välttämättömien tosiasiain edessä. Mutta kaikissa kohdissa, joissa
taistelu on mahdollinen, ei alistuminen ole muuta kuin valepukuista
tietämättömyyttä, voimattomuutta tai laiskuutta. Samoin on uhrauksen
laita, joka useinkaan ei ole muuta kuin hervoton käsivarsi, jota
alistuminen tyhjässä ilmassa heiluttaa. On kaunista tietää uhrautuvansa
yksinkertaisesti, kun tilaisuus meille sattuu ja kun se tuottaa
todellista onnea toisille, mutta ei ole viisasta eikä hyödyllistä
pyhittää elämäänsä uhraustilaisuuden etsimiselle ja pitää tätä
etsimistä hengen kauneimpana voittona lihasta. (Sivumennen sanoen
kiinnitetään tavallisesti aivan liiaksi huomiota hengen voittoihin
lihasta. Nämä luullut voitot ovat useimmiten vain elämän täydellisiä
tappioita). Uhraus voi olla kukka, jonka hyve ohimennessään poimii,
mutta se ei ole sitä poimiakseen liikkeelle lähtenyt. On suuri erehdys
luulla, että sielun kauneus on sen uhrautumishalussa; sen hedelmällinen
kauneus on sen tietoisuudessa ja sen elämän ylevyydessä ja voimassa. On
totta, että on sieluja, jotka vain itsensäuhrauksessa tuntevat
elävänsä; mutta totta on myöskin, että ne ovat sieluja, joilla ei ole
rohkeutta eikä voimaa mennä etsimään muuta siveellistä elämää. On
yleensä paljon helpompaa uhrautua, s.o. luopua siveellisestä elämästään
sen hyväksi, joka tahtoo sen ottaa, kuin täyttää siveellinen kohtalonsa
ja suorittaa loppuun asti se tehtävä, jota varten luonto on meidät
luonut. On yleensä paljon helpompaa kuolla siveellisesti ja vieläpä
ruumiillisestikin toisten hyväksi kuin oppia elämään heidän hyväkseen.
Liian monet nukuttavat näin kaiken aloitekyvyn, persoonallisen elämän
siihen ajatukseen, että ovat aina valmiita uhrautumaan. Tietoisuus,
joka ei pääse uhrausajatusta kauemmaksi ja joka luulee olevansa
selvillä itsestään, koska se lakkaamatta hakee tilaisuutta antaa, mitä
sillä on, on tietoisuus, joka on painanut silmänsä umpeen ja uinahtanut
vuoren juurelle. On kaunista antaa itsensä ja muuten juuri antamalla
itsensä lopulta jossakin määrin pääsee omaksi herrakseen. Mutta se,
jolla on veljilleen annettavana vain tämä itsensä uhrautumisen kaipuu,
kaipuun antaa itsensä, valmistautuu antamaan liian vähän. Koettakaamme
siis hankkia, ennenkuin annamme ja älkäämme luulko, että antamalla
vapaudumme hankkimisen velvollisuudesta. Tehkäämme muuta työtä
odottaessamme itsensäuhrauksen hetkeä. Se tulee aina lopulta; mutta
älkäämme hukatko aikaamme lakkaamatta tähyilemällä elämän kellontaulua.
66.
On ero uhrien välillä. En puhu tässä voimakkaiden uhrista, jotka
Antigonen tavoin tietävät kieltäytyä, kun kohtalo, ottaen heidän
veljiensä ilmeisen onnen muodon, käskee heitä luopumaan onnestaan ja
elämästään. Puhun tässä heikkojen uhrista, siitä uhrista, joka
lapsellisella tyytyväisyydellä vajoaa omaan tyhjyyteensä, siitä
uhrista, joka sokean imettäjän tavoin on tyytyväinen tuudittamaan meitä
itsensäkieltämisen ja itseottamamme kärsimyksen laihtuneilla
käsivarsilla. Kuulkaamme, mitä muuan etevä ajattelija, John Ruskin,
sanoo meille tästä: "Jumalan tahto on, että elämme veljiemme onnesta ja
elämästä emmekä heidän kurjuudestaan ja kuolemastaan. Voi sattua, että
lapsen on kuoleminen vanhempiensa puolesta, mutta taivaan tarkoitus on,
että sen on elettävä heidän hyväkseen. Ei uhrillaan, vaan voimallaan,
ilollaan ja elämänhalullaan se reipastuttaa heitä ja on heille kuin
nuoli jättiläisen kädessä. Niin on laita kaikissa muissa todellisissa
suhteissa. Ihmiset auttavat toinen toistansa ilollaan eivätkä
surullaan. He eivät ole luotuja surmaamaan itseään toisten vuoksi, vaan
saamaan tukea toinen toiseltansa. Ja monista hyvin kauneista seikoista,
jotka harhautunut käytäntö on kokonaan hävittänyt, luulen miltei, että
jonkinlaista itsetiedotonta ja liian lempeää itseuhrauksen henkeä on
pidettävä yhtenä kohtalokkaimmista. On niin päntätty muutamiin
sieluihin, että kärsimys sellaisenaan on hyvettä, että he hyväksyvät
tuskan ja ahdistuksen, ikäänkuin se olisi heidän välttämätön osansa,
käsittämättä ollenkaan, ettei heidän tappionsa ole vähemmän valitettava
siksi, että se on kohtalokkaampi heidän vihollisilleen kuin heille
itselleen."
Meille sanotaan: "Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi", mutta jos
rakastat itseäsi ahtaasti, lapsekkaasti ja arasti, niin rakastat
lähimmäistäsi samalla tavoin. Opi siis rakastamaan itseäsi avarasti,
terveesti, viisaasti ja täydesti. Se ei ole niin helppoa kuin luulisi.
Selvänäköisen ja voimakkaan sielun itsekkyys on tehokkaammin armelias
kuin sokean ja heikon sielun koko antaumus. Ennenkuin elät muille, on
sinun elettävä itsellesi. Ennenkuin annat, on sinun hankittava. Ole
varma, että jos hankit hivenen tietoisuutta lisää, niin se loppujen
lopuksi on tuhat kertaa tärkeämpää kuin koko tiedottomuutesi lahja.
Miltei kaikki suuret teot tässä maailmassa ovat niiden suorittamia,
jotka eivät suinkaan ajatelleet uhrautua. Platon ei luovu ajattelustaan
vuodattaakseen kyyneleitä niiden kanssa, jotka itkevät Ateenassa.
Newton ei jätä mietteitään mennäkseen hakemaan säälin tai
surumielisyyden aiheita. Ja varsinkin Marcus Aurelius -- sillä tässä on
kysymyksessä mitä yleisin ja mitä vaarallisin siveellinen uhraus --
Marcus Aurelius ei sammuta sielunsa kirkkautta saattaakseen Faustinan
alhaisen sielun onnelliseksi. Mutta se mikä on oikeaa Platonin,
Newtonin tai Marcus Aureliuksen elämässä, on yhtä oikeaa jokaisen
sielun elämässä. Sillä jokaisella sielulla on omassa piirissään samat
velvollisuudet itseään kohtaan kuin suurimpien sieluilla. Olkaamme
kerta kaikkiaan varmat siitä, että sielumme ensimmäinen velvollisuus on
olla niin täydellinen, niin onnellinen, niin itsenäinen, niin suuri
kuin mahdollista. Tässä ei ole kysymys itsekkyydestä eikä ylpeydestä.
Ihminen ei tule todellisesti jalomieliseksi, todellisesti nöyräksi,
ennenkuin hänessä on kirkastunut luottavainen ja rauhallinen
itsetuntemus. Tämän päämäärän vuoksi voi uhrata uhrauksen intohimonkin,
sillä uhrauksen ei pidä olla jalostumiskeino, vaan merkki siitä, että
ihminen on jalostunut.
68.
Meidän on ymmärrettävä uhrata, kun niin vaaditaan, onnettomien
veljiemme puolesta rikkautemme, aikamme ja henkemme. Se on muutamien
ylen harvinaisten hetkien ylen harvinainen lahja, mutta viisas ei ole
velvollinen laiminlyömään onneansa ja kaikkea, mikä ympäröi hänen
elämäänsä, yksinomaan valmistuakseen enemmän tai vähemmän
sankarillisesti elämään parisen ylen harvinaista hetkeä.
Siveellisyydessä on ennen kaikkea kiinnitettävä huomio päivittäin
toistuviin velvollisuuksiin ja rakkaudenpalveluksiin, jotka eivät
milloinkaan lopu. Ainoa seikka tässä suhteessa elämän tavalliseen
tapaan kuluessa, josta voimme lakkaamatta antaa yhä uuden osan niiden
onnellisille tai onnettomille sieluille, jotka kulkevat rinnallamme
samaa tietä kuin mekin, on sielumme voima, luottamus ja rauhallinen
itsenäisyys. Tämän vuoksi vähäpätöisinkin ihminen pakotetaan pitämään
voimassa ja laajentamaan sieluaan, niinkuin hän tietäisi, että jotakin
jonakin päivänä kutsuttaisiin lohduttamaan tai ilahuttamaan jumalaa.
Kun on valmistettava sielua, on sitä aina valmistettava jumalalliseen
tehtävään. Vain tällä alalla ja tällä edellytyksellä tapahtuu ihmisen
todellinen antaminen ja täyttyy hänen korkein uhrinsa. Ja kun sitten
niiden hetki on käsissä, luuletko, että se, mitä silloin antaa Sokrates
tai Marcus Aurelius, jotka elivät tuhannen elämää, koska he tuhat
kertaa olivat tutkineet elämäänsä, ei ole tuhannen kertaa arvokkaampaa
kuin kaikki, mitä se voi antaa, joka ei ole ottanut askeltakaan
tietoisuuteensa; ja että, jos jumala on olemassa, hän vain punnitsee
uhrin ruumiimme veren painon mukaan, ja että sielun veri, joka on
ihmisen hyve, hänen itsetuntonsa, koko hänen siveellinen elämänsä ja
kaikki se voima, jonka hän on kerännyt monien vuosien kuluessa, ei
mitään merkitse?
69.
Sielu ei vain uhrautumalla suurene, vaan suurenemalla se kadottaa
näkyvistään uhrauksen, samoin kuin vaeltaja kadottaa näkyvistään rotkon
kukat huipulle kohotessaan. Uhraus on kaunis rauhattomuuden merkki,
mutta rauhattomuutta ei saa kasvattaa sen itsensä vuoksi. Kaikki on
uhrausta herääville sieluille. Hyvin harvoilla seikoilla on enää
uhrauksen nimeä sielun mielestä, joka on onnistunut löytämään elämän,
jossa itsensä uhraaminen, sääli ja itsekieltäymys eivät ole
välttämättöminä juurina, vaan näkymättöminä kukkina. Liian monet
tuntevat tosiaan tarvetta tuhota onnen, rakkauden, toivon, joka kuuluu
heille, nähdäkseen polttouhrin liekkien valossa itsensä. Heillä on
ikäänkuin lamppu eivätkä tiedä, miten heidän tulisi sitä käyttää. Ja
kun yö joutuu ja he kaipaavat valoa, kaatavat he sen öljyn vieraaseen
tuleen.
Älkäämme toimiko niinkuin tarinan majakanvartija, joka naapurimökkien
köyhille jakoi suurien lyhtyjen öljyn, joiden piti valtamerta valaista.
Jokainen sielu on ympäristönsä enemmän tai vähemmän tärkeä
majakanvartija. Vähäpätöisinkin äiti, joka antaa pieninten
äidinvelvollisuuksiensa masentaa, tuhota itsensä ja kokonaan täyttää
mielensä, antaa öljyänsä köyhille, ja hänen lapsensa saavat koko
elämänsä kärsiä siitä, ettei heidän äitinsä sielu ollut niin kirkas,
kuin se olisi voinut olla. Sen aineettoman voiman, joka valaisee
sieluamme, tulee loistaa ennen kaikkea itsensä vuoksi. Vain siten se
alkaa loistaa muille. Niin pieni kuin lamppusi lieneekin, älä
milloinkaan anna pois öljyä, joka sitä pitää yllä, vaan ainoastaan
liekki, joka siitä leimuaa.
70.
Varmaa on, että altruismi on a:na pysynyt jalojen sielujen
painopisteenä, mutta heikot sielut hukkuvat toisiin, samalla kun vahvat
siinä tapaavat jälleen itsensä. Tässä on suuri ero. Parempi kuin
rakastaa lähimmäistään on lakastaa itseään hänessä. On hyvyyttä, joka
käy muutamien olentojen edellä, ja on olemassa yksi, joka seuraa eräitä
toisia. On olemassa tyhjentävä hyvyys ja täyttävä hyvyys. Älkäämme
unohtako, etteivät sielujen keskeisessä seurustelussa ne, jotka
luulevat aina antavansa, ole antavimpia. Vahva sielu ottaa lakkaamatta
köyhimmiltäkin, heikko sielu antaa aina rikkaimmillekin; mutta on
olemassa eräs antamistapa, joka ei ole muuta kuin ahneutta, joka on
rohkeutensa menettänyt, ja jos Jumala tulisi selvittämään tilit,
saisimme ehkä nähdä, että ottamalla antaa ja antamalla ottaa pois.
Sattuu usein, että keskinkertainen sielu alkaa kasvaa vasta siitä
hetkestä, jolloin se on kohdannut sielun, joka tyhjentää sen.
71.
Miksi emme tunnustaisi itsellemme, että kaikkia mutta tärkeämpi
velvollisuus ei ole itkeä kaikkien kanssa, jotka itkevät, kärsiä
kaikkien kanssa, jotka kärsivät, ja ojentaa sydämensä kaikille
ohikulkijoille, jotta he sitä haavoittaisivat tai hyväilisivät?
Kyyneleet, kärsimykset ja haavat ovat meille terveellisiä, niin kauan
kuin ne eivät vie elämänrohkeuttamme. Älkäämme milloinkaan unohtako,
että mikä lieneekin tehtävämme tässä maailmassa, mikä päämäärä
pyrkimyksillämme ja toiveillamme, mikä tulos tuskistamme ja iloistamme,
me olemme ennen kaikkea elämän sokeita säilyttäjiä. Se on ainoa, mikä
on ehdottoman varmaa, se on ainoa kiinteä kohta inhimillisessä
siveysopissa. Meille on annettu elämä -- emme tiedä miksi, mutta
näyttää varmalta, ettei tämä ole sen vuoksi, että heikontaisimme ja
hukkaisimme sen. Me edustamme vieläpä aivan erikoista elämän muotoa
tällä kiertotähdellä: ajatuksen elämää, tunteiden elämää, ja siksi
lienee kaikki, joka on omiansa vähentämään ajatuksen ja tunteiden
hehkua, epäsiveellistä. Koettakaamme siis elähdyttää, kaunistaa ja
laajentaa tätä hehkua, koettakaamme ennen kaikkea lisätä luottamustamme
ihmisen suuruuteen, voimaan ja kohtaloon. Totta on, että voisin yhtä
hyvin sanoa: hänen pienuuteensa, hänen heikkouteensa ja hänen
kurjuuteensa.
On yhtä paljon sielua jännittävää olla ylevän onneton kuin ylevän
onnellinen. Merkitsee muuten vähän, ihminenkö vai kaikkeus meistä
näyttää ihailtavalta, kunhan vain joku näyttää meistä ihailtavalta,
kunhan ylennämme tietoamme äärettömästä. Keksitty tähti lisää säteen
ihmisen ajatuksiin, intohimoihin, rohkeuteen. Kaikki kaunis, minkä
näemme ympäristössämme, on jo kaunista sydämessämme, kaiken
jumaloimista ansaitsevan ja suuren, mitä tapaamme itsessämme, tapaamme
samalla myös muissa. Jos sieluni herätessään tänä aamuna
rakkausajatuksissaan on kohdannut aatteen, joka hivenenkin lähentää
sitä Jumalaa kohti, joka luultavasti, -- kuten edellä on mainittu, on
vain kaunein sen haluista, näen tämän saman aatteen köyhässä, joka
hetkistä myöhemmin kulkee ikkunaini ohi, ja minä rakastan häntä
enemmän, koska tunnen hänet paremmin.
Älkäämme luulko, että olisi aivan hyödytöntä näin rakastaa. Niiden
avulla, jotka tällä tavoin rakastavat yhä syvemmin, saa ihminen kerran
tietää, mitä hänen on tehtävä. Todellisen siveyden on synnyttävä
tietoisesta ia äärettömästä rakkaudesta. Suuri armeliaisuus on
jalostumista. Mutta minä en voi jalostaa sinua, jollen voi ensin
jalostaa itseäni, enkä voi ihailla sinua, ellen ensin ole havainnut
jotakin ihailtavaa itsessäni. Kun olen suorittanut jalon teon, on
parhaimpana palkintona, jonka tämä teko minulle antaa, yhä
luonnollisempi varmuus, että sinä voit tehdä samoin. Jokainen
ajatus, mikä avartaa sydäntäni, avartaa ihmisrakkauttani ja
ihmiskunnioitustani. Sitä mukaa kuin minä kohoan, kohoat sinä minun
mukanani. Mutta jos rakastaakseni sinua leikkaan siivet rakkaudeltani,
koska sinun rakkaudellasi ei vielä ole siipiä, niin syntyy kahta vertaa
enemmän hyödytöntä itkua ja valitusta alhaalla laaksossa, mutta rakkaus
ei astu askeltakaan huippuja kohti. Rakastakaamme aina korkeimmalta
kohdalta, mihin voimme päästä. Älkäämme rakastako säälistä, kun voi
rakastaa rakkaudesta. Älkäämme antako anteeksi hyvyydestä, kun voi
antaa anteeksi oikeudentunnosta. Älkäämme opetelko lohduttamaan, kun
voi oppia kunnioittamaan. Oi, pyrkikäämme aina hellittämättä
parantamaan laadultaan sitä rakkautta, jota annamme ihmisille! Yksi
siemaus tätä rakkautta, joka on saatu huipuilta, on arvokkaampi kuin
sata, jotka on saatu tavallisen armeliaisuuden seisovista lätäköistä.
Ja jos se, jota et enää rakasta säälistä tai vain siksi, että hän
itkee, ei koskaan tule tietämään, että sinä häntä sinä hetkenä
rakastat, koska olet jalostanut häntä samalla kertaa kuin itseäsi, mitä
merkitsee se kaiken jälkeen? Olet tehnyt sen, mitä olet pitänyt
parhaimpana, vaikkakin parhain voi olla aivan hyödytöntä! Eikö meidän
ole aina toimittava tässä elämässä, ikäänkuin Jumala, jota sydämemme
ylevimmin halajaa, meitä lakkaamatta katselisi?
72.
Mutta palatkaamme suuriin yhteenkuulumattomiin lakeihin. Joku aika
sitten kohtalo kamalassa onnettomuudessa [Pariisin Bazar de la Charitén
tulipalo toukok. 4 p. 1897] jälleen ja sattuvammalla tavalla kuin
milloinkaan osoitti sen, mitä ihmiset sanovat sen vääryydeksi,
sokeudeksi tai häikäilemättömyydeksi. Se näytti siinä nimenomaan
rankaisevan ainoata niistä ulkoisista hyveistä, jotka järki on meille
jättänyt, nimittäin rakkautta lähimmäiseen. On luultavaa, että siinä
piirissä, jota onnettomuus sinä päivänä kohtasi, oli muutamia
epätäydellisesti oikeamielisiä. Näyttää myöskin varmalta, että joukossa
oli ainakin yksi todellisesti ja epäitsekkäästä oikeamielinen. Tuon
yhden oikeamielisen miltei varma läsnäolo saattaa meidät asettamaan
kaikessa alastomuudessaan sen kauhean kysymyksen, jota emme voi olla
tekemättä itsellemme. Jos hän ei olisi ollut siellä, voisimme sanoa,
ettemme tiedä, mistä ylevän oikeuden määrästä on muodostunut vääryys,
joka meistä näyttää suunnattomalta. Voisimme sanoa itsellemme, että se,
mitä tässä nimitettiin armeliaisuudeksi, ehkä on vain ainaisen
väärämielisyyden julkeata ilmausta. Ihminen ei voi päättävästi uskoa,
että hänen kaikessa ulkonaisessa on taisteleminen vain sokeiden
voimien: veden, tulen, ilman, painolain y.m. kanssa ja ottaminen
tosiasiat huomioon. Me tunnemme tarvetta antaa sattuman anteeksi, ja
kun muodollisesti sitä syytämme, eikö se tapahdu samalla tavalla kuin
antaisimme sen anteeksi menneisyydessä ja tulevaisuudessa sillä
tuskallisella hämmästyksellä, jota tunnemme kuullessamme, että hyvä
ihminen on tehnyt alhaisen ja huonon teon?
Pidämme sopivana luoda ihanteellisen sattuman, oikeamielisemmän kuin me
itse, ja kun se on tehnyt epäämättömän vääryyden ja hämmästys on
painunut sydämemme sisimpään, luotamme siihen jälleen, sanoen
itseksemme, ettemme tiedä kaikkea, mitä se tietää, ja että se lienee
seurannut meille tutkimattomia lakeja. Maailma näyttäisi meistä
synkältä, ellei sattuma olisi siveellinen. Meistä näyttäisi kaikki
siveellisyys ja kaikki oikeus puuttuvan, ellei olisi meidän
siveellisyyttämme ja oikeamielisyyttämme valvovaa siveyttä ja
oikeamielisyyttä. Me emme enää halua sitä rangaistusten ja palkintojen
matalaa ja ahdasta siveellisyyttä, jota positiiviset uskonnot meille
tarjoavat, mutta silloin unohdamme, että jos sattumalla olisi hivenkään
oikeudentuntoa, ei se ylevä ja epäitsekäs siveys, jota haaveilemme,
enää olisi mahdollinen. Ellemme ole varmat siitä, että sattuma on
ehdottomasti väärä, ei meillä enää ole mitään etua oikeamielisinä
olemisesta. Me kiellämme pyhimyksien ihanteen ja olemme varmat, että
palkinnon toivossa tehdyllä velvollisuuden täyttämisellä, olkoon että
sinä olisi vain tyytyväisyys täytetystä velvollisuudesta, viisaan
Jumalan silmissä olisi kai suunnilleen sama arvo kun pahan tekemisellä,
koska se meitä hyödyttää. Me sanomme mielellämme, että jos Jumala on
niin korkea kuin korkein ajatus, minkä hän on herättänyt ihmisten
parhainten sieluihin, niin hänen pitäisi karkoittaa luotaan kaikki
ihmiset, jotka ovat tahtoneet miellyttää häntä, s.o. jotka eivät ole
tehneet hyvää, niinkuin ei häntä olisi olemassakaan, ja jotka eivät ole
rakastaneet hyvettä enemmän kuin Jumalaa itseään.
Mutta todellisuudessa taas huomaamme pienimmänkin tapauksen edessä,
että me tuskin olemme jättäneet taaksemme lapsuudenajan vielä
vallitsevan siveysopin kertomuksia, joissa kaikki rikokset saavat
rangaistuksensa. Me tarvitsisimme niiden sijaan kertomuksia
"rangaistuista hyveistä". Ne olisivat hyödyllisempää todellisille
sieluille ja pitäisivät paremmin voimassa niiden ylpeätä pyrkimystä
hyvään. Älkäämme jättäkö huomaamatta, että juuri sattuman
epäsiveellisyydestä syntyy kauniimpi siveys. Tässä kuten kaikkialla on
asianlaita se, että mitä hylätymmäksi ihminen tuntee itsensä, sitä
enemmän hän löytää ihmiselle erikoista voimaa. Se, mikä meidät tekee
rauhattomiksi näiden suurten vääryyksien tapahtuessa, on korkean
siveyslain kieltäminen, mutta juuri tästä kieltämisestä syntyy
välittömästi korkeampi siveyslaki. Kun on poistettu rangaistus ja
palkinto, syntyy välttämättömyys tehdä hyvää hyvän itsensä vuoksi.
Älkäämme milloinkaan tulko rauhattomiksi, kun jokin siveyslaki näyttää
meistä katoavan, niitä on aina suurempia varastossa. Kaikki, mitä
lisäämme kohtalon siveellisyyteen, otamme pois puhtaimmalta
siveysihanteeltamme. Ja päinvastoin, mitä varmemmat olemme siitä, että
kohtalo ei ole oikeamielinen, sitä enemmän avarramme ja raivaamme
edestämme alaa paremmalle siveydelle. Älkäämme kuvitelko, että hyveen
perusteet horjuvat, koska Jumala meistä näyttää väärämieliseltä. Vasta
Jumalansa ilmeisessä vääryydessä tapaisi inhimillinen hyve lopulta
järkkymättömät perusteet.
73.
Meidän on alistuttava luonnon viisasta kohtaan osoittamaan
välinpitämättömyyteen. Tämä välinpitämättömyys näyttää meistä oudolta
vain siksi, ettemme ole kyllin viisaita, sillä viisauden
velvollisuuksia on niin tarkasti ja niin nöyrästi kuin mahdollista
ottaa selville se paikka, mikä ihmisolennolla on kaikkeudessa.
Ihmisolento näyttää suurelta piirissään samoin kuin mehiläinen näyttää
suurelta istuessaan hunajakakkunsa kennolla. Mutta olisi kohtuutonta
odottaa, että kentällä vieläkin yksi kukka aukeaisi, koska
mehiläiskuningatar on ollut uljas keossaan. Älkäämme luulko
pienentävämme itseämme suurentaessamme kaikkeutta. Olkaamme me itse tai
olkoon maailman kaikkeus meistä suuri, niin äärettömyystunne, joka on
jokaisen hyveen elinneste, on kiertävä samalla tavoin sielussamme.
Mikä onkaan hyveellinen teko, että me siitä odottaisimme niin
tavattomia palkintoja? Meidän ei ole painovoimalaeista, vaan itsestämme
etsittävä nämä palkinnot. Vain ne, jotka eivät tiedä, mitä hyvyys on,
pyytävät palkintoa hyvyydestä. Emme saa varsinkaan unohtaa, että
hyveellinen teko on aina onnellinen teko. Se on aina pitkän, onnellisen
ja tyytyväisen sisäisen elämän kukka. Se edellyttää aina rauhan hetkiä
ja pitkiä päiviä sielujemme rauhaisimmilla huipuilla. Ei mikään
jälkeenpäin tullut palkinto korvaisi edeltänyttä rauhaa. Se
oikeamielinen, joka tuhoutui mainitsemassani onnettomuudessa, oli
siellä vain sentähden, että hänen sielunsa oli hyvässä tavannut
varmuuden ja rauhan, jota ei mikään onni, ei mikään kunnia, ei mikään
rakkaus olisi voinut hänelle antaa. Jos liekit jakautuisivat, vesi
vetäytyisi takaisin, jos kuolema toisinaan epäröisi sellaisten
olentojen edessä, mitä tulisi silloin sankareista ja oikeamielisistä?
Mikä onni olisi hyveessä, joka on täysin onnellinen vain siksi, että se
on jalo ja puhdas, ja joka on jalo ja puhdas vain siksi, että se
odottaa jotakin palkintoa? Inhimillinen ilo on tehdä hyvää päämäärään
pyrkiessään; jumalallinen ilo on tehdä hyvää mitään toivomatta. Ihminen
tietää yleensä, miksi hän tekee pahaa; mutta mitä vähemmän hän tietää,
miksi hän tekee hyvää, sitä puhtaampaa on se hyvä, jota hän tekee.
Saadaksemme tietää, minkäarvoinen oikeamielinen on, kysykäämme häneltä,
miksi hän on oikeamielinen. On todennäköistä, että se, jolla on
vähimmin vastattavaa, on täydellisimmin oikeamielinen. Voi sattua, että
sitä mukaa kuin äly laajenee, niiden vaikutteiden luku, jotka saattavat
sielua sankariuteen, näyttää vähenevän, mutta samalla äly huomaa, ettei
sillä ole muuta ihannetta kuin yhä salaisempi ja epäitsekkäämpi
sankarius.
Miten asianlaita lieneekin, se, joka tuntee tarvetta suurentaa hyvettä
lisäämällä siihen kohtalon ja maailman hyväksymisen, ei vielä tunne
hyvettä. Todellisesti hyvin toimii vasta sitten, kun toimii hyvän
itsensä vuoksi muuta odottamatta kuin että yhä paremmin saa tietää,
mikä on hyvää. "Ilman muuta todistajaa kuin oma sydän", sanoo
Saint-Just. Jumalan silmissä on huomattava ero, niin arvelen, sen
ihmisen sielun, joka on vakuutettu, ettei hyveellisen teon säteillä ole
rajoja, ja sen sielun välillä, joka sanoo itselleen, etteivät nämä
säteet todennäköisesti ole tarkoitettuja menemään hänen sydämensä
piirin ulkopuolelle. Totuus, joka on liian korkea ollakseen epäiltävä,
voi antaa hetkeksi enemmän voimaa, mutta nöyrempi ja inhimillisempi
totuus antaa kestävämmän ja vakavamman tarmon. Onko oltava sotilas,
joka on varma, että jokainen hänen laukauksistaan ratkaisee voiton, vai
se, joka tietää, mikä mitättömyys hän on taistelun tuoksinassa, ja
kuitenkin taistelee yhtä rohkein mielin? Hyveellinen ihminen tuntisi
tunnonvaivoja pettäessään lähimmäistään, mutta on liiankin valmis
hyväksymään käsityksen, että on ihanteellista pettää vähän itseään.