ajatuksemme lakkaamatta ja yksinkertaisesti kohoavat turhamaisuuden ja
vaistomaisen itsekkyyden yläpuolelle, huolehdimme paljoa vähemmän
siitä, hyväksyvätkö, ymmärtävätkö, ihailevatko ympärillämme olevat
meitä. Epiktetos, Marcus Aurelius, Antoninus Pius eivät ole milloinkaan
valittaneet, ettei heitä ole ymmärretty. He eivät luulleet itsessään
olevan mitään tavatonta tai käsittämätöntä. Päinvastoin he arvelivat,
että heidän hyveensä paras juuri oli siinä, jonka kaikki voivat ilman
ponnistusta tunnustaa, siinä, jota ei ilman aihetta väärin arvostella,
sillä miltei aina on tunteen yleisessä hitaudessa korkeampi syy.
Sairaalloiset hyveet sitävastoin, joihin kiinnitämme liian paljon
huomiota, joutuvat väärin arvostelluiksi, ja sairaalloinen on jokainen,
johon kiinnitämme liiaksi huomiota ja jolle vaadimme kunnioittavaa
tarkkaavaisuutta. Sairaalloinen hyve on usein kohtalokkaampi kuin
elinvoimainen pahe; joka tapauksessa se etääntyy liian kauas
totuudesta, ja kaukana totuudesta ei ole mitään hyvää toivottavissa.
Sitä mukaa kuin ihanteemme paranee, sisältää se yhä enemmän
todellisuutta. Sitä mukaa kuin sielumme kasvaa, pelkää se vähemmän,
ettei se kohtaa toista sielua, joka ei ole sen tasolla, sillä sielu,
joka kasvaa, on sellainen, joka lähenee totuutta, ja lähellä totuutta
kaikki saa osansa itse totuuden suuruudesta.
Kun Dante keskellä taivaallista ja kirkkaudessaan miltei muuttumatonta
valoa on ehtinyt kolmanteen piiriin eikä näe minkään liikahtavan
ympärillään, kysyy hän äkkiä itseltään, pysyykö hän paikallaan vai
kulkeeko hän vielä kohti Jumalan valtaistuinta. Hän katsahtaa silloin
Beatriceen, ja koska tämä näyttää hänestä kauniimmalta, ymmärtää hän
lähestyneensä päämääräänsä. Mekin saatamme tiedonjanomme, rakkautemme,
kunnioituksemme ja sen ihailun kasvusta, jonka suuntaamme kaikkeen
meitä elämässä seuraavaan, laskea askeleet, jotka astumme matkalla
totuutta kohti.
111.
Mies lähtee tavallisesti kodistaan hakemaan iloa, kauneutta, totuutta,
rakkautta, eikä palaa täysin tyydytettynä, ennenkuin voi lapsilleen
sanoa, ettei ole mitään löytänyt. On hyvin ylpeätä sanoa olevansa
tyytymätön, ja useimmat ihmiset syyttävät elämää ja rakkautta vain
siksi, että he kuvittelevat elämän ja rakkauden olevan heille enemmän
velkaa kuin he itse voivat itselleen sallia. On totta, että rakkaudelle
niinkuin kaikelle muullekin tarvitaan niin ylevä ihanne kuin
mahdollista, mutta jokainen ihanne, joka ei perustu voimakkaaseen
sisäiseen todellisuuteen, on vain tyhjä, hedelmätön, mateleva valhe. Ei
tarvita muuta kuin kaksi tai kolme saavuttamatonta ihannetta lamaamaan
koko elämää. On erehdystä luulla, että sielun suuruutta mitataan sen
pyrkimyksien ja sen unelmien mukaan. Heikoilla on yleensä paljon
kauniimpia ja paljon enemmän unelmia kuin voimakkailla, sillä koko
heidän tarmonsa, koko heidän pyrkimyksensä muuttuu unelmiksi.
Tavallisen unelman ylevyys otetaan myös lukuun, kun on arvioitava
siveellistä tasoamme, vain sikäli kuin tämä unelma on aiemman elämän ja
jo kiinteän, hyvin koetellun ja hyvin inhimillisen tahdon pidennetty
varjo. Silloin on sallittua asettaa se hetkeksi ulkonaisten
todellisuuksien auringonpaisteessa kylpevälle lakeudelle, niinkuin
ihminen asettaa sauvan kirkontornin viereen, jota hän tahtoo mitata sen
varjon mukaan, voidakseen määrätä hetken varjon ja ikuisen tornin
välisen suhteen.
112.
Näyttää luonnolliselta, että jalo sydän odottaa suurta rakkautta, mutta
on vielä paljoa luonnollisempaa, että se rakastaa odotellessaan, ja
ettei se luule odottavansa rakastaessaan. Rakkaudessa samoin kuin
elämässä on miltei aina hyödytöntä odottaa; rakastamalla oppii
rakastamaan ja pikku rakastumisten niin sanotuilla pettymyksillä
ihminen pitää varmimmin yllä suuren rakkauden värähtämätöntä liekkiä,
joka ehkä on valaiseva hänen elämänsä loppua.
Ihminen on usein nurjamielinen pettymyksiä kohtaan. Niille annetaan
usein ikävä, kalpea ja alakuloinen muoto. Päinvastoin ne ovat totuuden
ensimmäinen hymyily. Olet rehellinen mies, tahdot olla oikeamielinen,
hyödyllinen, viisas ja onnellinen, mutta jos pettymys sinua lamauttaa,
niin se johtuu siitä, että kadut valhetta, jossa elit. Haluatko
mieluummin elää erehdyksiesi ja unelmiesi maailmassa kuin
todellisuuden? Parhaimpien tahtojen parhaat hetket kuluvat liiankin
usein kauniin unelman ja välttämättömän lain väliseen taisteluun, jonka
lain kauneutta he eivät näe, ennenkuin kaunis unelma on tyhjentänyt
heidän voimansa. Jos rakkaus esimerkiksi on pettänyt sinut, luuletko,
että sinun olisi ollut terveellistä koko elämäsi läpi uskoa, että
rakkaus on sitä, mitä se ei ole eikä voi olla? Luuletko, ettei
sellainen harhakuva väärennä tärkeimpiä toimiasi ja pitkäksi aikaa
kätke osaa totuudesta, johon pyrit? Ja jos toivot saavasi suuria aikaan
ja pettymys asettaa sinut paikallesi toisarvoisten joukkoon, onko
oikeata elämäsi loppuun asti kirota totuuden airutta? Eikö
harhakuvittelusi loppujen lopuksi etsinyt totuutta, jos se oli
vilpitön? Oppikaamme pettymyksistämme luomaan itsellemme joukko
salaperäisiä ja uskollisia ystäviä ja lahjomattomia neuvonantajia. Jos
joku niistä, julmempi kuin muut, hetkeksi lamaa meitä, älkäämme
valittaen huudahtako: elämä ei ole niin kaunis kuin unelmamme, vaan
sanokaamme itsellemme: meidän unelmistamme puuttui jotakin, koskei
elämä niitä hyväksynyt. Voimakkaiden sielujen niin kiitetty tarmo ei
ole lopulta muuta kuin pettymyksiä, jotka he ovat ottaneet vastaan.
Jokainen pettymys, jokainen väärin ymmärretty rakkaus, jokainen tyhjiin
mennyt toive lisää jonkunlaisen painon totuutesi painoon, ja mitä
tiheämmin harhakuvat haihtuvat ympärilläsi, sitä jalompana, sitä
varmempana esiintyy suuri todellisuus, kuten aurinko näkyy kirkkaammin
puiden oksain välitse, joilta talvi on karistanut lehdet.
113.
Jos etsit suurta rakkautta, luuletko, että on mahdollista löytää yhtä
kaunista sielua kuin unelmasi, jos vain sinun unelmasi lähtevät
hakemaan? Onko oikein tarjota vain muodottomia haluja, toiveita ja
unelmia, ja vastineeksi vaatia määrättyjä sanoja ja ratkaisevia tekoja?
Ja niin me kuitenkin melkein aina teemme. Ja jos sattuma, niin
onnellinen, että se on odottamaton, viimein asettaisi meidät olennon
eteen, joka täysin vastaisi ihannettamme, olisimmeko silloin
oikeutettuja kuvittelemaan, että meidän laiskat ja epämääräiset
pyrkimyksemme kauan aikaa pysyisivät sopusoinnussa hänen toimivan ja
selvärajaisen todellisuutensa kanssa?
Vasta sitten on meillä joku mahdollisuus löytää ihanne itsemme
ulkopuolelta, kun olemme sen mikäli mahdollista täydellistäneet
itsessämme. Toivotko tosiaankin keksiväsi ja säilyttäväsi vilpittömän,
syvän, rakastavan, uskollisen, tyhjentymättömän sielun, avaran, elävän,
välittömän, itsenäisen, rohkean, hyväntahtoisen ja ylevän sielun,
jollet yhtä hyvin kuin sekin tiedä, mitä vilpittömyys, rakkaus,
uskollisuus, ajatus, elämä, välittömyys, itsenäisyys, rohkeus,
hyväntahtoisuus ja ylevämielisyys ovat? Ja kuinka tietäisitkään tämän,
ellet ole rakastanut näitä seikkoja ja kauan elänyt niiden parissa
kuten se on rakastanut niitä ja elänyt niiden parissa?
Ei ole mitään vaativampaa, taitamattomampaa, sokeampaa kuin hyvyys,
kauneus ja siveellinen täydellistyminen, joka on toivon asteella. Jos
tahdot löytää ihannesielun, niin aloita jäljittelemällä ihannetta, jota
etsit. Ei ole muuta keinoa. Sitä mukaa kuin todella lähestyt tätä
ihannetta, olet todella näkevä, että on oikeata ja onnellista, että se
melkein aina on hyvin eroava siitä, mitä epämääräisissä toiveissasi
olet odottanut. Sitä mukaa kuin ihanteesi toteutuu joutuessaan
kosketuksiin elämän kanssa, se tulee avarammaksi, lempeämmäksi,
joustavammaksi ja paremmaksi. Silloin huomaat vaivatta, mikä
rakastamassasi on todella kaunista, mikä on vakavan hyvää, mikä on
ikuisen totta itsessäsi, sillä mikään ei opasta meitä ympärillämme
olevaan hyvään, ellei sydämessämme oleva hyvä sitä tee. Silloin
vihdoinkin kiinnität vähemmän huomiota epätäydellisyyksiin, jotka
eivät sinussa enää loukkaa turhamaisuutta, itsekkyyttä tai
tietämättömyyttä, s.o. epätäydellisyyksiin, jotka eivät enää muistuta
omia epätäydellisyyksiäsi, sillä juuri oma pahuutemme sietää vähiten
toisten pahuutta.
114.
Olkoon meillä luottamusta rakkauteen, niinkuin meillä on luottamusta
elämään, koska olemme luodut tuntemaan luottamusta ja koska
kohtalokkain ajatus kaikessa on se, joka pyrkii epäilemään
todellisuutta. Olen nähnyt rakkauden murskaavan monta elämää, mutta
jollei rakkaus olisi sitä tehnyt, olisi luultavaa, että ystävyys,
tylsyys, epävarmuus, epäröinti, välinpitämättömyys, toimettomuus
olisivat murskanneet nämä samat elämät. Rakkaus murskaa sydämessä
vain hauraat seikat, ja jos se murskaa siellä kaikki, niin se johtuu
siitä, että kaikki oli haurasta. Ei ole ainoatakaan, joka ei olisi
voinut luulla elämäänsä monta kertaa murskatuksi, mutta niiden, joiden
elämä todella on murskattu, on usein syytettävä jonkinlaista
turmio-turhamaisuutta onnettomuudestaan.
Rakkaudessa on tosin niinkuin muussakin kohtalossamme onnellisia ja
onnettomia sattumia. On mahdollista, että olento, jonka sydän ja mieli
ovat täynnä tarmoa, lempeyttä ja kaikkia hyviä inhimillisiä
pyrkimyksiä, ensi kertaa elämään astuessaan hakematta tapaa sielun,
joka ainaisen onnen huumeessa toteuttaa kaikki rakkauden toiveet,
korkeimmat niinkuin alhaisimmatkin, laajimmat samalla kertaa kuin
hienoimmatkin, ikuisimmat niinkuin haihtuvimmatkin, voimakkaimmat
niinkuin lempeimmätkin. Voihan sattua, että hän heti saavuttaa sydämen,
jolle saattaa antautua ja joka lakkaamatta ottaa vastaan hänen
parhaansa. Voi sattua, että hän ensi yrityksellä saavuttaa ehkä ainoan,
aina toiveiden kyllästämän sielun, joka ymmärtää aina hautaan asti
ottaa vastaan tuhannen kertaa enemmän kuin hänelle annetaan ja joka
aina antaa tuhannen kertaa enemmän takaisin kuin on saanut. Sillä
rakkaus, joka kestää vuosien painon, muodostuu näistä suloisen
epätasaisista vaihdoista, ja mitä niissä antaa, sen omistaa lopulta, ja
mitä niissä saa, ei enää ole yksityistä omaisuutta.
115.
Toisinaan ilmenee täydellisen onnellisia kohtaloita, mutta joskin
jokaisella ihmisellä enemmän tai vähemmän on oikeus sellaista toivoa,
tekisi hän väärin kytkiessään elämänsä sellaiseen toivoon. Hän ei voi
muuta kuin valmistautua ollakseen jonakin päivänä sellaisen rakkauden
arvoinen, ja sitä mukaa kuin hän siihen valmistautuu, käy hänen
odotuksensa kärsivällisemmäksi. Yhtä mahdollista olisi ollut, että
olento, josta äsken puhuimme, nuorukaisesta vanhukseen asti olisi
astuskellut edestakaisin pitkin muurin juurta, jonka takana hänen
onnensa olisi häntä odottanut mitä syvimmässä hiljaisuudessa. Mutta
siitä, että hänen onnensa oli muurin tällä puolen, ei seuraa, ettei
toisella puolen ollut muuta kuin onnettomuutta ja epätoivoa. Eikö ole
onni, että on hankkinut itselleen oikeuden kulkea onnensa vieressä?
Eikö ole parempi, että itsensä ja suuren, toivomansa rakkauden välillä
tuntee jonkinlaisen niin sanoaksemme läpikuultavan ja ehkäpä hauraan
sattuman kuin että ainaiseksi on itsessämme olevan epäinhimillisen,
hyödyttömän ja arvottoman erottamana siitä? Onnellinen se, joka voi
poimia ja kuljettaa kukkia mukanaan, mutta sekään, joka iltaan asti
kulkee näkymättömän kukan hienossa tuoksussa, ei ole niin surkuteltava
kuin yleensä luullaan. Onko elämä hukkaan mennyt, onko se aivan arvoton
ja hyödytön, koska se ei ole niin onnellinen kuin se olisi voinut olla?
Parhaimman, mitä olisi ollut kaipaamassasi rakkaudessa, olisit kai itse
siihen tuonut? ja jos, kuten aiemmin olemme sanoneet, sielu loppujen
lopuksi ei omista muuta kuin mitä se voi antaa, eikö jo silloin jotakin
omista, kun lakkaamatta tähyilee tilaisuutta antaa? Niin, en luule
tässä maailmassa olevan tavoittelemisen arvoisempaa onnea kuin
ihmeellinen ja pitkä rakkaus, mutta jollet löydä tätä onnea, ei se,
mitä olet tehnyt sen arvoiseksi tullaksesi, ole mennyt hukkaan sydämesi
rauhalta ja jäljellä olevan elämäsi rohkeammalta ja puhtaammalta
tyyneydeltä.
116.
Ja rakastaa voi aina. Rakasta puolestasi ihailtavasti, niin olet
tunteva miltei kaikki ihailtavan rakkauden ilot. Täydellisimmässäkään
rakkaudessa ei molempien rakastavain onni ole aivan sama, kuinka
läheisesti yhtyneitä he ovatkaan: aivan varmasti parempi rakastaa
paremmin, ja joka rakastaa paremmin, on myös onnellisempi. Vähemmän
toisten kuin oman onnesi vuoksi sinun tulee saattaa itsesi rakkauden
arvoiseksi. Älä kuvittelekaan, että epätasaisen rakkauden onnettomina
hetkinä oikeamielisempi, viisaampi, ylevämpi ja jalommin haltioitunut
kärsisi eniten. Parhain on tuskin milloinkaan uhrina, jota kannattaa
valittaa. Ihminen on vasta silloin täydellinen uhri, kun hän on omien
vääryyksiensä uhri. Kuinka epätäydellinen oletkaan, voit riittää
ihmeellisen olennon rakkaudelle, mutta ihmeellinen olento ei riitä
sinun rakkaudellesi, jollet ole täydellinen. On toivottavaa, että
Onnetar jonakin päivänä taluttaa asuntoosi kaikilla älyn ja sydämen
lahjoilla varustetun naisen, jota kunnian, onnen ja rakkauden suurten
sankarittarien historiassa olet saattanut sivumennen ihailla, mutta
sinä et siitä tiedä mitään, jollet ole oppinut havaitsemaan ja
rakastamaan näitä lahjoja todellisessa elämässä, ja mikä onkaan
loppujen lopuksi jokaiselle ihmiselle todellista elämää, jollei hänen
oma elämänsä? Sinun vilpittömyytesi on puhkeeva kukalle rakastettusi
vilpittömyydessä; sinun totuutesi on löytävä rauhan hänen totuudessaan,
ja sinun luonteesi voima on yksin nauttiva hänen luonteensa voimasta.
Mutta rakastamamme olennon hyve, ellei se meidän sydämemme kynnyksellä
tapaa hyvettä, joka sitä jossakin määrin muistuttaa, ei tiedä, mihin
käsiin se uskoo mukanaan tuomansa ilon.
117.
Ja mikä lieneekin kohtalosi tunteiden maailmassa, älä kadota
rohkeuttasi! Ennen kaikkea älä luule, että perusteellisesti olet
tietämätön ihmiselämän suuresta onnesta, jollet ole tuntenut rakkauden
onnea. Ottakoon onni virran, maanalaisen joen, puron tai järven muodon,
sillä on vain yksi ainoa ja sama lähde sydämemme syvimmässä kammiossa,
ja onnettominkin ihminen voi luoda itselleen kuvan tästä suurimmasta
onnesta.
On totta, että rakkaudessa on huumaus, jota hän ei opi tuntemaan, mutta
tämä huumaus jättäisi vakavan ja vilpittömän sydämen pohjalle vain
suuren alakuloisuuden, jollei hän todellisesta rakkaudesta löytäisi
mitään varmempaa, syvempää ja pysyväisempää kuin tämän huumauksen, ja
mikä on varminta, syvintä, pysyväisintä rakkaudessa, on myöskin
varminta, syvintä ja pysyväisintä jalossa elämässä.
Jokaisen ihmisen ei ole sallittu olla sankarillinen, ihailtava,
voittoisa, nerokas tai yksinkertaisesti onnellinen ulkonaisessa, mutta
vähimminkin suosittu meistä voi olla oikeamielinen, vilpitön, lempeä,
ihmisrakas, jalomielinen. Vähimminkin lahjakas voi tottua katselemaan
ympärilleen ilman ilkeyttä, kateutta, kaunaa, ilman turhaa murhetta.
Huono-osaisinkin voi ottaa jollakin tavoin ääneti osaa -- eikä se aina
ole onnettominta -- ympäristönsä iloon. Taitamattominkin voi tietää,
mihin asti hän antaa anteeksi loukkauksen, jättää sikseen virheen,
ihailla inhimillistä sanaa tai toimintaa. Vähimminkin rakastettu voi
rakastaa ja kunnioittaa rakkautta. Toimiessaan näin hän kumartuu sen
lähteen yli, jonka yli onnellisetkin kumartuvat useammin kuin
luullaankaan onnen hehkuvina hetkinä saadakseen varmuuden, että todella
ovat onnellisia. Sisimmällä rakkauden autuudessa niinkuin sisimmällä
oikeamielisen vaatimattomassa elämässä, jolle sattuma ei ole tahtonut
hymyillä, ei ole mitään muuta muuttumatonta ja liikkumatonta kuin
oikeamielisyys, luottamus, hyväntahtoisuus, vilpittömyys ja jalous.
Rakkaus antaa vähän enemmän loistoa näille valokohdille, ja senvuoksi
meidän on etsittävä rakkautta. Rakkauden suurin etu on, että se avaa
silmämme näkemään eräitä rauhallisia ja suloisia totuuksia. Rakkauden
suurin etu on, että se valmistaa meille tilaisuuksia yhdessä ainoassa
kohteessa rakastaa ja ihailla, mitä meillä ei olisi ollut järkeä eikä
voimaa rakastaa ja ihailla tuhansissa eri seikoissa, s.o. että se
laajentaa sydäntämme tulevaisuuden varalle. Mutta tämän ihmeellisimmän
rakkauden pohjalla ei milloinkaan ole muuta kuin varsin yksinkertainen
onnentunne, hyvin ymmärrettävä hellyys ja ihailu, helposti saavutettava
luottamus, varmuus ja vilpittömyys, hyvin inhimillinen kunnioitus ja
antaumus, jotka onnettomuuksienkin vainoaman hyvän tahdon pitäisi
havaita synkistyneessä elämässään, jos sillä olisi vähän vähemmän
katkeruutta, vähän vähemmän kärsimättömyyttä, vähän enemmän
aloitekykyä, vähän enemmän tarmoa.