Aurinko paistoi lempeästi koko Albanon halki kulkevalle pitkälle,
kivetylle kadulle, joka alkaa vanhasta ajoportista ja päättyy sinne,
missä jalkakäytävä loppuu ja vasemmalla vielä kohoaa yksi ainoa suuri
talo. Tästä "Hotel Roma" nimisestä rakennuksesta aukenee avara näköala
yli päivänpaisteisen Campagnan, yli kaikkien raunioiden ja
muistomerkkien, tumman tammiston ja vihertävien vainioiden.
Tyytyväisenä saattaa todellakin pieneltä parvekkeelta ihailla kaikkea
sitä. Juuri ikään vierivät vanhalta portilta avoimet vaunut. Niissä
istui kaksi naista, jotka varmaankin suurella mielenkiinnolla
seurasivat kaikkia nähtävyyksiä. Joskus he kumpikin epähuomiosta
sattuivat katsomaan eri tahoille, jolloin he tehdessään äkillisiä
käänteitä jokseenkin tuntuvasti tyrkkäsivät toisiaan. Mutta nyt he
molemmat yht'äkkiä kiinnittivät katseensa samaan paikkaan. Erään
jyrkästi vasempaan nousevan syrjäkadun kulmassa seisoi väkijoukko niin
taajasti yhteensulloutuneena, että saattoi eroittaa ainoastaan
liikkuvat päät, mutta ei ollenkaan mihin hartioihin ja käsivarsiin
mikin kuului. Jännittyneinä naiset katselivat ihmistungosta. Heidän
lähetessään sekava melu kohosi ja paisui siinä määrin, että he
hämmästyneinä katselivat ympärilleen, ja nuorempi, jolla nähtävästi oli
vilkas mielikuvitus, kauhistuneena huudahti toverilleen: "Siellä
tapahtuu varmaankin vallankumous, ja me sekaannumme siihen." "Mikä se
on?" kysyi nyt vanhempi ajajalta, vaunujen tultua niin lähelle, että
melulta tuskin enää kuuli sanaakaan. Mutta ajaja oli varmaankin
ymmärtänyt kysymyksen; hän näet pysähdytti hevosen keskellä pahinta
tungosta, ja sanoi mitä suurimmalla levollisuudella: "Majale."
"Herran nimessä", huudahti nuorempi nainen ja kavahti pystyyn, "antakaa
mennä, ajuri, antakaa mennä. Majale merkitsee villisikaa, villisika on
päässyt irti ja varmaankin hyökkää vaunuihimme. Antakaa toki mennä,
ajuri; onko mies menettänyt järkensä?"
Ajaja istui pukilla kaikessa rauhassa ja katseli tyytyväisenä
tyrkkivää, sulloutuvaa, huutavaa ihmisjoukkoa. Pelkoa se ei ainakaan
näyttänyt hänessä herättävän, ja kun nuori nainen kauhistuksissaan oli
huutanut hänelle kaikki käskynsä saksaksi, muistamatta ettei toinen
ollenkaan ymmärtänyt sitä, niin ei ajurilla todellakaan ollut mitään
syytä olla levoton. Siksipä hän tyytyväisenä yhä istua nökötti
katsellen väentungosta.
"Sano hänelle sitten italiaksi, että hän pelastaisi itsensä ja meidät,
tuo mieletön mies", huusi tyttö nyt mitä suurimmalla kiivaudella
vierustoverilleen, Mutta samassa hetkessä pieni, ruskeasilmäinen poika
hyppäsi verrattomalla ketteryydellä vaunun astuimelle ja tarjosi
päätään nyökäyttäen nuorelle neidille palasen ihmeellistä ainetta
pitäen sitä veitsensä leveällä lappeella ja toistaen hyvin
kohteliaasti: "Tahtovatko neidit majalea?"
"Oletko koskaan kuullut moista?" sanoi silloin tyttö peräti
hämmästyneenä toverilleen. "Tämäkö siis olisi majalea? Mitä ihmettä!"
Hänen toverinsa oli sillä aikaa hieman lähemmin tarkastellut
veitsenlappeella olevaa vihreänkeltaista palasta, jossa oli varsin
väkevä laakerin, piparmintun, neilikkojen ja muiden voimakkaiden
höysteiden tuoksu, ja sanoi sitten: "Luulen tässä olevan palasen
kauheasti höystettyä villisikaa. Mutta enemmän kuin ihmeellinen
ruokalaji miellyttää minua näppärä poika. Katsoppa vaan tuota pientä,
päivettynyttä miestä."
Poikanen ojensi silloin veitsensä naisille, kasvoissaan mitä
ystävällisin ilme, ja kun kumpikaan heistä ei tarttunut siihen, sanoi
hän rohkaisten: "Maistakaa vaan, jos miellyttää, maistakaa vaan, ei
tarvitse maksaa."
Naiset eivät tosin maksun pelosta jättäneet koskettamatta tarjottua
tavaraa, pikemmin heitä pelotti outo, omituiselta näyttävä aine --
mutta poika ei taipunut, vaan sanoillaan, käsillään ja silmillään
uudisti tarjouksensa, kunnes kumpikin nainen otti majalepalasensa
veitsen lappeelta ja pisti suuhunsa. Silloin hän oli tyytyväinen, ja
odottamatta kunnon kiitostakaan hyppäsi vaunun astimelta kadoten väen
vilinään. Ajuri oletti varmaankin, että pysähdyksen tarkoitus oli
saavutettu; paukahuttaen ankarasti piiskaansa hän läksi ajamaan ja
suuntasi vinhaa vauhtia matkan Hotel Romaa kohti.
Hotellin tanakka omistaja astui juhlallisena vastaan avoimesta
hallistaan auttamaan vaunuista odotettuja vieraita, he olivat näet
arvoisalta herra Vittorio Paganilta tilanneet itselleen kuukaudeksi
huoneen. Tehdessään suurella arvokkuudella neideille palveluksiaan
huomautti hän moittivasti ajurille: "Nain myöhään asemalta, ei kaiketi
ole tapahtunut mitään erikoista?" "Ei mitään, herra", vastasi mies,
"pysähdyimme vain majalepäivän vuoksi hieman Pyhän Paavalin trattorian
kohdalla", Sillävälin naiset olivat astuneet halliin ja nousivat herra
Paganin ja kantajan seuratessa portaita molempiin heitä varten
varattuihin huoneisiin. Huoneet olivat Campagnan puolella, ovi oli
välillä, ja kummallakin oli pieni parvekkeensa, josta aukeni avara
näköala yli Campagnan aina sinne asti, missä vihreä meri häämöitti.
Naiset menivät kumpikin huoneeseensa ja mieltyivät niihin. Seisoessaan
ylhäällä ja katsellessaan ympäristöä näytti nuori tyttö reippaalta ja
kukoistavalta sekä varsin seikkailuhaluiselta. Vaaleaverinen Helmina
von Trolley oli tilanomistajan tytär Mecklenburgista. Jo monta vuotta
hän oli koettanut taivuttaa vanhempiansa tekemään matkan Italiaan,
mutta äidistä se oli liian pitkä ja isästä liian kuuma, ja niinpä
Helmina pyysi turhaan, kunnes kodin luotettu ystävätär, neiti Klara
Hellweg, ilmoitti tekevänsä Italianmatkan ja tahtovansa ottaa Helminan
ystävälliseen suojaansa. Niinpä ystävättäret olivat lähteneet matkalle,
joka tähän asti oli sujunut oikein hyvin. Helmina tuli nyt toisen
huoneen parvekkeelle, jossa Klara seisoi katsellen seutua.
"Oletko kuullut mokomaa, kun trattoriaa, joka itse asiassa on sama kuin
ravintola, nimitetään Pyhäksi Paavaliksi?" kysyi Helmina. Klara ei
voinut myöskään antaa asiaan mitään selvitystä, ravintolan nimi oli
hämmästyttänyt häntäkin. Hän odotti, että päivällisen jälkeen
mentäisiin uudelleen lähemmin katsomaan paikkaa ja ihmisvilinää. Olihan
kohtelias, miellyttävä poikanen todisteena, että siellä oli oikeita
ihmisiä, vaikkakin melu oli kova. Eikähän siellä ollut pelättävänä
mitään vallankumousta eikä eläviä villisikoja, sen kai Helminakin oli
huomannut. -- Niin, huomannut hän olikin sen, ja ehdotus miellytti
häntä. Naisten vielä tarkemmin tuumiskellessa miten viettäisivät
päivänsä kutsui kello heidät päivälliselle, jota syödessään he
suunnittelivat loppuun ohjelmansa Albanossa-olonsa ensi päivälle.