tyhjyydessä. Kaikki aivojemme voima, joka ei heti keräydy sydämemme
puhtaimpaan astiaan, on suuresti alttiina turmeltumiselle ja
hukkumiselle, joka tapauksessa se jää onnelle vieraaksi; se voi
sitävastoin joutua suhteisiin onnettomuuden kanssa. Ihmisellä voi olla
hyvin voimakas ja korkea äly hänen milloinkaan lähentymättä onnea;
mutta on mahdotonta, että ihmisellä olisi lempeä, puhdas ja hyvä sielu
ja että hän ei tuntisi muuta kuin onnettomuutta. On totta, etteivät
älyn ja tietoisuuden rajat aina ole yhtä selvästi erillään kuin tästä
voi ilmetä, ja että kaunis ajatus usein on hyvä teko. Mutta sattuu
kuitenkin, että kaunis ajatus, joka ei ole syntynyt hyvästä teosta tai
joka ei synnytä hyvää tekoa, lisää hyvin vähän onnellisuuttamme, kun
taas hyvä teko, silloinkin kun mikään ajatus ei siitä saa alkua,
raitistaa kuin hyväätekevä säde onnentietoisuuttamme.
54.
"Voi, että täytyy olla sanonut hyvästit onnelle", huudahtaa Renan
puhuessaan Marcus Aureliuksen itsekieltämyksestä, "voi, että täytyy
olla sanonut hyvästit onnelle päästäkseen sellaisiin äärimmäisyyksiin!
Ei tulla milloinkaan ymmärtämään kaikkea, mitä tämä raadeltu sydän
raukka kärsi, sitä katkeruutta, joka kätkeytyi tämän kalpean, aina
rauhallisen ja miltei hymyilevän otsan alle. On totta, että
hyvästisanominen onnelle on viisauden alku ja varmin onnen löytämisen
keino. Ei mikään ole suloisempaa kuin se onnen palaaminen, joka seuraa
iloista kieltäytymistä, ei mikään niin eloisaa, syvällistä, suloista
kuin lumouksen kadottaneen lumoukseen pääseminen."
Niin kuvaa siis muuan viisas viisaan onnea, ja kuitenkin piillee
Renanin onni kuten Marcus Aureliuksenkin onni yksinomaan siinä ilon
palaamisessa, joka seuraa ilosta kieltäytymistä, ja lumouksen
kadottaneen lumoutumisessa. Jos asianlaita olisi näin, olisi parempi
olla vähemmän viisas voidakseen uskoa enemmän. Mutta mitä tahtoisi
viisaus, joka selittää kadottaneensa uskon kaikkeen? Mitä se etsisi,
jollei se etsisi totuutta, ja mikä on sitten se totuus, joka voi
hävittää vilpittömän sydämen sisimmästä itse totuudenrakkaudenkin?
Jos totuus opettaa sinulle, että ihminen on huono, luonto vailla
oikeutta, oikeus hyödytön ja rakkaus voimaton, niin sano itsellesi,
ettei se opeta sinulle mitään, jos ei se samalla opeta sinulle
suurempaa totuutta, joka verhoaa kaikki nämä pettymykset kirkkaampaan
ja runsaampaan valoon kuin ne tuhannet hetkelliset tuikahdukset, jotka
se äsken sammutti ympärillämme. Totuudella ei ole rajoja, ja siksi ei
viisaudella ole koskaan oikeutta ylpeyden ensimmäisessä tienhaarassa
tällä tavoin levittää toivottomuuden tai itsensäkieltämyksen pienoista
telttariepua. On nimittäin uskomaton ja hyvin heikko ylpeys selittää
olevansa tyytyväinen siihen, että mikään ei voi meitä tyydyttää.
Sellainen tyytyväisyys on vain tyytymättömyyttä, jolla ei ole enää
voimaa nousta; ja tyytymättömyys ei ole itse asiassa muuta kuin
haluttomuutta ymmärtää.
Näin kauan kuin ihminen kuvittelee velvollisuutensa olevan luopua
onnesta, luopuu hän seikasta, joka ei vielä ole onnea. Ja millekä onnen
lajeille on sanottava nämä hyvästit, jotka eivät suinkaan ole
yksinkertaiset? Tosin on oikein, että torjumme luotamme kaiken onnen,
joka aiheuttaa toisille pahaa; mutta lieneeköhän onni, joka aiheuttaa
toisille pahaa, ajanmittaan viisaan onni? ja kun hänen viisautensa
viimein oppii tuntemaan toisia tyydytyksiä, tietääkö se silloin, että
se luopuu ensimmäisestä?
Epäilkäämme aina viisautta ja onnea, jotka perustuvat jonkin seikan
halveksimiseen. Halveksiminen ja itsensäkieltäminen, joka on
halveksimisen raajarikkoinen poika, eivät avaa meille tuskin muuta kuin
vanhuksien ja heikkojen turvapaikan. Meillä olisi vain oikeus halveksia
iloa, kun ei meidän enää olisi mahdollista tietää, että me sitä
halveksimme. Mutta niin kauan kuin halveksimisen ja itsensäkieltämisen
täytyy pyytää sananvuoroa tai ne herättävät katkeran ajatuksen
sydämemme syvimmässä, on se ilo, jota emme enää halua, meille vielä
välttämätön.
Välttäkäämme johtamasta sieluihimme eräitä hyveiden loisia. Ja
itsensäkieltäminen on hyvin usein vain loinen. Silloinkin, kun se ei
heikonna, se saattaa sisäisen elämämme rauhattomaksi. Vieraan eläimen
tunkeutuessa kekoon lakkaavat kaikki mehiläiset työstään; ja kun
halveksiminen ja itsensäkieltäminen on päässyt sieluumme, jättävät
kaikki sen voimat ja hyveet niinikään tehtävänsä kokoontuakseen sen
harvinaisen vieraan ympärille, jonka ylpeys tuo mukanaan heille. Sillä
niin kauan kuin ihminen tietää kieltäytyvänsä, synnyttää hänen
kieltäytymisensä onni ennen kaikkea ylpeyttä. Mutta jos hän pyrkii
kieltäytymään jostakin, pitäisi hänen ennen kaikkea kieltäytyä ylpeyden
onnesta, joka on kaikkein petollisin ja tyhjin.
55.
"Jälleenlumoutuminen" on yleensä aika mukavaa ja vailla kaikkea
uskallusta ja tarmoa! Mutta mikä nimitys on annettava sille, joka
luopuu onnesta, joka tekisi hänet onnelliseksi, ja joka haluaa
mieluummin varmasti kadottaa sen tänään pelosta, että sattumalta
kadottaa sen huomenna? Onko viisauden ainoa tehtävä siis kuulostaa
epävarmasta tulevaisuudesta kärsimyksen askelia, joka ei ehkä tule
ollenkaan, ja tukkia korvansa sen onnen siipien suhinalta, joka
paraikaa täyttää avaruuden?
Hakekaamme onneamme itsekieltämyksestä, kun sitä on mahdoton muualta
löytää. On helppo olla viisas, kun tyytyy onneen, jonka löytää onnen
puutteesta. Mutta viisas ei ole luotu olemaan onneton, ja
kunniakkaampaa ja myöskin inhimillisempää on, ettei lakkaa olemasta
viisas ollessaan onnellinen. Viisauden korkein päämäärä on juuri löytää
elämän kiinteä onnenpiste; mutta jos etsii tätä kiinteää pistettä
itsensäkieltämyksestä ja iiostaluopumisesta, niin etsii sitä aika
lyhytnäköisesti kuolemasta. On helppoa uskoa olevansa viisas, kun ei
enää liikahda paikaltaan. Mutta onko ihminen luotu olemaan milloinkaan
liikkumatta? Hänen on valitseminen. Viisaus on joko intohimojemme ja
tunteittemme, kaikkien ajatuksiemme ja kaikkien halujemme kunnioitettu
puoliso tai myös kuoleman alakuloinen morsian. Olkoon vain olemassa
haudan liikkumaton viisaus, mutta olkoon olemassa myös viisaus, joka
sopii taloon, missä liesi vielä lämpiää.
56.
Me emme tule viisaiksi luopumalla ympärillämme olevasta onnesta, vaan
tullessamme viisaiksi me tietämättämme luovumme onnesta, joka ei kohoa
tasallemme. Samalla tavoin hylkää lapsi suuremmaksi tullessaan
huomaamattaan leikit, jotka eivät enää huvita sitä. Ja samoin kuin
lapsi oppii useampia seikkoja leikkimällä kuin tekemällä sen työn, joka
hänelle määrätään, niin edistyy viisauskin nopeammin onnessa kuin
onnettomuudessa. Onnettomuuden opetukset valaisevat vain yhtä
siveysopin osaa; ja ihminen, joka on viisas siksi, että on ollut
onneton, muistuttaa ihmistä, joka on rakastanut olematta rakastettu.
Hän on viisaudessaan oleva tietämätön siitä, mitä ei rakkaudesta tiedä
se, jonka rakkauteen ei ole milloinkaan vastattu.
"Onko onnessa tosiaankin niin paljon onnea kuin sanotaan?" kysyi eräänä
päivänä kahdelta onnelliselta ihmiseltä filosofi, jonka pitkäaikainen
vääryys oli tehnyt hyvin raskasmieliseksi. Ei, onni on samalla kertaa
sekä enemmän että vähemmän kadehdittava kuin luullaan, koska se on
aivan kokonaan toisenlainen kuin ne luulevat, jotka eivät ole olleet
täysin onnellisia. Iloinen ei ole samaa kuin onnellinen ja onnellinen
ei aina ole iloinen. Vain pieni hetkellinen onni hymyilee ja sulkee
silmänsä hymyillessään. Mutta päästyään määrätyn korkealle pysyväinen
onni on yhtä vakava kuin ylevä suru. Viisaat ovat opettaneet meille,
ettei pitäisi olla onnellinen voidakseen kaivata onnea. Mutta jos
viisas ei ole ollut onnellinen, kuinka hän voi silloin tietää, että
viisaus on ainoa, joka ei synkkene eikä väsy onnessa? Ne ajattelijat,
jotka ovat tunteneet onnen, ovat oppineet rakastamaan viisautta paljon
hartaammin kuin ne, jotka ovat olleet onnettomia. On suuri ero
onnettomuudessa kasvavan ja onnellisuudessa kehittyvän viisauden
välillä. Edellinen lohduttaa puhumalla onnesta, mutta jälkimmäinen ei
puhu enää muusta kuin itsestään. Missä onnettoman viisaus loppuu,
siellä alkaa onnen toivominen. Jos viisauden päämäärä on löytää onni,
voi vain olemalla onnellinen päästä varmuuteen, että tämä päämäärä on
vain viisaudessa.
57.
Ei mikä sielu tahansa saata kestää onnea. On olemassa rohkeus antautua
onneen kuten on olemassa rohkeus antautua onnettomuuteen. Tarvitaan
ehkä enemmän voimaa onnellisena kuin onnettomana pysymiseen, sillä sen
kaipaaminen, jota ei itsellä vielä ole, tuottaa enemmän iloa sydämelle,
joka on viisas, kuin kaiken sen omistaminen, mitä se on halunnut.
Pysyväisen onnen huipuilta näkee parhaiten sen sydämen toiveet, joka
näyttää voivan elää vain pelosta ja toivosta ja jonka on vaikea elää
kaikesta siitä, mitä sillä on, silloinkin kun sillä on kaikki.
Näkee usein onnen voittavan voimakkaita ja siveellisesti erinomaisia
olentoja. Kun eivät siitä löydä kaikkea mitä etsivät, niin ne eivät
puolusta eivätkä pidätä sitä sillä tarmolla, jota aina pitäisi osoittaa
elämässä. Miten viisas pitääkään olla, ettei kummastelisi sitä, että
onni tuo mukanaan murhettakin, ja ettei tämä suru saa meitä uskomaan,
ettei meillä vielä ole todellista onnea! Parhain, mitä tapaa onnesta,
on se varmuus, ettei se ole mitään huumaavaa, vaan ajattelemaan
kehoittavaa. Se on helpommin saavutettavissa ja muuttuu vähemmän
harvinaiseksi, kun on opittu, että ainoa lahja, jonka se antaa
sielulle, joka ymmärtää sitä käyttää hyväkseen, on tietoisuuden
avartuminen, jota sielu ei ollenkaan olisi muualla tavannut.
Ihmissielulle on paljon tärkeämpää tietää onnen arvo kuin siitä
nauttia. On tarpeellista tietää monta seikkaa kauan onnea
rakastaakseen. On välttämätöntä tietää siitä paljon enemmän
huomatakseen, että rauhallisessa onnessa kaiken onnellisuuden
pysyväisyys ja ainaisuus piilee siinä voimassa, joka tietoisuutemme
sisimmässä voisi saattaa meidät onnellisiksi keskellä onnettomuuttakin.
Et voi sanoa olevasi onnellinen, ennen kuin onni on auttanut sinut
kiipeämään kukkuloille, joilta katsoen voit kadottaa sen näkyvistä
samalla kadottamatta elämänhaluasi.
58.
Tapaa syviä ajattelijoita, joita täyttää ylevä äärettömyyden,
ikuisuuden ja kaikkeuden tunne, tapaa sellaisia ajattelijoita kuin
Pascal, Hello ja Schopenhauer, jotka tuskin näyttävät onnellisilta.
Mutta erehtyy merkillisesti, jos kuvittelee, että yleisen hädän
kuvaaminen aina edellyttää suurta mieskohtaista epätoivoa.
Onnettomuuden taivaanranta, katsottuna ajatuksen korkeuksista, joka ei
enää ole vaistomainen, itsekäs eikä keskinkertainen, ei huomattavasti
eroa onnen taivaanrannasta, jota katsotaan samanluontoisen, mutta
toista alkuperää olevan ajatuksen korkeuksista. Merkitsee loppujen
lopuksi vähän, ovatko pilvet, jotka leijailevat näköpiirin äärillä,
tuhoauhkaavia vai viehättäviä. Matkamiestä rauhoittaa vain, että hän on
päässyt niin korkealle kukkulalle, että hän viimeinkin näkee
rannattoman avaruuden. Ei ole välttämätöntä, että valkoiset purjeet
lakkaamatta liitävät merellä, jotta se meistä näyttäisi salaperäiseltä
ja ihanalta, ja myrsky heikontaa yhtä vähän kuin tyyni kaunis päivä
sielumme elämää. Sitä heikontaa öin ja päivin istumisemme pienten,
alhaisten, laimeiden ja matalain ajatustemme kamarissa, kun valtameri
ja taivas loistavat asuntomme ympärillä.
Mutta on ehkä olemassa ero ajattelijan ja viisaan välillä. Sattuu, että
ajattelija vain synkistyy kukkuloillaan, joille on kiivennyt, mutta
viisas koettaa hymyillä siellä niin vilpittömän luonnollisesti ja
inhimillisesti, että vähäisinkin hänen veljistään voi huomata ja
ymmärtää tämän hymyn, joka putoaa kuin kukka vuoren juurelle.
Ajattelija raivaa tietä, "joka kulkee siitä, mitä näemme, siihen, mitä
emme näe", mutta viisas avaa tien, joka vie siitä, mitä rakastetaan,
siihen, mitä tullaan rakastamaan, ja polut, jotka kohoavat siitä, joka
ei meitä enää lohduta, siihen, joka voi meille vielä lohtua antaa. On
välttämätöntä ajatella ihmisestä, Jumalasta ja luonnosta eläviä ja
rohkeita ajatuksia. Mitä on syvä ajatus, joka ei tuota mitään
lohdutusta? Eikö se ole niinkuin sellainen, joka ei vielä ole
onnistunut täysin imeytymään jokapäiväiseen elämäämme, ajatus, jota
ajattelija ei vielä kokonaan ole omaksunut? On helpompaa tulla
murheelliseksi ja pysyä murheessansa kuin heti ottaa se askel, jonka
aika aina pakottaa meidät ottamaan tästä murheesta poispäin. On
helpompaa näyttää syvälliseltä epäilyssä ja pimeydessä kuin siinä
luottamuksessa ja rehellisessä valossa, jossa ihmisten on eläminen.
Onko ihminen varma, että on ponnistanut kaikkensa, mitä suinkin voi,
näin veljiensä nimissä miettiessään elämän hätää, jos hän, jottei
vähentäisi tämän hädän suurta taulua, kätkee heiltä kuitenkin loppujen
lopuksi ratkaisevat syyt, joiden perustalla hän tyytyy elämään, koska
hän kerran sitä jatkaa? Onko se ajatuksen loppuunajattelemista, jos
ajattelee niin pitkälle, ettei saa lohdutusta? Sinun on helpompi sanoa
minulle, miksi valitat, kuin yksinkertaisesti esittää ne voimakkaammat
ja syvemmät vaikuttimet, joiden perustalla vaistosi ei hylkää elämää,
jota niin valitat.
Ken meistä ei löytäisi etsimättäkin tuhannen tuhansia syitä, joiden
vuoksi ei ole onnellinen! On epäilemättä hyödyllistä, että viisas
ilmoittaa meille ylevimmät, sillä ylevimmät syyt, miksi emme ole
onnellisia, ovat hyvin lähellä muuttua syiksi olla onnellinen. Mutta
kaikki ne syyt, joissa ei piile suuruuden ja onnen ituja --
siveellisessä elämässä on itse asiassa paljon lakeita maita, joissa
suuruus ja onni sekautuvat --, eivät ansaitse luettelemista. Täytyy
itse olla onnellinen voidakseen tehdä toisia onnellisiksi; ja täytyy
tehdä toisia onnellisiksi voidakseen itse pysyä onnellisena.
Koettakaamme ensin hymyillä, jotta lähimmäisemme oppisivat hymyilemään,
ja nähdessämme heidän hymyilevän hymyilemme paljon todemmin. "Ei sovi,
että minä olen pahoillani, minä, joka en ketään ihmistä ole saattanut
pahoilleen", sanoo Marcus Aurelius eräällä kauneimmista riveistään.
Vaan eikö se juuri ole pahoillaan olemista ja samalla toisia pahoilleen
saattamista, kun ei opita olemaan niin onnellinen kuin voisi?
59.
Pieni ajatus, joka yhdistää tyytyväisen katseen, loppumatonta hyvyyttä
ilmaisevan teon tai hiljaisimman, vaatimattomimman onnellisista
hetkistä johonkin kauniiseen, pysyväiseen ja ikuiseen, on ansiokkaampi,
on tavattoman paljon vaikeampi saada elämän mysterioista kuin suuri ja
synkkä mietiskely, joka yhdistää tuskan, rakkauden ja epätoivon
kuolemaan, kohtaloon tai meitä ympäröiviin yhtäkaikkisiin voimiin.
Älkäämme antako ulkomuodon itseämme pettää. Hamlet, joka
valittaa kuilun partaalla, näyttää meistä syvällisemmältä ja
puoleensavetävämmältä kuin Antoninus Pius, joka levollisesti katselee
samoja voimia, tunnustaa ne ja rauhallisesti tutkii niitä sen sijaan,
että kiroisi niitä tai etsisi kauhuun syytä. Kaikki, mitä tehdään
päivällä, näyttää vähemmän kunnioitusta herättävältä kuin pieninkin
ele, joka tehdään yön pimetessä, ja kuitenkin on ihminen luotu tekemään
työtä päivällä eikä toimimaan pimeässä.
60.
Pienimmässäkin lohduttavassa ajatuksessa piilee muuten voima, jota ei
ole suurimmassakaan valituksessa, kauneimmassakaan surumielisessä
ajatuksessa. Suuri, syvä ja synkkä ajatus on voima, joka valaisee
tyrmänsä muureja polttamalla siipensä pimeydessä; mutta arinkin
luottavainen, välttämättömiin lakeihin iloisesti alistuva ajatus on jo
toiminta, joka etsii tukikohtaa lentää pyrähtääkseen olevaiseen. Ei ole
sopimatonta tunnustaa tätä joskus itselleen: avara ja epäitsekäs ajatus
on erinomainen seikka, mutta todellisuus alkaa vasta toiminnasta.
Oikeammin sanoen koko meidän kohtalomme muodostuu niistä ajatuksista,
joilla, epätäydellisten, hämäräin, miltei vielä vaistomaisten
ajatusjoukkojen kiirehtiminä, on ollut voimaa tai jotka viimein ovat
mukautuneet välttämättömyyteen muuttua teoiksi, eleiksi, tunteiksi ja
tottumuksiksi. Tämä ei merkitse sitä, että löisimme muut laimin. Ne
ajatukset, jotka kietoutuvat todelliseen elämäämme, muistuttavat
kaupunkia piirittävää sotajoukkoa. On luultavaa, että useimmat sotilaat
eivät kaupungin antauduttua pääse sen muurien sisäpuolelle. Silloin
erotetaan varsinkin apujoukot, barbaarit, sanalla sanoen kaikki
kurittomat laumat, joita liian helposti ryöstö, liekit ja veri voisivat
huumata. On myöskin luultavaa, että kaksi kolmannesta sotajoukosta ei
ollenkaan ota osaa ratkaisevaan taisteluun. Mutta hyvin usein tarvitaan
hyödyttömiä sotavoimia, ja varmaa on, ettei kaupunki olisi vavissut
eikä milloinkaan avannut porttejaan, ellei sotajoukko olisi ollut
lukematon tasangon äärille asti ja hyvin kuriin tottunut muurien
juurella. Samoin on siveellisen elämämme laita. Ne ajatukset, jotka
eivät ole toteutuneet, eivät ole olleet kokonaan turhia; ne ovat
työntäneet esille tai kannattaneet toisia, mutta viimemainitut ovat
ainoat, jotka ovat suorittaneet loppuun tehtävänsä. Sen vuoksi olkoon
meillä aina käskettävänämme hämärien ja synkeiden ajatuksiemme
tiheiden rivien edessä ryhmä ajatuksia, jotka ovat luottavaisempia,
inhimillisempiä, yksinkertaisempia ja valmiita rohkeasti tunkeutumaan
elämään.
61.
Miten korkealle pyrkineekään kohoutumaan todellisuuden yläpuolelle mitä
puhtaimmin kaivatessaan yliaistista hyvää, tuhannet aikomukset eivät
vastaa yhtä tekoa; ei niin, että aikomuksilla ei olisi mitään arvoa,
mutta pieninkin hyvä, rohkea, oikea teko vaatii enemmän kuin tuhannen
hyvää aikomusta.
Kädestä katsojat väittävät, että koko elämämme on piirretty käteemme,
ja mitä he sanovat elämäksemme, on vain joku määrä tekoja, jotka ennen
täyttymistään tai sen jälkeen piirtävät häviämättömiä merkkejä
lihaamme. Ajatuksemme ja aikomuksemme eivät jätä siihen mitään jälkiä.
Jos kauan aikaa olen hautonut mielessäni murha-, petos-, urotyö- tai
itseuhrautumissuunnitelmia, voi sattua, ettei käteni ilmaise tästä
mitään, mutta jos sattumalta, ehkä erehdyksestä, kadunkulmauksessa olen
tappanut jonkun, joka näytti uhkaavan henkeäni, tai jos jonakin päivänä
samaa katua käydessäni joudun tempaamaan vastasyntyneen lapsen
kiehtovista liekeistä, niin käteni on koko elämäni ajan osoittava
murhan tai rakkauden pettämättömiä merkkejä. Kädestäkatsojat voivat
erehtyä tai olla erehtymättä, se merkitsee vähän: tämän erontekemisen
pohjalla piilee suuri siveellinen totuus. Ajatus voi antaa minun jäädä
kuolemaani asti samalle paikalle kaikkeuteen, mutta teko ylentää tai
alentaa minua miltei aina asteen olentojen arvojärjestyksessä. Ajatus
on eristetty, harhaileva ja ohimenevä voima, joka edistyy tänään ja
jota en ehkä enää näe huomenna; mutta teko edellyttää vakinaista
mielikuva- ja halujoukkoa, joka pitkällisten ponnistusten jälkeen on
onnistunut valtaamaan itselleen tukikohdan todellisuudessa.
62.
Mutta me olemme nyt hyvin kaukana ylevästä Antigonesta ja hedelmättömän
hyveen ikuisesta kysymyksestä. On varmaa, että kohtalo käsitettynä
tässä sanan tavallisessa mielessä, s.o. vain kuolemantietä
merkitsevänä, ei juuri kunnioita hyvettä. Tultuamme tämän kuilun
äyräälle, joka on kuin keskeinen amme, johon siveysopit joutuvat
lopullisesti puhdistuakseen tai samentuakseen, on meidän valittava joko
sattuman hyväksyminen tai hylkääminen. Useimmat velvollisuusuhraukset
saatetaan laskea siihen tyyppiin, jota Antigonen uhri edustaa. Kuka
meistä ei ole ympärillään nähnyt esimerkkejä sankariteoista, joita on
rangaistu?
Eräs ystäväni, ollessaan kytkettynä sairasvuoteeseen, josta hän ei enää
elävänä noussut, osoitti minulle, niin sanoakseni kädestä pitäen,
eräänä päivänä kaikki ne mutkat, joita kohtalo oli käyttänyt saadakseen
hänet vieraassa kaupungissa juomaan suullisen myrkytettyä vettä, joka
oli tuottava hänelle kuoleman. Ei näkynyt enää mitään muuta kuin
kohtalon tämän elämän ympärillä kutomat lukemattomat langat, ja
pieninkin tapaus kuvasti uskomatonta kaukonäköisyyttä ja verratonta
kavaluutta. Ja ystäväni oli kuitenkin matkustanut sinne kauas
täyttääkseen erään niitä velvollisuuksia, joita viisaat sankarit tai
pyhimykset erottavat tajuntansa taivaanrannalla. Mitä on vastattava?
Älkäämme vielä sanoko mitään tästä, me palaamme siihen aivan kohta. Jos
ystäväni olisi saanut elää, hän olisi seuraavana päivänä matkustanut
toiseen kaupunkiin, jonne toinen velvollisuus olisi häntä kutsunut,
edes kysymättä itseltään, tottelisiko vielä tämän kerran velvollisuuden
kehoitusta. On olentoja, jotka niin tottelevat kaikkia määräyksiä,
joita heidän sydämensä kuiskaa heille. He eivät vähääkään välitä
Onnettaren puolueellisuudesta eivätkä hyveen kiittämättömyydestä. He
ajattelevat vain ihmisten tekemiä vääryyksiä ja näyttävät sanovan
itselleen, etteivät muut vääryydet koske heihin.
Onko totta, ettei milloinkaan saa epäillä ja ettei muulloin täytä koko
velvollisuuttaan kuin silloin, kun ei aavistakaan, että sen täyttää?
Onko välttämätöntä kohota niin korkealle, ettei velvollisuus enää näytä
jaloimpien tunteittemme valitsemiselta, vaan koko luonteemme
hiljaiselta välttämättömyydeltä?
63.
On sellaisiakin, jotka odottavat, kyselevät itseltään, arvostelevat,
punnitsevat ja lopulta tekevät päätöksensä. He ovat myös oikeassa. Mitä
merkitseekään, onko velvollisuuden täyttäminen vaiston vai järjen
tulos? Vaiston liikkeet ovat tavallisesti niinkuin lasten liikkeet
epämääräisen, teeskentelemättömän ja välittömän kauniita, mikä
vaikuttaa meihin enemmän; mutta eivätkö harkitun hyvän tahdon eleet ole
vielä todemmin ja vakavammin kauniita? Harvain sydämien on suotu olla
välittömän ihailtavia, ja tehtäisiin väärin, jos niistä haettaisiin
velvollisuuksien kaikkia lakeja. Harkitseva hyvä tahto huomaa muuten
silloinkin, kun se on harhakuvitteluista vapaa, useita vähemmän
houkuttelevia velvollisuuksia, joita vaisto ei näe; ja eikö olennon
siveellistä arvoa mitata velvollisuuksien luvun mukaan, jotka se näkee
ja aikoo täyttää?
On hyvä, että useimmat liian tarkkaavaisesti itseltään kyselemättä --
sillä on kyseltävä kauan, jotta tietoisuuden vastaukset kävisivät
vaiston vastauksien kaltaisiksi -- on hyvä, että useimmat toistaiseksi
seuraavat vaistoa, joka käskee velvollisuudessa uhrautumaan. He
seuraavat siten suljetuin silmin valoa, jota heidän näkymättömien
esi-isiensä parhaat kuljettavat heidän edessään. Mutta tämä ei ole
ihanne. Se, joka tietäen mitä tekee ja miksi niin tekee luopuu
pienimmästäkin seikasta veljensä hyväksi, on siveellisessä elämässä
korkeammalla tasolla kuin vieläpä sekin, joka uhraa elämänsä luomatta
katsetta taakseen.
64.
Maailma on täynnä heikkoja ja yleviä olentoja, jotka kuvittelevat, että
velvollisuuden viimeinen vaatimus on uhraus. Maailma on täynnänsä
kaunosieluja, jotka tietämättä, mitä tekisivät, koettavat uhrata
elämänsä, ja tätä pidetään korkeimpana hyveenä. Ei, korkein hyve on
tietää, mitä tekee, ja oppia valitsemaan se, mille voi elämänsä
omistaa. Vain toistaiseksi velvollisuus on jokaiselle meistä se, minkä
luulemme olevan velvollisuutemme. Ensimmäinen velvollisuutemme on
saattaa velvollisuuden-käsittämisemme selväksi. Sana velvollisuus
sisältää usein paljon enemmän erehdyksiä ja siveellistä
välinpitämättömyyttä kuin hyvettä. Klytemnestra pyhittää elämänsä
kostaakseen Agamemnonille Ifigenian kuoleman, ja Orestes uhraa henkensä
kostaakseen Klytemnestralle Agamemnonin kuoleman. Mutta ei
tarvittu muuta kuin että viisas tuli ja sanoi: "Antakaa anteeksi
vihamiehillenne", jotta koston velvollisuudet tulisivat kokonaan
poispyyhityiksi ihmisten tietoisuudesta. Tarvitaan ehkä vain, että joku
toinen viisas tulee toisena päivänä, jotta uhrautumisen useimmat
velvollisuudet samoin kartoitetaan. Mutta siihen asti esittävät eräät
itsensäkieltäymys-, alistumis- ja itsensäuhrausajatukset syvällisemmin
ihmiskunnan parhaimman siveellisen voiman kuin suuret paheet ja
rikokset.
65.