kuin muut ihmiset, että on rakastettava keskinkertaisuutta, tyydyttävä
vähään, rajoitettava toiveitaan ja kutistettava onneaan pelosta, ettei
tule onnelliseksi? Päinvastoin viisaus, joka liian helposti kieltäytyy
jostakin inhimillisestä toiveesta, on sairaalloinen ja raajarikko.
Ihmisellä on useita oikeutettuja toivomuksia, jotka hyvin voivat olla
ilman liian ankaran järjen hyväksymistä. Mutta emme saa luulla itseämme
onnettomiksi, niin kauan kuin meillä on vain onni, joka meitä
ympäröivien mielestä ei näytä erikoiselta. Mitä viisaampi on, sitä
helpompaa on joutua vakaumukseen, että on onnellinen. On hyvä saada
varmuus, että inhimillisen onnen kadehdittavimpia ovat sen
yksinkertaisimmat hetket. Viisas oppii elähdyttämään ja rakastamaan
elämän hiljaista olemusta. Uskollinen ilo on vain tässä hiljaisessa
olemuksessa, eikä tavaton onni milloinkaan uskalla seurata askeleitamme
hautaan asti.
On tärkeää yhtä veljellisesti ja riemuiten kuin muut päivät ottaa
vastaan se päivä, joka lähenee ja etenee tekemättä mitään ilon tai
toivon tavallisuudesta poikkeavaa liikettä. Se on luoksemme päästäkseen
kulkenut samat avaruudet ja samat kaikkeudet kuin se päivä, joka tapaa
meidät valtaistuimella tai suuren rakkauden vuoteessa. Se kätkee ehkä
vaippaansa vähemmän huomiota herättäviä, mutta yksinkertaisemmin
hartaita hetkiä. Yhtä monta iäisyysminuuttia on viikossa, joka kuluu
mitään sanomatta, kuin siinä, joka kuluu pitkään huutaen. Kaikki, mitä
joku hetki näyttää meille sanovan, on pohjaltaan samaa kuin mitä
itsellemme sanomme. Aika on epäröivä ja arka matkustaja, joka ilostuu
ja synkkenee sitä mukaa, otetaanko hänet hymyillen vai synkin katsein
vastaan. _Sen_ ei ole tuotava meille onnea; vaan meidän on tehtävä
onnelliseksi hetki, joka tulee etsien turvapaikkaa sielustamme. Se on
viisas, jolla aina on sanottavana jotakin rauhaisaa sille jo
kynnyksellä. Meidän on kerättävä itseemme yksinkertaisimmat
onnenaiheemme. Sentähden ei meidän ole lyötävä laimin mitään
tilaisuutta olla onnellisia. Koettakaamme ensin tutkia muiden ihmisten
mukaista onnea, jotta sitten saatuamme lisää asiantuntemusta voisimme
päästä itsemme mukaiseen onneen. Sen laita on kuin rakkauden. On
täytynyt rakastaa syvästi tietääkseen, miten pitäisi rakastaa, kun ei
enää rakasta. On hyvä olla toisinaan näkyvällä tavalla onnellinen
oppiakseen olemaan onnellinen näkymättömällä tavalla, ja ehkei ole
välttämätöntä kuunnella hetkiä, jotka puhuvat kovaa huumauksessaan,
muun vuoksi kuin vähitellen oppiakseen sen kielen, joka ei milloinkaan
puhu kuin hiljaa. Vain ne ovat lukuisat, tyhjenemättömät, pettämättömät
ja pakenemattomat, koska ne ovat niin lukuisat, eikä viisaan olisi
otettava lukuun muita kuin ne. Olla onnellinen on harjaantumista
näkemään lukemattomien ja nimettömien hetkien kätketyt nymyt ja
salaperäiset koristeet, ja nämä koristeet ovat vain meissä itsessämme.
91.
Mutta mikään ei olisi tässä kuvaamaamme rakkautta vastaan sotivampaa
kuin alhainen varovaisuus, ja parempaa olisi hyöriä minkä onnen
ympärillä tahansa kuin uinaillen liedennurkassa odottaa ihanteellista
onnea, joka ei milloinkaan tule. Sen ihmisen asunnon ylle, joka ei
koskaan mene ulos, ei tavallisesti laskeudu muita iloja kuin ne, joita
ei kukaan muu ole halunnut. Emme myöskään tunteiden alalla pidä esim.
sitä viisaana, joka ei mene tavattoman paljon kauemmaksi kuin mitä
järki sallii tai mitä kokemus neuvoo häntä odottamaan. Emme myöskään
nimitä viisaaksi ystävää, joka ei kokonaan antaudu ystävälleen, koska
aavistaa ystävyyden loppuvan, emmekä rakastajaa, joka ei koskaan
antaudu, pelosta että tuhoutuu rakkaudessa.
Meidän on sanottava itsellemme, että kaksikymmentä onnetonta sattumaa
ottaa pois vain onnentarmomme häviäviä aineksia, ja itselleen voi
tunnustaa, että kaikki viisaus loppujen lopuksi on vain jonkinlaista
puhdistettua onnentarmoa. Olla onnellinen on ennen kaikkea oppia
olemaan onnellinen, oppiakseen samalla kertaa kiinnittämään yhä
vähemmän huomiota siihen, mitä onni on itsessään. On tärkeää, että
ihminen niin kauan kuin mahdollista on niin onnellinen kuin
mahdollista, sillä ne, jotka vihdoin menevät itsestään ulos onnenportin
kautta, ovat tuhannen kertaa vapaampia kuin ne, jotka menevät ulos
surun portista. Viisaan ilo valaisee samalla hänen sydäntään ja koko
hänen sieluaan, kun taas suru hyvin usein valaisee vain hänen
sydäntään. Ihminen, joka ei ole ollut onnellinen, muistuttaa jossakin
määrin matkustajaa, joka ei ole matkustanut muulloin kuin yöllä.
Ja sitten tapaa onnesta syvemmän, jalomman, puhtaamman ja avaramman
nöyryyden kuin onnettomuudesta. On nöyryyttä, joka on asetettava
lois-hyveiden joukkoon, yhteen hedelmättömän itsensäkieltämyksen,
häveliäisyyden, vapaaehtoisen siveyden, sokean iloista luopumisen,
hämärän alistumisen, katujanmielen ja muiden sellaisten kanssa, jotka
liian kauan seisovaan lampeen, jonka ympärillä muistomme vieläkin
liikuskelevat, ovat johtaneet inhimillisen moraalin elävän veden. En
puhu alhaisesta nöyryydestä, joka usein on vain laskelmaa tai,
katsellaksemme asioita parhaassa valossa, ylpeyden arkuutta ja
jonkinlaista korkoakiskovaa lainaamista, jonka tämänpäiväinen turhuus
myöntää huomeniselle. Mutta viisas kuvittelee toisinaan, että on
terveellistä vähän pienentyä omissa silmissään ja olla tunnustamatta
itselleen ansioita, jotka usein olisi oikeutettu itselleen tunnustamaan
verratessaan itseään muihin. Sellainen nöyryys, vaikka se olisi
vilpitönkin, anastaa sisäiseltä rehellisyydeltämme, jota aina on
kunnioitettava yli kaiken, sen mahdollisuuden lisätä elämänasemamme
suloutta. Joka tapauksessa se paljastaa jonkinlaista itsetietoisuuden
arkuutta, ja viisaan itsetietoisuudella ei saa olla mitään
häveliäisyyttä eikä arkuutta.
Mutta tämän liian henkilökohtaisen nöyryyden rinnalla on yleistä
nöyryyttä, ylevää ja kiinteää nöyryyttä, joka elää kaikesta, mitä
henkemme, sielumme ja sydämemme saa kokea. Nöyryyttä, joka mitä
tarkimmin osoittaa meille, mitä ihminen voi odottaa ja toivoa, joka
pienentää meitä vain tehdäkseen suuremmaksi kaikki, mitä näemme,
nöyryyttä, joka opettaa meille, että ihmisen merkitys ei ole siinä,
mitä hän on, vaan siinä, mitä hän voi havaita, siinä, mitä hän pyrkii
hyväksymään ja ymmärtämään. On totta, että surukin meille avaa tämän
nöyryyden alueen, vaan se tekee sitä tuskin muuten kuin johtaakseen
meidät suoraan jonkinlaiselle toivon portille, jonka kynnyksellä
menetämme monta päivää; sitävastoin onni, jolla ei ole muuta tehtävää,
hiljaa kuljettaa meitä pitkin tämän alueen luoksepääsemättömimpiä
polkuja. Ollessaan niin onnellinen kuin mahdollista viisas muuttuu niin
vähän vaativaksi, niin vähän ylpeäksi kuin on mahdollista. Tietäessään,
että hänellä vihdoinkin on kaikki, mitä ihmisen on sallittu omistaa,
hän alkaa ymmärtää, että kaiken hänen omistamansa arvo on siinä
tavassa, jolla hän katselee sitä, mitä ihminen ei milloinkaan voi
omata. Sentähden voi tuskin muuten kuin pitkän onnen aikana hankkia
itselleen itsenäistä elämänkatsomusta. Ei ole oltava onnellinen
ollakseen onnellinen, vaan oppiakseen selvästi näkemään sen, mitä turha
ja liian passiivinen onnen odotus meiltä ainaiseksi kätkisi.
92.
Mutta jättäkäämme tämä palataksemme siihen, mitä äsken sanoimme.
Sydämemme kuningaskunnassa, joka miltei kaikille ihmisille on se
valtakunta, jossa itse elämän olemus talteen korjataan, ei ole mitään
tarpeettomia säästöjä. Siellä olisi parempi olla tekemättä mitään kuin
tehdä asioita puolittain, jäsen, mitä ei milloinkaan ole pannut
vaaralle alttiiksi, kadottaa varmasti. Intohimo ottaa meiltä todella
vain sen, mitä luulemme siltä varastavamme, ja me pienenemme aina sen
mukana, jonka olemme luulleet pidättäneemme itsellemme. Sitäpaitsi on
sielussamme eräitä niin hyviä turvapaikkoja, että vain rakkaus yksin
uskaltaa laskeutua alas niiden portaita, ja vain rakkaus tuo sieltä
mukanaan ennen aavistamattomia jalokiviä, joiden hohdon erotamme vasta
sinä lyhyenä hetkenä, jolloin kätemme avautuvat niitä tarjoamaan
rakastetuille käsille. On itse asiassa ikäänkuin kätemme avautuessaan
antamaan toisinaan levittäisivät erikoista valoa, joka tunkee
läpinäkymättömämpien olioiden läpi kuin ne salaperäiset säteet, jotka
on äskettäin keksitty.
93.
Minkä vuoksi kauaa olla murheissaan erehdyksistään ja tappioistaan?
Mitä tapahtuneekin, aina synkimmän tunnin viime minuutteina, viikon
päättyessä, vuoden loppuessa on rehellisen ihmisen syytä hymyillä
mennessään itseensä. Hän oppii vähitellen suremaan ilman kyyneleitä.
Hän on perheenisä, joka illan tullen työn päätyttyä palaa kotiin. Voi
sattua, että lapset itkevät, leikkivät turmelevia ja vaarallisia
leikkejä, ovat sekoittaneet huonekalut, särkeneet lasin, kaataneet
lampun. Joutuneeko isä epätoivoon tästä? Tosin olisi teoreettisen
siveysopin kannalta katsoen ollut parempi, jos he olisivat pysyneet
aivan rauhallisina ja oppineet lukemaan ja kirjoittamaan, mutta kuka
järkevä isä kesken kiivaimpiakaan nuhteita voi olla hymyilemättä
kääntyessään selin? Hän ei sure näitä tosin vähän hulluja
elämänilmiöitä. Mitään ei ole menetetty, niin kauan kuin hän voi
palata, niin kauvan kuin hänellä on turvallisen kodin avain. Itseemme
syventymisen hyvät seuraukset ovat vähemmän sen tutkimisessa, mitä
sielumme, henkemme, sydämemme ovat aloittaneet tai loppuun suorittaneet
poissaollessamme, kuin juuri itse tässä syventymisessä. Ja jos hetket
ovat kuluneet meidän kynnyksellämme salaperäisiä siteitään avaamatta,
jos salit ovat tyhjät kuten lähtiessämmekin, jollei kukaan niistä,
joiden piti tehdä työtä, olisi liikuttanut käsiään, kertoo joka
tapauksessa palaavien askeliemme kaiku jotakin asunnon laajuudesta,
odotuksesta ja uskollisuudesta.
94.
Ei ole mitään keskinkertaisia päiviä muualla kuin meissä itsessämme,
mutta korkeimmalle kohtalollekin on aina tilaa keskinkertaisimpinakin
päivinä, sillä sellainen kohtalo kehittyy paljon täydellisemmin
meissä itsessämme kuin Euroopan pinnalla. Kohtalon paikka ei ole
keisarikunnan avaruus, vaan sielun avaruus. Todellinen kohtalomme on
elämänkäsityksessämme, siinä tasapainossa, joka lopulta rakentuu
taivaan ratkaisemattomien kysymyksien ja sielumme epävarmojen
vastauksien välille. Sitä mukaa kuin nämä kysymykset laajenevat, käyvät
ne hiljaisemmiksi, ja kaikki, mitä tapahtuu viisaalle, suurentaa näitä
kysymyksiä ja tekee nämä vastaukset hiljaisemmiksi.
Älä puhu kohtalosta niin kauan kuin joku tapaus ilahduttaa tai surettaa
sinua muuttamatta ollenkaan sitä tapaa, jolla kaikkeutta tajuat. Ainoa
seikka, mikä jää meille sitten kun rakkaus, kunnia, kaikki inhimilliset
vaiheet ja kaikki intohimot ovat haihtuneet, on yhä syventyvä
äärettömyyden tunne; ja ellei sitä meille jää, ei meille jää mitään.
Tarkoitan tunnetta enkä vain ajatuskokoelmaa, sillä ajatukset tässä
ovat vain lukemattomia askeleita, jotka vähitellen vievät meitä
tunteeseen, josta puhun. Ei ole mitään onnea onnessa itsessään, mikäli
se ei auta meitä ajattelemaan muuta, mikäli se ei auta meitä jossakin
määrin ymmärtämään sitä salaperäistä iloa, jota maailmankaikkeus tuntee
olemassaolostaan.
Kun viisas on päässyt määrättyyn korkeuteen, rauhoittavat kaikki
tapahtumat häntä, sillä tapahtuma, joka aluksi surettaa häntä kuten
ihmisiä yleensä, lisää lopultakin painonsa elämän suureen tunteeseen.
On hyvin vaikeaa ottaa siltä tyydytystä pois, joka on tottunut
vaihtamaan kaikki epäitsekkään ihmettelyn aiheeksi. On vaikea häneltä
ottaa tyydytystä, niin ettei se käsitys, että voi olla ilman
tyydytystä, synnyttäisi korkeampaa ajatusta, joka verhoo hänet
suojelevaan valoonsa. Kaunis kohtalo on se, jossa ei mikään vaihe,
onnellinen eikä onneton, ole esiintynyt saattamatta meitä harkitsemaan,
laajentamatta sitä piiriä, jossa sielumme liikkuu, lisäämättä
elämään-kiintymisemme rauhaa. Voimmekin sanoa, että kohtalomme paljoa
todellisemmin on siinä tavassa, jolla illoin saatamme katsella taivasta
ja sen yhtäkaikkisia tähtiä, ihmisiä, jotka ovat ympärillämme, naista,
joka meitä rakastaa, ja tuhansia ajatuksia, jotka liikkuvat
mielessämme, kuin siinä sattumassa, joka meiltä tempaa rakastettumme,
valmistaa meille riemukulun tai kohottaa meidät valtaistuimelle.
95.
Eräänä päivänä sanoi joku naiselle, joka hänestä näytti ihailtavimmalta
olennolta, mitä erilaisimpien lahjain, myöskin nuoruuden ja
ruumiillisen kauneuden suosimalta: "Mitä olette tekevä? Ketä voittekaan
rakastaa? En näe mitään ratkaisua. Ei ole mitään kohtaloa, joka olisi
niin ylevä kuin sielunne." Mitä tiesikään sanoja tästä? Sielun pitää
olla ylevä eikä kohtalon. Hän ajatteli epäilemättä ihmisten tavallisen
tavan mukaan valtaistuinta, voittokulkuja, ihmeellisiä vaiheita. Mutta
sillä, jolle nämä seikat edustavat ihmisen kohtaloa, ei ole
pienintäkään aavistusta siitä, mitä kohtalo on. Ja ennen kaikkea: miksi
halveksia tänään? Tänään halveksiminen todistaa, ettei ole ymmärtänyt
eilistä. Tänään halveksimalla osoittautuu vieraaksi maailmassa, ja mitä
toivot voivasi suorittaa maailmassa, jossa kuljet vieraana? Tämä päivä
on siinä parempi eilistä, jota ei enää ole, että se vielä on, on
olemassa meille. Tämä päivä, olkoon se minkälainen hyvänsä, tietää
enemmän kuin eilinen ja on siis avarampi ja kauniimpi.
Luuletko, että naista, josta nyt puhun, olisi odottanut kauniimpi
kohtalo Venetsiassa, Firenzessä tai Roomassa? Hän olisi ollut läsnä
loistavissa juhlissa ja hänen kauneutensa olisi vaeltanut näillä
ihanilla seuduilla. Hän olisi siellä ehkä nähnyt prinssejä, kuninkaita
ja valioväkeä jalkainsa juuressa, ja ehkä hän olisi voinut hymyilyllään
lisätä suuren kansan onnea, sivistää ja jalostaa koko aikakauden
ajatustapaa. Tänään hänen elämänsä kuluu ehkä neljän viiden sielun
piirissä, jotka hänet tuntevat ja häntä rakastavat. Voi sattua, ettei
hän lähde kodistaan ja ettei hänen elämänsä, hänen ajatuksensa ja hänen
voimansa jätä mitään selvää, pysyväistä jälkeä ihmisiin. Voi sattua,
että koko hänen kauneutensa, koko hänen voimansa, koko hänen
siveellinen tarmonsa saa olla hautautuneena hänessä ja niiden muutamien
sydämissä, jotka ovat häntä lähenneet. On myös mahdollista, että hänen
sielunsa keksii ulospääsyn. Meidän päivinämme eivät ne suuret portit,
jotka päästävät hyödylliseen ja muistettavaan elämään, liiku samalla
narinalla saranoillaan kuin ennen. Ne ovat ehkä vähemmän suurenmoisia,
mutta useampia luvultaan, ja ne avautuvat kohti polkuja, jotka ovat
hiljaisempia, koska johtavat kauemmaksi.
Mutta jos oletammekin, että kaikki jää pimeyteen, eikö hän ole saanut
kohtaloaan, jos mikään säde ei ole päässyt hänen asuntonsa kynnyksen
ylitse? Eikö kohtalo voi olla kaunis ja täydellinen itsessään?
Pysähtyykö todellisten voimakas sielu, joka luo katseensa taaksepäin,
osakseen tulleisiin riemuvoittoihin, jolleivät nämä riemuvoitot ole
saaneet häntä ajattelemaan elämää, lisänneet hänessä inhimillisen
olemassaolon jaloa nöyryyttä, saaneet häntä enemmän rakastamaan sitä
hiljaisuutta ja mietiskelyä, jossa korjataan hedelmiä, jotka ovat
muutamissa tunneissa kypsyneet niiden tunteiden lämmössä, jotka kunnia,
rakkaus ja innostus saavat kuohumaan? Ja mitä jääkään hänelle näiden
juhlien ja näiden sankarillisten, siunausta tuottavien tai
sopusointuisten tekojen jälkeen, paitsi muutamia ajatuksia, muutamia
muistoja, vähän tietoisuuden lisäystä, sanalla sanoen, sekä vähän
rauhallisempi ja vähän laajempi tunne -- koska se ulottuu useampiin
asioihin -- ihmisen asemasta tässä maailmassa? Mutta mitä me tuomme
mukanamme silloin, kun rakkauden, vallan tai kunnian loistavat vaatteet
putoavat jalkoihimme levon hetkellä -- ja eikö tuo hetki lyö joka ilta
ja joka kerta ollessamme yksinämme? -- mitä tuomme siihen rauhanmajaan,
jossa lopuksi jokaisen elämän onni punnitaan ajatuksen painoilla,
saavutetun luottamuksen painoilla, tietoisuuden painoilla? Onko meidän
todellinen kohtalomme siinä, mitä ympärillämme tapahtuu, vai siinä,
mitä sielussamme asuu? "Kuinka voimakkaita säteitä lähteekään siitä
kunniasta tai voimasta, josta ihminen nauttii", sanoo eräs ajattelija,
"on hänen sielunsa pian selvinnyt tunteista, jotka jokainen ulkonainen
teko hänelle aiheuttaa, ja hän huomaa äkkiä todellisen tyhjyytensä, kun
ei havaitse mitään muuttunutta, mitään uutta, mitään suurempaa
ruumiillisten kykyjensä harjoittamisessa. Kuninkaat ovat tuomittuja,
joskin koko maapallo kuuluisi heille, kuten muutkin ihmiset elämään
pienessä piirissä, jonka lakien alaisia he ovat, ja heidän onnensa
riippuu henkilökohtaisista vaikutelmista, joita he saavat."
Jotka he saavat ja muistavat, lisäämme me, koska nämä vaikutelmat ovat
parantaneet heitä, sillä sielut, joita tässä tutkimme, eivät muista
elämän vaiheista milloinkaan muuta kuin ne, jotka ovat tehneet heidät
vähän suuremmiksi, vähän paremmiksi. Onko siis mahdotonta missä
hyvänsä, missä hiljaisuudessa tahansa, tavata ainoaa muuttumatonta
ainesta, joka jää jaloimman ulkonaisen olemassaolon sulattimen
pohjalle, ja koska emme omista mitään muutoin, kuin mikäli se seuraa
meitä hämärään ja hiljaisuuteen, onko se meille vähemmän uskollinen
hiljaisuudessa ja hämärässä, koska se on syntynyt siellä?
Vaan älkäämme menkö pitemmälle näitä teitä, jotka voisivat viedä meidät
liian teoreettiseen viisauteen. Jos kaunis ulkonainen kohtalo ei ole
välttämätön, ei ole kuitenkaan vähemmän tarpeellista toivoa sitä ja
tehdä kaikki mitä voi sen saavuttaakseen, niinkuin kiinnittäisi siihen
tavattomasti huomiota. Viisaan suuri velvollisuus on koputtaa kaikille
kunnian, työn, onnen ja rakkauden porteille, jollei mikään avaudu
vakavan ponnistuksen, pitkän odotuksen jälkeen, on hän ehkä juuri
ponnistuksessa ja odotuksessa löytänyt hakemansa selvyyden ja
hakemainsa tunteiden vastineen. "Toimiminen", on Barres jossakin
kohdassa sanonut, "on yhä laajempien kokemusalueiden liittämistä
harkintaamme". Toimiminen, voisi lisätä, on nopeammin ja täydellisemmin
ajattelemista kuin ajatus voi tehdä. Toimiminen ei ole sitä enää, että
ajattelee vain aivoilla, vaan sitä, että saa koko olennon ajattelemaan.
Toimiminen on ajatusten syvimpien lähteiden sulkemista unelmassa, jotta
saisi ne avatuiksi todellisuudessa. Mutta toimiminen ei välttämättä ole
voittamista. Toimiminen on myös yrittämistä, odottamista ja
malttamista. Toimiminen on myöskin kuuntelemista, kokoutumista,
vaitioloa.
On totta, että naiselle, josta tässä puhumme, olisi Ateenassa,
Firenzessä tai Roomassa sattunut joitakuita innostumisen aiheita ja
joitakuita tilaisuuksia kauneuden tai sankaruuden osoittamiseen, joita
hän ei tapaa tänään. Hänellä olisi siellä myös ollut tekojensa
ponnistus ja muisto, elävä ja kallisarvoinen voima, sillä ponnistus,
jonka olemme suorittaneet, muisto siitä, mitä olemme tehneet, muuttavat
usein meissä useampia seikkoja kuin korkein ajatus, joka siveellisesti
tai älyllisesti vastaisi tuhansia tällaisia ponnistuksia ja tällaisia
muistoja. Niin, vain sitä olisi kadehdittava toimivalta ja loistavalta
kohtalolta, että se avartaa ja herättää monia tunteita ja voimia, jotka
muuten eivät milloinkaan olisi heränneet unestaan tai päässeet liian
ahtaan olemassaolon aitauksesta. Mutta se, että tietää tai että
aavistaa, että nämä tunteet tai nämä voimat uinuvat meissä, eikö se
merkitse sitä, että herättää niiden parhaan, että jo hetken katselee
kaunista ulkonaista kohtaloa huipuilta, jonne se pääsee vasta päiviensä
päättyessä, ja että jo edeltäpäin korjaa sen sadon parhaan, jota se ei
voi kerätä ennenkuin monien myrskyjen jälkeen?
96.
Eilen illalla lukiessani jälleen Saint-Simonia, jolloin tuntuu kuin
tornin huipusta näkisi satoja ihmisiä hyörimässä tasangolla, opin
ymmärtämään sen, mitä ihmisen vaisto nimittää kauniiksi kohtaloksi.
Ehkei Saint-Simon itse tiedäkään, mitä hän rakastaa ja mitä hän ihailee
muutamissa sankareissaan, jotka hän ympäröi jonkunlaisena alistuvalla
ja itsetiedottomalla kunnioituksella. Kuolleita ovat sadat hyveet,
joita hän kunnioitti, ja tuhannet ominaisuudet, joita hän ylisti
suurissa miehissään, tuntuvat meistä tänään pieniltä. Mutta vaikkei hän
erikoisesti käsittelekään eräitä ja vaikka hän pohjaltaan ei hyväksy
aatetta, joka heitä elähyttää, esiintyy kuitenkin neljä tai viisi
vakavaa, hyväntahtoista ja ihailtavaa hahmoa, niin sanoaksemme hänen
tietämättään, siinä loistavassa joukossa, joka hyörii suuren kuninkaan
valtaistuimen ympärillä: Fénelon, Chevreusen ja Beauvilliersin herttuat
ja kruununprinssi. He eivät ole onnellisempia kuin useimmat ihmiset.
Heidän osakseen ei tule mitään ratkaisevaa menestystä, ei mitään
loistavaa voittoa. He elävät kuten muutkin levottomasti kaivaten sitä,
mitä luultavasti sen vuoksi sanotaan onneksi, koska sitä odotetaan.
Fénelon joutuu tuon jotenkin keskinkertaisen, mutta sukkelan ja
terävänäköisen, ylpeän, epäilevän ja juhlallisen, pikkuasioissa suuren
ja suurissa asioissa pienen hengen -- joka Ludvig XIV oli --
epäsuosioon. Hänet tuomitaan, häntä ahdistetaan, hänet ajetaan
maanpakoon. Chevreusen ja Beauvilliersin herttuat, huolimatta korkeasta
asemastaan, elävät hovissa jollakin tavoin varovaisesti ja
vapaaehtoisesti syrjään vetäytyneinä. Kruununprinssi ei myöskään
nauti kuninkaan suosiota. Hän on mahtavan ja kadehtivan joukkion
vehkeilyjen maalitauluna, joka joukkio pystyy tuhoamaan hänen nuoren
soturi-kunniansa. Hän joutuu epäsuosioon, vastoinkäymisiin ja
onnettomuuksiin, jotka näyttävät parantumattomilta tässä turhamaisessa
ja orjamaisessa hovissa, sillä epäsuosio ja onnettomuudet saavat sen
suuruuden, jonka silloiset tavat niille antavat. Hän kuolee viimein
muutamia päiviä puolisonsa jälkeen, jota hän oli yksin ja rajattomasti
rakastanut. Kruununprinssi kuolee ehkä myrkytettynä niinkuin
puolisonsakin ja kaatuu kuin salaman iskemänä juuri silloin kun sen
suosion ensi säteet, jota jo oli lakattu odottamasta, alkoivat kullata
hänen palatsinsa portaita.
Nämä surut, nämä pettymykset, nämä täyttymättömät toiveet ja nämä
huolet täyttivät heidän elämänsä. Ja kuitenkin, kun katsoo heidän
pientä, hiljaista ja eheää ryhmäänsä toisten epätasaisen ja oikullisen
melun keskellä, näyttävät nämä neljä kohtaloa todella kauniilta ja
kadehdittavilta. Sama valo seuraa heitä kaikissa heidän vaiheissaan. Se
lähtee Fénelonin suuresta sielusta. Fénelon on uskollinen yleville
aatteilleen, ihailun, pyhyyden, oikeuden, lempeyden ja rakkauden
aatteille, ja muut kolme seuraavat mestariansa ja ystäväänsä.