Peppinon ja hänen äitinsä suuri kaupantekopäivä, majalepäivä, oli
mennyt, ja elämä alkoi taas kulkea entistä uraansa. Rouva Bertolini
istui kadunpuoleisen ovensa ääressä ja pitkät ajat ompeli uutterasti ja
kohottamatta päätään ostajienkaan saapuessa; hänhän tiesi Peppinon
olevan läsnä. Ainoastaan milloin pörrötukkainen Neo saapui Peppinon luo
molemmat kädet repaleisissa taskuissaan, kohotti hän aika-ajoin
katseensa, eikä häneltä jäänyt huomaamatta mitä tapahtui. Pöytä
kirjavine pulloineen oli tavallisella paikallaan, ja pöydän ja oven
välillä istui Peppino jakkarallaan punoen tottunein sormin
oljenkorsista koria. Työn oli hänelle opettanut äitinsä, joka teki sitä
itsekin saatuaan ensin paikatuiksi kaikki Peppinon nutuissa ja
housuissa olevat reiät. Silloin tällöin tuli myöskin joku henkilö tahi
useampiakin, jotka ottivat lautaselta sipulin ja leivän tahi tahtoivat
juotavaa. Silloin Peppino oli näppärä ja auttoi missä tarvittiin. Kun
päivä näin oli mennyt umpeen ja iltakellot kajahtivat, niin Bertolinin
leski nousi ja sanoi: "Nyt menemme Ave-Mariaan", sillä iltarukoustaan
hän ei tahtonut laiminlyödä. Sitten hän meni Peppinon kanssa
Pyhän-Marian-kirkkoon laskeutuen siellä hartaana polvilleen, ja Peppino
lauloi Avea niin hartaasti, että suuri ilo täytti hänen sydämensä. Tämä
iltarukous äidin keralla oli hänelle rakkain kaikista päivän
tehtävistä.
Joka päivä pörrötukkainen Neo tuli juosten ja asettui Peppinon luo, ei
tosin äidin puolelle, vaan mahdollisimman kauaksi hänestä -- kuitenkin
siten, että joutui seisomaan Peppinon viereen, jolle hänellä oli
lakkaamatta jotakin loruamista. Mutta hän teki sen aina puolinaisin
sanoin joko pelkästä laiskuudesta tai siksi, ettei löytänyt kaikkia
sanoja, vieläpä senkin vuoksi, että hän aina hieman karttoi rouva
Bertolinin katsetta. Neolla ei ollut mitään tekemistä, tuntikausia hän
saattoi mulkoillen ja liikkumatta seisoa Peppinon vieressä; hänen
vaatteissaan riippui riekaleita edessä ja takana, ja hänen kasvonsa
peitti niin paksu likakerros, että siinä näkyi kaiken maailman värit.
Olisi luullut, ettei Neolla päivisin ollut sen verran aikaa, että olisi
ehtinyt kertaakaan pesemään silmiään. Rouva Bertolini ei kernaasti
nähnyt poikaa Peppinonsa seurassa, sellaisestahan ei ollut mitään hyvää
opittavaa. Kukaan ei juuri suosinut Neon isää, ei oikein tiedetty mitä
ammattia hän harjoitti. Milloin hän kuljeksi säkki selässä sinne tänne
ja sanoi myyvänsä tavaroita ympäristöllä, mutta kukaan ei tiennyt mitä
säkissä oli; milloin hän taas kulki vanhoissa kuomurattaissa Marinoa
kohti ja sanoi tehneensä kaupat jonkin Marinossa olevan ystävänsä
kanssa, mutta kukaan ei tiennyt mitä kauppoja hän teki. Useimmiten hän
kuitenkin seisoi, kuten poikansakin, kädet repaleisissa housuntaskuissa
jossakin kadunkulmassa, missä meluttiin tahi oli jotakin katseltavaa,
-- ja silloin hänen silmänsä vilkuilivat joka taholle. Jokainen
albanolainen tunsi kierosilmäisen Mateon, sillä monenlaisista
liikeasioistaan huolimatta hänet näki aina ja kaikkialla. Hänen
vaimonsa oli aikoja sitten kuollut, ja hän asui yksin poikansa kanssa
Albanon edustalla, Marinon puolella, pienessä rappeutuneessa kojussa,
joka ennen kenties oli ollut asuinrakennus, mutta nyt näytti pikemmin
vuohitallilta. Alkujaan pojankin nimi oli Mateo; pienenä poikasena
häntä nimitettiin Matineoksi, ja siitä tuli lyhyyden vuoksi Neo.