Madonnanjuhlan kaunista iltaa oli seurannut useita pilvisiä päiviä.
Hotel Romassa asuvat neitoset olivat kyllä tehneet lyhyitä retkeilyjä
ympäristöön ja olivat jo muutamia kertoja nähneet hiljaisen, sinisen
järven, vanhain kivitammien alitse kapusiiniluostariin vievän vilpoisen
käytävän sekä myöskin ystävällisen kirkon ja sen edessä olevan aukion,
jonka keskellä oli kummallisesti haaraantunut tammi, ja odottivat nyt
vain kaunista päivänpaistetta voidakseen tehdä pitemmän matkan.
Monta kertaa neitoset olivat kulkeneet näitä Pyhän-Paavalin-kadun
käytäviä ylös ja alas ja ohimennen pysähtyneet juttelemaan Peppinon ja
hänen äitinsä kanssa. Rouva Bertolini oli aina kohtelias, mutta
lyhytsanainen, ja niinpä Helmina ei päässyt oikeaan keskusteluun hänen
kanssaan, kuten olisi toivonut, sillä pieni, viisassilmäinen kelpo
poikanen miellytti häntä sitä enemmän, mitä useammin hän näki hänet ja
tarkkaili hänen töitään. Hän oli suunnitellut ottaa Peppinon kerran
koko päiväksi mukaansa oppaaksi eräälle retkelle ja kysynyt suostuisiko
hänen äitinsä siihen. Äiti oli suostunut ja huomauttanut, että Peppino
tunsi jo tien ja saattoi opastaa neitejä, jolleivät he lähtisi liian
kauaksi, sillä hän oli vielä liian nuori, ja Ave-Mariaksi hänen piti
joutua kotiin.
Kun sirokkotuuli vihdoin oli puhaltanut kyllikseen ja kimalteleva
ilta-aurinko loisti tummansinisellä taivaalla, saattoi päättää, että
oli tulossa poutapäiviä, toinen toistaan kauniimpia. Helmina riemuitsi
parvekkeellaan: "Nyt se tyyntyy", ja kun hän näki herra Paganin
seisovan alhaalla ja tyytyväisenä katselevan kaikkiin ilmansuuntiin,
huomasi hän hetken soveliaaksi ruveta neuvottelemaan hänen kanssaan.
Äkkiä hän oli tarttunut hämmästyneen Klaran käsivarteen ja vienyt hänet
portaita alas avoimeen halliin, jossa herra Pagani, vastoin tapaansa,
juhlallisesti tervehti neitosia ja sitten nostaen voitonvarman
katseensa taivaanlakea kohti julisti: "Voitettu!"
Naiset neuvottelivat nyt isäntänsä kanssa miten voisivat toteuttaa
suunnitelmansa, ja hän neuvoi heitä puhumaan hankkeestaan luotettavalle
aasinajajalle, jonka seisontapaikka oli läheisessä kadunkulmassa. Hän
neuvoi vielä tarkoin, missä naisten piti käydä ja missä olla käymättä,
vaikka he olivat siitä jo muutoinkin selvillä. Helmina sensijaan käänsi
puheen rouva Bertoliniin ja hänen oloihinsa; etenkin hän ihmetteli
tämän rouvan merkillistä asuntoa ja omituista ammattia, rouvan -- joka,
kuten Helmina lausui, näytti aivan siltä, kuin olisi polveutunut
suoraan Numa PFompiliuksesta.
"Ahaa", sanoi herra Pagani tyytyväisenä ja siveli myhäillen
mustaa poskipartaansa, ikäänkuin olisi sillä osoittanut suuren
kohteliaisuuden. "Ahaa, neidit ovat kiinnittäneet huomionsa heihin.
Saatan kyllä neideille antaa tiedot tämän paikkakunnan asioista",
jatkoi hän hyvin arvokkaan näköisenä, "sillä minulla on tiedossa
paljon, salassa vähän siitä, mitä Albanossa tapahtuu. Näettekös,
neidit, te olette huomanneet sen. Bertolinin leski on roomatar, hän ei
ole täältä kotoisin, hän on roomatar, kuten minä olen roomalainen, me
olemme Albanon ainoat roomalaiset. Siinä on hänen olemuksensa avain,
Bertolinin leski on roomatar. Mutta neidit tietäkööt, että näin ei
Bertolinin leski ole aina elänyt, hän on nähnyt parempiakin päiviä.
Bertolini oli kelpo mies, kaunis mies ja toimelias mies. Silloin
neitien olisi pitänyt nähdä rouva Bertolini, kun hän pukimissaan kulki
miehensä rinnalla. Siinä oli Albanon kookkain ja kaikkein kaunein pari.
He ymmärsivät myöskin pukeutua, ja Bertolini tahtoi ja kykeni, sillä
hänellä oli paras kauppa koko Albanossa, ja kun hän mihin tarttui, niin
siitä myös tuli jotakin. Ja hän piti kauppansa ohella huvikseen
majalepöytää -- sillä hän oli seuraarakastava mies -- ja hänen
luoksensa kokoonnuttiin tarinoimaan majale- tahi viinipöydän ääressä.
Siellä oli aina hyvä seura, minäkin olin siellä usein, ja monta hyvää
sanaa me vaihdoimme Bertolinin luona. Mutta mitä meidän täytyi kokea!
Hänet, rotevimman meistä kaikista, kuume ottaa kouriinsa; kolmessa
päivässä Bertolini on terve ja kuollut."
Tässä Pagani hieman pysähtyi, mutta ennenkuin Helmina ehti tehdä uuden
kysymyksen, joka pyöri hänen kielellään, oli herra Pagani jo arvannut
sen ja vastasi: "Tahdotte varmaankin kysyä, hyvä neiti, miksi
Bertolinin leski ei ole jatkanut kukoistavaa kauppaansa? Tuskin mies
oli ehtinyt silmänsä sulkea, kun jo koko sukukunta kävi lesken
kimppuun. Mikä oli muka sijoittanut kauppaan rahansa, mikä ollut
liiketoverina, mikä jo ottanut puolittain haltuunsa Bertolinin
liikkeen, ja kaikki he olivat yhtä mieltä siinä, ettei asia enää
ollenkaan koskenut rouvaa, ja hän oli outo ja avuton, ja niinpä he
ottivat häneltä kaiken jättämättä jäljelle muuta kuin majalepöydän. Ja
tästä hyvästä liikkeestä hän kylläkin saattoi iloita, niin he olivat
hänelle sanoneet. Talosta, jossa hän oli asunut miehensä kanssa, täytyi
hänen lähteä pois, se oli hänelle liian kallis. Mutta Pyhän-Paavalin-
kadusta hän ei tahtonut luopua, ja parin talon päästä hän löysi
nykyisen loukkonsa, missä hän nyt kököttää. Siitä hetkestä alkaen, jona
hän jäi yksin, on hän pitänyt hallussaan majalepöydän, ikäänkuin olisi
siihen alusta alkaen perehtynyt, ja aamusta iltaan hän istuu
työskennellen, eikä kukaan ole kuullut hänen lausuvan yhtään
valitussanaa, mutta ei paljoa muutakaan, sillä hän ei ole naisten
tapainen, vaan ajattelee enemmän kuin puhuu. Käytyäni ensi kerran
kohtalon iskun jälkeen hänen luonaan ei hän voivotellut eikä
valitellut, jommoista mies ei voi sietää, vaan sanoi: 'Olinsija on
uusi, herra Pagani, mutta ystävyys on vanha'. Loin silmäni kellariin ja
sanoin: 'Bertolinin leski, suuria he eivät ole teille jättäneet'.
Silloin hän veti pienen poikansa luokseen ja sanoi: 'Jumalan kiitos,
parasta he eivät ole minulta ottaneet.' Tämä on Bertolinin leski, hyvät
neidit."
"Mutta", sanoi Helmina, joka samoin kuin hänen toverinsakin oli
suurella mielenkiinnolla kuunnellut kertomusta, "luuletteko sitten,
että rouva tulee toimeen tällaisella työllä?" Herra Pagani kohautti
olkapäitään. "Liike ei ole kyllä kovinkaan suurenarvoinen, mutta rouva
Bertolini tekee ja suunnittelee muutakin, ja jollei vaan pojasta polvi
muutu, niin he kylläkin voivat vielä pitää hyviäkin päiviä." "Ahaa,
vasta sitten!" huudahti Helmina, "kylläpä he sitten kauan saavat olla
kellarinloukossa. Mitenkäs he voivat elää sadeaikana, jolloin ei voi
enää asua kadulla."
"Silloin he elävät avoimen oven sisäpuolella, eikä heillä ole aina
lämmin, mutta valittavan ei Bertolinin lesken kuule, kuten tekevät ne,
jotka ovat syntyneet repaleissa ja elävät kerjuulla; ei, hän ei käytä
paljon suutaan, mutta sitä enemmän sormiaan, -- se pitää lämpimämpänä,
hyvät neidit!"