samat kuin omamme? Mitä merkitsee sekään, että ne ajatukset, joita
luulemme syvimmiksi ja parhaiksi ja joihin perustamme siveellisimmän
onnemme ja kaiken elämänvarmuutemme, luuhistuvat raunioiksi takanamme
ja saavat jonakin päivänä ne hymyilemään, jotka ovat keksineet
ajatuksia, joita he kuvittelevat inhimillisemmiksi ja lopullisemmiksi?
Ajatuksemme jalostavat ja kirkastavat meitä vähemmän kuin ne tunteet,
joita ne herättävät meissä. Ajatus on ehkä päämäärä, mutta sen laita on
samoin kuin monien matkojen päämäärän: itse matka, pysähdykset, se mitä
tiellä tapaAmme, se, mitä meille sattuu yli odotusten, kiinnittää
eniten mieltämme. Tässä kuten kaikissa seikoissa on pysyväistä
inhimillisen tunteen vilpittömyys. Ajatuksesta emme tiedä milloinkaan,
eikö se ehkä petä meitä; mutta rakkaus, jolla olemme rakastaneet, palaa
takaisin meihin pisarankaan sen kirkkaudesta tai voimasta hukkumatta
erehdykseen. Se mikä muodostaa ja ravitsee sitä ihanteellista olentoa,
jonka jokainen meistä pyrkii muodostamaan itsessään, ei ole niin paljon
niiden ajatusten moninaisuus, jotka ovat sen ääriviivoina, vaan se
puhdas voimakas tunne, se vilpittömyys, se epäitsekkyys, johon me
verhoamme nämä ajatukset. Tapa, jolla me rakastamme sitä, minkä uskomme
totuudeksi, merkitsee enemmän kuin totuus itse. Eikö rakkauden avulla
tulla paremmiksi kuin ajatuksen? Rakastaa rehellisesti suurta erehdystä
on usein parempaa kuin palvella pikkumaisesti suurta totuutta.
Tämä intohimo, tämä totuus voi muuten yhtä hyvin olla epäilyssä kuin
uskossa. On yhtä intohimoista, yhtä ylevää epäilyä kuin kaunein
vakaumus. Parasta ajatuksessa, joka meistä näyttää hyvin korkealta,
hyvin puhtaalta tai syvällisen epävarmalta, on se, että se antaa meidän
rakastaa jotakin ilman ehtoja. Joko antaudun ihmiselle, Jumalalle,
isänmaalle, kaikkeudelle tai erehdykselle -- se jalo metalli, jonka
jonakin päivänä tapaa rakkauden tuhkan alla, ei johdu tämän rakkauden
kohteesta, vaan itse rakkaudesta. Vilpittömän antaumuksen
yksinkertaisuus, lämpö ja kiinteys jättävät haihtumattomia jälkiä.
Kaikki haihtuu, muuttuu, ehkä katoaa paitsi se, mikä säteilee tästä
sydämemme syvyydestä, kiinteydestä ja hedelmällisyydestä.
97.
"Kellään ei ole milloinkaan ollut sellaista sielunrauhaa kuin hänellä",
sanoo Saint-Simon yhdestä niistä, joita vehkeet, vihamielisyydet ja
ansat ympäröivät. Ja myöhemmin hän puhuu erään toisen "viisaasta
rauhasta", siitä "viisaasta rauhasta", joka läpitunkee "koko pienen
lauman". Se onkin todentotta pieni, parhaille ajatuksilleen uskollinen
lauma, ystävyyden, vilpittömyyden, omanarvon ja sisäisen tyytyväisyyden
pieni lauma, joka yksinkertaisessa ja rauhallisessa valossa liikkuu
Versaillesin turhamaisuuden, kunnianhimon, valheiden ja petoksien
keskellä.
He eivät ole mitään pyhimyksiä tämän sanan tavallisessa mielessä. He
eivät ole vetäytyneet syrjään erämaiden tai metsien syvyyksiin. He
eivät ole hakeneet itsekästä turvapaikkaa ahtaissa kammioissa. He ovat
viisaita, he eivät hylkää elämää, he pysyvät todellisuudessa. Älkäämme
luulko, että heidän hurskautensa pelastaa heidät ja että heidän
sielunsa ainoa turva on Jumalassa. Ei ole kyllin, että rakastaa Jumalaa
ja palvelee häntä parhaansa mukaan, jotta ihmissielu saisi kiinteyden
ja levon. Jumalan rakastamiseen pääsee vain älyn ja tunteiden
avulla, jotka on saanut ja joita on kehittänyt ihmisten kanssa
seurustellessaan. Ihmissielu pysyy syvästi inhimillisenä kaikesta
huolimatta. Sitä voi opettaa rakastamaan monia näkymättömiä seikkoja,
mutta hyve, täydellisesti ja yksinkertaisesti inhimillinen tunne, on
sille aina voimakkaampaa ravintoa kuin jumalallisin intohimo tai hyve.
Tavatessamme todellisesti rauhallisen ja terveen sielun olkaamme
varmat, että sen on inhimillisiä hyveitä kiitettävä terveydestään ja
rauhastaan. Jos olisi sallittua lukea niiden sydämien salaisuus, joita
ei enää ole, nähtäisiin ehkä, että se rauhanlähde, josta Fénelon joi
joka ilta maanpaossa ollessaan, oli pikemmin hänen uskollisuudessaan
onnettomalle madame Guyonille, rakkaudessaan väärin arvosteltuun ja
vainottuun kruununprinssiin kuin hänen iäisen palkinnon odotuksessaan,
enemmän hänen inhimillisesti lempeässä, inhimillisesti rehellisessä,
sanalla sanoen inhimillisesti moitteettomassa tietoisuudessaan kuin
siinä toivossa, mikä hänellä oli kristittynä.
98.
Mikä ihmeellinen varmuus onkaan "pienessä laumassa"! Ei mikään hyve
sytytä täällä loistavia tulia vuorille, kaikki liekit pysyvät
sielussa ja sydämessä. Ei ole muuta sankaruutta kuin luottamuksen,
vilpittömyyden ja rakkauden, joka pysyy muistissa ja kestää. On
olentoja, joiden hyve eräinä hetkinä tulee näkyville niinkuin
läimäyteltäisiin ovia auki ja kiinni. On toisia, joissa se asuu kuin
hiljainen palvelijatar, joka ei lähde kotoa; ja ne, jotka tulevat ulkoa
ja joita paleltaa, tapaavat hänet aina valveilla lieden äärellä
odottamassa.
Ehkä tarvitaan kauniissa elämässä harvempia sankarillisia tunteja kuin
vakavia, yhtäläisiä ja puhtaita viikkoja. Ehkäpä suora ja ehdottoman
oikeamielinen sielu on kalliimpi kuin hellä ja harras, jos siltä voi
odottaa vähän vähemmän avomielisyyttä, vähän vähemmän intoa elämän
äärimmäisissä tapauksissa, voi siihen turvautua luottavammin ja
varmemmin kaikissa tavallisissa olosuhteissa, ja kuka ihminen, niin
merkillinen, rauhaton ja kunniakas kuin hänen elämänsä lieneekin, ei
sentään suurimmaksi osaksi elä tavallisissa olosuhteissa? Mitä
ovatkaan, kun oikein ajattelee, ja varsinkin jos itse on mukana,
loistavimpien tapauksien ratkaisevimmat hetket? Eikö ole ihmeellistä
ylevimmän hetken suuressa pyörteessä nähdä rauhallisimman hetken
kaikkien tottumuksien ja kaikkien mietteiden tulevan näkyviin? On aina
palattava tavalliseen elämään: siinä on luja maa ja kestävä kallio. Ei
tarvitse joka päivä temmata minua kuolemasta, häpeästä ja epätoivosta,
mutta on ehkä välttämätöntä, että voin sanoa itselleni jokaisen päivän
jokaisena synkkänä hetkenä, että sielu, joka on lähentynyt minun
sieluani, on jossakin, hiljaisena, uskollisena, tunteettomana
kaikelle, mikä siitä ei ole totuuden mukaista, muuttumattomana,
järkähtämättömänä.
On kyllä varmasti erinomaista silloin tällöin suorittaa sankarillinen
tai tavattoman ylevä teko, mutta vielä kiitettäväinpää, ja se vaatii
pysyvämpää voimaa, ettei milloinkaan anna alhaisen ajatuksen itseään
kiusata ja että viettää elämää, joka on vähemmän ylevää, mutta
tasaisemmin varmaa. Asettakaamme toisinaan mietiskellessämme toiveemme
siveellisestä täydellisyydestä jokapäiväisen totuuden tasolle
huomataksemme, että on paljon helpompaa ajoittain tehdä suuri hyvätyö
kuin olla milloinkaan tekemättä vähintäkään pahaa, helpompaa toisinaan
saattaa joku hymyilemään kuin olla koskaan saattamatta itkemään.
99.
Heillä oli toinen toisessaan ja varsinkin itsessään turvapaikkansa, se
"kiinteä kallio", kuten Saint-Simon sanoo, ja tämän kallion
järkkymättömällä osalla oli täsmälleen sama laajuus kuin heidän
sydämensä moitteettomalla osalla.
Tuhannet seikat muodostavat tämän "kiinteän kallion" kerrokset, mutta
eikö sen keskustasanko ole aina siinä, mikä meistä näyttää
moitteettomalta itsessämme? On totta, että tämä moitteettomasta
pitäminen usein on hyvin karkeaa ja ettei ole ketään rikollista, joka
ei joka ilta hetkeksi kohoa niille surkeille pirstaleille, joita hän
luulee moitteettomiksi. Mutta tässä puhun vähän korkeammasta hyveestä
kuin mikä on ehdottoman välttämätön, ja tavallisinkin olento tietää
varsin hyvin, mitä ymmärretään hyveellä, joka ei ole tavallinen.
Odottamattomimmalle siveelliselle kauneudelle on erikoista se, ettei
typerinkään ihminen milloinkaan voi rehellisesti väittää, ettei hän
sitä ymmärrä, ja ylevin teko on myös se, jonka helpoimmin ymmärtää. Ei
ole ehkä välttämätöntä kohoutua sen tasolle, mikä on annettu meille
ihailtavaksi, mutta on välttämätöntä milloinkaan olla vaipumatta uneen
sen syvyyksiin, mitä ei voi olla moittimatta.
Mutta palatkaamme viisaittemme turvapaikkaan. Elämässä moni onni ja
moni onnettomuus on sattuman varassa, mutta sisäinen rauha ei
milloinkaan. Tiedän, että on rakentavia sieluja, että on toisia, jotka
rakastavat raunioita, ja että on sellaisia, jotka koko elämänsä
harhailevat toisesta turvapaikasta toiseen vieraan katon alla. Mutta
jos on vaikeaa muodostella sielun vaistoa, niin ei ole toiselta puolen
merkitystä vailla, että ne, jotka eivät rakenna, saavat tietää, mitä
iloa toiset tuntevat lakkaamatta liittäessään kiviä toisiinsa.
Ajatukset, kiintymykset, rakastumiset, vakaumukset, pettymykset,
vieläpä epäilytkin, kaikki heille sopii, ja se, mitä myrsky irti
kiskaistessaan murskaa, muuttuu mukavammaksi käsitellä, kun on vähän
kauempana taas rakennettava vähemmän komea, mutta elämän vaatimuksiin
sopivampi rakennus.
Mitkä surut, murheet tai pettymykset voivatkaan järkyttää sen taloa,
joka ei hylännyt sitä, mikä on viisasta ja lujaa suruissa, murheissa ja
pettymyksissä, valitessaan rakennuksensa kiviä! Ja eikö voi täydellä
todella sanoa, käyttääksemme toista kuvaa, että sisäisen onnen juurien
laita on samoin kuin suurien puiden? Ne tammet, joita myrskyt useimmin
ahdistavat, saavat lopulta valtavimmat, ravintoa-antavimmat kiinnikkeet
ikuiseen maahan, ja se kohtalo, joka väärin ahdistaa meitä, ei tiedä
enempää siitä, mitä tapahtuu sielussa, kuin tuuli aavistaa sitä, mitä
tapahtuu maan alla.
100.
On mieltäkiinnittävää tässä äkkiä havaita todellisen onnen mahti ja
salaperäinen vetovoima. Kun joku niistä, jotka kuuluvat "pieneen
laumaan", kulkee sen onnellisen ja riemuitsevan joukon halki, joka
vehkeillä, tervehdykdyksillä, pikku rakkausseikoilla ja pikku voitoilla
täyttää Versaillesin marmoriportaat ja suurenmoiset suojat, syntyy
toisinaan jonkinlainen hiljaisuus Saint-Simonin meluisissa
kertomuksissa. Hänen tarvitsematta sitä osoittaa näyttää siltä kuin hän
hetken mittailisi näitä äärettömiä turhamaisuuksia, näitä loistavia,
vaan tilapäisiä tyydytyksiä, näitä valheita, jotka puhuvat kovaa, mutta
vapisevat pimeässä, mittailisi rauhallisen ja voimakkaan sielun
normaalisen tason mukaan. Tapahtuu suunnilleen samaa kuin silloin, kun
lapset leikkivät kiellettyjä leikkejä, kiskovat juurineen tai tallaavat
maahan kukkia, ovat hedelmiä varkaissa tai salaa kiusaamassa viatonta
eläitä, ja pappi tai vanha mies lähestyy, joka ei kuitenkaan aio
nuhdella heitä. Leikki lakkaa äkkiä, omatunto herää kauhistuneena, ja
häpeilevät katseet pysähtyvät vastoin tahtoaan velvollisuuteen,
todellisuuteen ja totuuteen.
Mutta aikaihmiset eivät tavallisesti kauempaa kuin lapset jää
silmillään seuraamaan vanhusta, pappia tai harkintaa, jotka etääntyy.
Mutta samantekevää, he ovat ainakin nähneet; sillä ihmissielu on,
huolimatta silmistä, jotka liiankin mielellään kääntyvät pois tai
sulkeutuvat, jalompi kuin useimmat ihmiset rauhansa vuoksi toivovat, ja
se näkee vaivatta, mikä on ylevämpää kuin se hyödytön hetki, johon sen
mielenkiintoa koetetaan herättää. Miten paljon kuiskaillaankaan pitkin
tietä, jota myöten viisas katoaa näkyvistä, on hän kuitenkin
tietämättään erehdyksiin ja turhamaisuuksiin piirtänyt jäljen, joka ei
haihdu niin nopeasti kuin luulisi. Se selvenee varsinkin kyynelten
odottamattomana hetkenä. Vähän muita puhtaampi, vähän muita elävämpi
sielu itkee hyvin harvoin Saint-Simonin kertomuksessa menemättä
itkemään jonkun luo, jonka hän on niin nähnyt kulkevan siinä vähän
rauhattomassa ja miltei ilkeämielisessä kummastuksessa, joka maailmassa
seuraa moitteettoman elämän askeleita.
Ihmiset eivät kysy toinen toiseltansa paljoa onnesta niinä päivinä,
jolloin luulevat itseään onnellisiksi, mutta kun kärsimyksen hetki
tulee, ei ole vaikeata muistaa paikkaa, mihin kätkeytyy rauha, joka ei
ole auringonsäteen, kielletyn suudelman tai kuninkaallisen paheksumisen
varassa. Emme silloin mene niiden luo, jotka ovat samalla tavoin
onnellisia kuin me olimme, sillä me tiedämme vihdoinkin, kuinka paljon
on jäljellä tästä onnesta, sittenkun sattuma on osoittanut vähänkään
kärsimättömyyden merkkejä. Jos haluat tietää, missä varmin onni piilee,
niin katso tarkoin, minne kurjat menevät lohtua hakiessaan. Tuska
muistuttaa loitsuvapaa, jota aarteiden ja lähdesuonien etsijät muinoin
käyttivät. Se näyttää sille, jolla se on, tien asuntoon, jossa syvin
rauha huokuilee. Ja tämä on niin totta, että meidän toisinaan pitäisi
itseltämme kysyä, voimmeko luottaa onnemme laatuun, rauhaamme, elämän
suurien lakien tunnustamisen vilpittömyyteen, ilomme pysyväisyyteen,
niin kauan kuin surullisten vaisto ei johdata heitä kolkuttamaan
ovellemme, niin kauan kuin he kynnyksellä uinuen eivät näytä huomaavan
sen lampun vakavaa ja hiljaista liekkiä, joka ei milloinkaan sammu.
Vain niillä on oikeus uskoa olevansa turvassa, joiden luo kaikki
itkevät haluaisivat tulla itkemään. Niin on siellä ja täällä maailmassa
olentoja, joiden sisäisen hymyn me huomaamme vasta siitä hetkestä
alkain, jolloin kyyneleet, jotka huuhtovat katseitamme aina niiden
salaperäisimmille lähteille asti, ovat opettaneet meitä näkemään onnen
läsnäolon, joka ei synny hetken suosiosta tai loistosta, vaan
laajentuneesta elämän käsityksestä. Tässä, kuten monissa asioissa,
kaipuu ja välttämättömyys teroittavat meidän aistejamme. Mehiläinen,
jonka on nälkä, löytää syvimpiin sokkeloihin kätkeytyvän hunajan; ja
sielu, joka itkee lohduttomasti, huomaa ilon, joka piiloutuu
luoksepääsemättömimpään kolkkaan, läpinäkymättömimpään hiljaisuuteen.
101.
Niin pian kuin tietoisuus herää ja rupeaa elämään jossakin olennossa,
niin kohtalo alkaa. Tässä ei ole kysymyksessä useimpien sielujen
köyhtynyt ja passiivinen tietoisuus, vaan se aktiivinen tietoisuus,
joka ottaa vastaan tapauksen, mikä se lieneekin, samalla tavalla kuin
tyrmässäkin istuva kuningatar ottaa vastaan lahjan. Jollei sinulle
tapahdu mitään, voi tietoisuutesi jo luoda varsin suuren tapahtuman
jollakin tavoin toteamalla tapauksien puutteen. Mutta ehkei ole
ainoatakaan ihmistä, jolle ei tapahdu useampia seikkoja kuin tarvitaan
ahnaimman ja väsymättömimmän tietoisuuden ylläpitämiseen.
Minulla on tällä hetkellä edessäni erään voimakkaan ja väkevätunteisen
sielun elämäkerta, jonka sielun sivulla päätään kääntämättä näyttävät
kulkeneen kaikki ne sattumat, jotka luovat ihmisten onnen tai
onnettomuuden. Se kuvaa viime vuosisadan alkupuoliskon erikoisinta ja
kieltämättä nerokkainta naista, Emily Brontëa. Hän on jättänyt meille
vain yhden kirjan, romaanin jolla on merkillinen nimi: _Wuthering
Heights_. Emilyn isä oli englantilainen pappi Patrik Brontë,
mitättömin, paatunein, vaativaisin ja itsekkäin ihminen, mitä ajatella
saattaa. Kaksi seikkaa näytti hänestä tärkeiltä tässä elämässä: hänen
kreikkalaisen profiilinsa puhtaus ja hänen ruuansulatuksensa varma
kulku. Mitä Emilyn äiti raukkaan tulee, näytti hän kokonaan elävän
tämän profiilin ihailussa ja avioliitollisen ruuansulatuskulun
kunnioittamisessa. Mutta tuskin kannattaa muistuttaakaan tässä hänen
olemassaolostaan, sillä hän kuoli kaksi vuotta Emilyn syntymän jälkeen.
Lisätkäämme kuitenkin yksi asia, jollei muuten, niin osoittaaksemme
vielä kerran, että keskinkertaisessa elämässä nainen miltei aina on
ylempi miestä, joka hänen on täytynyt ottaa. Lisätkäämme, että kauan
sen jälkeen, kun tämän turhamaisen ja tyhjänpäiten elävän pappismiehen
alistuva puoliso oli kuollut, löydettiin pinkka kirjeitä, joissa tämä
puoliso, joka aina oli ollut vaiti, hyvin selvästi arvosteli miehensä
välinpitämättömyyttä, typeryyttä ja itsekkyyttä. On totta, ettei itse
tarvitse olla virheetön huomatakseen virheitä muissa, mutta keksiäkseen
hyveen toisessa täytynee itsellä olla sen itu. Sellaiset olivat Emilyn
vanhemmat. Hänen ympärillään näki neljä sisarta ja yksi veli samojen
hetkien kuluvan synkän yksitoikkoisina. Koko perhe eli ja koko Emilyn
elämä kului pienessä synkässä, yksinäisessä, kurjassa ja puuttomassa
Haworthin kylässä, keskellä Yorkshiren nummea.
Milloinkaan ei ole kai ollut tyhjempää, surullisempaa,
yksitoikkoisempaa lapsuutta ja nuoruutta kuin Emilyn ja hänen neljän
sisarensa. Ei ainoatakaan niistä onnellisista ja jossakin määrin
odottamattomista pikku tapahtumista, jotka sittemmin vuosien vierittyä
suurentuneina ja kaunistuneina sielun sisimmässä muodostavat elämän
hymyilevien muistojen ainoan tyhjentymättömän aarteen. Ensimmäisestä
päivästä viimeiseen ei mitään muuta kuin nouseminen, taloushuolet,
lukutunnit, työ vanhan tädin valvonnan alla, ateriat, kävelyt, jolloin
pikkutytöt käsikkäin, miltei aina ääneti, vakavina kulkivat kukkivaa
tai lumen peittämää nummea pitkin. Kotona ehdoton välinpitämättömyys
aniharvoin näyttäytyvän isän puolelta, joka söi omassa huoneessaan ja
vain illalla tuli pappilan yhteiseen saliin kovalla äänellä lukemaan
ikäviä parlamentin keskusteluja. Ulkona ympäröi taloa hautuumaan
hiljaisuus, suuri puuton lakeus ja kukkulat keväästä talveen hurjan
pohjoistuulen ahdistamina.
Elämän sattumat -- sillä ei ole ainoatakaan elämää, jossa sattumat
eivät tee jotakin yritystä -- tempasivat kolme tai neljä kertaa Emilyn
tästä erämaasta, jota hän oli oppinut rakastamaan ja pitämään ainoana
paikkana, missä taivas, maa ja kasvit olivat todelliset ja ihailtavat,
kuten käy niiden, jotka liian kauan ovat pysyneet samalla paikalla.
Mutta muutamia viikkoja poissa oltuaan hän alkoi ikävöidä, hänen
kauniit, hehkuvat silmänsä himmenivät, ja joku hänen sisaristaan sai
tuoda hänet kiireimmiten takaisin yksinäiseen pappilaan.
V. 1843 -- hän oli silloin viidenkolmatta vuoden vanha -- hän palasi
jälleen sinne milloinkaan sieltä enää lähtemättä. Ei mitään tapausta,
ei hymyilyä, ei rakkaudentoivoa koko hänen elämässään ennen tätä
lopullista paluuta. Ei edes mitään onnettomuuksien muistoa, ei mitään
niistä pettymyksistä, jotka tekevät, että niin monet heikot tai elämän
suhteen liian vähän vaativat kuvittelevat, että passiivinen uskollisuus
sitä kohtaan, mikä on tuhonnut itsensä, on hyveellinen teko, että
toimettomuus kyynel silmässä on toimettomuuden puolustus ja että on
tehnyt kaikki, mitä oli tehtävä, kun kärsimyksestään on saanut kaiken
surun ja kaiken alistumisen, mikä siitä on ollut saatavissa.
Tämän menneisyydettömän sielun neitseellisissä ja sileissä seinissä ei
ollut mitään, johon edes olisi voinut kiinnittää muiston tai
alistumisen. Ei mitään ennen tätä viimeistä pysähdystä, ei mitään
jälkeen, ellei muutamia niukkoja ja ikäviä kokemuksia hoitaessa
sairasta veljeä, jonka elämän mursivat laiskuus ja suuri, onneton
intohimo, ja joka oli miltei hullu, parantumaton juomari ja
opiuminnauttija. Ja sitten, kun hän läheni kahdettakymmenettä
yhdeksättä ikävuottaan, eräänä joulukuun-iltapäivänä pienen pappilan
valkeaksi kalkitussa arkihuoneessa kammatessaan pitkiä mustia hiuksiaan
takkatulen ääressä, hän pudotti kamman liekkeihin, eikä hänellä ollut
voimaa ottaa sitä ylös, ja kuolema tuli vielä hiljaisempana kuin hänen
elämänsä oli ollut ottamaan hänet ilman väkivaltaa kahden hänen vielä
silloin elävän sisarensa kalpeasta syleilystä.
102.
"En näe sinun varallesi kohtalon suurilla polvilla mitään rakkauden
merkkiä, mitään kunnian kipinää, mitään hymyilevää hetkeä!" huudahtaa
alakuloisen murheellisena miss Mary Robinson, joka kertoo meille tästä
elämästä. Ja itse asiassa ulkoapäin katsoen ei ole ilottomampaa,
värittömämpää, tyhjempää, jääkylmempää elämää kuin Emily Brontën.
Mutta miltä puolelta meidän on katseltava elämää keksiäksemme sen
totuuden, arvostellaksemme sitä, hyväksyäksemme sen ja rakastaaksemme
sitä? Jos me hetkeksi käännämme katseemme nummen pienestä yksinäisestä
pappilasta, suunnataksemme sen sankarittaremme sieluun, näemme toisen
näyn. On harvinaista, että tällä tavoin voi keksiä sielunelämää
ruumiissa, joka ei joutunut mihinkään suuriin seikkailuihin, mutta
vähemmän harvinaista on kuin luullaan, että sielu elää persoonallista
elämäänsä miltei riippumatta viikon tai vuoden tapauksista. _Wuthering
Heigths'ssä_, joka on tämän sielun intohimojen, halujen, täyttyneiden
toiveiden, mietiskelyjen ja ihanteiden kuvastin, sanalla sanoen, sen
todellinen historia, tässä kirjassa on enemmän voimaa, intohimoa,
vaiheita, lämpöä, enemmän rakkautta kuin tarvittiin vuorotellen
elähyttämään ja rauhoittamaan kahtakymmentä sankarielämää,
kahtakymmentä onnellista tai onnetonta kohtaloa.
Ei mikään tapaus pysähtynyt milloinkaan hänen asuntonsa kynnykselle,
mutta ei ole mitään tapausta, johon hänellä oli oikeus ja joka ei
ilmennyt hänen sielussaan verrattoman voimakkaana, kauniina,
täsmällisenä ja avarana. Näyttää siltä, ettei hänelle tapahdu mitään,
mutta kaikki tapahtuu hänelle kuitenkin persoonallisemmalla ja
todellisemmalla tavalla kuin useimmille olennoille, koska kaikki, mitä
hänen ympärillään tapahtuu, kaikki, mitä hän näkee, ja kaikki, mitä hän
kuulee, muuttuu hänessä ajatuksiksi, tunteiksi, lempeäksi rakkaudeksi,
ihailuksi, elämän palvonnaksi.
Mitä merkitseekään, laskeutuuko tapaus meidän vai naapuriemme katolle?
Vesi, joka pilvistä putoaa, kuuluu sille, joka sen kokoaa; ja onni,
kauneus, terveellinen rauhattomuus tai rauha, jotka kätkeytyvät
sattuman eleisiin, kuuluvat sille, joka on oppinut ajattelemaan. Hän ei
ollut koskaan rakastunut, hän ei kuullut kertaakaan rakastajan
ihmeellisten askeleiden kajahtavan tieltä, ja kuitenkin on hän, joka
kuoli neitsyenä kahdenkymmenen yhdeksän vuoden iässä, tuntenut
rakkauden, puhunut rakkaudesta, tunkeutunut sen uskomattomimpiin
salaisuuksiin asti nin kauas, että ne, jotka ovat eniten rakastaneet,
toisinaan kysyvät itseltään, mikä nimi heidän on annettava tunteelleen,
kun he häneltä oppivat rakkauden sanoja, hurmiota ja salaisuuksia,
joiden rinnalla kaikki muu näyttää tilapäiseltä ja kalpealta.
Missä muualla, ellei sydämessään, hän onkaan kuullut nämä
rakastajattaren saavuttamattomat sanat, joka puhuu imettäjälleen siitä,
jota kaikki hänen ympärillään vainoavat ja inhoavat ja jota hän yksin
jumaloi? "Minun suuri kurjuuteni tässä maailmassa on ollut hänen
kurjuutensa. Olen huomannut sen ja tuntenut sen kaiken alusta alkaen.
Ajatukseni, niin kauan kuin elän, on hän itse. Jos kaikki muu katoaisi
ja hän yksin jäisi, niin minä olisin yhä olemassa, ja jos kaikki muu
jäisi ja hän katoaisi, niin maailmankaikkeus ei olisi minulle enää kuin
suunnaton vieras maa, enkä minä enää kuuluisi siihen. Rakkauteni
toiseen, josta puhut, on kuin puiden lehdet, aika sen muuttaa, kuten
talvi muuttaa puut. Mutta rakkauteni häneen muistuttaa ikuisia,
maanalaisia kallioita. Ne eivät ole juuri näkyväiseksi tyydytykseksi,
mutta ne ovat välttämättömiä. -- Minä olen hän itse. Hän on aina, aina
ajatuksissani, ei ilona, yhtä vähän kuin aina olen itselleni ilona.
Minä en rakasta häntä siksi, että hän mielestäni on kaunis, vaan siksi
että hän on enemmän minä itse kuin koko minuuteni, ja mistä aineesta
sielumme ovatkin tehdyt; hänen ja minun sieluni on aina sama sielu..."
Hän liikkuu rakkauden ulkonaisessa todellisuudessa niin viattomana,
että se meitä hymyilyttää. Mutta mistä hän on oppinut tämän sisäisen
todellisuuden, joka koskettaa kaikkea, mikä intohimossa on syvintä,
epäJoogillisinta, odottamattominta, epätodennäköisintä ja ikuisimmin
totta? Näyttää siltä kuin olisi tarvinnut elää kolmekymmentä vuotta
kaikkein kiihkeimpien suudelmien hehkuvimmissa kahleissa päästäkseen
tietämään kaiken sen, mitä hän tietää, uskaltaakseen sellaisella
pettämättömällä varmuudella ja tarkkuudella meille näyttää _Wuthering
Heightsin_ molemmissa toisilleen määrätyissä rakastavissa lempeyden ja
julmuuden vastakkaisimmat liikkeet, -- lempeyden, joka tahtoisi tuottaa
kärsimystä, ja julmuuden, joka tahtoisi saattaa onnelliseksi, autuuden,
joka halajaa kuolemaa, tuskan, joka kietoutuu kiinni elämään, inhon,
joka himoaa, ja himon, joka huumautuu inhosta, vihan kyllästämän
rakkauden, ja vihan, joka huojuu rakkauden painon alla...
103.