Syötyään päivällisensä ja senjälkeen vielä hieman järjestettyään
huonettansa läksivät molemmat naiset tyytyväisinä kävelemään
katsellakseen Albanon elämää. Heidän saavuttuaan Pyhän-Paavalin-kadun
kulmaukseen Helmina yhtäkkiä huudahti: "Tämä on se paikka, jossa äsken
oli väentungos, täällä on varmaankin tuo ihmeellinen ravintola!"
Muutamia ihmisiä seisoskeli vielä kadulla siellä täällä, muuta
näkemistä ei ollut. Tanakka, luiseva ja karheatukkainen poika seisoi
tiellä mulkoillen ja töllistellen naisia. He astuivat lähemmäksi häntä,
ja Helmina kysyi: "Poika, tiedätkö missä Pyhän Paavalin ravintola on!
-- Tahtoisinpa nähdä miltä se näyttää", sanoi hän toverilleen.
"Tiedän", töksähytti poika. "No", sanoi Helmina, "missä se sitten on?"
"Tässä", oli vastaus. "Tässä", toisti Helmina nauraen, "missä tässä?"
"Tässä", kajahti toistamiseen. "No osoita sitä sitten sormellasi, jotta
voin nähdä", käski Helmina. Poika käänsi etusormensa suoraan maahan.
"Enpä ole koskaan ennen nähnyt moista ravintolaa", hymyili Helmina;
"missä sitten viiniä anniskellaan? Poika, eihän tässä ole ravintolan
jälkeäkään." "Se on kirkossa", sanoi poika. "Mitä?" huudahti Helmina
ylen hämmästyneenä. "Kirkossa! Onko teillä todellakin ravintola
kirkossa?" "Ei", vastasi poika aivan tyynesti.
"No, mitä kirkossa on, josta äsken puhuit?" "Bertolinin leski." Helmina
nauroi ääneensä, "Kun kysyn, missä ravintola on, niin hän viittaa
sormellaan maahan, ja kun tahdon tietää, missä anniskellaan viiniä,
niin hän kertoo minulle, että joku leski on kirkossa. Mikä sinun nimesi
sitten on, sinä oikea albanolaispojan perikuva?" "Neo", vastasi
pörrötukka. Sitten hän ojensi sormensa Pyhän-Paavalin-kirkkoa kohti
lausuen: "Tuossa hän tulee!" Naiset katselivat hänen viittaamaansa
suuntaan, ja yht'äkkiä Helmina huudahti: "Sehän on meidän poikasemme,
se aamullinen pieni, ketterä poika; olemmehan sitten oikealla paikalla,
hän voi varmaankin antaa vastauksen."
Mutta naisten täytyi odottaa vastausta. Tuskin Bertolinin leski ja
hänen poikansa olivat saapuneet paikalle, kun he jo kiiresti lähenivät
ovea. Yhtäkkiä se oli selällään, ja ulos tuli pöytä, pullot, leivät,
majalelautanen -- kaikki oli siinä mitä parhaassa järjestyksessä. Tieto
levisi varmaankin salamannopeudella, sillä pian oli ihmisjoukko jälleen
koolla, ja molemmat naiset jäivät keskelle. Nyt heidän täytyi
tunnustaa, että pojanjukuran sanoissa oli sittenkin järkeä, sillä
liikkuva ravintola oli juuri siinä paikassa, mihin hän etusormellaan
oli viitannut, ja upea emännöitsijä, joka ylevällä levollisuudella
leikkasi palasiaan, oli varmaankin leski. Helmina halusi hartaasti
päästä juttelemaan kohteliaan, ruskeasilmäisen pojan kanssa, mutta hän
huomasi, ettei tällä ollut vähääkään aikaa. Tuskin ehtivät hänen
silmänsä seurata vikkeläjalkaisen pojan liikkeitä, joka aina ja joka
paikassa lakkaamatta hääri. Helmina katseli miten pörrötukka juoksi
hänen luokseen kiskoen häntä tavantakaa käsivarresta, mutta toinen ei
antanut mitään vastausta. Nyt naiset koettivat päästä pois tungoksesta,
samalla kun he päättivät tutustua hauskannäköiseen poikaan jonakin
rauhallisena hetkenä. Helminan päässä näet pyöri jo joukko
suunnitelmia, miten hän käyttäisi pientä, näppärää miestä oppaana,
kantajana ja seuralaisena heidän retkillään.
Tulvehtiva kansanjoukko tunki naiset ovelle, josta pöytä oli
ilmaantunut. Ovi oli auki kuten kaikissa pohjakerroksissa. Sisällä oli
toisella puolella vuode, toisella pieni puinen leposija. Nurkassa oli
keittolaite, toisessa kaappi, jonka vieressä oli pari puutuolia. Huone
ei ollut suinkaan tilava, niin että siihen tuskin saattoi mahtuakaan
muuta, kun ravintolan pöytä nostettiin sisälle. Helmina oli
huomauttanut siitä toverilleen, eikä kumpikaan voinut käsittää, että.
tämä asunto saattoi olla upean rouvan ja siron pojan. Asia kiinnitti
heidän huomiotansa, eivätkä he myöskään oikein ymmärtäneet heidän
kadulla harjoittamaansa omituista ammattia. Mutta tunsihan herra
Vittorio Pagani varmaankin Albanon ihmiset, häneltä he päättivät kysyä.