väkisinkin kutistuvat. Mutta ihminen, joka on kohonnut vähänkin, ei
enää tee pahaa, koska ei ole olemassa mitään pahaa, joka ei loppujen
lopuksi osoitu lähtevän ahtaasta ajatuksesta tai keskinkertaisesta
tunteesta. Hän ei tee enää pahaa, koska hänen ajatuksensa ovat tulleet
ylevämmiksi ja puhtaammiksi, ja hänen ajatuksensa tulevat vielä
puhtaammiksi siitä, ettei hän enää voi tehdä pahaa. Niin ovat toimemme
ja ajatuksemme valloittaessaan sitä rauhan taivasta, jossa sielumme
elämä voi avartua esteettömästi, yhtä erottamattomia toisistaan kuin
linnun molemmat siivet, ja mikä linnulle on vain tasapainolaki, muuttuu
tässä oikeuden laiksi.
82.
Kuka voi sanoa, muuttuuko se viheliäinen tyydytys, jonka ilkeä ihminen
hetkeksi luulee löytävänsä pahasta, sielulle tajuttavaksi, ennenkuin
siihen sekaantuu heikko ja epämääräinen kaipaus, kaukainen hyvyyden tai
säälin lupaaminen tai mahdollisuus?
Ehkäpä huomaa ilkeä ihminen, joka on saattanut uhrinsa tuhon partaalle,
vähemmän synkän ja vähemmän hyödyttömän puolen ilossaan vasta sitten,
kun hän ajattelee voivansa antaa anteeksi. Voisi luulla, että pahuuden
täytyy toisinaan lainata valonsäde hyvyydeltä valaistakseen voittoaan.
Saattaako ihminen hymyillä vihassa etsimättä hymyään rakkaudesta? Mutta
tämä hymyily on oleva hyvin hetkellistä. Tässä yhtä vähän kuin
muuallakaan on olemassa sisäistä vääryyttä. Voi sanoa, ettei ole
yhtäkään sielua, jonka onnen asteikossa ei ole täsmälleen samoja
merkkejä kuin oikeuden ja armeliaisuuden asteikoissa. Yhdistän tässä
nuo kaksi sanaa, sillä armeliaisuus tai rakkaus on oikeamielisyyttä,
jonka ei enää ole laskettava muita kuin jalokiviä. Ihminen, joka menee
etsimään onneansa pahasta, osoittaa juuri sillä, että hän ei ole yhtä
onnellinen kuin se, joka näkee pahaa tehtävän eikä hyväksy sitä.
Hänellä.on kuitenkin sama päämäärä kuin oikeamielisellä. Hänkin hakee
onnea ja jonkunlaista rauhaa ja varmuutta. Miksi siis häntä rangaista?
Niin ei tehdä köyhälle, joka ei asu palatsissa; hän on kyllin onneton,
koska hänellä on vain hökkeli asuttavanaan. Sen silmissä, joka voisi
nähdä näkymättömän, olisi väärämielisimmän ihmisen sielulla aina
oikeamielisyyden ominaisuudet, sen tahrattomat vaatteet ja sen pyhä
into. Hän näkisi sen punnitsevan rauhaa, rakkautta, elämäntajuntaa,
maan tai taivaan hymyilyjä ja sitä, mikä ne hävittää, masentaa tai
myrkyttää, samalla tarkkuudella, joka tähän kannustaa pyhimyksen,
sankarin, ajattelijan sielua. Ehkemme ole väärässä antaessamme
oikeamielisyyden itseämme askarruttaa maailmassa, joka ei siitä
ollenkaan välitä, yhtä vähän kuin mehiläinen tekee väärin
valmistaessaan hunajaa keskelle maailmaa, joka ei sitä itse valmista.
Mutta me olemme väärässä tahtoessamme ulkonaista oikeamielisyyttä,
sillä sellaista ei ole. Se, mikä on meissä, riittäköön meille. Kaikkea
punnitaan ja arvostellaan lakkaamatta olemuksessamme. Me arvostelemme
itseämme tai, paremmin sanoen, onnemme arvostelee meitä.
83.
Sanotaan ehkä, että hyvällä on samoin tappionsa ja pettymyksensä kuin
pahalla, mutta hyvän tappiot ja pettymykset eivät synkennä ja tee
rauhattomaksi ajatusta, vaan päinvastoin kirkastavat ja rauhoittavat.
Hyvä teko voi pudota tyhjään, mutta juuri silloin se opettaa meitä
niittaamaan sielun ja elämän syvyyksiä. Se putoaa sinne usein kuin
kivi, enemmän kirkastaen kuin ajatuksemme. Kun eräs madame Rogronin
ilkeä suunnitelma menee myttyyn Pierretten viattomuuden vuoksi, niin
hänen sielunsa kutistuu yhä enemmän; mutta kun Titus tuhlaa hyvyyttä
eräälle kiittämättömälle ihmiselle, opettaa anteeksiantamuksen turhuus,
rakkauden turhuus häntä siirtämään katseensa anteeksiantamuksen
toiselle puolen, rakkauden toiselle puolen. Ei ole toivottavaa, että
ihminen sulkeutuu mihinkään, ei edes hyvään, Hyveen viimeinen liike
olkoon aina enkelin, joka raottaa ovea.
Pitäisi siunata näitä tappioita. Jos sattuma tahtoisi, että
vihollisestamme tulisi ystävämme joka kerta kun hänelle annamme
anteeksi, niin kuolisimme saamatta tietää sitä, mitä meissä kirkastaa
epäviisas lempeys, jota emme kadu. Me kuolisimme, ilman että olisimme
voineet mitata niitä voimia, jotka ympäröivät elämäämme, suurimmalla
voimalla, joka on sielussamme. Hyvän teon turhuus, ylevän tai
yksinkertaisen rehellisen ajatuksen näennäinen tehottomuus heittää
useihin asioihin toisenluontoisen valonsäteen kuin hyvän koko
hyödyllisyys voisi niihin heittää. Olisi tosin suuri ilo todeta
rakkauden ainainen voitto, mutta vielä suurempi ilo on kulkea tämän
harhakuvan läpi totuuteen asti. Ajattelija, jonka kuolema tempasi
meiltä liian varhain, on sanonut: "Ihminen on liian usein historian
kuluessa pannut arvonsa erehdyksiin, ja totuus on hänestä aluksi
näyttänyt hänen itsensä alentamiselta. Totuus ei aina saavuta unelmaa,
mutta sillä on se puolellaan, että se on tosi. Ajatuksen alalla ei ole
mitään siveellisempää kuin totuus."
Tässä totuudessa ei ole mitään katkeraa. Mikään totuus ei ole viisaalle
katkera. Hänkin on voinut toivoa, että hyve siirtäisi vuoria ja että
rakkaudentyö ainaiseksi lepyttäisi kaikkien hänen veljiensä sydämet.
Mutta tänään hän oppii pitämään parempana, ettei niin ole asian laita.
Eikä hänen ylpeytensä vain tyydytyksen vuoksi korjaa eloa. Hän ei
arvostele itseään kaikkeutta paremmaksi, mutta hän luulee itsensä siinä
vähemmän tärkeäksi. Hän ei enää hoitele sitä oikeamielisyyden intoa,
jonka hän tapasi sielussaan, niiden henkisten hedelmäin vuoksi, joita
se tuo, vaan kunnioituksesta kaikkea kohtaan, mikä on olemassa, ja
niiden odottamattomain kukkain vuoksi, jotka se synnyttää hänen
älyssään. Hän ei soimaa kiittämätöntä, ei edes kiittämättömyyttä. Hän
ei sano itselleen: "Olen parempi kuin tuo mies" tai "Minä en joutuisi
tuohon paheeseen". Mutta kiittämättömyys opettaa hänelle, että hyvässä
työssä on avarampi, vähemmän persoonallinen ja yleiseen elämään
soveltuvampi ilo kuin siinä, jota hän odotti kiitollisuudelta. Hän
haluaa mieluummin koettaa ymmärtää sitä, mitä on, kuin ponnistella
uskomaan sitä, mitä toivoo. Hän on kauan elänyt kuin köyhä, joka äkkiä
muutetaan hökkelistään suunnattomaan palatsiin. Herätessään hän
rauhattomana etsi liian suurista saleista ahtaan kamarinsa köyhiä
muistoja. Missä ovatkaan liesi, vuode, pöytä, vati ja jakkara? Hän
huomasi vielä puhteittensa pikkuruisen tuikun lepattavan vierellään,
mutta sen valo ei jaksanut kohota korkeaan hoviin, ja vain lähin pylväs
näytti ajoittain huojuvan valon pikku siipien voimattomasti
lepattaessa. Mutta vähitellen hänen silmänsä tottuivat uuteen asuntoon.
Hän kulki läpi lukemattomien salien, ja hän iloitsi kaikesta, mitä
liekkivähänen ei valaissut, yhtä paljon kuin kaikesta, mitä se valaisi.
Ensin hän olisi toivonut itselleen vähän matalampia ovia, vähän
kapeampia portaita ja vähemmän silmänkantamattomia saleja. Mutta sitä
mukaa kuin hän kulki edelleen, hän ymmärsi sen kauneuden ja suuruuden,
joka ei ollut sopusoinnussa hänen unelmiensa kanssa. Hän oli onnellinen
todetessaan, ettei pöytä ja sänky ollut pääasiana kuten hänen
hökkelissään. Hän oli iloinen, ettei palatsi ollut rakennettu köyhyyden
tavallisten tapojen mukaan. Hän osasi ihailla sitä, mikä oli
ristiriidassa hänen toiveittensa kanssa, sillä niin hän laajensi
näköpiiriänsä. Kaikki, mikä on olemassa, lohduttaa ja vahvistaa
viisasta, sillä viisaus on juuri kaiken olevaisen etsimistä ja
tunnustamista.
84.
Viisaus tunnustaa Rogronitkin. Sen mieltä kiinnittää elämä enemmän kuin
oikeamielisyys ja hyve, ja jos sattuu, että suuri, liian abstraktinen
hyve on elämän edessä, joka liikkuu vain ahtaissa rajoissa, niin
kiinnittäähän mieluummin tarkkaavaisuutensa pieneen elämään kuin
suureen, liikkumattomaan, ylpeään ja yksinäiseen hyveeseen.
Ennen kaikkea, se ei halveksi mitään. On vain yksi seikka maailmassa,
joka on kokonaan halveksittava, ja se on halveksiminen itse. Ne, jotka
ajattelevat, ovat liiankin usein taipuvaisia halveksimaan niitä, jotka
kuluttavat elämänsä ajattelematta. Ajatuksella on tosin suuri merkitys,
ja meidän on ennen kaikkea pyrittävä ajattelemaan niin paljon kuin
mahdollista ja niin hyvin kuin mahdollista, mutta on liioittelua uskoa,
että vähän suurempi tai pienempi kyky käytellä muutamia yleisiä
ajatuksia nostaisi varman rajan kahden ihmisen välille. Loppujen
lopuksi vallitsee suurimman ajattelijan ja mitättömimmän pikkuporvarin
välillä usein vain sama ero kuin totuuden välillä, joka toisinaan saa
ilmaisumuodon, ja totuuden välillä, jota ei laadita ymmärrettävään
muotoon. Tämä on paljon, tämä on syvä rotko, mutta ei pohjaton kuilu.
Mitä enemmän ajatus ylenee, sitä mielivaltaisemmalta ja häviävämmältä
näyttää raja sen välillä, joka ei vielä ajattele, ja sen välillä, joka
aina ajattelee. Pikku porvarin mielen täyttävät ennakkoluulot,
naurettavilta näyttävät intohimot, ahtaat, kavalat ja usein hyvinkin
alhaiset ajatukset, mutta aseta hänet viisaan rinnalle elämän
todellisiin olosuhteisiin, tuskan, kuoleman, rakkauden, todellisen
sankariuden eteen, niin tapahtuu useammin kuin kerran, että viisas
kääntyy mitättömän seuralaisensa puoleen, niinkuin hänellä olisi yhtä
inhimillinen, yhtä varma totuus.
On hetkiä, jolloin viisas tuntee henkisten aarteittensa turhuuden,
jolloin hän huomaa, että tuskin muut kuin eräät tavat ja eräät sanat
erottavat hänet muista ihmisistä, ja jolloin hän epäilee näiden sanojen
arvoa. Nämä ovat viisauden hedelmällisimpiä hetkiä. Ajatteleminen on
usein erehtymistä, ja ajattelijan, joka eksyy, täytyy usein löytääkseen
jälleen tien palata takaisin paikkaan, johon hiljaisen, mutta
välttämättömän totuuden viereen ovat uskollisina jääneet istumaan ne,
jotka eivät paljoa ajattele. He vartioivat heimon liettä, toiset
kuljettavat sen soihtuja, ja kun soihtu alkaa lepattaa ilman
puutteesta, on parasta lähetä liettä. Voisi luulla, ettei tämä liesi
muuta paikkaa; se johtuu siitä, että se etenee maailman mukana ja sen
pikku liekki osoittaa ihmiskunnan todellista aikaa. Tiedetään aivan
tarkoin, mitä tuo jatkuvaisuuden voima on velkaa ajattelijalle, mutta
kukaan ei välitä siitä, mitä ajattelija on velkaa tuolle jatkuvaisuuden
voimalle. Maailma, jossa olisi vain ajattelijoita, kadottaisi ehkä
tiedon useista välttämättömistä totuuksista. Itse asiassa ajattelee
ajattelija vain silloin yhä edelleen oikein, kun hän ei milloinkaan
menetä kosketusta niiden kanssa, jotka eivät ajattele.
On helppo halveksia, vähemmän helppoa on ymmärtää. Mutta todellisesti
viisas ei tunne mitään halveksintaa, joka ei ennen pitkää muutu
ymmärtämiseksi. Jokainen ajatus, joka halveksien siirtyy ohi suuren
mykän ryhmän, jokainen ajatus, joka ei tässä ryhmässä tunne enää
tuhansia uinuvia sisariaan ja veljiään, on liiankin usein vain paha ja
hedelmätön unelma. On hyvä toisinaan muistaa, että henkisessä
ilmapiirissä, kuten ulkonaisessakin, epäilemättä tarvitaan paljon
enemmän typpeä kuin happea, jotta sitä yhä edelleen saattaisi
hengittää.
85.
Ymmärrän kyllä, että Balzacin kaltaisia ajattelijoita on huvittanut
kuvata tämänluontois;a pikkueläjiä. Ei ole mitään ikuisemmin yhtäläistä
kuin nämä pikkueläjät; eikä kuitenkaan vuosisadasta vuosisataan mikään
muutu syvällisemmin kuin ilmapiiri, joka heitä ympäröi. Samoja eleitä
eri taivaiden alla, mutta taivaiden, jotka eivät näyttäisi erilaisilta,
elleivät eleet olisi samoja. Suuri sankariteko kääntää kokonaan
katseemme itseensä; mutta vähäpätöiset sanat ja teot siirtävät
huomiomme sitä ympäröivään taivaanrantaan, ja eikö inhimillisen
viisauden valokohta ole aina taivaanrannalla? Jos näkee oliot luonnon
tunteen ja järjen mukaan, ei näiden elämien yleinen keskinkertaisuus
voi olla todella keskinkertaista, juuri siksi että se on niin yleistä.
Muuten on varsin hyödytöntä tehostaa tätä: jonkun sielun tuntee vain
niin korkealle asti kuin on oppinut omansa tuntemaan, eikä ole olemassa
ainoatakaan olentoa, niin pieneltä kuin se alussa näyttäneekin, joka ei
kohoa pimeästä sitä mukaa kuin se pimeä, jossa olemme, hälvenee. Emme
näe sitä, jonka täytyy suurentua, jotta voisimme sitä rakastaa; sitä,
jota emme rakasta, on välttämätön valaista kohottamalla liekkiä, kunnes
se tulee rakkauden tasalle. Ainoa, mitä meidän on toivottava, on, että
valonsäde joka päivä loistaisi sielustamme. Samantekevää on, minne se
sattuu. Ei ole ainoatakaan esinettä, johon katse tai ajatus lankeaa,
joka ei sisältäisi useampia aarteita kuin ne voivat valaista. Tässä
maailmassa ei ole niin pientä seikkaa, ettei se olisi paljon suurempi
kuin kaikki se valo, jonka sielu voi sille lainata.
86.
Eikö ihmiskohtalojen oleellisinta tavata tavallisissa kohtaloissa, kun
ne on vapautettu monista yksityisseikoista, jotka häiritsevät
tarkkaavaisuutta? Suuri, huipuilla tapahtuva siveellinen taistelu on
tavattoman kaunis näky. Tarkkaavainen katselija ihailee kauan
ihmeellistä puuta autiolla ylängöllä, mutta lakattuaan ihailemasta sitä
hän menee metsään, jossa puut eivät ole niin ihmeellisiä, mutta
lukemattomia. On todennäköistä, että suunnattoman metsän muodostavat
vain keskinkertaiset rungot ja oksat, mutta eikö se ole syvä, eikö
sillä ole olemisen oikeutta, koska se on metsä? Poikkeuksellinen ei
milloinkaan ole sanova viime sanaa, ja sen, mitä sanotaan yleväksi,
pitäisi olla vain selvempi ja tarkempi tieto kaikkein normaalisimmasta.
On terveellistä usein katsella niitä, jotka taistelevat huipuilla,
mutta on myöskin välttämätöntä olla unohtamatta niitä, jotka nukkuvat
tasangolla.
Nähdessään mitä tapahtuu niille, jotka niin uinailelevat, nähdessään
kuinka paljon itse on saanut taistella erottaakseen ahtaamman onnen
niiden onnesta, jotka taistelevat sivulla, pitää taistelua ehkä
vähemmän tärkeänä, mutta rakastaa sitä enemmän. Mitä huomaamattomampi
palkinto on, sitä toivottavampi se on, ei niin, että haluaisi
vilpillisen hovimiehen tavoin nauttia salassa onnen suosiosta, mutta se
ilo, jonka se meille näin antaa muille siitä ilmoittamatta, on ehkä
ainoa, jota emme ole vähentäneet veljiemme osasta. Silloin ei enää
katso jälkimmäisiä ja sano: "Miten kaukana olenkaan noista ihmisistä!"
vaan saattaa lopulta aivan yksinkertaisesti itselleen tunnustaa: "Mitä
enemmän kohoan, sitä vähemmän tunnen etääntyväni lukuisimmista ja
mitättömimmistä seuralaisistani, ja ne askeleet, jotka astun kohti
epävarmaa päämäärää, lasken niiden askeleiden mukaan, jotka lähentävät
minua niihin, joita olen halveksinut ennen tietämättömyydessäni ja
turhamaisuudessani."
87.
Mitä onkaan itse asiassa pieni elämä? Niin nimitämme elämää, joka on
itsestään tiedoton, elämää, joka kuluu samassa paikassa neljän tai
viiden henkilön kesken, elämää, jonka ajatukset, tunteet, intohimot ja
halut suuntautuvat mitättömiin kohteisiin. Mutta sille, joka sitä
katselee, juuri siksi että hän sitä katselee, muuttuu jokainen elämä
suureksi. Elämä ei ole suuri eikä pieni itsessään, sitä katsellaan
suuremmin tai pienemmin, siinä kaikki; ja elämä, joka näyttää korkealta
ja suurelta kaikista, on elämä, joka on tottunut katsomaan avarasti
itseensä. Jos et milloinkaan näe itsesi elävän, joudut pakostakin
elämään ahdasta elämää; mutta se, joka näkee sinun niin elävän, on
juuri sen kolkan keskinkertaisuudessa, jossa liikut, näkevä
jonkinlaisen näköpiirin tapaisen tai lujemman tukikohdan, josta ajatus
voi kohota inhimillisemmin ja varmemmin voimin.
Me luulemme aluksi, että kaikkialla ympärillämme on kivettyneitä,
sulkeutuneita ja yksitoikkoisia olentoja ja ettei ole mitään, joka
sieluumme, ainaiseen tunteeseen, iäiseen harrastukseen, loppumattomaan
inhimillisyyteen yhdistää sen elämän, jota vanhapiika, ahdasjärkinen
virkamies tai kullanhimonsa orjuuttama saituri viettää. Mutta annappa
jonkun, jolla on silmät ja korvat avoinna kuten Balzacilla esimerkiksi,
kulkea heidän keskellään, ja se tunne, joka on syntynyt maaseudulla
vaatimattomassa kamarissa, on ulottuva yhtä kauas, on kuohuttava pohjaa
myöten koko ihmiselämää yhtä syvästi, yhtä voimakkaasti kuin se
kunnianarvoisa intohimo, joka suuren kuninkaan historiassa säteilee
valtaistuimen korkeudesta. "On sellaisia pikku myrskyjä", sanoo Balzac
eräässä ihailtavimmista kertomuksistaan pikkueläjistä (_Le Curé de
Tours_), "on sellaisia pikku myrskyjä, jotka kehittävät sielussa yhtä
monia intohimoja kuin on tarvittu ohjaamaan suurimpia yhteiskunnallisia
harrastuksia. Eikö ole erehdystä luulla, että aika on nopea vain niille
sydämille, jotka hautovat laajoja suunnitelmia, jotka kuohuttavat
elämää ja saavat sen vaahtoamaan? Apotti Troubertin hetket kuluivat
yhtä vilkkaina, haihtuivat yhtä huolestuttavien ajatuksien vallitessa,
olivat yhtä syvien toiveiden ja pettymyksien kyllästämää kuin
kunnianhimoisen pelurin tai rakastavan kamalat hetket. Jumala yksin
tietää sen tarmon salaisuuden, jonka ihmisistä, asioista ja itsestämme
parhaillaan saamamme voitot maksavat. Joskaan emme aina tiedä, minne
olemme matkalla, tunnemme kuitenkin hyvin matkan vaivat. Mutta jos
historioitsijan sallitaan jättää se tapahtumakulku, jota hän kuvailee,
hetkeksi asettuakseen arvostelijan asemaan, jos hän vaatii sinua
silmäilemään näiden vanhojenpiikojen ja näiden kahden apotin elämään,
jotta saataisiin selville sen onnettomuuden syy, joka jäyti heidän
olemustansa, käynee sinulle selväksi, että ihmisen on välttämätöntä
tuntea eräitä intohimoja kehittääkseen itsessään ominaisuuksia, jotka
antavat hänen elämälleen jaloutta, avartavat hänen näköpiiriään ja
vaimentavat itsekkyyttä, joka on kaikille luoduille luonnollinen."
Tämä on totta. Ei ole aina rakastettava valoa sen itsensä, vaan sen
vuoksi, mitä se valaisee. Suuri tulenloimu vuorilla on ihana, mutta
siellä on vain niin vähän ihmisiä, ja pieni liekki ihmisjoukon keskellä
on usein hyödyllisempi. Pienissä elämissä suuret muuten näkevät
parhaiten olemuksensa, ja katsomalla ahtaita tunteita avartaa omiaan.
Ei niin, että ahtaat tunteet saisivat vieroittavan muodon, mutta ne
näyttävät yhä huonommin sopivan sen totuuden suuruuteen, joka meidät
täyttää. On sallittua unelmoida elämästä, joka on parempi kuin
tavallinen elämämme, mutta ei ole sallittua, luulen ma, yhdistää tätä
unelmaa aineksista, joita ei ole jokapäiväisessä elämässä. Väitetään,
että on hyvä katsoa elämää ylemmäksi, mutta ehkä on vieläkin parempaa
totuttaa sieluaan katsomaan suoraan eteensä eikä toiveittensa ja
unelmiensa päämäärinä katsomaan muihin huippuihin kuin niihin, jotka
selvästi voidaan erottaa niistä pilvistä, jotka loistavat
taivaanrannalla.
88.
Kaikki tämä vie meidät kohtaan, josta kauan sitten läksimme. Me
olisimme pysähtyneet ulkonaiseen kohtaloon, mutta on muitakin
kyyneleitä kuin ne, joita ulkonaiset surut silmiimme nostattavat.
Viisaan, jota rakastamme, on elettävä kaikkien inhimillisten
intohimojen keskellä; sillä sydämemme intohimot ovat ainoa ravinto,
jota viisaus kauan vaaratta voi käyttää. Intohimomme ovat työmiehiä,
jotka luonto lähettää meille avuksi rakentamaan tietoisuutemme, s.o.
onnemme palatsia; ja ihminen, joka ei laske sisään näitä työmiehiä ja
luulee voivansa yksin nostaa kaikki olemuksensa kivet, ei saa
milloinkaan muuta kuin ahtaan, kylmän ja alastoman kammion sielunsa
suojaksi.
Olla viisas ei suinkaan ole samaa kuin olla ilman intohimoja, vaan
sitä, että oppii puhdistamaan niitä, joita itsellään on. Kaikki riippuu
siitä, mikä asema ihmisellä on elämän portailla. Toiselle ovat
siveelliset heikkoudet ja viat portaita, joita myöten laskeutuu,
toiselle ne ovat askelikko, joka vie ylöspäin. On hyvin mahdollista,
että viisas tekee useita seikkoja, joita ei-viisas ei tee; mutta
jälkimmäisen intohimot vajottavat hänet yhä enemmän vaistomaiseen, kun
sitävastoin viisaan intohimot lopulta aina valaisevat hänen
tietoisuutensa jonkin kolkan. Hänen ei esimerkiksi tarvitse rakastaa
kuin hullu, mutta jos hän niin tekee, niin hän todennäköisesti tulee
viisaammaksi kuin jos hän ei milloinkaan olisi rakastanut muuten kuin
viisaasti. Ei viisaus, vaan ylpeys hyödyttömimmässä muodossaan
rehoittaa liikkumattomassa ja tyhjässä. Ei ole kyllin, että tietää,
mitä on tehtävä, tai varmasti näkee edeltäpäin, mitä sankarit olisivat
tehneet. Se voidaan ulkonaisesti oppia muutamissa tunneissa. Ei ole
kyllin, että aikoo elää jalosti ja vetäytyy sitten kammioonsa
hoidellakseen tätä aikomustaan. Viisaus, jonka olet tällä tavoin
saavuttanut, ei pysty todella ohjaamaan ja kaunistamaan sieluasi
enempää kuin toisten neuvot pystyvät todella ohjaamaan ja kaunistamaan
sieluasi. "Meidän on etsittävä", sanoo intialainen sananlasku, "kukkaa,
joka puhkeaa hiljaisuudessa myrskyn jälkeen, ei ennen sitä".
89.
Mitä kauemma kulkee rehellisesti elämän teillä, sitä enemmän uskoo
elämän yksinkertaisinten ja jokapäiväisinten lakien totuuteen,
kauneuteen ja syvyyteen. Oppii ihailemaan niitä juuri siksi, että ne
ovat niin yleisiä, niin yhdenmuotoisia, niin jokapäiväisiä. Etsii ja
odottaa yhä vähemmän tavatonta, sillä pian huomaa, että tavattomin asia
luonnon suuressa, hiljaisessa, yksitoikkoisessa liikkeessä on
tietämättömyytemme ja turhamaisuutemme lapselliset pyyteet. Ei pyydä
enää haihtuvilta hetkiltä harvinaisia ja ihmeellisiä tapauksia, sillä
ihmeellisiä tapauksia sattuu vain niille, jotka eivät vielä luota
itseensä taikka elämään. Ei enää odota kädet ristissä yli-inhimillisen
teon tilaisuutta, koska tuntee elävänsä kaikissa teoissaan. Ei pyydä
enää, että rakkaus, ystävyys ja kuolema esiintyisivät meille
haaveileminemme koristein, ihmeellisin sattumin ja ennusmerkein;
osaa ottaa ne vastaan todellisessa yksinkertaisuudessaan ja
alastomuudessaan. Saa vihdoinkin vakaumuksen, että voi löytää vastineen
sankariuteen ja kaikkeen, mikä heikkojen, itsetiedottomien ja
huolestuneiden silmissä on rehellisesti ja täydellisesti hyväksytyssä
olemassaolossa ylevää ja poikkeuksellista. Ei luule itseään enään
kaikkeuden ainoaksi suosikkipojaksi, vaan lisää tietoisuuttaan,
valaisee hymyään ja kirkkauttaan kaikella, mitä ottaa ylpeydestään.
Tultuamme tähän kohtaan näyttävät pyhän Teresian tai Jean de la Croixin
elämän ihmeelliset tapahtumat, mystikoiden hurmio, legendain
rakkaudenkuvausten yliluonnolliset sattumat, Aleksanteri Suuren tai
Napoleonin kohtalo hyvin lapsellisilta kuvitelmilta verrattuina
inhimillisen ja vilpittömän viisauden terveeseen ja hyvään
rehellisyyteen, joka ei aio kohottautua ihmisten yläpuolelle saadakseen
tietää, mitä he eivät saa tietää, mutta osaa siitä, mitä kaikki saavat
tietää, aina löytää sen, mikä on välttämätöntä, jotta sydän ja ajatus
avartuisivat. Ihmisestä ei tule todellista ihmistä tahtoessaan olla
muuta kuin ihminen. Miten monet olennot kuluttavatkaan aikansa
epätodennäköisen pyrstötähden odotuksessa, eivätkä milloinkaan huomaa
katsella muita tähtiä, koska kaikki näkevät ne ja koska ne ovat
lukemattomia! Tavattoman kaipaaminen on usein tavallisten sielujen
suuri sairaus. Meidän pitäisi päinvastoin sanoa itsellemme, että mitä
normaalisemmalta, yleisemmältä, yhtäläisemmältä meille tapahtuva
näyttää, sitä enemmän me pääsemme näkemään ja rakastamaan elämän
syvyyksiä ja iloja juuri tässä yleisyydessä, sitä enemmän me lähenemme
meitä elähdyttävän suuren voiman rauhaa ja totuutta. Ei ole mitään
vähemmän tavatonta kuin esim. valtameri, koska se peittää maapallomme
kaksi kolmannesta, eikä kuitenkaan ole mitään avarampaa. Ihmisessä ei
ole mitään kaunista ja suurta ajatusta, tunnetta, tekoa, joka ei voisi
voimistua normaalisimman elämän yksinkertaisuudessa; ja kaikki, mikä
siinä ei voi saada tilaa, kuuluu vielä laiskuuden, tietämättömyyden tai
turhamaisuuden valheisiin.
90.