köyhässä elämässä -- ettei hän rakastanut ketään ja ettei kukaan
rakastanut häntä. On siis totta, että olemassaolon viimeinen sana on
se, jonka kohtalo kuiskaa sydämemme salaisimpaan sopukkaan? On siis
totta, että on yhtä todellista, yhtä kokenutta, yhtä yksityiskohtaista
sisäistä elämää kuin ulkonaista? On siis totta, että voi elää samassa
paikassa, että voi rakastaa, että voi vihata, vaikkei ole ketään
poistyönnettävänä tai ketään odotettavana? On siis totta, että sielu
riittää kaikkeen, että eräällä tasolla se aina on ratkaisevana? On siis
totta, että ympäristö on surullinen tai hedelmätön vain niille, joiden
tietoisuus vielä uinuu?
Kaikki, mitä etsimme pitkin teitä, rakkautta, onnea, kauneutta,
seikkailuja, eivätkö kaikki tavanneet toinen toisiaan Emilyn sydämessä?
Ei mikään päivä tuonut hänelle yhtäkään näistä iloista, yhtäkään näistä
sielunliikkeistä, yhtäkään näistä hymyilyistä, jotka silmä voi nähdä,
joihin käsi voi koskettaa, ja kuitenkin oli hänellä täydellinen
kohtalo, ei mikään nukkunut hänessä, hänen sydämessään oli aina
kirkkautta, hiljaista iloa, luottamusta, tiedonjanoa, haltioitumista ja
toivoa.
Hän oli onnellinen, sitä ei saata epäillä. Avaamalla meille sielunsa
hän voi osoittaa meille saman katoamattoman sadon kuin parhaimmat
ihmiset, jotka ovat kokeneet mitä vaihtelevinta, pisintä, eloisinta ja
täydellisintä onnea. Jos ei hänellä ollut mitään, mitä on rakkaudessa,
murheessa, tuskassa, intohimossa, ilossa oli hänellä kaikki muu, mikä
jää jäljelle inhimillisistä sielunliikkeistä, sittenkun niitä ei enää
ole. Kuka todella on omistanut jotakin, sokeako, joka asuu satumaisessa
palatsissa, vai se, joka vain kerran on ollut sellaisessa palatsissa,
mutta kulkenut siellä avoimin silmin?
"Elää, ei elää." Älkäämme antako sanojen viedä itseämme harhaan. On
täysin mahdollista elää ajattelematta, mutta mahdotonta on ajatella
elämättä. Tapauksen onnellinen tai onneton ydin on siinä ajatuksessa,
jonka siitä saa: voimakkaille siinä ajatuksessa, jonka itse siitä
saavat, heikoille siinä ajatuksessa, jonka muut siitä saavat. On
mahdollista, että tuhansia fyysillisiä tapauksia tulee vastaasi
kulkiessasi kohti kuolemaa ja ettei mikään niistä tapaa sinussa sitä
voimaa, jota se tarvitsisi muuttuakseen siveelliseksi tapaukseksi.
Vasta silloin ihmisen tulee sanoa itselleen: "Minä en ehkä olekaan
elänyt."
104.
Niin onkin oikeata väittää, että sankarittaremme sisäistä onnea, kuten
jokaisen olennon, edustaa hänen siveysoppinsa ja maailmankatsomuksensa.
Siinä on tapahtumien metsässä se pälvi, joka olisi aina mitattava
elämän lopussa, jotta voitaisiin arvioida onnen laajuus. Ja kuka voisi
enää vuodattaa pettymysten, huolien ja jokapäiväisten surujen pikku
kyyneleitä, jotka aina ovat tuskallisia, koska ne, sen sijaan että
virkistäisivät, tekevät katseen katkeraksi, kuka voisi vuodattaa niitä
sellaisissa ymmärtämyksen ja rauhan korkeuksissa, joihin Emily Brontë
kohottautui?
Silloin ymmärtää, ettei hän itke kuten useimmat naiset, jotka koko
elämänsä harhailevat pienistä särkyneistä iloista pieniin särkyneisiin
iloihin. Särkynyt ilo masentaa vain silloin, kun kantaa sitä kuin
puidenkokooja, joka ei milloinkaan laske risukimppuansa maahan. Mutta
kuivia risuja ei ole kannettava kauaa hartioilla, ne on sytytettävä ja
muutettava loistaviksi liekeiksi. Kun näkee ne liekit, jotka leimuavat
Emilyn sielusta, ei ajattele enempää kuin hän itse kuivien risujen
surullisuutta. Ei ole mitään näköpiiritöntä onnettomuutta, ei ole
mitään parantumatonta surua sille, joka kärsiessään ja murehtiessaan
kuin muut oppii surun syvyydessä ja onnettomuuden syvyydessä seuraamaan
luonnon suurta liikettä, joka on ainoa todellinen liike. "Viisas ei voi
milloinkaan ehdottomasti sanoa, että hän kärsii, koska hän näkee koko
elämänsä", kirjoitti muuan ihailtava nainen, joka oli kärsinyt; "hän
arvostelee sitä etäisyydestä, ja jos hän kärsii tänään, niin tapahtuu
näin siksi, että hän on suunnannut ajatuksensa sielunsa epävalmiiseen
osaan". Emily esittää nähtäväksemme rakkauden, hyvyyden ja
vilpittömyyden ohella myös vihan, pahuuden ja sitkeimmän kostonhimon ja
kavalimman petollisuuden eikä tunne edes tarvetta antaa anteeksi, sillä
anteeksiantaminen on vain puolittain ymmärtämistä. Hän tarkastelee, hän
hyväksyy ja hän rakastaa. Hän hyväksyy ja rakastaa hyvää niinkuin
pahaakin, sillä pahuus on loppujen lopuksi erehtyvää hyvyyttä. Hän
opettaa meille -- ei moralistin mielivaltaisin kaavoin, vaan tavalla,
jonka vuodet ja ihmiset meille opettavat, ne totuudet, jotka pystymme
vastaan ottamaan -- pahuuden lopullista häviötä elämässä, kaiken
hiljenemistä luonnossa ja kuolemassa, "joka on vain elämän voitto
eräistä sen erikoisista muodoista". Hän osoittaa meille taitavimman,
voimasta ja nerokkuudesta rikkaimman valheen hyödyttömyyden heikoimman
ja tietämättömimmän totuuden rinnalla, osoittaa vihan pettymykset,
joka tietämättään kylvää onnea ja rakkautta tulevaisuuteen, jonka
luuli hävittävänsä. Hän on ehkä ensimmäinen, joka puhuu meille
perinnöllisyyden suuresta laista opettaakseen meille suvaitsevaisuutta,
ja kun hän työnsä päätyttyä menee kylän kirkkomaalle, sankareittensa
ikuisille asunnoille, on ruoho yhtä vihreää pyövelien kuin marttyyrien
haudoilla, ja hän ihmettelee, että joku voi kuvitella, että ilkeä uni
tulee häiritsemään niiden lepoa, jotka niin uinuvat välinpitämättömän
ja rauhallisen maan povessa.
105.
Tiedän hyvin, että tässä on kysymyksessä nerokas olento, mutta
sellaiset olennot osoittavat meille vain ilmeisemmin sen, mitä voi
tapahtua, mitä tapahtuu kaikissa olennoissa, muuten se ei ole enää
nerokkuutta, vaan eriskummaista tai hulluutta. Mitä kauemmaksi menee,
sitä selvemmin näkee, että nerokkuutta tuskin on eriskummaisessa ja
että todellinen ylemmyys muodostuu aineksista, joita kaikki päivät
tarjoavat kaikille ihmisille. Tässä ei ole muuten kysymys
kirjallisuudesta. Emilyä ei lohduta kirjallisuus, vaan hänen sisäinen
elämänsä, sillä on paljonkin hyvin loistavaa kirjallisuutta, josta ei
tapaa vähäisintäkään siveellistä toimintaa. Jos Emily olisi ollut
vaiti, jos hän ei milloinkaan olisi tarttunut kynään, olisi hänessä
kuitenkin ollut sama tarmo, sama elinvoima, sama ylitulviva rakkaus,
sama sisäinen hymy koko hänen olennossaan, joka näyttää tietävän minne
menee, sama laajentunut varmuus hänen sielussaan, joka huipuilla on
osannut tehdä rauhan tämän maailman suuren epävarmuuden ja suuren
kurjuuden kanssa. Me emme olisi siitä tietäneet, siinä kaikki.
Tämä vaatimaton elämä opettaa meille monta seikkaa. Ei tosin niin, että
hänet olisi pantava esimerkiksi niille, jotka ovat taipuvaisia
alistumiseen: he voisivat siitä erehtyä. Se näyttää kokonaan kuluvan
odotuksessa, eikä kaikilla ole oikeutta odottaa. Emily kuoli neitsyenä
kahdenkymmenen yhdeksän vuoden iässä, ja väärin on kuolla neitsyenä.
Eikö jokaisen olennon ensimmäinen velvollisuus ole tarjota kohtalolleen
kaikki, mitä ihmiskohtalolle voi tarjota? Epävalmis työ on parempi kuin
epävalmis elämä. Hyvä on olla välittämättä tyhjistä tai hyödyttömistä
nautinnoista, mutta ei ole viisasta karkoittaa luotaan miltei
vapaaehtoisesti todellisen onnen parhaita mahdollisuuksia. Onnetonta
sielua ei ole kielletty pitämästä yllä jaloa surua. Jos ihmisellä on jo
jossakin määrin avara katse elämänsä murheeseen, niin hän jo siten
harjoittaa pimeydessä siipiä, jotka jonakin päivänä auttavat häntä
kohoutumaan yli kaiken tämän surun.
Ehkä puuttuu Emilyn elämästä ponnistus. Hänellä oli kaikki rohkeus,
kaikki intohimot, kaikki riippumattomuus sielussaan; mutta elämässään
kaikki arkuus, kaikki hiljaisuus, kaikki toimettomuus, kaikki rajoitus,
kaikki eristyminen ja kaikki ennakkoluulot, joita hän ajatuksessaan
halveksi. Tämä on liiankin usein liian mietiskelevien sielujen tarina.
Hyvin vaikeaa on arvostella jotakin elämää itsessään, ja mitä
varsinkin Emily Brontëen tulee, olisi paljonkin sanottava siitä
itsensäuhrauksesta, jolla hän menetti nuoruutensa parhaat vuodet
arvottoman, mutta onnettoman veljen hyväksi. Tässä voi siis puhua vain
aivan ylimalkaisesti, mutta mikä pitkä, mikä kapea tie johtaakaan
miltei kaikissa olennoissa heidän sielustaan heidän elämäänsä! Meidän
rohkeutemme, oikeamielisyytemme, uskollisuutemme ja rakkautemme
aatteiden laita on kuten tammenterhojen metsässä: tuhannet ja kymmenet
tuhannet katoavat ja mätänevät sammalessa, ennenkuin ainoakaan puu
tekee vesaa. "Hänellä oli", sanoi puhuessaan eräästä naisesta se
nainen, jolta äsken lainasin muutamia sanoja, "hänellä oli kaunis
sielu, kaunis äly, tunteellinen sydän, mutta kaikki tämä pääsi elämään
vasta kuljettuaan hyvin ahtaan luonteen läpi. Huomaan melkein aina
saman selvänäköisyyden puutteen, ja varsinkin saman itsensätutkistelun
puutteen. Kun joku olento haluaa meille näyttää elämänsä, alkaa hän
sanomalla meille katsomis-, käsittämis- ja tuntemistapansa; silloin
näkee jalon sielunlaadun; sittenkun vähitellen hänen kanssaan tunkee
hänen olemukseensa, luettelee hän meille tekojaan, surujaan ja ilojaan,
ja kaikessa tässä ei ole enää sielun jälkeäkään, joka hetken aikaa
kuulsi hänen periaatteittensa ja ajatuksiensa läpi. Heti kun toiminta
alkaa, ryhtyvät aistit asiaan, ja luonne tulee näkyville; sielu, s.o.
olennon korkein osa, näyttää meistä tuhoutuneelta; se on kuin
prinsessa, joka mieluummin elää äärimmäisessä kurjuudessa kuin kovettaa
kätensä tavallisessa työssä."
106.
Valitettavasti ei mitään ole tehty, niin kauan kuin ei ole oppinut
kovettamaan käsiään, niin kauan kuin ei ole oppinut muovailemaan
ajatustensa kultaa ja hopeaa avaimeksi, joka ei aukaise enää vain
unelmiemme norsunluuporttia, vaan juuri kotimme portin, maljaksi, joka
ei sisällä vain unelmiemme ihmeellistä vettä, mutta ei myös laske
hukkaan sitä todellista vettä, joka valuu katollemme, vaakalaudaksi,
joka ei tyydy epämääräisesti punnitsemaan, mitä tulevaisuudessa tulemme
tekemään, vaan joka täsmällisesti ilmoittaa meille sen painon, mitä
tänään olemme tehneet. Korkein ihanne on vain tilapäinen ihanne, niin
kauan kuin se ei läheisesti tunkeudu kaikkiin jäseniimme, niin kauan
kuin se ei ole löytänyt tietä siirtyä niin sanoaksemme sormiemme päihin
asti. On olentoja, joissa itsetarkastelu hyödyttää vain heidän
järkeään. On toisia, joissa tämä sama itsetarkastelu lisää aina jonkun
seikan heidän luonteeseensa. Muutamat ovat selvänäköisiä, niin kauan
kuin heistä itsestään ei ole kysymys, niin kauan kuin ei ole kysymys
toiminnasta; toisten silmät taas kirkastuvat, kun on mentävä
todellisuuteen, kun on toimittava. Voisi sanoa, että on olemassa
älyllinen tietoisuus, joka ikuisesti istuu tai ikuisesti makaa
liikkumattomalla valtaistuimella ja joka uskottomien tai hitaiden
lähettiläiden välityksellä on yhteydessä tahdon kanssa, ja siveellinen
tietoisuus, joka aina on seisoallaan, aina valmiina marssimaan. On
totta, että jälkimmäinen lienee riippuvainen edellisestä, ehkei olekaan
muuta kuin edellinen, joka pitkästä lepäämisestä väsyneenä ja tässä
levossa opittuaan kaikki, mitä voi oppia, päättää viimein nousta
seisoalleen, laskeutua liikkumattomilta portailta, astua elämään.
Kaikki on hyvin, kunhan se vain ei viivästy siksi, että jalat
kieltäytyvät kantamasta.
Kuka voi meille sanoa, eikö ole parempi toisinaan toimia vastoin
ajatustaan kuin olla milloinkaan uskaltamatta toimia ajatustensa
mukaan? Toimiva erehdys on harvoin korjaamaton; olosuhteet ja ihmiset
pitävät huolta sen ohjaamisesta pian oikealle tolalle, mutta mitä nämä
voivat toimettomalle erehdykselle, joka välttää kaikkea kosketusta
todellisuuden kanssa? Tämä kaikki ei muuten merkitse sitä, että meidän
on supistettava siveellistä tietoisuuttamme ja pelättävä sitä liiaksi
ravitsevamme siveellistä tietoisuutta odottaessamme. Meidän ei tarvitse
pelätä, että meillä olisi liian ihailtava ihanne voidakseen soveltua
elämään. Tarvitaan oikea hyvän tahdon tulva panemaan liikkeelle
pieninkin oikeuden tai rakkauden työ. Meidän ajatuksiemme täytyy olla
kymmenen kertaa ylempänä käyttäytymistämme, jotta tämä olisi edes
yksinkertaisen kunniallinen. Täytyy tahtoa suunnattoman paljon hyvää
voidakseen välttää vähäisen pahaa. Ei mikään voima tässä maailmassa
kulu niin suunnattomasti kuin aate, jonka on astuttava jokapäiväiseen
elämään. Sentähden on oltava sankarillinen ajatuksissa, jotta olisi
edes hyväksyttävä tai vahingoton teoissaan.
107.
Meidän on viimeinen kerta lähestyttävä hämäriä kohtaloita. Ne opettavat
meille, että suurissa aineellisissakaan onnettomuuksissa ei mikään ole
auttamatonta ja että kohtalosta valittaminen on miltei aina sielunsa
köyhyyden valittamista.
Rooman historiassa kerrotaan, että gallialainen senaattori Julius
Sabinus, joka oli noussut kapinaan keisari Vespasianusta vastaan,
joutui tappiolle. Hänen olisi ollut helppo paeta germaanien luo, mutta
koska hän ei voinut mukanaan kuljettaa nuorta vaimoansa Eponinaa, ei
hänellä ollut sydäntä häntä jättää. Näyttää siltä, kuin hädän ja
onnettomuuden päivinä lopulta havaitsisi elämän ainoan ja todellisen
arvon. Sabinus ei siis luopunut elämästä. Hänellä oli maatalo, jonka
alla oli pitkä maanalainen käytävä; sen tiesivät vain hän itse ja pari
vapautettua orjaa. Hän käski sytyttää talon tuleen, ja huhu levisi,
että hän oli myrkyttänyt itsensä ja että liekit olivat tuhonneet hänen
ruumiinsa. Itse Eponinakin piti sitä totena, sanoo Plutarkos, jonka
kertomuksen tässä lainaan siinä muodossa, jollaiseksi Antoninuksien
historian kirjoittaja, kreivi Champagny, sen on täydentänyt. Ja kun
Martialis, vapautettu orja, kertoi Eponinalle hänen miehensä
itsemurhan, makasi hän kolme päivää ja kolme yötä kasvot maahan päin,
kieltäytyen syömästä ja juomasta. Saatuaan tietää tästä murheesta
Sabinuksen tuli sääli, ja hän toimitti Eponinalle tiedon että hän vielä
oli elossa. Vaimo pysyi edelleen surupuvussa ja itki puolisoaan
päivisin ihmisten nähden, mutta öisin hän kävi miehensä luona tämän
pakopaikassa.
Seitsemän kuukauden aikana hän laskeutui joka yö maan alle miestänsä
tapaamaan. Hän koetti saada miehensä lähtemään pakopaikasta, ajoi hänen
partansa, leikkasi hänen hiuksensa, kääri hänen päänsä siteisiin, puki
hänet valepukuun, toimitti hänet vaatekäärössä kannettuna pois ja vei
syntymäkaupunkiinsa. Mutta pian tämä olinpaikka osoittautui liian
vaaralliseksi, ja hän vei miehensä takaisin maanalaiseen käytävään.
Toisinaan Eponina asui maalla ja vietti yönsä hänen luonaan, toisinaan
palasi kaupunkiin ja näyttäytyi ystävättärilleen. Hän tuli raskaaksi,
mutta käyttämällä erästä voidetta hän sai itsensä sellaiseen asuun,
ettei kukaan nainen edes yhteisissä kylpyhuoneissa saattanut huomata
hänen raskauttaan. Kun synnyttämisen aika oli käsissä laskeutui hän
maanalaiseen käytävään, kuten naarasleijona luolaansa, ja yksin ilman
auttaja-naista antoi elämän kaksoisille. Hän ruokki niitä maidollaan ja
näki niiden kasvavan. Hän elätti miestään yhdeksän vuotta tässä
piilopaikassa ja tässä pimeydessä. Lopulta Sabinus löydettiin kuitenkin
ja vietiin Roomaan. Hän ansaitsi toden totta Vespasianuksen lempeyden.
Esittäessään keisarille molemtnat poikansa, jotka oli kasvattanut maan
alla, sanoi Eponina: "Olen synnyttänyt ne maailmaan, olen kasvattanut
ne, jotta meitä olisi useampia, jotka sinulta rukoilemme armoa."
Läsnäolijat itkivät. Keisari oli kuitenkin taipumaton, ja rohkean
galliattaren ainoana pyyntönä oli enää vain saada kuolla yhdessä
miehensä kanssa. "Olen elänyt onnellisempana hänen kanssaan
pimeydessä", huudahti hän, "kuin sinä, oi Cesar, olet milloinkaan ollut
auringon paisteessa ja keisarikuntasi loiston keskellä".
108.
Mikä sydän uskaltaisi sitä epäillä, mikä sydän epäröisi rakastaa
pimeyttä, jota sellainen rakkaus kirkasti? Epäilemättä he elivät monta
kamalaa ja kauheaa hetkeä piilopaikkansa syvyyksissä; mutta kuka ei
niistäkin, jotka pitävät arvossa vain elämän alhaisimpia nautintoja,
olisi mieluummin rakastanut sellaisella hehkulla, syvällä sellaisen
haudan pohjalla, kuin ettei olisi rakastanut muuten kuin kylmästi
auringon valossa ja lämmössä? Eponinan ihastuttava huudahdus on
kaikkien niiden, jotka ovat tunteneet rakkauden, ja niiden, joiden
sielu on ymmärtänyt keksiä mielenkiintoa, järkeä, toivoa ja
velvollisuutta elämässä. Liekki, joka elähytti häntä hänen
pimeydessään, oli sama liekki, joka elähyttää viisasta yksitoikkoisten
hetkien vieriessä. Rakkaus on sielumme itsetiedoton aurinko, mutta
tämän auringon puhtaimmat, lämpimimmät, vakavimmat säteet muistuttavat
ihmeellisellä tavalla niitä, jotka oikeuden, suuruuden, kauneuden ja
totuuden haltioima sielu pyrkii itsessään monistamaan? Eikö sitä onnea,
joka sattumalta oli Eponinan sydämessä, voida siirtää jokaiseen
hyväntahtoiseen sydämeen? Eikö sen lohduttavin rakkaus, sen
itsensäunhottaminen, surujen muuttuminen hymyilyiksi, nautintojen,
joista on kieltäytynyt, muuttuminen onneksi, jonka sydän tekee
ikuiseksi, mielenkiinto, jota tuntee jokaisen päivän kalpeintakin valoa
kohtaan sen sattuessa johonkin ihailtavaan, vajoaminen valoon ja iloon,
jota mielemme mukaan voimme laajentaa enemmän ihailemalla -- kaikki
tämä ja tuhannet yhtä suloiset, yhtä avuliaat voimat, eivätkö kaikki
nämä voi ilmetä sydämemme, sielumme ja ajatuksemme voimakkaammassa
elämässä? Oliko Eponinan rakkaus muuta kuin tahaton, odottamaton ja
ansaitsematon vilahdus tästä elämästä? Rakkaus ei ajattele aina; usein
se ei tarvitse mitään harkintaa, ei mitään itsetutkistelua voidakseen
nauttia kaikesta, mitä ajatuksessa on parasta, mutta rakkauden paras
muistuttaa kuitenkin ajatuksen parasta. Koska Eponina rakasti, ei hän
nähnyt kuin kärsimyksiensä valoisat kasvot; mutta ajatella, miettiä,
katsoa tuskaansa kauemmaksi ja toimia iloisemmin kuin kohtalon
näennäisen käskyn mukaan olisi välttämätöntä, eikö tämä ole sitä,
että vapaaehtoisesti ja varmasti tekee sen, mitä rakkaus tekee
vain tietämättään; onnellisesta sattumasta? Jokainen Eponinan
kärsimyksistä sytytti soihdun maanalaisen käytävän komeroihin, ja eikö
syrjäänvetäytymiseen tottuneessakin sielussa jokainen tuska, joka saa
sen syventymään itseensä, herätä suurta lohtua? Ja kun me jalon
Eponinan kanssa elämme vainojen aikana, eikö voisi sanoa, että
sellainen tuska on kuin pakanallinen pyöveli, joka ihailun tai armon
liikuttamana keskellä suorittamaansa kidutusta äkkiä polvistuu uhrinsa
jalkojen juureen, hellästi rohkaisee sitä, tahtoo kärsiä sen kanssa ja
viimein suudellen kysyy häneltä tietä taivaaseen?
109.
Minne kulkenemmekaan, vierii elämän virta runsasvetisenä taivaankannen
alla. Se pistäytyy vankilan muurien väliin, vaikkei aurinko siellä
valaisekaan sen laineita, samoin kuin se soluu kunnian ja onnen
palatsin juurella. Se, mikä meille on tärkeää, ei ole kaikille kuuluvan
ja aina juoksevan virran laajuus, syvyys ja voima, vaan sen maljan
puhtaus ja suuruus, jonka virtaan upotamme. Kaikki, mitä voimme imeä
elämästä, saa välttämättä tämän maljan muodon, ja malja on valettu
meidän tunteittemme ja ajatuksiemme, sanalla sanoen sisäisen kohtalomme
poven mukaan, niinkuin muinaisajan kuvanveistäjän pikari oli muovailtu
jumalattaren rinnan mukaan. Ihminen saa maljan, jonka hän on itselleen
tehnyt; hän saa miltei aina sen, jonka hän on oppinut itselleen
toivomaan. Me emme voisi valittaa kohtaloa kuin yhdessä suhteessa,
nimittäin, ettei se ole antanut meille käsitystä laajemmasta ja
täydellisemmästä maljasta ja sen haluamista. Niin, eroavaisuutta on
vain haluamisessa, mutta sen eroavaisuuden tajuamme vasta sinä hetkenä,
jolloin se alkaa hävitä. Kun tulee tietämään, että halumme voisi olla
kauniimpi, eikö se jo ole sen kaunistamista, eikö siten täytetä,
kohtalomme povea uudella henkäyksellä ja jo sitenkin laajenneta
ihanteellisen ja taipuvaisen maljamme ääriä, jonka metalli lopullisesti
jähmettyy vasta kuoleman kylmänä ja leppymättömänä hetkenä?
Sillä ei ole valittamista, joka odottaa hehkuvampaa ja auliimpaa
tunnetta. Sillä ei ole valittamista, joka odottaa vähän suuremman
onnen, vähän suuremman kauneuden, vähän suuremman oikeuden kaipuuta,
juuri näistä sanotaan, että he ovat mukana valittujen autuudessa.
Jokainen heistä on puettu iloon ja pukuun, joka sopii heidän
ruumiilleen. Hän ei voi kaivata itselleen suurempaa autuutta kuin
hänellä on, sillä juuri siinä halussa, jolla hän sitä kaipasi, hän sen
omisti, jos jalosti kadehdin niiden onnea, jotka voivat suuren virran
kirkkaimpaan kohtaan laskea loistavamman ja painavamman astian kuin
minun on, on minulla tietämättäni suuri osa kaikesta, mitä he sieltä
ammentavat, ja minun huuleni painuvat heidän huuliensa rinnalle maljan
laitaan.
110.
"Ketä vöittekaan rakastaa?" sanottiin -- ennenkuin näin poikkesimme
aineestamme syrjään -- eräälle naiselle, jonka ehkä muistat. Samaa
olisi voinut kysyä Emily Brontëlta ja monilta muilta; ja kaikkialla
maailmassa on joukoittain hyväntahtoisia sieluja, jotka laukkaavat
rakkautensa parhaat vuodet tehdessään itselleen tällaisia kysymyksiä
tunteittensa tulevaisuudesta.
Kohtalon valtakunnassa muuten useimmat valitukset, surut, turhat
odotukset, tyhjä pelko ja liialliset toivomukset tunkeilevat juuri
rakkauden kuvan ympärillä. Paljon ylpeyttä, paljon väärää runoutta ja
monia valheita on kaiken tämän pohjalla. Niiden sielujen joukossa,
jotka ovat vähimmin pyrkineet itseään ymmärtämään, tapaa yleensä
useimmat väärin arvostellut sielut. Haurain, ahtain ja mielivaltaisin
ihanne saa yleensä runsaimman ravintonsa pelosta, pettymyksistä,
vaatimuksista ja pikkumaisesta halveksimisesta. Me pelkäämme aivan
erikoisesti, että loukataan tai väärin arvostellaan hyveitä, ajatuksia,
siveellisiä ominaisuuksia tai kauneuksia, joita meillä ei vielä ole
kuin mielikuvituksessamme. Tällaisten ansioiden laita on samoinkuin
aineellisenkin omaisuuden: toivo suuntautuu itsepäisimmin niihin, joita
meillä todennäköisesti on vähimmin voimaa milloinkaan saavuttaa. Niin
on heittiö, joka aikoo parantaa itsensä, suuresti ihmeissään, ettei
sille rehellisyydelle, joka hetkeksi herää hänen sydämessään, anneta
heti erikoista tunnustusta.