Sillävälin Pyhän-Paavalin-kadulta tuleva melu oli yltymistään yltynyt;
sen niminen oli näet tuo katu, joka jyrkästi nousee vanhaa, kaunista
Pyhän-Paavalin-kirkkoa vasten. Siellä ihmisjoukko tuona kauniina
syyskuun aamuna kasvoi kasvamistaan ja tuli yhä kovaäänisemmäksi, eikä
yksikään muukalainen, joka ei tiennyt, mikä oli tämän ihmisjoukon
keskipiste, olisi voinut arvata sitä, sillä väentungoksessa hänen olisi
ollut mahdoton sitä nähdä. Mutta sitä, joka uupumatta raivasi itselleen
tien ja tunkeutui joukon keskelle, kohtasi vaivojensa palkaksi
ihastuttava näky. Keskelle katua oli asetettu pöytä, jonka kimallus ja
loisto vastustamattomasti veti jokaista puoleensa. Siinä oli mitä
kauneimpia, punaisilla ja vihreillä nauhoilla koristettuja pulloja,
joissa tummanpunainen albanolaisviini kimalsi auringonpaisteessa.
Kullankeltaisia leipiä oli aseteltu kirjavien pullojen väliin, ja
keskellä oli valkoinen lautanen, jonka peittivät ruusunpunaiset
retiisit ja sipulit. Kaikki näytti niin kauniisti järjestetyltä ja
sirolta, että se muistutti puutarhaa, jossa on ruusupenkki keskellä ja
ympärys täynnä keltaisia kevätesikkoja ja kirjavia tulppaaneja. Mutta
suuren pöydän vieressä olevalla pienemmällä oli puinen lautanen, ja
lautasella tavattoman suuri möhkäle jotakin syötävää vihreänharmaata,
punervalle vivahtavaa ainetta. Se oli laajalti kuuluisaa, kaikkien
rakastamaa majalepaistia.
Pöydän takana seisoi kookas, upea, ylväsryhtinen nainen, jonka päätä
tuuheat, pikimustat palmikot ympäröivät. Hänen suunsa oli tiukasti
suljettu, sanattomana hän seisoi tungoksen ja melun keskellä. Milloin
meteli yltyi kovin äänekkääksi, käänsi hän vain katseensa, joka osui ja
vaikutti varmasti, sillä senjälkeen oli aina vähän levollisempaa.
Noihin mustiin silmiin olikin selvästi kirjoitettu: "Minä osaan kyllä
auttaa itseäni, jos kovalle ottaa." Niin hän seisoi ja leikkasi
suurella terävällä veitsellä vihreänharmaasta möhkäleestä palan
palalta, kaikki samansuuruisia, tarkkasilmäisesti mitattuja. Jotenkuten
kappaleet katosivat pöydältä väkijoukon tarvitsematta tunkeutua pienen
pöydän ympärille, sillä sitä rouva ei suvainnut, ja samaten katosivat
myöskin suurella pöydällä olevat leivät, joiden sijaan tuotiin heti
uusia. Pöydällä ei näkynyt yhtään likaista lasia eikä muuta
epäjärjestystä, ja kuitenkin väkijoukko joi juomistaan ja söi
syömistään, ja jokainen sai mitä halusi. Kaikki tungeskelevat meluajat
ja kirkujat eivät tosin halunneet syömistä ja juomista, tahtoivatpahan
vain katsella miten toiset sen suorittivat ja myöskin olla näkemässä
mitä tapahtui. Mutta se joka lähemmin tarkasteli, miten vilisevän
väkijoukon palveleminen saattoi tapahtua niin näppärästi ja hyvässä
järjestyksessä, huomasi pian pienen, hintelän poikasen. Hän kääntelihe
kuin kärppä väkijoukon välitse, teki kaikille palveluksiaan, oli
kaikkialla ja aina missä tarvittiin. Kolme maljaa oli lakkaamatta
käynnissä, sillä viiniä ei juotu täysistä pulloista, kukin tahtoi
ainoastaan lasillisen, ja kohta kun tyhjä malja palasi, huuhtoi
poikanen sen salamannopeudella maassa olevassa kattilassa ja antoi
täytettynä takaisin.
Siten kului tunti toisensa jälkeen lakkaamattomassa ahdingossa ja
tungoksessa keskellä kirkunaa ja huutoa, syömistä ja tarjoilemista, ja
yhä väentungos näytti vain kasvavan. Suuria ihmisjoukkoja nousi
kukkulalle, ylös Pyhän-Paavalin-kirkkoa kohti, mutta monet
korkeammallekin. Näkyi kokonaisia jonoja, jotka kaikilta suunnilta
kirkon kohdalla kokoontuivat yhteen ja nousivat edelleen. Ainoastaan
vähitellen pöydän ympärillä oleva joukko harveni, mutta vieläkin oli
poikasella täysi työ, ja sanatonna hän yhäti puikkelehti väkijoukon
välitse.
Yhtäkkiä joku tarttui takaa hänen käsivarteensa, ja hän kääntyi
nopeasti. "Tule, Peppino", huudahti hänelle muuan poika, jonka toiset
jo samalla olivat lykänneet syrjään; "tulin noutamaan sinua, tuolla
ylhäällä on paljon väkeä, minä olen jo nähnyt kaiken".
Peppino oli jo pyörähtänyt toisaanne. "Näethän etten ehdi", huudahti
hän jälkeensä ja syöksyi eteenpäin. Silmänräpäyksen poikanen seisoi
paikoillaan, tuijottaen toista hämmästynein katsein. Sitten hän puski
päällään ja kyynärpäillään joka taholle, kunnes pääsi joukon läpi ja
näki Peppinon, joka seisoi huuhtelukattilan ääressä. Silloin hän
tarttui lujasti toisen käsivarteen eikä päästänyt häntä irti.
"Älähän nyt ole tyhmä, Peppino, vaan kuule mitä sinulle sanon. Olin jo
ylhäällä, koko kirkon lattia on myrttien peitossa, ja siellä on jo
laulettu, tosin se vain oli harjoitusta, mutta saatanpa sinulle sanoa,
että olisit kernaasti kuullut sitä." Näin poika puhui Peppinolle ja
piti häntä lujasti kiinni käsivarresta, niin lujasti, että Peppino
kaikista ponnistuksistaan huolimatta ei päässyt irti. Hän oli näet
hintelä poikanen, kun toinen sitävastoin oli tanakka, tukeva mies,
huolimatta siitä, että he molemmat näinä päivinä samoihin aikoihin
olivat sivuuttaneet kymmenennen ikävuotensa.
Pojan viimeiset sanat olivat varmaankin tehneet Peppinoon erikoisen
vaikutuksen; hän ei enää koettanutkaan päästä irti toveristaan, vaan
sanoi hieman surullisesti: "Mene nyt vaan. Neo, ethän tarvitse minua,
enkä minä voi missään tapauksessa tulla mukaan, näethän etten mitenkään
jouda." "Sinäkö et joutaisi?" ivaili Neo, "lähdet vaan livistämään,
niin joudat aivan hyvin". "Vai niin", huusi Peppino suuttuneena, "kukas
sitten tekisi kaikki minun tehtäväni?" "Sen äitisi voi tehdä, tuossahan
tuo seisoo, eikä hänen aina tarvitse teettää sinulla mitä itse voi
tehdä." Silloin Peppinon silmät välähtivät. "Tiedätkö, Neo", huusi hän
vihasta hehkuen, "sinä olet hylkiö, se sinä olet!" Samalla hän käänsi
kiusaajalleen selkänsä ja livahti nopeasti tungoksen läpi pöydän
toiseen päähän, siellä näet seisoi joku, joka kohotti kahta sormeaan
yhä korkeammalle ja korkeammalle, kunnes Peppinokin merkinannolla
vastasi. Kaksi sormea pystyssä merkitsivät samaa kuin: "tahdon
majalepalasen"; siten tapahtui sekä tilausten tekeminen että niihin
vastaaminen. Milloin sormi, kaksi tahi kolme kohotettiin pystyyn, voi
Peppino siitä, suurimmassakin hälinässä, nähdä selvästi, mitä
haluttiin, ja kohottamalla hieman etusormeaan hän antoi vastaukseksi:
"minä tulen". Sillä kertaa vastaus oli viipynyt tavallista kauemmin.
Äiti oli varmaankin huomannut sen, hän katsahti kerran, pari
ympärilleen, mutta tuli pian aivan levolliseksi eikä sanonut sanaakaan.
Hän saattoi nyt olla huoleti, Peppinoon hän luotti yhtä varmasti kuin
omiin silmiinsä. Tuossahan hän jo seisoikin, ja kaikki meni taas
entistä menoaan.
Ohikulkevien parvet taajenivat taajenemistaan, ja tavantakaa kuului
joukosta huudahdus: "Tule mukaan, Peppino, tule vaan sinäkin!" Muuan
hyvä ystävä tuli jälleen lähelle ja huusi: "Mitä siinä töllötät ja
odotat, Peppino. Tule vaan mukaan, suuri valaistu ilmapallo lasketaan
lentoon." Peppino kääntyi taakseen. Hänen sydämensä oli tullut hieman
raskaaksi. Ilmapallo ei houkutellut häntä juhlapaikalle eikä myöskään
poikaparvi, joka aikoi pitää hauskaa siellä, mutta Peppinon kauneimmat
muistot liittyivät tähän päivään, ja hän ajatteli sydämessään:
"Olisivatpa ajat kuin ennen!"
Tänään vietettiin madonnanjuhlaa ylhäällä pienessä kapusiinikirkossa,
Pian oli juhlan alkamishetki. Siellä hän edellisinä vuosina oli
toivehikkaana seisonut oven edessä odotellen äitiä, sillä silloin
äitikin saattoi kulkea muitten mukana. Hänen ei tarvinnut täällä
työskennellä, pöydän ääressä seisoi isä leikaten ja jakaen majalea,
sillä liike oli ollut olemassa niin pitkälle kuin Peppinon muisti
kantoi. Mutta äidin ei tarvinnut olla mukana ja hän meni kernaasti
juhlina kirkkoon. Päähänsä hän oli levittänyt lumivalkoisen huivin, ja
kauniina kimalsivat otsalla sysimustat palmikot. Hänen silmänsä
säteilivät, punaisina hohtivat korallit korvissa ja kaulassa,
loistavana välkehti punainen liivi ja keltainen silkki. Kaikki se oli
siis niin omituisen kaunista, ja silloin äiti tarttui hänen käteensä,
ja he nousivat muun joukon mukana ylhäälle, ja hän oli ylen ylpeä
saadessaan näin astua kauniin äitinsä rinnalla. Korkealla, siellä missä
tie suurten vanhain kivitammien alitse vie vasempaan, oli jo suloisen
vilpoisaa, ja sitten käännyttiin avaralle aukeamalle, jonka keskellä
seisoo ikivanha, iätivihreä tammi ja jonne sininen järvi kimaltelee.
Siellä oli jo myöskin luostari, ja he astuivat kirkkoon. -- Mutta sehän
oli jo kaikki ollutta ja mennyttä, eikä Peppinon kannattanut enää
ajatella sitä, sillä kirkossa vasta tuli kaikkein kaunein:
kapusiinimunkkien ylhäältä kajahtava, urkujen säestämä laulu. He
osasivat laulaa niin kauniisti, eikä hän enää saanut kuulla sitä!
Isä oli kuollut kaksi vuotta sitten, ja kun Peppino siitä lähtien
juhlapäivinä oli sanonut: "Äiti, emmekö mekin lähde mukaan?" niin äiti
oli vastannut: "Näetkös, isä ei enää seiso siellä, nyt minun täytyy
mennä sijalle." Eikä hän ollut sen koommin nähnyt äidillänsä koralleja
eikä punaista liiviä, ja päässä hänellä oli musta huivi eikä enää
koskaan valkoista.
Ihmiset olivat vähitellen hajaantuneet. Yhtäkaikki melkoinen väkijoukko
seisoskeli pöydän ympärillä, ja Peppino juoksi raskaista ajatuksistaan
huolimatta reippaana edestakaisin, sillä hänen jalkansa olivat vieläkin
keveät. Yht'äkkiä äiti viittasi Peppinon luoksensa ja sanoi nopeasti:
"Tule, Peppino, pitäähän sinunkin nähdä vähän juhlaa!" Samalla hän oli
jo tarttunut pöydän toiseen päähän, ja Peppinon tuli tarttua toiseen.
Tuokiossa oli pöytä pulloineen kaikkineen kadonnut avoimesta ovesta
sisään, ja pikku pöytä seurasi mukana. Ovi lukittiin, avain pistettiin
kukkaroon, ja sitten Bertolinin leski tarttui Peppinonsa käteen ja
nousi hänen kanssaan vuorelle.
Peppino oli kuin unessa. Eihän saattanut olla mahdollista, että hän
jälleen oli äitinsä kanssa menossa madonnanjuhiaan, juuri samana
hetkenä, jona kaikki oli hänestä mennyttä. Mutta sehän oli täyttä
totta. He olivat jo päässeet Pyhän-Paavalin-kirkon ohi ja näkivät
kaukaa kivitammien latvat. Nyt he kulkivat ylhäällä vanhojen puiden
alla, ja tuolla jo näkyi luostari. Kirkonovi oli auki, rouva Bertolini
meni Peppinon keralla sisään. Heidän astuttuaan ainoastaan muutaman
askelen polvistui hän pimeään nurkkaan ja veti Peppinon viereensä
polvilleen. Poikanen hämmästyi ikäänkuin olisi nähnyt ihmeen. Ollessaan
polvillaan hän näki edessään, aivan kuin ennenkin, suuren joukon
vaimoja ja tyttöjä valkoisissa huiveissa ja punaisissa liiveissä.
Lattiaa peittävistä myrteistä levisi ryydintuoksu, koko kirkko oli
täynnä pyhää savua. Sitten kapusiinimunkit alkoivat laulaa. Se teki
Peppinoon niin syvän vaikutuksen, että hän unohti kaikki raskaat
ajatukset ja oli niin onnellinen kuin ihminen suinkin saattaa. Miten
kauniisti kapusiinimunkit lauloivatkin ja miten hiljaisilta ja
rauhallisilta kaikki polvillaan olevat ihmiset näyttivät. Peppinon
valtasi syvä hartaus, ja hän rukoili hiljaisuudessa isämeitänsä. Laulun
viime säkeiden kajahtaessa Bertolinin leski nousi hiljaa ja kuiskasi
pojalleen: "Tule nopeasti, nyt seuraa siunaus, meidän on lähdettävä."
Peppino olisi kernaasti vielä viipynyt, mutta ei auttanut, hän tiesi,
että näin täytyi tapahtua. Hyvin hiljaa ja huomiota herättämättä äiti
hiipi ovesta poikanen mukanaan, ja sitten he kulkivat nopeasti pitkin
tammitietä ja kukkulaa alas, ikäänkuin olisivat rientäneet pakoon. Näin
ei asianlaita kuitenkaan ollut ennen, näin ei äiti ennen tehnyt
astuessaan pystypäisenä ja koristettuna kirkkoon. Ja Peppinoa harmitti
suuresti, että hän oli kyyristynyt pimeään nurkkaan, ikäänkuin olisi
siellä ollut väärässä paikassa. Koko matkan aina Pyhän-Paavalin-
kirkolle asti ahdistivat häntä samat ajatukset hänen kykenemättään
niitä millään tavalla ilmaisemaan, mutta vihdoin hän keksi keinon.
"Äiti", sanoi hän, "kun tulen niin suureksi, että voin tehdä kaikki
mitä isä teki, tulet varmaan kuten ennenkin juhlaan muitten mukana ja
jäät sinne siunauksenkin ajaksi, ja sitten kirkon edustalla jäät muuhun
väkijoukkoon ja tulet hitaasti ja iloisena kaikkien keralla?"
"Niin, sitten kyllä, Peppino", sanoi Bertolinin leski lyhyesti. "Mutta
äiti", alkoi poika jälleen, "sitten tulet koralleissa ja punaisessa
liivissä ja valkoisessa huivissa?" Rouva hymyili. "Niin, juhlassa on
juhlittava, mutta Peppino, silloin minä olen iäkäs ja vanhan Cinocan
näköinen." Se oli Peppinolle kauhistava ajatus. Vanha, kyyryselkäinen
Cinoca, kädessä sauva ja kasvot täynnä syviä ryppyjä, oli pienestä
pitäen ollut hänen kauhistuksensa. Mutta miten äitikin voisi tulla
samanlaiseksi! Sehän ei ollut mahdollista! Joka tapauksessa hän tahtoi
tulla mahdollisimman pian mieheksi, hän teki itselleen salaisen
lupauksen, että äiti saa jälleen juhlia kuten ennenkin.