meistä etsisivät toista onnea, jos hyve olisi hyödyllinen, ja Jumala
ottaisi heiltä suuren elämisen aiheen, jos hän usein palkitsisi heitä.
On luultavaa, ettei mikään ole tarpeellista, ei mikään välttämätöntä,
ja jos sielu ei enää tuntisi iloa tehdessään hyvää, koska se on hyvää,
niin se keksisi toisen vielä puhtaamman ilon. Mutta toistaiseksi se on
kaunein, mikä sillä on; älkäämme koskeko siihen ilman syytä. Älkäämme
liiaksi koskeko hyveen tuottamiin onnettomuuksiin, jottemme samalla
koske sen onnen läpikuultavimpaan olemukseen. Ne sielut, jotka todella
nauttivat tätä onnea, olisivat yhtä hämmästyneitä, jos heitä
ajattelisi palkita, kuin toiset kummastelisivat, jos ajateltaisiin
rangaista onnettomuutta. Vain ne, jotka eivät elämässään noudata
oikeamielisyyttä, valittavat siitä lakkaamatta.
74.
Intialainen viisaus on oikeassa sanoessaan: "Tee työtä kuin ne, jotka
ovat kunnianhimoisia. Kunnioita elämää niinkuin ne, jotka sitä
kaipaavat. Ole onnellinen niinkuin ne, jotka elävät elämisen onnen
vuoksi."
Ja ihmisviisaudessa on vielä keskipisteenä: Toimia niinkuin jokaisesta
teosta kypsyisi harvinainen ja ikuinen hedelmä ja kuitenkin tietää,
miten mitätön oikeamielinen teko on kaikkeuteen nähden. Tuntea epäsuhde
ja kuitenkin vaeltaa niinkuin suhteet olisivat inhimilliset. Olla
kadottamatta näkyvistä suuria ääriviivoja ja kuitenkin liikkua ahtaissa
samalla luottamuksella, samalla vakavuudella, vakaumuksella ja
tyytyväisyydellä kuin piiri olisi suuri.
Tarvitsemmeko kuvitelmia pitääksemme yllä hyvänkaipaamistamme? Jos näin
olisi asian laita, olisi meidän tunnustettava itsellemme, ettei tämä
halu sovellu ihmisluontoon. Ei ole järkevää kuvitella, että sydän
uskoo kauan seikkoihin, joihin järki ei enää usko. Mutta järki voi
uskoa seikkoihin, jotka ovat sydämessä. Se siirtyy lopulta yhä
yksinkertaisemmin siihen joka kerta, kun pimeys laskeutuu sen alueelle.
Sillä järki on sydämeen nähden kuten selvänäköinen, mutta liian nuori
tytär, joka usein tarvitsee hymyilevän ja sokean äitinsä neuvoja. Tulee
kerran hetki elämässä, jolloin siveellinen kauneus näyttää
tarpeellisemmalta kuin älyllinen. Tulee hetki, jolloin kaikki hengen
saavutukset muuttuvat sielun suuruudeksi, koska on vaara, että ne
muuten haihtuvat surkeasti tasangolle kuin virta, joka ei osaa mereen.
75.
Mutta älkäämme liioitelko, kun on kysymyksessä viisaus, olkoonpa vaikka
viisaus itse. Jolleivät ulkonaiset voimat aina pysähdy viisaan edessä,
ovat kuitenkin useimmat sisäiset voimat hänen alamaisiaan, ja ihmisen
miltei koko onni ja onnettomuus johtuvat sisäisistä voimista. Olemme
sanoneet eräässä toisessa kohdassa, että ohikulkeva viisas keskeyttää
tuhansia verinäytelmiä. Hän keskeyttää todellakin pelkällä
läsnäolollaan useimmat niistä murhenäytelmistä, jotka syntyvät
erehdyksestä tai pahasta. Hän keskeyttää ne itsessään ja estää ne
syntymästä ympärillään. Ihmiset, jotka olisivat tehneet tuhansia
hulluja ja pahoja töitä, eivät tee niitä, koska ovat kohdanneet
olennon, joka on yksinkertaisen ja elävän viisas, sillä elämässä ovat
useimmat luonteet lisäkeluonteita, jotka sattumaa seuraten antavat
kärsimyksen tai rauhan virran itseään viedä. Jean-Jacques Rousseaun
ympärillä esim. kaikki valittaa ja pettää, kaikki on täynnänsä mutkia
ja viekkautta, kaikki näyttää hourivan. Jean-Paulin ympärillä on kaikki
uskollista, kaikki näyttää ylevältä ja kirkkaalta, kaikki on
rauhallista ja rakastavaa. Sitä, mitä me hallitsemme itsessämme,
hallitsemme samalla kaikissa, jotka meitä lähestyvät. Oikeamielisen
ympärille syntyy suuri, rauhallinen vyöhyke, jonka lävitse pahan nuolet
vähitellen kadottavat tavan kulkea. Siveelliset kärsimykset, jotka
häntä kohtaavat, eivät johdu enää ihmisistä. On kirjaimellisesti totta,
että heidän pahuutensa ei voi saattaa meitä itkemään kuin niillä
aloilla, missä emme vielä ole menettäneet halua saada vihollisemme
itkemään. Jos kateuden nuolet vielä saavat meidät verta vuotamaan, niin
tapahtuu näin siksi, että olisimme voineet heittää näitä samoja nuolia,
ja jos petos saa meiltä kyyneleet valahtamaan, niin tapahtuu näin
siksi, että meissä itsessämme on yhä kyky pettää. Sielua ei voi
haavoittaa muilla hyökkäysaseilla kuin niillä, joita se ei vielä ole
heittänyt rakkauden suurelle roviolle.
76.
Mitä tulee hyvän näytelmiin, esitetään niitä yhä näyttämöllä, joka on
salaperäisyyden verhossa niin viisaalle kuin muillekin ihmisille. Me
emme näe kuin selviämisen, mutta emme tiedä, missä varjossa tai valossa
tätä selviämistä on valmisteltu. Oikeamielinen voi kuvitella vain yhden
seikan, nimittäin että hänen kohtalonsa saavuttaa hänet oikeuden ja
ihmisrakkauden teoin. Häntä ei isku kohtaa milloinkaan muulloin kuin
armotilassa, kuten kristittyjen sanonta kuuluu, s.o. sisäisen onnen
tilassa. Näin sulkeutuvat jo pahojen sisäisten kohtaloiden kaikki
portit ja ulkonaisten sattumien useimmat.
Samassa määrin kuin velvollisuuden- ja onnen-käsittämisemme tulee
ylevämmäksi, puhdistuu siveellisen kärsimyksen valta-alue, ja eikö se
ole kohtalon tyrannillisin? Onnemme on suurin piirtein katsoen
sisäisen vapautemme varassa. Tämä vapaus suurenee tehdessämme hyvää, se
vähenee tehdessämme pahaa. Ei ole kuvaannollisesti, vaan hyvin
todellisesti sanottua, että Marcus Aurelius vapautuu joka kerta
keksiessään uuden totuuden lempeydessä, joka kerta antaessaan anteeksi
tai ajatellessaan. Vielä vähemmän kuvaannollista on, että Macheth
kytketään jokaiseen rikokseensa. Ja mikä pitää paikkansa suuresta
kuninkaallisella näyttämöllä tehdystä rikoksesta, sankarillisen elämän
suuresta hyveestä, pitää yhtä hyvin paikkansa tavallisen elämän
vähäpätöisimmistä virheistä ja kaikista tuntemattomista hyveistä. Aivan
meidän ympärillämme on pikku Marcus Aureliuksia ja Macbetheja, jotka
eivät lähde huoneistaan. Niin puutteellinen kuin käsityksemme hyvästä
onkin, heti kun hetkeksikään sen hylkäämme, jätämme itsemme
ulkomaailman pahaasuoville voimille. Yksi ainokainen valhe itseäni
vastaan, jonka olen kätkenyt sydämeni hiljaisuuteen, voi antaa
sisäiselle vapaudelleni yhtä kohtalokkaan iskun kuin petos julkisella
torilla. Ja niin pian kuin sisäinen vapauteni on saanut iskun, lähestyy
kohtalo ulkoista vapauttani, kuten villipeto hitain askelin lähenee
saalistaan, jota se kauan on väijynyt.
77.
Onko mitään näytelmää, jossa täydellisen kaunis ja täydellisen viisas
olento kärsii yhtä syvästi kuin paha? Näyttää oikealta, että tässä
maailmassa paha saa rangaistuksensa varmemmin kuin hyve palkintonsa. On
totta, että rikoksella on tapana rangaista itseänsä äänekkäästi
huutaen; hyve palkitsee itseänsä hiljaisuudessa, joka on sen onnen
suljettu puutarha. Paha tuo mukanaan huomiota herättäviä tuhoja, mutta
hyveellinen teko on vain mykkä uhri ihmiselämän syvimmille laeille. Ja
juuri tämän vuoksi epäilemättä suuren oikeuden vaakalauta näyttää
mieluummin painuvan varjon kuin valon puolelle. Mutta jos on vähän
uskottavaa, että todella on olemassa "onnea rikoksessa", onko sitten
useammin "onnettomuutta hyveessä"? Poistakaamme ensiksi ruumiilliset
kärsimykset, ne ainakin, joiden lähde on kätketty sattuman synkimpiin
metsiin. On sanomatta selvää, että pyövelilauma olisi saattanut ojentaa
Spinozan kidutuspenkille, ja ettei mikään estä mitä tuskallisimpien
tautien käymästä Antoninus Piuksen yhtä hyvin kuin Reganin ja Gonerilin
kimppuun. Tämä ei ole tuskan inhimillinen, vaan eläimellinen osa.
Huomatkaamme kuitenkin, että viisaus aina lähettää tieteen, nuorimman
sisarensa, rajoittamaan joka päivä kohtalon alueilla ruumiillisenkin
tuskan vyöhykettä. Mutta huolimatta kaikesta on näillä alueilla aina
oleva saavuttamaton kolkka, jossa paha sattuma hallitsee. Aina on oleva
muutamia vähentämättömän vääryyden uhreja, ja jos tämä saattaa meidät
murheellisiksi, niin opettaa se toiselta puolen meitä ainakin lisäämään
todellisempaan, inhimillisempään ja ylpeämpään viisauteen sen, mitä
otamme liian salaperäisestä viisaudesta.
Meistä ei tule todellisen oikeamielisiä ennenkuin sinä päivänä, jolloin
meidät osoitetaan vain itsestämme hakemaan oikeuden esikuvaa. Kohtalon
vääryys asettaa muuten ihmisen takaisin paikalleen luontoon. Ei ole
terveellistä, että hän lakkaamatta vilkuilee ympärilleen kuin lapsi,
joka vielä etsii äitiään. Älkäämme luulko, että mikään siveellinen
alakuloisuus seuraa näistä pettymyksistä. Totuus, miten masentavalta se
näyttäneekin, muuttaa niiden rohkeutta, jotka tietävät sen ottaa
vastaan. Joka tapauksessa on masentava totuus, vain sen vuoksi että se
on totuus, aina arvokkaampi kuin kaunein rohkaiseva valhe. Mutta ei ole
olemassa mitään masentavaa totuutta, sitävastoin kyllä rohkeutta, joka
ei ole todellista. Se, mikä heikkoja horjuttaa, tukee vahvoja.
"Ajattelen sitä rakkautemme päivää", kirjoitti eräs nainen, "jolloin
me eräästä suuresta merelle päin avautuvasta ikkunasta näimme
taivaanrannalta tulevan joukon valkoisia aluksia, jotka kaikki tulivat
tottelevaisesti satamaan, jota katselimme... Voi, miten hyvin muistan
sen päivän!... Muistatko, että yhdessä ainoassa aluksessa oli miltei
musta purje, ja että se oli viimeinen, joka tuli satamaan? Muistatko
myöskin, että juuri oli eronhetki? Se oli meille tuskallinen ja me
olimme viimeisen veneen tulon ottaneet lähtömerkiksi. Sitä sattumaa,
joka sai viimeisen aluksen mustaksi, me olisimme voineet pitää
alakuloisuuden aiheena. Mutta kuten rakastuneet, jotka ovat
'hyväksyneet' elämän, me totesimme sen hymyillen ja löysimme toisemme
vielä kerran."
Niin, sillä tapaa pitäisi tehdä elämässä. Ei ole aina helppoa hymyillä
tummien purjeiden tullessa, mutta elämästä on mahdollista löytää
jotakin, joka kohoutuu ylitsemme synkentämättä meitä, kuten rakkaus
kohosi yli sen naisen, joka niin puhui, tekemättä häntä surulliseksi.
Sitä mukaa kuin ajatus ja sydän avartuvat, ne puhuvat harvemmin
vääryydestä. On hyvä sanoa itselleen, että tässä maailmassa on kaikki
parhain päin, mitä meihin tulee, koska me olemme tämän maailman
hedelmiä. Mutta kaikkeuden laki, joka meistä näyttää julmalta,
soveltunee kuitenkin paremmin olemukseemme kuin kaikki paremmat lait,
joita saatamme kuvitella. Ne ajat ovat todennäköisesti tulleet, jolloin
ihmisen on muualle kuin itseensä opittava asettamaan ylpeytensä ja
ilonsa keskipiste. Samalla kun silmämme aukenevat, tunnemme yhä
suunnattomamman voiman itseämme hallitsevan, mutta samalla saamme yhä
sisäisemmän varmuuden, että olemme tuon voiman osa, ja silloinkin kun
se iskee meitä, ihailemme sitä, niinkuin Telemakos lapsena ollessaan
isän käsivarren voimaa.
Tottukaamme vähitellen katselemaan luonnon tiedottomuutta samalla
tyydytetyllä ja hellällä uteliaisuudella ja ihmettelyllä, joita
toisinaan osoitamme katsellessamme oman tiedottomuutemme
vastustamattomia liikkeitä. Mitä merkitsee, jos heilutamme järkemme
pikku soihtua siinä, mitä sanomme kaikkeuden tiedottomuudeksi, tai
omassamme? Toinen kuuluu meille yhtä läheisesti kuin toinenkin.
"Lähinnä tietoa omasta voimastamme", sanoo Guyau, "on ihmisen
korkeimpia erikoisoikeuksia saada tieto omasta voimattomuudestaan
ainakin yksilönä. Äärettömän, joka tappaa meidät, ja sen tyhjän
välillä, jota me olemme, ilmenevästä epäsuhteesta syntyykin meissä
jonkinlainen suuruuden tunne. Me haluamme mieluummin, että vuori meidät
musertaa kuin kivi. Sodassa haluamme mieluummin kaatua taistelussa
tuhatta kuin yhtä vastaan. Kun äly osoittaa meille niin sanoaksemme
voimattomuutemme mittaamattomuuden, haihduttaa se surumme tappiosta."
Kuka tietää? On hetkiä, jollo:n se, mikä tuhoaa meidät, näyttää
liikuttavan meitä lähemmin kuin se osa meitä, joka tuhoutuu. Ei mikään
vaihda helpommin olinpaikkaa kuin itserakkaus, sillä vaisto sanoo
meille, ettei mikään kuulu meille vähemmän. Niiden hovimiesten
itserakkaus, jotka ympäröivät hyvin mahtavaa kuningasta, etsii pian
loistavamman suojansa kuninkaan kaikkivaltiudessa, ja nöyryytys, joka
kohtaa heitä pelätyn valtaistuimen korkeudesta, murtaa sitä vähemmän
heidän ylpeyttään, mitä korkeammalta se on tullut. Jos luonto muuttuisi
vähemmän välinpitämättömäksi, ei se enää näyttäisi meistä kyllin
avaralta. Äärettömyydentunteemme tarvitsee luonnon kaiken
äärettömyyden, kaiken sen välinpitämättömyyden voidakseen vapaasti
liikkua, ja jokin sielumme osa haluaisi varmasti mieluummin toisinaan
itkeä rajattomassa maailmassa kuin olla ainaisesti onnellinen
rajoitetussa.
Jos kohtalo olisi muuttumattoman oikeamielinen viisasta kohtaan, olisi
se epäilemättä täydellinen juuri sen vuoksi että asian laita niin
olisi, mutta koska se on välinpitämätön, on se vielä parempi, ehkä
suurempikin, ja joka tapauksessa se antaa kaikkeudelle takaisin sen
merkityksen, jonka se ottaa sielumme teoilta. Emme menetä tässä mitään,
koska mikään suuruus, olkoon se luonnossa tai ihmissydämessä, ei mene
viisaalta hukkaan. Miksi siis olisimme huolissamme äärettömyyden
tilasta? Kaikki ääretön, mikä voi kuulua jollekin olennolle, ei kuulu
kenellekään muulle kuin sille, joka sitä ihailee.
78.
Muistatko Balzacin romaania _Pierrette_ sarjassa _Les Celibataires_? Se
ei ole mikään Balzacin mestariteoksia, ei lainkaan; enkä siltä kannalta
katsoen siitä puhukaan. Siinä kohtaamme suloisen ja viattoman
bretagnelaisen orpotytön, jonka hänen onneton tähtensä eräänä päivänä
tempaa pois häntä ihailevan isoisän ja isoäidin luota ja hautaa pieneen
maaseutukaupunkiin sedän, monsieur Rogronin, ja tämän sisaren,
mademoiselle Sylvien, surulliseen kotiin. He ovat jo liikkeensä
jättäneitä sekatavarakauppiaita, kovia, tyhmän turhamaisia ja ahneita
poroporvareita, hermostuneita, synkkiä ja vaistomaisen vihamielisiä
"celibatäärejä", naimattomia.
Tuskin on sovinnollinen ja rakastettava Pierrette tullut sinne, kun
hänen marttyyriytensä alkaa. Kamalia rahakysymyksiä sekaantuu tarinaan:
tehtäviä säästöjä, vältettäviä nairniskauppoja, tyydytettävää
kunnianhimoa, estettäviä perimyksiä j.n.e. Naapurit, Rogronin ystävät,
katselevat rauhallisina uhrin pitkällistä tuskaa, ja heidän vaistonsa
hymyilee luonnollisesti vahvemman menestykselle. Kaikki loppuu
Pierretten säälittävään kuolemaan, Rogronien, inhottavan asianajajan
Vinet'n ja kaikkien heidän apuriensa voittoon. Mikään ei sitten
häiritse pyövelien onnea. Sattumakin näyttää heitä suosivan, ja Balzac,
jonka vastoin hänen tahtoansa tapahtumien todellisuus tempaa mukaansa,
lopettaa kuin mlelipahoikseen kertomuksensa tällä lauseella:
"Sopikaamme keskenämme siitä, että laillisuus olisi mainio puoli
yhteiskunnallisista konnantöistä, ellei Jumalaa olisi olemassa."
Ei ole välttämätöntä mennä romaaneista etsimään tällaisia näytelmiä.
Niitä tapahtuu joka päivä hyvin monissa kodeissa. Tämän esimerkin
olenkin lainannut Balzacilta vain siksi, koska siinä on tarina
vääryyden jokapäiväisestä voitosta kokonaisuudessaan. Ei ole mitään
siveellisempää kuin sellaiset esimerkit, ja useimmat moralistit tekevät
ehkä väärin heikontaessaan niiden suuria opetuksia koettamalla
parhaansa mukaan pyytää anteeksi kohtalon vääryyksiä. Muutamat vetoavat
Jumalaan saadakseen viattomuuden palkituksi. Toiset sanovat meille,
että sellaisessa tapauksessa ei ole ensi sijassa uhria valitettava. He
ovat epäilemättä oikeassa useammaltakin kannalta katsoen. Pieni
vainottu ja onneton Pierrette nauttii onnea, jota hänen pyövelinsä
eivät tunne. Hän pysyy rakastettavana, hellänä ja lempeänä
kyyneleissään; ja se tekee ihmisen onnellisemmaksi kuin jos hän olisi
kova, itsekäs ja vihaava hymyilyssään. On surullista rakastaa olematta
rakastettu; mutta vielä paljon surullisempaa on olla kokonaan
rakastamatta. Ja kuinka voisikaan verrata Rogronien nurinkurista
tyydytystä ja pieniä, alhaisia ja ahtaita toiveita sen lapsen suureen
toivoon, joka sielussaan odottaa vääryyden loppumista. Mikään ei sano
meille, että kalpea Pierrette on älykkäämpi ympäristöänsä, mutta se,
joka kärsii syyttömästi, luo kärsimyksestä itselleen yhä avartuvan
näköpiirin, kunnes se joissakin kohdin koskettaa ylevän hengen
nautintoihin, kuten maan näköpiirikin, vaikkei katselija olekaan vuoren
huipulla, näkyy toisinaan yhtyvän taivaanrantaan. Vääryys, jonka
teemme, viittaa meidät pian pieniin aineellisiin nautintoihin, ja sitä
mukaa kuin me niistä nautimme, kadehdimme uhrimme kykyä nauttia yhä
vilkkaammin kaikesta siitä, mitä emme häneltä saata anastaa, kaikesta,
mitä emme voi saavuttaa, kaikesta, mikä ei ole välittömässä yhteydessä
aineen kanssa. Väärä teko avaa selko-selälleen uhrille juuri sen oven,
jonka pyöveli sulkee omalta sielultaan, ja ihminen, joka silloin
kärsii, hengittää puhtaampaa ilmaa kuin se, joka aiheuttaa kärsimyksen.
Sata kertaa valoisampaa on niiden sydämissä, jotka ovat vainottuja,
kuin niiden, jotka ovat vainoojia. Ja eikö onnen koko terveys johdu
jonkunlaisesta valosta, joka meissä on itsessämme? Ihmisolento, joka
aiheuttaa tuskaa, sammuttaa itsessään enemmän onnea kuin hän voi
sammuttaa siinä, jonka hän murskaa. Kuka meistä -- jos meidän olisi
valittava -- ei olisi mieluummin Pierretten kuin Rogronien sijassa?
Meidän onnenvaistomme tietää varsin hyvin olevan mahdotonta, että se,
joka toimii siveellisesti oikein, ei olisi onnellisempi kuin se, joka
toimii siveellisesti väärin, vaikkakin hän toimisi väärin valtaistuimen
korkeudessa. On totta, että Rogronit ehkä eivät tiedä vääryyttänsä. Se
merkitsee vähän, sillä ihminen ei hengitä vapaammin ollessaan
tietämättä kuin tietäessään pahan. Päinvastoin; se, joka tietää
tekevänsä pahaa, toivoo toisinansa pääsevänsä vankilastaan; toinen
kuolee siinä saamatta nauttia edes kaiken sen ajattelemisesta, mikä
ympäröi hänen muurejaan, jotka kätkevät häneltä surullisesti ihmisen
todellisen kutsumuksen.
79.
Mitä hyötyä on hakea oikeutta sieltä, missä sitä ei ole? Onko sitä
muualla kuin sielussamme? Se kieli, mitä se puhuu, näyttää olevan
ihmishengen luonnollnen kieli, mutta koska se myöhemmin tahtoo liikkua
kaikkeudessa, on sen opittava toisia sanoja. Ei ole toista aatetta,
jota kaikkeus ajattelisi vähemmän kuin oikeuden aatetta. Se ei mieti
kuin tasapainoa, ja se mitä me nimitämme oikeudeksi, ei ole muuta kuin
tasapainolakien inhimillinen muunnelma, samoin kuin hunaja on vain
niiden nesteiden muunnelma, jotka liikkuvat kukissa. Ihmisen
ulkopuolella ei ole oikeutta, mutta ihmisessä ei tehdä milloinkaan
mitään vääryyttä. Ruumis voi nauttia väärin hankituista nautinnoista,
mutta sielu ei tunne muuta tyydytystä, kuin mitä sen hyve on ansainnut.
Sisäistä onneamme punnitsee tuomari, jota mikään ei voi lahjoa, sillä
yritykset sitä lahjoa vähentävät yhä enemmän sitä viimeistä todellista
onnea, jota se oli juuri panemassa valon vaakakuppiin. On ilmeisen
kuohuttavaa, että voidaan, kuten Rogronit tekivät, sortaa sovinnollista
olentoa ja että on mahdollista synkentää siten niitä harvoja
elinvuosia, jotka maailmoiden sattuma hänelle oli suonut täällä
maailmassa. Mutta ei pitäisi puhua vääryydestä muussa tapauksessa kuin
jos Rogronien teko hankkisi heille sisäistä onnea, rauhaa, ajatusten ja
tottumusten kohoutumista, sentapaista kuin hyve, mietiskely ja rakkaus
hankkivat Spinozalle tai Marcus Aureliukselle. Voi tosin tuntea
jonkinlaista älyllistä tyydytystä pahaa tehdessään. Mutta se paha, mitä
tekee, ahdistaa välttämättä ajatusta ja rajoittaa sen persoonallisiin
ja katoavaisiin seikkoihin. Tekemällä väärän teon me osoitamme, ettemme
ole vielä saavuttaneet sitä onnea, jonka ihminen voi saavuttaa.
Pahassakin, jos oikein erittelee, ilkeä ihminen etsii jonkinlaista
rauhaa, jonkinlaista olemuksen kehittymistä. Hän voi luulla itseänsä
onnelliseksi siinä kehityksessä, jonka hän huomaa, mutta olisiko Marcus
Aurelius, joka on oppinut tuntemaan toisen kehittymisen, toisen rauhan,
siihen tyytyväinen? jos lapsi, joka ei milloinkaan ole nähnyt merta,
viedään suuren järven rannalle, kuvittelee se näkevänsä meren, taputtaa
käsiään eikä pyydä enempää, mutta onko todellinen meri sen vuoksi
vähemmän olemassa?
Nauttiiko se, jonka onni on niiden pikku voittojen varassa, jotka
kateus, turhamaisuus ja välinpitämättömyys joka päivä saavuttavat,
nauttiiko se niiden mielestä, jotka ovat nähneet toisenlaisen onnen,
ansaitsematonta onnea? Kaipaatko sinä hänen elämäntajuntaansa,
uskontoa, joka hänen sieluansa tyydyttää, sitä käsitystä maailman
kaikkeudesta, jota hänen huolensa edellyttävät? Eikö kuitenkin juuri
kaikki tämä muodosta sitä leveämpää tai ahtaampaa, syvempää tai
matalampaa uomaa, jossa onni juoksee? Hän uskoo ehkä samoin kuin
viisaskin, että on olemassa Jumala tai ettei häntä ole, että kaikki on
lopussa tämän elämän mukana tai että kaikki jatkuu toisessa, ettei ole
muuta kuin ainetta, ettei ole muuta kuin henkeä. Mutta luuletko, että
hän uskoo tämän samalla tavoin? Se onni, jonka ammennamme siitä, mihin
uskomme, s.o. elämän varmuus, rauha ja sisäiseen elämään luottamus, se
ei vain alistuva, vaan toimiva, tutkiva ja lapsenkaltainen myöntyminen
luonnonlakeihin, eivätkö kaikki ne johdu enemmän tavasta miten uskoo,
kuin mitä uskoo? Voin uskonnollisella ja äärettömällä tavalla uskoa,
ettei Jumalaa ole olemassa, ettei minun esiintymiselläni ole mitään
päämäärää itsensä ulkopuolella, ettei sieluni elämä tämän rajattoman
maailman taloudessa ole välttämättömämpi kuin kukan hetkelliset
värivivahdukset. Sinä voit pikkumaisesti uskoa, että ainoa ja
kaikkivaltias Jumala rakastaa ja suojelee sinua. Olen onnellisempi ja
rauhallisempi sinua, jos epävarmuuteni on suurempi, vakavampi ja
ylevämpi kuin sinun uskosi, jos se syvällisemmin tavoin on kysynyt
sielultani, jos se on perehtynyt laajempaan näköpiiriin, jos se on
rakastanut useampia asioita. Se Jumala, johon minä en usko, on muuttuva
voimakkaammaksi ja lohduttavammaksi kuin se, johon sinä uskot, jos minä
olen ansainnut, että epäilyni varautuu avarampiin ja puhtaampiin
ajatuksiin ja tunteisiin kuin ne ovat, jotka sinun varmuuttasi
elähyttävät. Vielä kerran: usko tai epäusko merkitsevät vähän. Ne,
jotka jotakin merkitsevät, ovat rehellisyys, avartuneisuus,
epäitsekkyys ja niiden syiden syvällisyys, joiden perustalla uskoo tai
on uskomatta.
80.
Näitä syitä ei valita, ne ansaitaan kuten palkinnot. Ne, jotka
valitsemme, ovat vain sattumalta ostettuja orjia, ne näyttävät tuskin
eläviltä, eivät kiinny mihinkään ja odottavat vain tilaisuutta paeta.
Mutta ne, jotka olemme ansainneet, keventävät askeleitamme kuin
miettivät ja uskolliset Antigonet. Näitä vaikutteita ei saata kuljettaa
sieluun. Niiden on täytynyt elää siinä hyvin kauan, niiden on täytynyt
siinä viettää lapsuutensa, saada ravintonsa kaikista ajatuksistamme
ja toimistamme, niiden pitää siinä tavata tuhansia muistoja
vilpittömyydessä ja rakkaudessa eletystä elämästä. Sitä mukaa kuin nämä
syyt suurenevat, sitä mukaa kuin sielumme näköpiiri avartuu, avartuu
samoin onnemme näköpiiri, sillä tila, jonka tunteemme ja ajatuksemme
täyttävät, on ainoa, missä onnemme voi liikkua. Onnemme tarvitsee
tuskin aineellista tilaa, mutta siveellinen ala, joka sille avautuu, ei
milloinkaan ole kyllin suuri. Meidän on aina koetettava sitä suurentaa,
kunnes tulee hetki, jolloin onnemme ei pyydä muuta ravintoa
kuin sen alan, jonka se peittää kohotessaan. Silloin ihminen alkaa
olla onnellinen olemuksensa todellisesti inhimillisessä ja
saavuttamattomassa osassa, ja kaikki muut onnet ovat oikeastaan vain
vielä itsetiedottomia katkelmia tästä onnesta, joka mietiskelee ja
katselee eikä näe mitään rajaa itsessään eikä ympärillään olevassa.
81.