niin selvältä, kaukonäköiseltä ja riippumattomalta kuin se meistä
näyttääkin, ei ole milloinkaan sama, joksi se aivan luonnollisesti
muutamia vuosisatoja myöhemmin muodostuu. Sentähden on viisasta mennä
ainakin niin nopeasti kuin mahdollista äärimmäisiin saakka siinä, mitä
älyämme ja toivomme.
Jos Ludvig XVI olisi tehnyt, mitä me olisimme tehneet hänen sijassaan,
nyt kun näemme mitä piti tehdä, s.o. avoimesti luopunut kaikista
kuninkaallisista ennakkoluulojen hulluuksista, hyväksynyt vilpittömästi
uuden totuuden ja ylemmän oikeuden, jota hänelle osoitettiin,
ihailisimme hänen neroansa. Onhan todennäköistä, että Ludvig, joka ei
ollut paha eikä tyhmä ihminen, on voinut, joskin vain hetken, nähdä
tilansa samoin silmin kuin puolueeton filosofi olisi sitä katsellut.
Joka tapauksessa ei se historiallisesti eikä sielullisesti ole
mahdotonta. Me tiedämme hyvin usein vakavasti epäillessämme, missä on
kiinteä piste, velvollisuuden muuttumaton huippu, mutta meistä tuntuu,
että nykyisestä velvollisuudesta tähän liian yksinäiselle ja liian
hohtavalle huipulle on matka, jota ei olisi viisasta heti kulkea. Ja
kuitenkin, eikö koko ihmiskunnan historia, eikö koko elämämme kokemus
osoita, että korkein huippu aina on oikeassa ja että aina lopuksi on
sille kiivettävä, sitten kun on kadotettu kallista aikaa useille
matalammille kummuille nousemiseen. Kuka on viisas, sankari, suuri
mies, ellei juuri se, joka kulki aivan yksin ennen muita autiolle
tunturiylängölle, jonka kaikki näkivät selvemmin tai hämärämmin.
Me emme väitä, että Ludvig XVI:n olisi pitänyt olla tällainen mies,
tällainen nero, vaikka on miltei velvollisuus olla nero, kun pitää
kädessään niin monen kanssaihmisensä kohtaloa. Me emme väitäkään
enempää, kuin että parhaimmat meistä olisivat voineet välttää hänen
erehdyksensä ja siis myös hänen onnettomuutensa. Ei, mutta yksi asia on
varma, ettei millään näistä onnettomuuksista ollut yli-inhimillistä
alkuperää, ei mikään ollut yliluonnollisen tai salaperäisen
välttämätön. Ne eivät laskeutuneet tänne toisesta maailmasta; niitä ei
lähettänyt mikään hirviömäinen, käsittämätön, oikullinen Jumala.
Ne saivat alkunsa väärin ymmärretystä oikeudenaatteesta,
oikeudenaatteesta, joka äkkiä oli herännyt elämään, mutta joka ei
milloinkaan ollut nukkunut ihmisen järjessä. Ja mitä onkaan maailmassa
rauhoittavampaa, läheisempää, syvemmin inhimillistä kuin oikeudenaate?
Ludvig XVI:n rauhan kannalta katsoen oli valitettavaa, että tämä aate
juuri heräsi hänen hallitusaikanaan. Siinä miltei kaikki, mistä
kohtaloa voisi syyttää. Ja useimmat siihen kohdistamistamme syytöksistä
ovat yleensä samanarvoisia.
Mitä muuhun tulee, on meillä täysi oikeus olettaa, että yksi ainoa
tarmokas, täydellisen vilpitön, epäitsekkään, jalon ja kaukonäköisen
viisas teko olisi voinut muuttaa tapahtumien kulkua. Jos Varennesiin
pakeneminen, joka kuitenkin oli kaksimielinen ja rikollisen heikko
teko, olisi suoritettu vähän vähemmän lapsellisesti, vähän vähemmin
järjettömästi, kuten sen olisi järjestänyt jokainen todelliseen elämään
tottunut mies, niin ei ole epäilemistäkään, ettei Ludvig XVI olisi
kuollut mestauslavalla. Joku jumalako vai sokea myöntyväisyys Marie
Antoinetten tahtoon sai hänet uskomaan tyhmälle, ylpeälle ja
taitamattomalle Fersenille tämän onnettoman matkan valmistelut ja
johdon? Pakottiko joku valtavan salaperäinen voima vai hänen
kevytmielisyytensä, huolettomuutensa, tietämättömyytensä, jonkinlainen
tylsä ja samalla kohtaloa ärsyttävä välinpitämättömyytensä, joka ei ole
harvinainen ylimielisissä ja heikoissa henkilöissä, hänet joka
pysähdyspaikalla pistämään päänsä vaunujen ovesta, niin että hänet
tunnettiin kolme neljä kertaa?
Ja tuona ratkaisevana hetkenä, tuona synkkänä ja tukahduttavana yönä
Varennesissa, joka on yksi niistä historiallisista öistä, jolloin
kohtalon olisi pitänyt vallita taivaanrannalla kuin järkkymätön vuori,
emmekö silloin näe tuon kohtalon horjahtelevan joka askeleella niinkuin
lapsi, joka astelee ensi askeleitaan ja joka ei tiedä, tuoko valkea
kivi vai tuo ruohotukku saa hänet kellahtamaan tien oikealle tai
vasemmalle puolelle. Kun vaunut traagillisesti pysähtyivät tuona
pimeänä yönä siitä kauhistavasta huudosta, jonka parraton nuorukainen
Drouet päästi: "Kansakunnan nimessä!..." olisi tarvittu käsky vaunuissa
istuvalta kuninkaalta, yksi piiskanisku, yksi helmiruoskan läimäys, ja
sinä ja minä emme luultavasti olisi syntyneet, sillä maailmanhistoria
ei olisi ollut sama. Ja sitten pormestarin, kunnioitettavan, hämillään
olevan, epäröivän pormestarin edessä, joka odottaa vain käskevää sanaa
avatakseen kaikki ovet, ja majatalossa, ja monsieur Saucein, kunnon
maustekauppiaan puodissa, ja viimein, kun Goguelat ja Choiseul tulevat
husaarien ympäröiminä, jotka tervehtivät sotilaallisesti, eikö silloin
kaikki kaksikymmentä kertaa riippunut yhdestä jaa'sta tai ei'stä,
yhdestä askeleesta, yhdestä liikkeestä, yhdestä katseesta? Aseta
kymmenen hyvin tuntemaasi henkilöä Ranskan kuninkaan sijaan, ja sinä
voit varmasti ennustaa, mikä on tuloksena heidän kymmenestä yöstään.
Niin, tässä on juuri häpeällinen yö, se yö, joka paljastaa kohtalon!
Olemmeko milloinkaan selvemnrn nähneet tämän suuren, salaperäisen
voiman epäitsenäisyyttä, nähneet sen tuttua ja hämmentynyttä kurjuutta,
sen voiman, joka alistuvaisimpina hetkinämme näyttää elämäämme
painavan? Olemmeko milloinkaan nähneet tätä voimaaa täydellisemmin
riisuttuna lainatuista, uhkeista ja petollisista vaatteistaan, menevän
ja tulevan sata kertaa perättäin ja kyynelissä kylpien kuolemasta
elämään ja elämästä kuolemaan, ja lopulta heittäytyvän kuin peljästynyt
nainen onnettoman, vähän vähemmän epätodellsen, vähän vähemmän horjuvan
miehen syliin rukoillen aamuun asti ratkaisua, olemassaoloa, jota se ei
koskaan löydä muualta kuin ihmisälyn, inhimillisen tahdon sisimmästä?
22.
Mutta tässä ei ole vielä koko totuutta. On hyödyllistä katsella asiaa
tällä tavoin, vähentää siten kohtalon osaa, katsella sitä kuin
epäröivää ja eksynyttä naista, joka on otettava hoiviin ja osoitettava
oikeaan. Se antaa meille odottaessamme vaaran-hetkeämme luottamusta ja
aloitekykyä, rohkeutta, jota ilman ei tehdä mitään hyödyllistä. Mutta
tämä ei merkitse, ettei olisi mitään muuta, ettei olisi koskaan
otettava mitään muuta huomioon kuin tahtomme ja älymme. Älyn ja tahdon
pitää kuten voitollisten sotilaiden tottua elämään heitä vastaan
sotivien kustannuksella. Heidän on opittava ravitsemaan itseään sillä
tuntemattomalla, joka heitä halltsee. Toimettoman ihmisen liian
ahtaasta onnesta, sen jokapäiväisistä tehtävistä ei päästä muuten kuin
vapaaehtoisen varmasti kulkemalla tietä, jonka tuntee, yhä lakkaamatta
ajatellen sitä tutkimatonta aluetta, jonka halki tämä tie kulkee.
Tottukaamme ajattelemaan kuin kaikki olisi allemme alistettua, mutta
yhä säilyttäen sielussamme ajatuksen jalosti alistua niihin suuriin
voimiin, joita kohtaamme. On välttämätöntä, että käsi luulee, että
kaikki on edeltäpäin tiedetty; mutta myös että salainen, loukkaamaton,
lahjomaton ajatus ei milloinkaan unohda, että kaikki mikä on suurta
melkein aina on edeltäpäin aavistamatonta. Juuri edeltäpäin
aavistamaton ja tuntematon suorittavat mitä me emme olisi uskaltaneet
yrittää; mutta ne eivät tule avuksemme, elleivät ne sydämemme
sisimmästä löydä alttaria, joka olisi omistettu niille. Murtakaa sitä
osaa, jonka voimakastahtoisimmat miehet, kuten esim. Napoleon,
tavattomissa teoissaan ovat ymmärtäneet pidättää Onnettarelle. Ne,
joilla ei ole mitään suuria toiveita, ottavat sattuman huoneeseensa
kuin heikon lapsen. Toiset avaavat sille rajattomat lakeudet, joiden
halki ihmisolento ei vielä ole pystynyt samoilemaan, mutta ne eivät
kadota sitä näkyvistään.
23.
Näiden historian kouristushetkien laita on kuin meren myrskyjen.
Tullaan lakeuksien keskeltä, kiiruhdetaan rannikolle, katsellaan
rantakallioiden huipulta merta, odotetaan jotakin, kysytään
suunnattomilta aalloilta jonkinmoisella lapsellisen kiihkeällä
uteliaisuudella. Tuossa tulee muita aaltoja kolme kertaa korkeampi ja
ärjyvämpi. Se lähestyy kuin hirviö läpinäkyvin lihaksin. Se vyöryy
nopeasti esiin kaukaa näköpiiristä ikäänkuin mukanaan tuoden kiireisen
ja ratkaisevan sanoman. Se kaivaa taakseen niin ammottavan syvänteen,
että se varmasti paljastaa jonkin valtameren salaisuuksista; ja samoin
kuin tuulenhenkäyksettöminä, pilvettöminä päivinä huolettomimmat
pikkuaallot, niin vyöryvät läpinäkyvät ja tutkimattomat aallot toisien
läpinäkyvien ja tutkimattomien jälkeen. Ei elävää olentoa, ei
ruohonkortta, ei kiveä niistä pistä esiin.
Jos jokin seikka voi masentaa viisasta, niin kauan kuin ei joku
odottamaton masentumisen syy valaise hänen hämmästystään ja herätä
hänen uteliaisuuttaan, niin tavattaisiin samasta Ranskan
vallankumouksesta useampia vielä synkempiä, vielä masentavampia ja
selittämättömämpiä kohtaloita kuin Ludvig XVI:n. Ajattelen
girondisteja, varsinkin ihailtavaa Vergniaud'ta. Vielä tänäpäivänäkin,
kun tiedämme kaikki mitä kohtalo häneltä kätki ja kun suunnilleen
aavistamme, mihin tuon poikkeuksellisen vuosisadan vaistomainen aate
tähtäsi, meidän todennäköisesti olsi mahdotonta toimia viisaammin,
ylevämmin kuin hän teki. Olsi joka tapauksessa vaikeaa kenelle tahansa
ihmiselle, jonka kohtalo on heittänyt tällaisen rajattoman näytelmän
vilinään, yhdistää suuri henki suureen luonteeseen. Se kaunis, tahraton
haavekuva, ihana, peloton, sala-ajatukseton, erehtymätön, heikkoukseton
olento, jonka toisinansa muovailemme sydämemme sisimpään kaikista
puhtaimmista voimistamme, kaikesta viisaudestamme ja kaikesta
rakkaudestamme, tahtoisi mennä istumaan hänen lähelleen Konventin jo
tyhjille penkeille, "joiden yllä jo kuoleman varjo häilähteli",
ajattelemaan, puhumaan ja toimimaan kuten hän. Hän huomasi mitä iäistä
ja erehtymätöntä on traagilllsen hetken takana, hän ymmärsi pysyä
uskollisena ihmisyydelle ja lempeydelle niinä kauhunpäivinä, jolloin
ihmisyys ja lempeys näyttivät oikeuden aatteen pahimmilta vihollisilta,
jolle aatteelle hän oli pyhittänyt kaikki; ja "suuresti ja ylevästi
epäillen hän kulki rohkeasti, suorasti ja lakkaamatta yli sen, mikä
näytti järkevältä, mahdolliselta panna täytäntöön ja oikealta".
Väkivaltainen, mutta odotettu kuolema kohtasi hänet, ennenkuin hän oli
ehtinyt puoliväliinkään tietään opettaakseen meille, että ihmisen ja
kohtalon välisissä oudoissa kamppailuissa on ennemmin pelastettava
kauneimmat tunteemme ja parhaimmat ajatuksemme kuin ruumiimme elämä.
Mitä merkitsevät parhaat ajatukseni silloin, kun ei minua enää ole
olemassa? sanovat toiset. Mitä jää minusta jäljelle, jos pelastaakseni
elämäni kaikki se, mitä rakastan, katoaa sydämestäni ja sielustani?
vastaavat heille toiset. Ja eikö kaikkea siveyttä, kaikkea hyvettä,
kaikkea inhimillistä sankaruutta miltei aina aseteta juuri tätä
valintaa tekemään?
24.
Mitä on sitten loppujen lopuksi tämä viisaus, josta niin paljon
puhumme? Älkäämme koettako antaa liian täsmällstä määritystä siitä: se
olisi kahleisiin kytkemistä. Kaikki, jotka ovat sitä yrittäneet,
joutuvat muistuttamaan ihmistä, joka valon luontoa tutkiakseen ensin
sammutti valon. Hän ei milloinkaan löydä muuta kuin mustuneen sydämen
ja vähäisen tuhkaa. "Viisas sana", huomauttaa Joubert, "lapselle
sanottu viisas sana on sellainen sana, jonka se aina ymmärtää ja jota
ei sille milloinkaan selitetä". Hyväksykäämme se samoin kuin lapsi sen
hyväksyy, jotta se kasvaisi kerallamme. Sanokaamme viisaudesta samaa
kuin sisar Hadenijck, ihailtavan Ruijsbroeckin salaperäinen vihollinen,
sanoi rakkaudesta: "Syvin kuilu on sen kaunein muoto." Viisaudella ei
saa olla mitään muotoa. Sen kauneuden täytyy olla yhtä vaihteleva kuin
liekkien kauneus. Viisaus ei ole liikkumaton jumalatar, joka ikuisesti
istuu valtaistuimellaan. Se on Minerva, joka seuraa meitä, joka nousee
ja laskee, itkee ja iloitsee kerallamme. Et ole todella viisas, jollei
viisautesi vaihdu lakkaamatta lapsuudesta alkain kuolemaasi saakka.
Mitä enemmän ajatusta kätket sanaan viisas, jotta se tulisi
kauniimmaksi ja syvemmäksi, sitä viisammaksi tulet. Ja joka asteelta,
jonka etenet viisautta kohti kohotessasi, avartuu sielusi silmien
edessä alue, jonka halki viisaus ei milloinkaan voi kulkea.
25.
Olla viisas on samaa kuin olla tietoinen itsestään; mutta kun on
saavuttanut jotenkin laajan tiedon olemuksestaan, huomaa, että
todellinen viisaus on vielä paljon syvempi kuin tietoisuus.
Itsetietoisuuden kasvamista ei ole toivottava muun kuin sen yhä
suuremman itsetiedottomuuden vuoksi, jonka se paljastaa; ja vasta tämän
uuden itsetiedottomuuden huipuilla pulppuavat viisauden puhtaimmat
lähteet. Kaikilla ihmisillä on sama itsetiedottomuusperintö; mutta osa
sen aluetta on tällä puolen, osa tuolla puolen normaalista
itsetietoisuutta. Useimmat eivät pääse ensi vyöhykettä kauemmaksi;
mutta niillä, jotka rakastavat viisautta, ei ole rauhaa, ennenkuin ovat
raivanneet tiet toiseen. Jos rakastan ja olen rakkaudessani saavuttanut
täydellisimmän itsetietoisuuden, mihin ihminen pääsee, niin tähän
rakkauteen heittyy aivan toisenluontoinen itsetiedottomuus kuin se,
joka varjostaa tavallista rakastumista. Jälkimäinen hallitsee eläintä;
edellinen ympäröi jumalaa. Mutta se ei ympäröi häntä huomattavasti,
ennenkuin hän on kadottanut edellisen tuntemisen. Me emme milloinkaan
pääse itsetiedottomuudestamme, mutta me voimme lakkaamatta parantaa sen
itsetiedottomuuden laatua, johon olemme vajonneet.
26.
Olla viisas ei merkitse sitä, että jumaloisi vain järkeään, eikä vain
sitä, että olisi totuttanut tämän järjen vaivatta voittamaan alemman
vaiston. Ne olisivat hyvin hedelmättömiä voittoja, jolleivät ne
opettaisi järkeä alistumaan vielä enemmän toisenlaisen vaiston alle,
joka on sielun vaisto. Näihin jokapäiväisiin voittoihin ei ole
pyrittävä muun vuoksi kuin siksi, että ne sallivat yhä jumalallisemman
vaiston ilmetä yhä vapaammin. Niiden päämäärä ei ole niissä itsessään.
Niiden tehtävänä on vain raivata tietä sielumme kohtalolle, joka on
aina puhdistumisen ja valon kohtalo.
27.
Järki avaa viisauden oven, mutta elävin viisaus ei ole järjessä. Järki
sulkee pahojen kohtaloiden oven, mutta meidän viisautemme avaa
taivaanrannalla suopeille kohtaloille toisen oven. Järki puolustautuu,
kieltää, peräytyy, poistaa, hävittää; viisaus hyökkää, määrää, etenee,
lisää, laajentaa ja luo. Viisaus on ennemminkin jonkinlainen sielumme
pyrkimys kuin järkemme tuote. Se elää järjen yläpuolella. Sen vuoksi
onkin todelliselle viisaudelle ominaista tehdä tuhansia asioita, joita
ei järki hyväksy tai hyväksyy vasta pitkän ajan kuluttua. Niin oli
asianlaita, kun viisaus eräänä päivänä sanoi järjelle, että on
palkittava paha hyvällä ja että on rakastettava vihollisia. Järki, joka
sinä päivänä kohosi kuningaskuntansa korkeimmalle huipulle, on lopulta
tunnustanut sen. Mutta viisaus ei ole vieläkään tyydytetty; aivan
yksinään se pyrkii vielä kauemmaksi.
28.
Jos viisaus tottelisi vain järkeä, ja jos olisi kylliksi, että se töin
tuskin voittaisi vaiston viittaukset, olisi se aina kaltaisensa. Olisi
vain yhtä ainoaa viisautta, ja ihminen tuntisi sen perin pohjin, sillä
järki on jo kauan sitten oppinut tuntemaan omansa perin pohjin.
Mutta joskin viisaudessa on useita kiinteitä pisteitä, eivät kuitenkaan
mitkään ole niin erilaisia keskenään kuin ne ilmapiirit, jotka
ympäröivät sitä Sokrateessa ja Kristuksessa, Aristideessa ja Marcus
Aureliuksessa, Fénelonissa ja Jean Paulissa. Mikään ei muuttuisi
täydellisemmin kuin samanlainen tapaus, joka samana päivänä joutuisi
näiden miesten viisauden vierivään virtaan, sensijaan että se
pudotessaan heidän järkensä seisovaan veteen pysyisi täsmälleen
sellaisena kuin se on itsessään. Kuvittele, että Jeesus Kristus ja
Sokrates kohtaavat aviorikoksen tehneen naisen. Heidän järkensä sanoisi
kai suunnilleen samoja seikkoja, mutta heidän viisautensa osoittaisi
heidän sanainsa ja ajatustensa takana liikkeitä, jotka eivät kuulu
samoihin maailmoihin. Juuri viisauden oma elämä vaatii nämä
erilaisuudet. Viisaat lähtevät samasta pisteestä, joka on järjen
kynnyksenä. Mutta ne alkavat etääntyä toisistaan siitä hetkestä aikain,
jolloin järjen voitot eivät enää ole epävarmoja, s.o. siitä hetkestä
alkain, jolloin ne vapaasti tunkeutuvat korkeamman itsetiedottomuuden
alueelle.
29.
On suuri ero, jos sanoo: "tämä on järkevää" tai jos sanoo: "tämä on
viisasta". Se, mikä on järkevää, ei välttämättä ole viisasta, ja se,
mikä on hyvin viisasta, on tuskin milloinkaan järkevää kylmän järjen
silmissä. Järki esim. synnyttää oikeuden, ja viisaus synnyttää
hyvyyden, joka, kuten vanha Plutarkhos huomauttaa, "ulottuu paljon
kauemmaksi kuin oikeus". Perustuuko sankaruus järkeen vai viisauteen?
Voisi sanoa, että viisaus ei ole muuta kuin äärettömyyden tuntemista
siveelliseen elämäämme sovitettuna. Järjellä tosin myöskin on tunne
äärettömyydestä, mutta se on vain hengetöntä toteamista. Se on
itsessään miltei velvollinen olemaan tätä ollenkaan ottamatta huomioon
elämässä; kun taas viisaus on viisas sikäli kuin äärettömyys saa
tehokkaan ylivallan siihen nähden, mitä viisaus suorittaa.
Järjessä ei ole mitään rakkautta; sitä on paljon viisaudessa. Ja
korkeinta viisautta voi tuskin erottaa siitä, mikä on puhtainta
rakkaudessa. Mutta rakkaus on äärettömyyden jumalallisin muoto ja
samalla, epäilemättä siksi, että se on jumalallisin, se on myös
syvimmin inhimillinen. Eikö voitaisi sanoa, että viisaus on
jumalallisen järjen voitto ihmisjärjestä?
30.
Ei voi olla liian järkevä; mutta ainoastaan viisaudella on oikeus
vedota järkeen. Se ei ole viisas, jonka järki ei ole oppinut
tottelemaan rakkauden ensimmäistä viittausta. Mitä olisi Kristus
tehnyt, mitä olisivat sankarit tehneet, jolleivät heidän järkensä olisi
alistuneet? Eikö urotyö aina sivuuta järjen rajoja, ja kuka uskaltaisi
kuitenkaan sanoa, että sankari ei ole viisaampi kuin ne, jotka eivät
liikahda paikaltaan, koska kuuntelevat vain järkeänsä? On toistettava
vielä kerran: ei järki, vaan rakkaus on oleva se uurna, jossa
viljellään todellista viisautta. On totta, että järki on viisauden
juurella; mutta viisaus ei ole järjen kukka. Sillä tässä, käyttääksemme
toista kuvaa, ei ole kysymys loogillisesta viisaudesta, joka on sen
tyttärentytär, vaan toisesta viisaudesta, joka on rakkauden lempisisar.
Järki ja rakkaus taistelevat ensin kiivaasti sielussa, joka kohoaa;
mutta viisaus syntyy rauhasta, joka lopulta tehdään rakkauden ja järjen
välillä. Ja tämä rauha on sitä syvempi, mitä useampia oikeuksia järki
on luovuttanut rakkaudelle.
31.
Viisaus on rakkauden valo, ja rakkaus on valon ravinto. Mitä syvempää
rakkaus on, sitä viisaammaksi se tulee; ja mitä enemmän viisaus kohoaa,
sitä enemmän se lähenee rakkautta. Rakasta, ja sinusta tulee viisas;
tule viisaaksi, ja sinun täytyy rakastaa. Todellisesti rakastaa vain
tullessaan paremmaksi; ja paremmaksi tuleminen on viisaammaksi
tulemista. Ei ole maailmassa ainoatakaan olentoa, joka ei paranna
jotakin seikkaa sielussaan, niin pian kuin hän rakastaa jotakin toista
olentoa, silloinkin, kun kysymyksessä on aivan tavallinen rakkaus; ja
ne, jotka eivät lakkaa rakastamasta, rakastavat edelleen, koska he
eivät lakkaa tulemasta paremmiksi. Rakkaus ravitsee viisautta, ja
viisaus ravitsee rakkautta. On olemassa valokehä, jonka keskipisteessä
ne, jotka rakastavat, syleilevät niitä, jotka ovat viisaita. Viisaus ja
rakkaus eivät voi erota toisistaan, ja Swedenborgin paratiisissa on
puoliso vain "rakkautta viisaan viisauteen".
32.
"Järkemme on", sanoo Fénelon, "vain selvissä mielikuvissamme". Mutta
viisautemme, voisimme lisätä, s.o. se, mikä on parasta sielussamme ja
luonteessamme, on varsinkin juuri sellaisissa mielikuvissa, jotka eivät
vielä ole täysin selviä. Ellei antaisi muiden kuin selväin mielikuvain
ohjata itseään elämässä, muuttuisi pian ihmiseksi, joka ansaitsisi
hyvin vähän rakkautta ja hyvin vähän kunnioitusta. Itse asiassa ei
mikään ole vähemmän selvää kuin ne syyt, joiden perustalla saamme
vakaumuksen, että tulee olla hyvä, oikeamielinen, hyväsydäminen ja
kaikessa vaalia jaloimpia tunteita ja ajatuksia, mihin voimme päästä.
Onnellista kyllä, mitä enemmän meillä on selviä mielikuvia, sitä
enemmän opimme kunnioittamaan niitä, jotka eivät vielä ole selviä. On
koetettava saada mahdollisimman suuri määrä mahdollisimman selviä
mielteitä, jotta sielussa heräisi vielä enemmän mielteitä, jotka ovat
hämäriä. Selvät mielikuvat näyttävät toisinaan johtavan ulkonaista
toimintaamme, mutta on kieltämätöntä, että hämärät ovat sisäisen
elämämme johdossa, ja se elämä, jonka näemme, tulee aina lopuksi
tottelemaan sitä, jota emme näe.
Selvien mielikuviemme luvusta, laadusta ja voimasta riippuu hämärien
mielikuviemme luku, laatu ja voima, ja on hyvin todennäköistä, että
useimmat lopullisista totuuksistamme, joita niin kiihkeästi etsimme,
odottavat kärsivällisesti hetkeään hämärien mielikuvien joukossa. On
tärkeää lyhentää niiden odotusta. Kaunis selvä mielikuva, jonka
herätämme itsessämme, ei ole milloinkaan vuorostaan herättämättä
kaunista hämärää mielikuvaa, ja kun hämärä mielikuva vanhetessaan on
tullut selväksi -- sillä eikö täydellinen selvyys ole tavallisesti
mielikuvain väsymyksen merkki -- herättää sekin unesta toisen hämärän
mielikuvan, kauniimman ja ylevämmän, kuin se itse oli varjossaan, ja
näin hapuillen rohkeuttaan menettämättä pitkin uinuvia rivejä ehkä joku
näistä mielikuvista aivan sattumalta laskee pienen, vielä miltei
näkymättömän kätensä jonkun suuren totuuden olkapäälle.
33.
Selvät ja hämärät mielikuvat, sydän, äly, tahto, järki, sielu -- ne
ovat kaikki pohjaltaan sanoja, jotka merkitsevät miltei samaa,
nimittäin jonkun olennon henkistä rikkautta: Sielu ei epäilemättä ole
muuta kuin älymme kaunein toive, ja Jumala on ehkä vuorostaan vain
sielumme kaunein toive. Niin paljon pimeyttä vallitsee kaikessa tässä,
että korkeintaan voi koettaa jakaa pimeyttä suurien vielä mustempien
viivain avulla kuin ne pinnat, joita ne halkovat. Tuntea itsensä on
ehkä ainoa hyväksyttävä ihanne, joka jää meille, mutta tämä tieto, joka
aluksi näyttää riippuvan vain järjestämme, missä määrin riippuu se
siitä? Eikö sen ihmisen, joka on täsmällisimmin ottanut selvän
asemastaan maailmankaikkeudessa, pitäisi olla paras, oikeamielisin,
vilpittömin, sanalla sanoen siveellisin? Mutta kuka saattaa
rehellisesti uskoa, että hän on sen ottanut selville; ja eikö
positiivisin moraali ulota kaikkia juuriaan jonkinlaiseen salaperäiseen
itsetiedottomuuteen? Älymme kaunein toive vilahtaa vain halki älymme;
ja väärin arvelemme silloin, että sato on korjattu tieltä, koska sitä
tiellä ajetaan. Kirkkain järki poikkeaa joka askeleella alueeltaan
tutkiessaan sitä.