järjessämme, sillä se, joka eläisi vain tämän järjen mukaan, olisi
kaikkein viheliäisin olento. Ei ole ainoatakaan hyvettä, ei ainoatakaan
hyväätyötä, ei ainoatakaan jaloa ajatusta, jonka kaikki juuret eivät
miltei poikkeuksetta tunkeudu ohi sen, minkä voi ymmärtää ja sanoin
lausua. Ja eikö kuitenkin olisi ihmisen ylpeys löytää kaikki hyve,
kaikki sisäinen elämä, kaikki ilo siinä ainoassa asiassa, jonka hän
todella omistaa, ainoassa seikassa, johon hän voi luottaa, s.o.
järjessään? Mutta miten hän toimineekin, pieninkin tapaus on hänelle
pian osoittava, ettei hänen milloinkaan sitä ole otettava turvaksensa:
siihen määrin on totta, että olemme jotakin muuta kuin pelkkiä
järkiolentoja.
44.
Mutta jos järkemme ei kerran valitse, mitä kärsimys meille tuo, mikä
sitten valitsee? Eletty elämämme, joka on muodostanut sielumme.
Viisauden hedelmiä ei korjata heti seuraavana päivänä. Ellen ole elänyt
kuin Aemilius Paulus, ei ainoakaan häntä lohduttavista ajatuksista
lohduta minua, vaikka kaikki maailman viisaat kokoontuisivat sitä
minulle lakkaamatta toistamaan. Enkelit, jotka tulevat kyyneleitämme
kuivaamaan, saavat juuri sen muodon, ne kasvojen piirteet, joista
olemme puhuneet, joita olemme ajatelleet ja varsinkin jotka olemme
muovailleet ennen tuskan hetkeä. Kun Thomas Carlyle, joka oli viisas,
mutta sairaalloinen viisas, nelikymmenvuotisen yhteiselämän jälkeen
kadotti vaimonsa Jenny Welshin, olennon, jota hän syvimmin rakasti,
niin hänen tuskansa sai uskomattoman tarkasti heidän eletyn rakkautensa
muodon. Ja siksi hän pysyi ylevänä, laajasydämisenä, tuskan täyttämänä
ja lohduttavana samalla kertaa moitteittensa, hellyytensä ja surunsa
suuruudessa, kuten rukous tai mietiskely synkän meren rannalla. Se on
jollakin tavoin synteettinen kuva menneistä päivistämme, joka
ystävällisen tai pahansuovan uskollisena toistuu sielumme
kärsimyksessä. Jos minulla elämästäni on vain ylevyyttä ja valoa
kaipaavia muistoja, on osoittautuva, että kun se hetki tulee, ja se
tulee aina, jolloin muistot vaihtuvat kyyneliksi, että nämä kyyneleet
kaipaavat myöskin ylevyyttä ja valoa. Kyynelillämme ei ole väriä
itsessään, jotta ne voisivat heijastella sielumme menneisyyttä, ja se,
mitä ne heijastelevat, on rangaistuksemme tai palkintomme. On vain yksi
asia, joka ei milloinkaan muutu kärsimykseksi, ja se on tekemämme hyvä.
Kadottaessamme jonkin rakkaan olennon, saa niiden hetkien muisto,
jolloin emme ole häntä kyllin rakastaneet, vuodattamaan ne kyyneleet,
jotka eivät huojenna surua. Jos me olisimme aina hymyilleet olennolle
jota ei enää ole, olisi kaikki kutistava tuskassa meille tuntematonta,
ja me vuodattaisimme kyyneleitä, joissa olisi vielä muistettujen
hyväilyjen ja hyveiden suloutta. Sillä muistot todellisesta
rakkaudesta, joka on kaikki muut käsittävä hyveellinen toiminta, saavat
silmistämme valumaan yhtä hyväätekevät kyyneleet kuin ne kauneimmat
hetket, joista nämä muistot ovat peräisin. Ei mikään ole
oikeudenmukaisempi kuin tuska, ja koko elämämme odottaa, kuin
valinkaava sulavaa metallia, sen hetken lyövän, jolloin se saa meille
maksaa palkkamme.
45.
Tässä vielä, jossa kohtalon valtaistuimen mahtavin pilari sijaitsee,
näemme missä kohdin sen valta on rajoitettu kaikissa niissä, jotka
tulevat paremmiksi kuin kohtalo itse. Kohtalo on pysynyt raakalaisena;
ja se ei ole kaikkien ihmisten tasolla. Se noutaa kaikki aseensa
tavallisesta elämästä, ja sen aseet ovat aika vanhentuneet. Se hyökkää
meidän kimppuumme ulkonaisesti kuten se hyökkäsi kimppuumme Oidipuksen
aikaan. Se ampuu suoraan eteensä kuin sokea jousimies, mutta kun sen
nuolien pitäisi hiukan kohota maaliin sattuakseen, putoavat ne
ponnettomina maahan.
Kärsimykset, murheet, kyyneleet, tuskat ja kaikki muu, ne ovat
yhdenkaltaisia nimiä esineille, jotka eivät milloinkaan ole
yhdenkaltaisia. Jos me tunkeutuisimme näiden sanojen sieluun,
huomaisimme heti, että me nimitämme niin vain harha-askeliemme jälkiä,
ja missä meidän harha-askeleemme ovat olleet jaloja -- sillä on
olemassa jaloja virheitä kuten pieniä hyveitäkin -- on meidän
onnettomuutemme lähempänä todellista onnea kuin niiden onni, jotka ovat
onnellisia ilman että ovat laajentaneet tietoisuuttaan. Luuletko, että
Carlyle olisi tahtonut vaihtaa onnettomuutensa, joka puhkesi kuin
suunnaton herkkä kukka hänen sieluunsa, onnellisimman chelsealaisen
naapurinsa ahtaaseen ja valottomaan avio-onneen? Ja eikö Ernest Renanin
tuska hänen kadottaessaan sisarensa Henrietten, ole sielulle parempi
kuin tuhansien muiden murheettomuus, jotka eivät ole ymmärtäneet
rakastaa sisartansa? Onko surkuteltava sitä, joka eräinä iltoina itkee
äärettömän meren rannalla, vai sitä, joka syyttä hymyilee koko elämänsä
ahtaassa kamarissaan? Onni -- onnettomuus! Jos voisimme hetkeksi mennä
itsemme ulkopuolelle ja maistaa sankarin onnettomuutta, kuinka moni
meistä enää palaisi ilman kaipausta takaisin ahtaaseen onneensa?
Onko siis totta, että onni tai onnettomuus, ulkoa tullessaankin, on
vain meissä itsessämme? Kaikesta siitä, joka ympäröi meitä, tulee joko
enkeli tai paholainen sydämemme tilan mukaan. Jeanne d'Arc kuulee
pyhimyksien puhuvan, ja Macbeth noita-akkojen, ja ääni on kuitenkin
sama. Kohtalo, jota me niin mielellämme valitamme, ei ole ehkä sama,
joksi sitä äsken luulimme. Sillä ei ole muita aseita kuin ne
jotka me panemme sen käsiin. Se ei ole oikeudenmukainen eikä
epäoikeudenmukainen. Se ei milloinkaan langeta tuomiota. Se, jota
pidämme Jumalana, onkin vain valepukuinen sanantuoja. Se huomauttaa
meille yksinkertaisesti eräinä elämämme päivinä, että se hetki on
lyönyt, jolloin meidän on tuomittava itseämme.
46.
On totta, että toisen rivin olennot eivät tuomitse itseänsä. Juuri
siksi, etteivät he tahdo itseänsä tuotuomita, tuomitsee heidät kohtalo.
He ovat miltei muuttumattoman kohtalon alaisia, sillä kohtalo ei voi
muuttua kuin sen tuomion mukaan, jonka ihminen on antanut itsestään.
Sen sijaan, että muuttaisivat kohtaamaansa tapausta, he muuttavat
itseään siveellisesti jo kaiken tapaamansa ensi kosketuksesta. He
ottavat heti muodon juuri sen onnettomuuden mukaan, jota he valittavat,
ja ottavat vain sen kehnoimman ja kuluneimman muodon. Kaikella, mitä
heille tapahtuu, on kohtalon tuoksu. Yhdelle se on elämäntehtävä, jolle
hän omistautuu, toiselle ystävyys, johon hän antautuu, kolmannelle
rakastajatar, jonka hän kohtaa. Heille on sattuma ja kohtalo kaksi
identtistä käsitettä, ja sattuma on harvoin suopea kohtalo. Kaikki,
mitä sielunvoimamme ei ota käytäntöön, valtaa heti vihamielinen voima.
Jokaisesta sydämen tai älyn tyhjästä tilasta tulee kohtalokkaiden
vaikutuksien säiliö. Shakespearen Ofelia ja Goethen Margareta ovat
kohtalon alaisia, koska he ovat niin heikkoja, ettei voi tehdä heidän
läsnäollessaan liikettäkään, josta ei tulisi itse kohtalon viittaus.
Mutta jos Margaretalla ja Ofelialla olisi ollut hivenkään sitä voimaa,
joka elähdytti Sofokleen Antigonea, eivätkö he olisi muuttaneet paitsi
omia kohtaloitaan myös Hamletin ja Faustin kohtaloa? Ja jos
venetsialainen mauri, sensijaan että olisi mennyt naimisiin Desdemonan
kanssa, olisi ottanut puolisokseen Corneillen Paulinen, luuletko, että
muuten samanlaisissa olosuhteissa Desdemonan kohtalo olisi uskaltanut
kierrellä Paulinen kirkastuneen rakkauden ympärillä? Piilikö synkkä
kohtalokkuus heidän ruumiissaan vaiko heidän sielussaan? Ja jos
toisinaan pitää paikkansa, että ruumis voi saada suurempaa voimaa, niin
voiko sitten sielu aina? Huomatkaamme tarkoin tämä: useimmille
ihmisille ei voi ajatella kuin yhtä todellista kohtaloa, nimittäin
sitä, joka sanoo: "Tästä päivästä lähtien ei sielusi enää voi voimistua
ja suurentua". Mutta onko millään kohtalolla oikeus puhua meille näin?
47.
Mutta hyve saa usein kärsiä rangaistuksen, ja juuri sielun voimakkuus
kiirehtii toisinaan sen onnettomuutta. Mitä enemmän rakastaa, sitä
suuremman alan tarjoaa jaloille tuskille; mutta viisaalla on tapana
suurentaa tätä alaa, joka on kaunis.
Niin, myöntäkäämme, kohtalo ei ainiaaksi jää pimeyteensä. Se tarvitsee
eräinä hetkinä puhtaampia uhreja, jotka se tempaa ulottaen suuret
jääkätensä valoon. Mainitsin juuri Antigonen traagillisen nimen, ja
silloin sanotaan varmaan: "Siinähän on, huolimatta sielunvoimastaan, se
kohtalon uhri, jota turhaan etsit..." Sitä ei voi kieltää. Antigone on
kylmän jumalan saalis, koska hänen sielunsa on kolme kertaa
voimakkaampi kuin muiden naisten sielu. Hän tuhoutuu, koska kohtalo on
asettanut hänet sellaiseen tilanteeseen, että hänen on valittava joko
kuolema tai sen laiminlyöminen, mitä hän pitää ehdottomimpana sisaren
velvollisuutena. Hän huomaa äkkiä itsensä asetetuksi kuoleman ja
rakkauden välille, puhtaimman ja epäitsekkäimmän rakkauden, sillä onhan
kysymys rakkaudesta varjoon, jota hän ei enää koskaan ole näkevä maan
päällä. Ja minkä vuoksi on kohtalo voinut hänet niin tunkea siihen
kuoloatuottavaan kulmaan, jonka kuolema ja velvollisuus muodostavat
hänen taakseen? Vain siksi, että hänen sielunsa, ollen muita ylevämpi,
on nähnyt tämän velvollisuuden ylipääsemättömän muurin, jota Ismene,
hänen siskoraukkansa, ei näe, vaikka sitä hänelle näytetään. Samalla
hetkellä, kun he molemmat seisovat palatsin kynnyksellä, kajahtavat
samat äänet heidän ympärillään. Antigone kuulee vain sen, joka tulee
ylhäältä päin, ja siksi hän kuolee. Ismene aavistaa tuskin, että on
olemassa mitään muuta kuin se, mikä tulee alhaalta päin, ja siksi hän
ei kuole. Pane Antigonen sieluun vähän sitä voimattomuutta, jota on
Ofelian tai Margaretan sielussa, ja kohtalo olisi pitänyt hyödyttömänä
antaa kuolemalle merkkiä sinä hetkenä, jolloin Oidipuksen tytär
näyttäytyi Kreonin palatsin portilla. Siis vain siksi, että hänen
sielunsa on voimakas, on kohtalo saattanut tekeytyä sen herraksi.
Se on totta, ja se on oikeamielisen, sankarin ja viisaan lohdutus.
Kohtalo voi vallita heitä vain sen hyvän avulla, mitä se pakottaa
heidät tekemään. Muut ihmiset ovat kuin kaupunkeja satoine avoimine
portteineen, joista kohtalo tulee sisään, mutta oikeamielinen on kuin
suljettu kaupunki, jossa on vain yksi portti, valoportti, ja kohtalo ei
voi sitä aukaista, ennenkuin sen onnistuu saada rakkaus sille
koputtamaan. Kohtalo saa toiset ihmiset tekemään mitä haluaa, ja
kohtalo ollessaan vapaa tahtoo tuskin mitään muuta kuin pahaa. Mutta
jos se aikoo hallita oikeamielistä, niin sen täytyy myös ajatella tehdä
hyvää. Se ei käy enää hyökkäykseen pimeyden avulla. Oikeamielinen on
turvassa valossa, ja vain voimakkaampi valo voi sen voittaa. Kohtalon
täytyy siis muuttua uhriansa kauniimmaksi. Se asettaa tavalliset
ihmiset valitsemaan oman tuskan tai toisten onnettomuuden, mutta se ei
voi saada oikeata otetta sankarista tai viisaasta muuten kuin
asettamalla valitsemaan omakohtaisen kärsimyksen tai toisten onnen. Se
hyökkää edellisten kimppuun varustettuna kaikella sillä, mikä on rumaa;
se voi hyökätä jälkimäisten kimppuun vain kaikkein kauneimman turvissa,
mitä on maailmassa. On tuhansia aseita edellisiä vastaan, tien kivetkin
muuttuvat aseiksi. Jälkimäisiä vastaan on vain yksi vastustamaton kalpa
-- se on itseuhrautumisen ja velvollisuuden salamoiva säilä. Antigonen
tarina kuvaa kohtalon koko vallan viisaasen nähden. Jeesus, joka kuolee
puolestamme, Curtius, joka heittäytyy maanhalkemaan, Sokrates, joka
kieltäytyy vaikenemasta, laupeudensisar, joka raukeaa sairaan
pääaluselle, ja tavallinen ohikulkija, joka kuolee, pelastaakseen
toisen ohikulkijan, heidän on täytynyt valita ja tuntea samalla kohtaa
Antigonen kunniakas haava. On kyllä varmasti kauniita vaaroja
valossakin, ja on vaarallista niiden olla viisas, jotka pelkäävät
uhrausta; mutta ne, jotka pelkäävät uhrautua, kun suurenmoinen hetki on
lyönyt, eivät ehkä ole oikein viisaita.
48.
Lausuessamme sanan _kohtalo_ ei ole ketään, joka ei kuvittelisi jotakin
synkkää, kamalaa ja kuolemaa tuottavaa. Ihmisten syvimmissä ajatuksissa
on kohtalo vain tie, joka vie kuolemaan. Vieläpä useimmissa tapauksissa
se on vain nimi, joka annetaan kuolemalle, joka ei vielä ole
tapahtunut. Se on tulevaisuudessa nähty kuolema, se on kuoleman elämään
heittämä varjo. "Kukaan ei vältä kohtaloansa", sanomme esimerkiksi
ajatellessamme kuolemaa, joka odottaa matkamiestä tienkäänteessä. Mutta
jos matkamiestä kohtaa onni, emme enää puhu kohtalosta, taikka emme
puhu siitä, niinkuin se olisi sama jumaluus. Ja eikö kuitenkin voi
sattua, että se, joka kulkee halki elämän, tapaa onnettomuutta
suuremman ja kuolemaa tärkeämmän onnen? Eikö voi sattua, että hän tapaa
onnen, jota emme näe, ja eikö onni luonteeltaan ole vähemmän näkyvä
kuin onnettomuus ja eikö se muutu yhä vähemmän näkyväksi, mitä
korkeammalle se nousee? Mutta me emme ota tätä seikkaa ollenkaan
huomioon. Jos on sattunut surullinen tapaus, rientää koko kylä tai koko
kaupunki paikalle, mutta suuteloa, kauneuden sädettä, joka silmäämme
kohtaa, tai rakkauden sädettä, joka valaisee sydäntämme, ei kukaan
huomaa. Ja kuitenkin voi suutelo olla yhtä tärkeä ilolle kuin haava
tuskalle. Me emme ole oikeamielisiä. Me emme tuskin milloinkaan yhdistä
kohtaloa ja onnea, ja kun liitämme sen kuolemaan, niin teemme niin
yhdistääksemme sen onnettomuuteen, joka on kuolemaakin suurempi.
49.
Jos puhun Oidipuksen, Jeanne d'Arcin ja Agamemnonin kohtalosta, niin et
huomaa näiden kolmen olennon elämää: näet vain viime polut, jotka
johtivat loppuun. Sanot itsellesi, että heidän kohtalonsa ei ole ollut
onnellinen. Mutta unohdat, ettei kuolema milloinkaan ole onnellinen
niiden silmissä, jotka eivät vielä kuole, ja kuitenkin juuri näin
arvostelemme elämää. Kuolema näyttää nielevän kaikki. Jos
kolmikymmenvuotinen onni päättyy tapaturmaiseen kuolemaan, niin nuo
kolmekymmentä vuotta näyttävät katoavan yhden tuskanhetken hämärään.
50.
Teemme väärin niin yhdistäessämme kohtalon kuolemaan tai
onnettomuuteen. Milloin me sitten luovumme siitä käsityksestä, että
kuolema on elämää tärkeämpi ja onnettomuus onnea suurempi? Miksi
katsomme vain kyyneleisiin arvostellessamme jonkin olennon kohtaloa,
emme milloinkaan hymyihin? Kuka on sanonut meille, että meidän on
arvioiminen elämää kuoleman avulla eikä kuolemaa elämän avulla? Me
surkuttelemme Sokrateen, Duncanin, Antigonen, Jeanne d'Arcin ja monien
muiden kohtaloa, koska heidän loppunsa oli odottamaton ja kauhea, ja me
sanomme itsellemme, ettei viisaus eikä hyve ollenkaan riisu
onnettomuutta aseista. Mutta ennen kaikkea, et ole viisas etkä
oikeamielinen, jos et viisaudesta ja oikeamielisyydestä etsi muuta kuin
viisautta ja oikeamielisyyttä itseänsä. Ja sitten, millä oikeudella
kasaamme koko olemassaolon näin kuolinhetkeen? Miksi sanot, että
Antigonen ja Sokrateen viisaus tai hyve teki heidät onnettomiksi, koska
heidän loppunsa oli onneton? Merkitseekö kuolema elämänjuoksussamme
suurempaa pistettä kuin syntyminen? Ja kuitenkaan et ota ollenkaan
syntymää lukuun punnitessasi viisaan kohtaloa. Meidät saattaa
onnelliseksi tai onnettomaksi se, mitä teemme syntymän ja kuoleman
välillä. Ei kuolemassa, vaan sen edellä käyneissä päivissä ja vuosissa
on jonkin olennon onni tai onnettomuus ja hänen todellinen kohtalonsa
löydettävissä.
Me järkeilemme jossakin määrin siihen tapaan kuin viisas, jonka
kauheasta kuolemasta historia on meille kertonut, olisi elänyt koko
elämänsä tietäen sen surullisen lopun, jota viisaus hänelle valmisti.
Mutta todellisuudessa huolestuttaa kuolemanajatus viisasta paljoa
vähemmän kuin pahaa. Sokrateen ei tarvitse kuten Macbethin pelätä, että
kaikki päättyy huonosti. Ja jos kaikki päättyy huonosti, niin tapahtuu
se vastoin odotusta. Hän ei ole kuluttanut elämäänsä kuolemalla
etukäteen kuin Cawdorin thani. Mutta liiankin usein näyttää sisimmissä
ajatuksissamme haava, joka vuotaa verta muutaman tunnin, tuhoavan koko
olemassaolon rauhan.
51.
En sano, että kohtalo on oikeamielinen, että se palkitsee hyvän ja
rankaisee pahan. Mikä sielu voisikaan sanoa olevansa hyvä, jos palkinto
olisi varma? Mutta me olemme vielä paljon kohtuuttomampia kuin kohtalo
itse, kun sitä arvostelemme. Me näemme vain viisaan onnettomuuden,
sillä me tiedämme kaikki, mitä onnettomuus on; mutta me emme näe hänen
onneansa, sillä täytyy olla aivan yhtä viisas kuin se viisas ja yhtä
oikeamielinen kuin se oikeamielinen, jonka kohtaloa punnitaan,
voidakseen oppia tuntemaan heidän onnensa.
Kun ahdasieluinen ihminen koettaa mitata suuren viisaan onnea, niin
tämä onni katoaa kuin vesi hänen sormiensa välitse; mutta toisen
viisaan kädessä se muuttuu kiinteäksi, kiiltäväksi kullaksi. Meillä on
vain se onni, jonka ymmärrämme. Sattuu toisinaan, että viisaan
onnettomuus muistuttaa tavallisen ihmisen onnettomuutta, mutta hänen
onnellaan ei ole mitään yhdyssidettä sen kanssa, jota ei-viisas sanoo
onnekseen. On paljon useampia tuntemattomia maita onnessa kuin
onnettomuudessa. Onnettomuudella on aina sama kova ääni, mutta onni
synnyttää sitä vähemmän melua, mitä syvemmäksi se tulee.
Kun me asetamme onnettomuuden toiseen vaakakuppiin, panee jokainen
toiseen sen käsityksen, joka hänellä on onnesta. Villi ihminen panee
siihen tulivettä, ruutia ja sulkia; sivistynyt ihminen vähän kultaa ja
muutamien päiväin huumauksen, mutta viisas panee siihen tuhansia
seikkoja, joita me emme näe, koko sielunsa ehkä, vieläpä jalostamansa
onnettomuuden.
52.
Ei ole mitään oikeamielisempää kuin onni, ei mitään, mikä uskollisemmin
ottaa sielumme muodon, ei mitään, mikä tarkemmin täyttää ne tilat,
jotka viisaus on avannut sille. Mutta ei ole olemassa mitään, miltä
vielä puuttuu ääni yhtä paljon kuin siltä. Tuskan enkeli puhuu kaikkia
kieliä ja tuntee kaikki sanat, mutta onnen enkeli avaa suunsa vain, kun
se voi puhua onnesta, jonka villi ihminenkin voi ymmärtää. Onnettomuus
on jo satoja vuosisatoja sitten päässyt lapsuudestaan, mutta sanoisi
miltei, että onni vielä uinailee kapaloissaan.
Muutamat ihmiset ovat oppineet olemaan onnellisia, mutta missä ovat ne,
jotka onnessaan ajattelevat lainata äänensä sille mykälle ylienkelille,
joka valaisee heidän sielujaan? Mistä tulee tämä kohtuuton vaitiolo?
Eikö onnesta puhuminen ole jossakin määrin sen opettamista? Eikö sen
jokapäiväinen mainitseminen ole sen paikalle kutsumista? Eikö
onnellisten kaunis velvollisuus ole opettaa toisia olemaan onnellisia?
On varmaa, että oppii olemaan onnellinen, ja mitään ei opi helpommin
kuin onnea, jos elät ihmisten keskuudessa, jotka siunaavat elämäänsä,
niin sinäkin pian alat siunata elämääsi. Hymy on yhtä tarttuvaa kuin
kyyneleet, ja ne aikakaudet, joita sanotaan onnellisiksi, eivät
useinkaan ole muuta kuin aikoja, jolloin muutamat ihmiset ymmärsivät
pitää itseään onnellisina. Tavallisesti ei meiltä puutu onnea, vaan
onnentietoisuus. Ei merkitse mitään, vaikka on kuinka onnellinen
tahansa, jos ei tiedä, että on onnellinen, ja pienimmänkin onnen
tajuaminen synnyttää paljon enemmän onnellisuutta kuin suurin onni,
jota sielumme ei huomaa. Liian monet olennot kuvittelevat, että onni on
jotakin muuta kuin mitä heillä on, ja siksi pitää niiden, jotka ovat
onnellisia, näyttää meille, ettei heillä ole mitään, jota ei jokaisella
ole sydämessään.
Olla onnellinen merkitsee sitä, ettei enää ole levoton onnen suhteen.
Olisi välttämätöntä, että aika-ajoin joku ihminen, jolle kohtalo on
suonut ilmeisen, kadehdittavan, yli-inhimillisen onnellisuuden, tulisi
meidän luoksemme sanomaan yksinkertaisesti: olen saanut kaikki, mitä
teidän toiveenne kutsuvat joka päivä, olen saanut rikkautta, terveyttä,
nuoruutta, kunniaa, voimaa ja rakkautta. Tänään voin sanoa olevani
onnellinen, en niiden lahjojen vuoksi, jotka Onnetar on suvainnut
minulle antaa, vaan siksi että nämä lahjat ovat opettaneet minua
katsomaan korkeammalle kuin onneen. Jos ihmeellisillä matkoillani,
voitoissani, voimassani ja rakkaudessani olen tavannut sen rauhan ja
onnellisuuden, jota etsin, niin se on tapahtunut siksi, että ne ovat
opettaneet minulle, etteivät todellinen onnellisuus ja rauha ole niistä
löydettävissä. Ennen kaikkia näitä menestyksiä ne olivat vain minussa;
näiden menestysten jälkeen ne ovat minussa yhä edelleen, ja minä
tiedän, että jos minussa olisi ollut vähän enemmän viisautta, niin
minulla olisi ollut kaikki, mitä minulla nyt on, ilman että minulla
olisi tarvinnut olla niin paljon ulkonaista onnea. Tiedän olevani
onnellisempi tänään kuin olin eilen, koska vihdoinkin tiedän, etten
enää tarvitse onnea vapauttaakseni sieluni, saadakseni rauhan
ajatukseeni ja valon sydämeeni.
53.
Viisas tietää tämän, ilman että minkään yli-inhimillisen onnen
tarvitsee tulla sitä hänelle opettamaan. Oikeamielinen tietää sen myös,
silloinkin kun hän on vähemmän viisas kuin todellinen viisas ja hänen
tajuntansa näyttää vähemmän kehittyneeltä, sillä on huomattava, että
oikeamielinen ja hyvä toiminta tuo mukanaan jonkinlaisen epäselvän
tietoisuuden, joka usein on tehokkaampi, hartaampi, äidillisempi kuin
se, mikä syntyy hyvästä ajatuksesta. Se tuo mukanaan varsinkin
jonkinlaisen erikoisen onnen tietoisuuden. Miten menetelleekin, ovat
korkeimmat ajatukset miltei aina epävarmoja ja muuttuvaisia, kun
sitävastoin hyvän teon valo on ainainen ja vakaa. Syvä ajatus on
toisinaan koristetietoisuus, mutta rakkaudentyö, sankarillinen
velvollisuuden täyttäminen on oikea tietoisuus, s.o. toiminnassa oleva
onni. Marcus Aurelius, joka antaa anteeksi kuolettavan loukkauksen,
Washington, joka luopuu vallasta, kun hänen kunniansa on
aiheuttamaisillaan väärinkäsityksen hänen kansassaan, ja se kiukkuinen
ja halpamainen olento, joka sattumalta olisi keksinyt painolain -- tämä
olettamus on muuten aivan epätodennäköinen -- he eivät olisi onnellisia
samalla tavoin.
Tyydytetystä järjestä tyydytettyyn sydämeen on pitkä taival, jota
reunustavat ne ainoat ilot, jotka eivät talvea pelkää. Onni on
siveellisen elämän toimi enemmän kuin älyllisen. Tietoisuus yleensä ja
varsinkin onnentietoisuus ei kätke järkeen, mitä sillä on kalleinta.
Voisi toisinaan miltei sanoa, että älyn ylevimmät ja lohduttavimmat
osat eivät muutu tietoisuudeksi, jos ne eivät ole ilmenneet
hyveellisenä tekona. Ei ole kyllin, että keksitään uusi totuus
ajatuksien ja tekojen maailmassa. Totuus on elävä meille vasta siitä
hetkestä alkaen, jolloin se on muuttanut, puhdistanut ja lieventänyt
jotakin sielussamme. Se mikä on todellisesti tunnusomaista
tietoisuudelle, se mikä on sen olennainen toiminta, on tietoisuus
siveellisestä parantumisesta. On olemassa hyvinkin älykkäitä olentoja,
jotka eivät milloinkaan käytä älyään etsiäkseen virhettä tai
elvyttääkseen armeliaisuuden tunnetta. Tämä tapaus on yleinen esim.
naisissa. Jos mies ja nainen ovat älylliseltä voimaltaan yhdenarvoiset,
käyttää nainen aina paljon pienemmän osan tätä voimaa oppiakseen
tuntemaan itsensä siveellisesti.