johdu meistä; mutta tuo muu ei lähde liikkeelle, ellei äly ole antanut
sille virikettä. Järjen, joka on älymme vanhin tytär, täytyy istuutua
siveellisen elämämme kynnykselle, sitten kun se on avannut ne
maanalaiset ovet, joiden takana uinuvat vankeina olemuksemme elävät ja
vaistomaiset voimat. Se odottaa lamppu kädessään, ja sen pelkkä
läsnäolo tekee tämän kynnyksen ylitsepääsemättömäksi kaikelle, mikä ei
sovi valon luontoon. Kauemmaksi, niille seuduille, jonne sen säteet
eivät tunge, jatkuu hämärä elämä. Se ei ole ollenkaan huolissaan tästä,
se päinvastoin siitä nauttii. Se tietää, että sen Jumalan silmissä,
jota se kaipaa, kaikki, mikä ei ole kulkenut se valoisan holvikon läpi,
unelma, ajatus, vieläpä toimintakaan ei voi lisätä mitään, ei ottaa
pois mitään siitä ihanteellisesta olennosta, jonka se luo. Sen liekin
velvollisuus on olla niin kirkas, niin laaja kuin mahdollista, eikä se
saa jättää paikkaansa. Se ei epäile niin kauan kuin on olemassa vain
alempien vaistojen ja pimeyden kilvoittelua. Mutta sattuu myös, että
kahlehdituista voimista jotkut sitä itseä mahtavammat heräävät ja
lähenevät sisäänkäytävää. Ne levittävät aineettomampaa, hajanaisempaa
ja käsittämättömämpää valoa kuin se kirkas ja tasainen valo, jota se
pitää kädessään. Rakkauden, selittämättömän hyvän ja muut vielä
salaperäisemmät ja äärettömämmät voimat pyrkivät päästä esille. Mitä on
tehtävä? Jos se on istuutunut kynnykselle, kun se ei vielä ole saanut
oikeutta istuutua sinne, koska sillä ei vielä ole ollut rohkeutta
oppia, ettei se ole yksin maailmassa, niin se hämmentyy, pelkää ja
sulkee ovet. Ja jos se joskus jälleen päättää avata ne, tapaa se vain
pivon hienoa tuhkaa mustilla porraskivillä. Mutta jos sen voima ei
vavahtele, koska kaikki, mitä se ei ole voinut oppia, on sille ainakin
opettanut, ettei mikään valo voi olla vaarallinen, että järjen elämässä
voi uskaltaa itse järjen suurempaan valoon, tapahtuvat kuvaamattomat
vaihdot siellä kynnyksellä lampusta lamppuun. Tuntemattoman öljyn
pisaroita sekautuu inhimillisen viisauden öljyyn, ja kun valkoiset
vieraat ovat menneet, on sen lampun liekki, nyt ainaiseksi uudestaan
muodostuneena, kohoava korkeammalle, valtavampana ja puhtaampana
laajentuneen esikartanon pylväiden välissä.
34
Jättäkäämme tässä eristetty viisaus palataksemme siihen, joka kulkee
kohti kuolemaa ihmiskohtaloiden suuressa laumassa. Onko sallittua
sanoa, ettei viisaan kohtalo milloinkaan sekaannu pahan tai hullun
sielun kohtaloon? Päinvastoin, kaikkien olentojen kohtalot
ristivät lakkaamatta toisiaan, ja kultalangat kiertyvät useimpien
kohtalonkankaan hamppurihmain ympärille. On onnettomuuksia, jotka ovat
hitaampia ja vähemmän kauhistavia kuin Oidipuksen ja Helsingörin
prinssin ja jotka eivät paina alas silmiään oikeuden, rakkauden tai
totuuden katseiden edessä. Ne, jotka puhuvat viisauden eduista, eivät
ole koskaan viisaampia kuin rehellisesti ilman katkeruutta samoin kuin
ilman ylpeyttä tunnustaessaan, että viisaus ei suo uskotuilleen miltei
mitään, mitä tietämättömät tai pahat eivät voi halveksia. Sattuu monta
kertaa, että viisaan lähestyminen ei muuta paljoa siinä, mitä ihmiset
huomaavat, olkoon että hän tulee liian myöhään tai menee liian pian
minkään todellisen kosketuksen syntymättä tai että hänen on ollut
taisteltava voimia vastaan, joita liian monet olennot ovat kasanneet jo
kauan aikaa. Hän ei tee mitään ulkonaisia ihmeitä, hän ei pelasta
milloinkaan muuta kuin sen, mikä voidaan myöskin pelastaa elämän
tavallisten lakien mukaan, ja voi myöskin sattua, että hän itse
tempautuu mukaan, suureen, leppymättömään pyörteeseen. Mutta
perikatoonkin joutuessaan hän voi sanoa itselleen, että hän tuhoutuu
olematta viikko- ehkäpä vuosikausiakin ennenkuin onnettomuus tapahtuu,
kuten niin usein sattuu, sielunsa raunion voimaton ja epätoivoinen
todistaja.
Ja edelleen ymmärrämme, että pelastaa joku sen elämän mukaan, joka
käsittää molemmat elämät, ei välttämättä merkitse sitä, että tempaa
hänet pois kuolemasta ja ulkonaisista onnettomuuksista; mutta hänet
tekee varmasti onnellisemmaksi tekemällä hänet paremmaksi. Pelastaa
siveellisesti on kaikki kaikessa, ja tämä näyttää, kuten kaikki, mikä
tapahtuu olemuksen huipuilla, hyvin mitättömältä asialta. Eikö
katuvainen ryöväri tullut pelastetuksi, ei vain kristillisessä
mielessä, vaan myöskin tämän sanan vielä täydellisemmässä mielessä? Ja
kuitenkin hänen täytyi kuolla, mutta hän kuoli ikuisesti onnellisena,
koska häntä oli rakastettu viime hetkenä, ja koska äärettömän viisas
olento oli ymmärtänyt hänelle osoittaa, ettei hänen sielunsa ollut
hyödytön, että sekin oli ollut hyvä eikä ollut huomaamatta vaeltanut
maan päällä...
35.
Sitä mukaa kuin laskeutuu elämän portaita alemma, tunkeutuu samalla yhä
useampien surujen ja heikkouksien salaisuuteen. Silloin näkee
ympärillään monien sielujen elelevän toimettomina, koska ne luulevat
itsensä hyödyttömiksi, koska ne kuvittelevat, ettei kukaan milloinkaan
ole heihin katsahtanut, ettei heissä olisi mitään rakkautta herättävää.
Mutta eikö viisaalle lopulta tule se hetki, jolloin hän näkee,
kannattaa ja rakastaa jokaista olemassaolevaa sielua, vain siksi, että
sillä on olemassaolemisen salaperäinen lahja? Eikö viimein lyö se
hetki, jolloin hän näkee hyveet kaikkien heikkouksien, kaikkien
paheiden ja kaikkien valheiden pohjalla? Kirkas ja siunattu hetki,
jolloin pahuus on vain hyvyyttä, joka on kadottanut ohjaajansa, jolloin
petollisuus ei ole kuin vilpittömyyttä, joka ei löydä enää onnen tietä,
jolloin viha on vain rakkautta, joka tuskalla avaa hautakammionsa ovea.
Silloin kertomus katuvaisesta ryöväristä aavistamatta muuttuu kaikkien
niiden tarinaksi, jotka ympäröivät oikeamielistä miestä; ja
vähäpätöisimmässä näistä olennoista, jonka tällä tavoin on pelastanut
katse, sana, hiljaisuus, on todellinen onni, jota kohtalo ei voi
saavuttaa, ennen yön tuloa, unohtava, kuten Sokrateen sielussa, että
kuolemanjuoma on juotu ennen auringonlaskua.
36.
Muuten sisäinen elämä ei ehkä ole sitä, mitä ajatellaan. On niin
monenlaista sisäistä elämää kuin on ulkonaista. Pienemmät tunkeutuvat
näille rauhallisille aloille yhtä hyvin kuin suuret, eikä sinne aina
kuljeta järjen porttien kautta. Sattuu hyvin usein, että se, joka
tietää kaikki, turhaan kolkuttaa näille porteille, ja että se, joka ei
tiedä mitään, vastaa hänelle sisältä. Vakavin, kaunein ja kestävin
elämä on varmasti se, jonka itsetietoisuus hitaasti rakentaa itsessään
sielumme läpikuultavimpien osien avulla. Se on viisas, joka oppii
pitämään voimassa tätä elämää kaikella sillä, mitä sattuma hänelle joka
päivä tuo. Se on viisas, jossa pettymys tai petos vain yhä enemmän
puhdistavat viisautta. Se on viisas, jossa paha itse pakotetaan tuomaan
poltoksia rakkauden rovioon. Se on viisas, joka on ottanut tavaksi
nähdä kärsimyksessään vain sen kirkastuksen, joka siitä leviää hänen
sieluunsa, eikä koskaan katso varjoa, jonka se levittää niihin, jotka
sen ovat synnyttäneet. Vielä viisaampi on se, jossa ilot ja surut eivät
vain lisää itsetietoisuutta, vaan saavat hänet myös näkemään, että on
jotakin itsetietoisuuttakin korkeampaa. Tällöin päästään sisäisen
elämän huipuille, joilta vihdoin voi hallita niitä liekkejä, jotka sitä
valaisevat. Mutta tämä on harvojen osa, ja onnellisena voi elää
vähemmänkin hehkuvissa laaksoissa, joissa näiden liekkien mustaamat
juuret kiemurtelevat. On hämärämpiä olentoja, jotka tuntevat
suojapaikkansa. On vaistomaisia sisäisiä elämiä. On aloitekyvyttömiä ja
älyttömiä sieluja, jotka eivät milloinkaan löydä polkua, joka johtaa
heihin itseensä, jotka eivät koskaan joudu näkemään, mitä heillä on
tässä kätketyssä kolkassa, ja jotka siitä huolimatta toimivat siinä
samalla tavoin kuin ne, joiden äly on punninnut kaikki sen aarteet. On
olentoja jotka, tietämättä mikä on korkeimman itsetietoisuuden, ainoa
kiintotähti, eivät tahdo muuta kuin hyvää, kuitenkaan tietämättä, miksi
sitä tahtovat. Mutta jokainen sisäinen elämä alkaa vähemmän sinä
hetkenä, jona äly kehittyy, kuin sinä, jolloin sielu muuttuu hyväksi.
On aika kummallista, ettei voi hankkia itselleen sisäistä
elämää pahassa. Ei millään oliolla, jolla ei ole jonkinlaista
sielunaateluutta, ole sisäistä elämää. Tuntekoon hän miten hyvästi
tahansa itsensä, ehkäpä hän saa tietää minkätähden hän ei ole hyvä,
mutta hän ei milloinkaan saa sitä voimaa, ei sitä suojapaikkaa, ei sitä
näkymättömän tyydytyksen aarretta, joka on jokaisella, ken uskaltaa
pelotta mennä sydämeensä. Sisäinen elämä on vain jonkinlaista sielun
onnea, ja sielu on onnellinen vain voidessaan rakastaa jotakin puhdasta
itsessään. Sattuu kyllä, että se erehtyy valinnassaan, mutta
erehtyessäänkin se on onnellisempi kuin sielu, jolla ei ole ollut
tilaisuutta valita.
37.
Siksi merkitsee jo jonkun olennon pelastamista, kun tekee niin, että
hän rakastaa pahaa vähemmän kuin hän rakasti sitä, sillä siten auttaa
häntä sielussaan rakentamaan sitä suojusta, jota vastaan kohtalon aseet
murtuvat. Tämä suojus on itsetunnon tai rakkauden muistomerkki,
kummanko, merkitsee vähän, sillä rakkaus on itsetietoisuutta, joka
vielä etsii itseään hämärästi, sillaikaa kun todellinen itsetietoisuus
on rakkautta, joka lopullisesti löytää itsensä kirkkaudesta. Mutta
tämän suojapaikan sisimmässä sytyttää sielu ilonsa salaisimman liekin.
Sielun ilo, joka hälventää sen synkkyyden, jonka pahat kohtalot ovat
jättäneet jälkeensä, kuten aineellinen tuli hävittää maailmassa
vallitsevain tautien vaikutukset, sielun ilo ei ole toisten ilojen
kaltaista. Se ei johdu ulkonaisesta onnesta eikä itserakkauden
tyydyttämisestä, sillä itserakkauden alla, joka vähenee sitä mukaa kuin
sielu tulee paremmaksi, piilee puhtaan rakkauden ilo, joka kasvaa sitä
mukaa kuin sielu jalostuu. Ei, tällä ilolla ei ole juurtansa
ylpeydessä, eikä sielu tunne itseään onnelliseksi siksi, että se voi
hymyillä omalle kauneudelleen. Sielulla, joka on päässyt jonkinlaiseen
itsetietoisuuteen, on oikeus tietää olevansa kaunis; mutta kaikki, mitä
se liian omaehtoisesti lisää kauneutensa itsetietoisuuteen, sen se ehkä
vähentää rakkautensa itsetiedottomuudesta. Ilmenevän itsetietoisuuden
ensi velvollisuus on opettaa meitä kunnioittamaan itsetiedottomuutta,
joka ei vielä tahdo paljastua. Mutta se ilo, josta puhun, ei ota
rakkaudelta, mitä se lisää tietoisuuteen. Päinvastoin juuri siinä --
eikä missään muualla -- pitää rakkaus tietoisuutta vireillä, samalla
kun rakkaus kasvaa tietoisuuden avulla, henki, joka on kohoamassa,
tuntee onnea, jota ei koskaan tunne ruumis, joka on onnellinen; mutta
sielu, joka jalostuu, tuntee iloja, joita ei kohoava henki aina tunne.
On totta, että kohoava henki ja jalostuva sielu yleensä toimivat
yhdessä sisäisen rakennuksen lujittamiseksi. Mutta sattuu myös usein,
että ne toimivat erikseen ja ettei mikään yhdistä niitä molempia
muureja, joita ne rakentavat. Jos on niin asianlaita, ja jos olento,
jota eniten rakastan maailmassa, tulisi minulta kysymään, mikä on
valittava ja mikä turvapaikka on syvin, hyökkäyksiltä parhaiten
turvassa ja suloisin, niin neuvoisin häntä kohtaloineen pyrkimään sen
sielun turviin, joka on jalostumassa.
38.
Eikö viisas joudu milloinkaan kärsimään? Eikö mikään ukkospilvi koskaan
synkennä hänen asuntonsa yllä kaareutuvaa taivasta? Eikö kukaan
asettele hänelle ansoja? Eikö hänen vaimonsa, eivätkö hänen ystävänsä
häntä milloinkaan petä? Eikö se, mitä hän luuli yleväksi, koskaan muutu
alhaiseksi? Eikö hänen isänsä ja äitinsä, eivätkö hänen poikansa ja
veljensä kuole niinkuin muutkin? Suojelevatko enkelit kaikkia teitä,
joita myöten tuska meihin tunkeutuu? Ja eikö Jeesus itkenyt Latsaruksen
haudalla? Ja eikö Marcus Aurelius kärsinyt poikansa Commoduksen, jossa
jo villipeto näyttäytyi, ja vaimonsa Faustinan seurassa, jota hän
rakasti ja joka ei rakastanut vähääkään miestään? Ja eikö Aemilius
Paulus, joka oli yhtä viisas kuin Timoleon, ole huokaillut kohtalon
kourissa, kun hänen vanhin poikansa kuoli viisi päivää ennen hänen
voittokulkuansa Roomaan ja toinen kolme päivää sen jälkeen? Tämänkö
avun antaa viisaus onnelle? Onko meidän pyyhittävä pois kaikki, mitä
olemme sanoneet, ja onko meidän laskettava viisaus niiden harhaluulojen
joukkoon, joilla ihmissielu koettaa järjen silmissä puolustaa niitä
haluja, jotka kokemus miltei aina selittää järjettömiksi?
39.
Toden totta, viisaskin kärsii. Hän kärsii, ja kärsimys on yksi hänen
viisautensa perusaineksia. Hän kärsii ehkä enemmän kuin muut ihmiset,
koska hän on eheämpi ihminen. Hän kärsii enemmän, sillä mitä
yksinäisempi on, sitä enemmän kärsii, ja mitä viisaampi ihminen on,
sitä enemmän hän tuntee itsensä yksinäiseksi. Hän kärsii lihassaan,
sydämessään ja hengessään, sillä on lihan, sydämen ja hengen osia,
joita ei mikään tämän maailman viisaus voi kohtalosta vapauttaa.
Sentähden ei olekaan kärsimystä vältettävä, vaan alakuloisuutta ja
niitä kahleita, jotka se tuo mukanaan sille, joka ottaa sen vastaan
herrana eikä tärkeämmän tienmutkan takana olevan henkilön lähettiläänä.
Luonnollisesti viisas, kuten hänen naapurinsakin, kavahtaa unesta siitä
kolinasta, jonka epämieluinen sanantuoja synnyttää hänen talossaan.
Hänen on mentävä alas puhumaan sanantuojan kanssa. Mutta puhuessaan
katsahtaa hän monta kertaa aamuaikaisen onnettomuutensa olan yli
nähdäkseen taivaanrannan häivässä suuren ajatuksen, jonka enteenä
onnettomuus ehkä on. Kun onnen helmassa ollessaan tätä ajattelee,
näyttää itse asiassa se paha, jolla kohtalo voi meitä yllättää, perin
pieneltä. Myönnän, että onnettomuuden tapahduttua suhteet ovat
vaihtuneet, mutta paikkansa pitää kuitenkin, että jos se tahtoo meissä
sammuttaa rohkeuden ainaisesti palavan liekin, niin sen täytyy onnistua
lopullisesti sydämemme sisimmässä halventamaan kaikki, mitä rakastamme,
mitä ihailemme, mitä jumaloimme. Ja mikä vieras valta pääseekään
halventamaan tunnetta ja ajatusta, jollemme itse sitä raasta alas? Onko
ruumiillisten kärsimysten lisäksi mitään tuskaa, joka voi saavuttaa
meidät muuta tietä kuin ajatuksiemme kautta? Ja kuka ojentaakaan
ajatuksillemme ne aseet, joilla ne karkaavat kimppuumme tai puolustavat
meitä? Ihminen kärsii vähän itse kärsimyksestä, mutta hän kärsii
suunnattomasti siitä tavasta, jolla hän ottaa sen vastaan. "Hän oli
itse syynä onnettomuuteensa", sanoo Anatole France eräästä sellaisesta
henkilöstä, joka ei milloinkaan katso yli tylyn sanantuojan olkapään,
"hän on itse syynä onnettomuuteensa, sillä kaikki todellinen kurjuus on
sisäistä ja itsemme tuottamaa. Me arvelemme väärin, että se tulee
ulkoa. Me luomme sen itsessämme omasta olemuksestamme."
40.
Jonkun tapahtuman aktiivinen voima on siinä tavassa, jolla tapausta
katsellaan. Kokoa yhteen kymmenen ihmistä, jotka Aemilius Pauluksen
lailla ovat kadottaneet kaksi poikaansa elämänsä suloisimpana hetkenä,
silloin näet kymmenen tuskaa, jotka eivät ollenkaan muistuta toisiaan.
Onnettomuus tulee meihin, mutta se tekee vain mitä sen tehtäväksi
määrää. Se kylvää, se turmelee, se korjaa sen määräyksen mukaan, jonka
on huomannut kynnykseemme kaiverretuksi. Jos kaikin puolin
keskinkertaisen naapurini kaksi poikaa kuolisivat juuri samalla
hetkellä, jolloin heidän isänsä voi toteuttaa korkeimmat toiveensa,
niin kaikki loppuisi pimeyteen, ei mikään tähti tuikahtaisi, ja
onnettomuus, itse miltei ikävystyneenä, jättäisi vain vähän väritöntä
tuhkaa jäljelle. Minun ei tarvitse nähdä sen jälkeen naapuriani. Tiedän
etukäteen sen hiukkasen, minkä tuska on hänelle antanut, sillä tuska ei
tee muuta kuin palauttaa takaisin sen, mitä sielumme on lainannut sille
onnellisina päivinä.
41.
Mutta sama onnettomuus on kohdannut Aemilius Paulusta. Kauhistunut
Rooma odottaa voittomarssin vielä kaikuessa. Mitä on tapahtuva?
Uhmailevatko jumalat viisasta, ja millä tavalla on viisas vastaava
jumalille? Mitä on sankari tehnyt tuskallensa, tai mitä on tuska tehnyt
tälle sankarille? Sellaisina hetkinä näyttää ihmiskunta olevan
tietoinen, että kohtalo koettelee vieläkin kerran käsivartensa voimaa
ja että siinä on jotakin muuttunut, jos ei sen käsivarsi voi musertaa
sitä, jota on lyönyt. Huomatkaa myös millä levottomuudella ihmiskunta
sellaisissa tilanteissa päälliköittensä katseista etsii näkymättömän
tunnussanaa.
Aemilius Paulus menee keskelle Rooman kansaa, jonka hän on kutsunut
kokoon. Hän on vakava ja puhuu tähän tapaan: "En ole milloinkaan
pelännyt sitä, mikä lähtee ihmisistä, mutta se, mitä olen pelännyt
jumalallisista asioista, on onnen äärimmäinen epävakaisuus ja sen
iskujen ehtymätön vaihtelevaisuus, varsinkin tässä sodassa, jossa se
myötätuulen tavoin suosi kaikkia yrityksiäni. Itse asiassa odotin
lakkaamatta sen kumoavan onneni ja nostattavan myrskyn. Niin, yhtenä
ainoana päivänä kuljin Joonian meren yli Brundisiumista Corcyraan, ja
Corcyrasta tulin Delphoihin, jossa uhrasin Apollolle. Viisi päivää
tämän jälkeen me, sotajoukkoni ja minä, saavuimme Makedoniaan, ja minä
puhdistin joukkoni tavanmukaisilla menoilla. Heti aloitin sotatoimet,
ja neljäntoista päivän päästä lopetin tämän sodan mitä loistavimmalla
voitolla. -- Tämä nopea voittokulku sai minut hyvin ymmärrettävästi
epäilemään onnea. Aivan levollisena vihollisten suhteen ja heitä
pelkäämättä aloin vavistuksella ajatella jumalattaren epävakaisuutta
meritse tapahtuvalla kotimatkalla, kun minun oli kuljetettava takaisin
niin onnellisen voittoisa sotajoukko, niin suunnaton saalis ja vangitut
kuninkaat. Ilman mitään onnettomuutta saavuttuani luoksenne, nähdessäni
kaupungin riemuitsevan, juhlivan ja uhraavan epäilin yhä edelleen
kohtaloa, sillä tiesin, ettei mikään sen suosionosoituksista ole
katkeruutta vailla ja että kateus aina seuraa suuria menestyksiä.
Sieluni, joka oli täynnä tuskallista levottomuutta ja vavistuksella
odotti, mitä tulevaisuus oli tuova mukanaan Roomalle, vapautui
pelostaan vasta sinä hetkenä, kun näin perheeni tuhoutuvan tässä
kauhistavassa haaksirikossa, jolloin minun täytyi pyhitettyinä päivinä
omin käsin käärinliinoihin kietoa peräkkäin kaksi toivorikasta poikaa,
ainoat, jotka olin määrännyt perijöikseni. Olen nyt itse turvassa
suurilta vaaroilta, ja olen varmasti vakuutettu, että teidän
menestyksenne on kestävä lujana ja horjumattomana. Onnetar on kyllin
kostanut menestykseni niillä onnettomuuksilla, jotka se on suunnannut
minuun. Hän on sekä voittokulun pitäjässä että siinä kuljetetussa
vangissa antanut sattuvan esimerkin ihmisonnen hauraudesta, se erona
vain, että voitetulla Perseuksella on yhä edelleen lapsensa, mutta
Aemilius Paulus, voittaja, on kadottanut omansa."
42.
Tällainen on roomalaisen tapa ottaa vastaan suurin tuska, joka voi
kohdata ihmistä hetkellä, jolloin hän on kaikkein herkin tuskalle, s.o.
suurimman onnensa hetkellä. Onko muita tapoja? On, sillä on yhtä monta
tapaa ottaa se vastaan kuin jaloja tunteita ja ajatuksia tässä
maailmassa, ja jokaisella näistä tunteista, jokaisella näistä
ajatuksista on taikasauva, jolla se kynnyksellä muuttaa kärsimyksen
vaatteita ja kasvoja. Job olisi sanonut: "Herra antoi ja Herra otti,
kiitetty olkoon Herran nimi!" ja Marcus Aurelius ehkä: "Jos ei minun
enää sallita rakastaa niitä, joita rakastin yli kaiken, niin tapahtuu
tämä epäilemättä siksi, että minun on opittava rakastamaan niitä, joita
en vielä ole rakastanut."
43.
Älkäämme luulko, että he näin lohduttavat itseään tyhjin sanoin, ja
että kaikki nämä lausunnot huonosti kätkevät haavan, joka on sitä
tuskaisempi, kun he koettavat sitä salata. Ensinnäkin on joka
tapauksessa parempi lohduttaa itseään tyhjin sanoin kuin ettei
ollenkaan lohduta itseään. Ja joskin täytyisi sitten myöntää, että
kaikki on ollut kuvittelua, on samalla myöntäminen, että kuvittelu on
ainoa, mikä sielulla on, ja minkä muun kuvittelun nimessä
anastaisimmekaan oikeuden halveksia toista kuvittelua.
Kun ne suuret viisaat, joista juuri olen puhunut, illan tullen palaavat
autioituneeseen taloonsa ja lieden äärestä etsivät paikkoja, joissa
heidän lapsensa vähää ennen istuivat, tuntevat he varmasti osaksi sitä
tuskaa, jonka kokonaisuudessa tuntevat ne, joissa tämä kärsimys ei
herätä ainoatakaan jaloa ajatusta. On nimittäin väärin lukea kauniin
ajatuksen, kauniin tunteen ansioksi voimaa, jota ei niillä ole. On
ulkonaisia kyyneleitä, joita ne eivät pysty kuivaamaan, ja pyhitettyjä
hetkiä, jolloin viisaus ei vielä lohduta, mutta, sanokaamme tämä
viimeinen kerta, kärsimystä ei ole koetettava välttää, sillä sitä ei
voi välttää. On vain valittava, mitä kärsimys meille tuottaa.
Sanotaanko ehkä, että tämä valinta, jota silmä ei voi nähdä,
tosiasiassa on perin vähäinen seikka, joka ei voi pyyhkiä pois sitä
tuskaa, jonka syy lakkaamatta on silmiemme edessä? Kaikki siveelliset
ilommehan, jotka ovat paljon syvällisempiä kuin kaikki ruumiilliset ja
älylliset ilomme, muodostuvat tällaisista pikku seikoista. Jos me
muutamme sanoiksi tunteen, joka on urotyön käyttövoimana, näyttää se
tosiaankin mitättömältä. Pikkuseikka oli sekin käsitys, josta Cato
nuorempi teki itselleen velvollisuuden, jos me vertaamme sitä koko
valtakunnan suunnattomaan levottomuuteen ja siihen veriseen kuolemaan,
jonka se tuotti, ja eikö hänen velvollisuudenkäsittämisensä kuitenkin
ole suurempi kuin tämä levottomuus, ja eikö se kohoa yli sen
kuolemankin, jonka se on aiheuttanut? Eikö vielä tänä päivänäkin Cato
ole oikeassa? Ja mikä elämä, jota ihmisjärki juuri tämän käsityksen
vuoksi ei voi vaakalaudallaan punnita, koska se näyttää järjelle niin
vieraalta, mikä elämä onkaan ollut sisäisesti, ylevästi onnellisempaa
kuin Caton?
Kaikki, mikä jalostaa olemustamme, kaikki, mitä kunnioitamme
itsessämme, hyveellisyytemme vaikuttimet, ne tunnerajat, jotka jokainen
ihminen asettaa paheilleen ja rikoksilleenkin, näyttävät itse asiassa
pikkuseikoilta, kun järkemme vaatii tiliä niistä. Juuri näistä
kuitenkin on jokaisen olennon elämän lait etsittävissä. Ja mikä ihminen
voisikaan elää alistumatta useimpiin näistä aatteista, jotka eivät ole
järjen alaisia? Viheliäisimmätkin tottelevat jotakin niistä, ja mitä
useampia sellaisia ihminen tottelee, sitä vähemmän viheliäinen hän on.
Se, joka on murhannut, sanoo sinulle: "Minä murhaan tosin, mutta en
varasta." Se, joka on varastanut, varastaa, mutta ei petä; ja se, joka
pettää, ei petä veljeänsä. Niin turvautuu siis jokainen viimeiseen
siveelliseen kauneuteen, joka hänellä on jäljellä. Syvimmälle
vajonneellakin ihmisellä on aina jokin pyhä paikka, jonkinlainen
turvapaikka sielussaan, jossa hän tapaa vähän puhdasta vettä ja josta
hän ammentaa elämän jatkamiseen tarpeellisen voiman. Tässä yhtä vähän
kuin muuallakaan lohduttaa järki, ja sen on pysähdyttävä varkaan tai
kavaltajan viimeisen turvapaikan kynnykselle, niinkuin se pysähtyy
Antigonen uhrin, Jobin kärsivällisyyden ja Marcus Aureliuksen rakkauden
edessä. Se pysähtyy, ei selvittele enää, hyväksyy tuskin, ja kuitenkin
se tuntee, että jos se tekisi kapinan, se tekisi sen valoa vastaan,
josta se on vain näkyvä varjo, sillä järki on näiden seikkojen joukossa
kuin mies, joka seisoo auringonpaisteessa. Hän näkee oman varjonsa
jalkojensa juuressa, hän saa sen etenemään ja peräytymään ja sen
ääriviivat muuttumaan sen mukaan kumartuuko hän vai suoristuu, mutta
tämä varjo on ainoa, joka on hänen määrättävissään, joka hänellä on, ja
jota hän voi komentaa ympärilläolevassa, häikäisevässä valossa,
järkemme liikkuu siis ylevämmässä valossa, ja se varjo, jonka se
heittää, ei vaikuta mitään tähän liikkumattomaan loistoon. Miten
kaukana Marcus Aurelius ja kavaltaja ovatkaan toinen toisestaan,
ammentavat he kuitenkin samasta lähteestä sitä salaperäistä vettä, joka
pitää yllä heidän sielunsa elämää, eikä tämä lähde ole heidän älynsä
piirissä.