peppino, "kuka on sanonut sen
sinulle?" Sillävälin Peppinon äiti oli tullut esille ja ryhtynyt
työhönsä oven pielessä. Neo tähysteli vielä häntä, tuli sitten aivan
lähelle Peppinoa ja supatti pitkän ajan hänen korvaansa. "Peppino",
sanoi äiti, "jos aiot olla kymmenen aikana lähtövalmis, ei sinulla ole
enää aikaa hukata yhtään, ja katsoppas, Neo, tuossa kadulla tulee
isäsi, ehkä hänellä on sinulle jotakin asiaa".
Salamannopeudella Neo heti paikalla kavahti pystyyn, aikoi livistää
aitauksen viertä -- ja kadota. Mutta hänen isänsä oli jo nähnyt hänet
ja vihelsi räikeästi sormiensa välitse. Neo kääntyi takaisin ja hiipi
isäänsä vastaan, sitten he molemmat katosivat kadunkulmauksen taakse.
Mutta tuskin oli kulunut puolta tuntia, ennenkuin Neo ilmestyi jälleen.
Tällä kertaa hän ei vetelehtänyt, kuten tavallisesti, vaan hyökkäsi
suoraa päätä Peppinon kimppuun. Äiti oli juuri mennyt sisälle. Siitä
huolimatta Neo puhui Peppinolle hyvin hiljaa ja salaperäisesti, mutta
suurella innostuksella ja sanoi vihdoin kolme kertaa peräkkäin: "Lupaa
se vielä kerran, lupaa se vielä kerran ja tuohon käteen!" Peppino
kuunteli ja vahvisti kädenannolla lupauksensa luoden samalla säälivän
katseen värisevään Neoon, joka näytti entistään pörröisemmältä ja
villiintyneemmältä ja nähtävästi oli tuskissaan ja kauhuissaan, sillä
hänen värinänsä ei johtunut päivänpaisteisen aamun kylmyydestä eikä hän
tavallisesti noin arkailevana vilkuillut ympärilleen.
Kun Peppino oli luvannut kolmannen kerran, läksi Neo, ja ovesta astui
äiti Peppinon oivallinen nuttu kädessään. Pojan piti pukea se päällensä
ja lähteä sitten matkaan, sillä kello läheni jo kymmentä. Silmät
loistaen Peppino kulki katua ja seisoi juuri aasien saapuessa Hotel
Roman hallin edessä.