VIISAUS JA KOHTALO
Kirj.
MAURICE MAETERLINCK
Ranskankielestä suomentanut
Aarne Anttila
Hämeenlinnassa,
Arvi a. Karisto,
1919.
TEILLE, MADAME GEORGETTE LEBLANC,
omistan tämän kirjan, joka niin sanoakseni onkin teidän työtänne.
On olemassa ylevämpi ja todellisempi yhteistyö kuin kynän,
nimittäin ajatuksen ja esimerkin. Minun ei ole tarvinnut
vaivalloisesti kuvitella viisauden ihanteen päätöksiä ja toimia,
ei myös pusertaa sisimmästäni kauniin, mutta pakostakin hieman
hämärän haaveen moraalia. On riittänyt, että olen kuunnellut
Teidän sanojanne. On ollut kyllin, että silmäni ovat
tarkkaavasti seuranneet Teidän elämäänne; ne ovat siten
seuranneet itse viisauden liikkeitä, eleitä ja tapoja.
_Maeterlinck_.
1.
Tässä kirjassa tullaan usein puhumaan viisaudesta, kohtalosta,
oikeudesta, onnesta ja rakkaudesta. Näyttää ehkä jonkinmoiselta ivalta
näin loihtia esille huonosti näkyvää onnea liiankin todellisten
onnettomuuksien keskelle, ehkäpä ihanteellista oikeutta ikävä kyllä
liiankin kouraantuntuvan vääryyden joukkoon, vaikeasti tavoitettavaa
rakkautta aivan ilmeisen vihan tai välinpitämättömyyden sekaan. Näyttää
ehkä hyvin vähän sopivalta mennä huvikseen etsimään ihmiskunnan sydämen
kätketyimmistä sopukoista joitakin luottamuksen tai ylevän rauhan
aiheita, joitakin tilaisuuksia hymyillä, iloita ja rakastaa, joitakin
syitä kiittää ja ihailla, kun suurimmalla osalla tätä ihmiskuntaa,
jonka nimessä uskaltaa äänensä korottaa, ei ole malttia eikä aikaa
pohjaan asti maistaa elämän kurjuutta ja surua, puhumattakaan siitä,
että se voisi viipyä sisäisten nautintojen ja syvien, mutta niin
vaivalloisesti saavutettujen lohdutusten ääressä, joita ajattelija
tyytyväisenä ylistää.
Samoin on moralisteja, muiden muassa Epiktetosta, syytetty siitä,
etteivät he koskaan ajattele muuta kuin viisasta. Tässä syytöksessä on
perää kuten miltei kaikissa syytöksissä, joita voi esittää.
Tosiaankin, jos ihmisellä olisi rohkeutta kuulla vain omantuntonsa
yksinkertaisinta, läheisintä ja vaativinta ääntä, olisi ainoa
epäilemättömin velvollisuus lieventää ympärillään, niin laajassa
piirissä kuin mahdollista, niin paljon kärsimystä kuin suinkin. Pitäisi
ruveta sairaanhoitajaksi, köyhäin luona kävijäksi, surullisten
lohduttajaksi, mallitehtaiden perustajaksi, lääkäriksi,
maanviljelijäksi, kaikkia en tiedäkään, tai ainakin oppineena
laboratoriossaan pusertaa luonnolta sen kaikkein välttämättömimmät
aineelliset salaisuudet. Mutta maailma, jossa jonakin hetkenä olisi
vain toinen toistaan auttavia ihmisiä, ei kauaakaan pysyisi tässä
rakkaudentyössä, jos ei kukaan anastaisi itselleen tarpeellista aikaa
hommailla jotakin muuta.
Juuri muutamien ihmisten vuoksi, jotka näyttävät hyödyttömiltä, on aina
oleva joku määrä ihmisiä, jotka ovat epäämättömän hyödyllisiä. Parhain
osa sitä hyvää, jota nykyisin tehdään ympärillämme, on ehkä ensinnä
herännyt joidenkin sellaisten sielussa, jotka löivät laimin ehkä
montakin läheistä ja välttämätöntä velvollisuutta miettiäkseen,
syventyäkseen itseensä ja puhuakseen. Merkitseekö tämä, että he ovat
tehneet sen, mikä oli parasta? Kuka uskaltaisi vastata tähän
kysymykseen? Se, mikä on parasta tehdä, näyttää aina nöyrän
rehellisestä sielusta, jommoinen ihmisen tulee koettaa olla,
yksinkertaisimmalta ja lähimmältä, mutta olisi ainakin yhtä
valitettavaa, jos kaikki aina olisivat rajoittuneet vain lähimpään
velvollisuuteen.
Kaikkina aikoina on ollut olentoja, jotka ovat saattaneet vilpittömästi
kuvitella täyttävänsä kaikki nykyhetken velvollisuudet ajatellessaan
tulevain aikain velvollisuuksia. Useimmat ajattelijat vakuuttavat
mielellään, että nämä olennot eivät suinkaan ole erehtyneet. On hyvä,
että ajattelija vakuuttaa jotakin. On sivumennen sanoen kieltämätöntä,
että viisaus on toisinaan sen vastakohta, mitä viisain vakuuttaa. Mutta
yhdentekevää, viisautta ei olisi huomattu ilman tätä vakuutusta; ja
viisas on täyttänyt velvollisuutensa.
2.
Nykyisin on kurjuus ihmiskunnan sairaus, kuten sairaus on ihmisen
kurjuus. Sairauden varalta on lääkäreitä, kuten pitäisi olla lääkäreitä
inhimillisen kurjuuden varalta. Mutta eikö siitä, että sairaustila
ikävä kyllä on hyvin yleinen, seuraa, ettei milloinkaan ole askaroitava
terveyden kanssa, ja että sen, joka opettaa esimerkiksi anatomiaa, joka
on siveysoppia lähinnä vastaava fyysillinen tiede, on otettava huomioon
vain epämuodostumat, jotka suurempi tai pienempi rappeutuminen
ihmisruumiissa synnyttää. On tärkeää, että hän lähtee terveestä ja
hyvinmuodostuneesta ruumiista, kuten on tärkeää, että moralisti, joka
pyrkii nykyhetkeä kauemmaksi, lähtee onnellisesta sielusta tai
sellaisesta, jolla on ainakin se, mitä siihen tarvitaan paitsi
tarpeellista itsetietoisuutta.
Me elämme suuren vääryyden keskellä, mutta luulen, ettei näytä
välinpitämättömältä tai julmalta toisinaan puhua, kuin ei tätä
vääryyttä enää olisi; muuten ei milloinkaan päästäisi ahdasta piiriä
ulommaksi.
On hyvä, että muutamat ryhtyvät ajattelemaan, puhumaan ja toimimaan,
aivan kuin kaikki olisivat onnellisia. Jollei niin tapahtuisi, mitä
onnea, mitä oikeutta, mitä rakkautta, mitä kauneutta tapaisivat kaikki
muut sinä päivänä, jolloin kohtalo avaa heille luvatun maan yleiset
puistot? Voi sanoa tosin, että olisi mukavinta ensin ryhtyä kaikkein
lähimpään. Mutta lähimpään ryhtyminen ei aina ole viisainta. Olisi
usein parempaa ryhtyä kaikkein korkeimpaan. Jos vesi tulvailisi
hollantilaisen talonpojan asuntoon meren tai virran murrettua ne sulut,
jotka suojaavat maata, niin olisi hänelle kyllä läheisintä pelastaa
eläimensä, heinänsä ja huonekalunsa, mutta viisainta lähteä
kamppailemaan aaltoja vastaan sulun harjalla ja kutsua sinne kaikki,
jotka elävät murtuvain vallien suojissa.
Ihmiskunta on näihin asti ollut kuin sairas, joka vääntelee ja
kääntelee vuoteellaan lepoa saadakseen, mutta tämä ei estä sitä, että
ainoat todella lohduttavat sanat, jotka hänelle on sanottu, ovat olleet
niiden sanomia, jotka puhuivat hänelle kuin ei hän milloinkaan olisi
ollut sairas. Ihmiskunta on luotu olemaan onnellinen, samoin kuin
ihminen on luotu olemaan terve, ja kun hänelle puhutaan hänen
kurjuudestaan keskellä yleisintä ja pysyväisintä kurjuutta, puhutaan
siitä kuin jostakin tilapäisestä ja ohimenevästä. Ei ole ollenkaan
sopimatonta sovittaa sanojaan hänelle niin kuin hän eläisi juuri suuren
onnen ja suuren varmuuden aattona. Todellisuudessa hän on juuri siinä
tilassa vaistonsa avulla, joskaan hän ei milloinkaan tulisi näkemään
huomenta. On hyvä uskoa, että vähän enemmän ajattelua, vähän enemmän
rohkeutta, vähän enemmän rakkautta, vähän enemmän tiedonjanoa, vähän
enemmän elämänhalua riittää hänelle jonakin päivänä avaamaan ilon ja
totuuden portit. Se ei ole aivan epätodennäköistä. Voi toivoa, että
jonakin päivänä kaikki tulevat onnellisiksi; ja jos se päivä ei
milloinkaan tule, niin ei ole rikollista, että on sitä toivonut.
Joka tapauksessa on hyödyllistä puhua onnesta onnettomille, jotta he
oppisivat sen tuntemaan. He kuvittelevat niin helposti onnen
tavattomaksi ja miltei saavuttamattomaksi seikaksi. Mutta jos kaikki
ne, jotka saattavat uskoa olevansa onnellisia, mainitsisivat aivan
yksinkertaisesti tyytyväisyytensä perusteet, niin onnettomat näkisivät,
ettei matka surusta iloon ole ollenkaan suurempi kuin ero, joka on
hymyilevämmän, valistuneemman hyväksymisen ja vihamielisen, synkän
orjamaisuuden välillä, toisaalta ahdasmielisen, itsepintaisen ja
toisaalta sopusointuisen, avaran tulkitsemisen välillä. He huutaisivat:
"Eikö mitään muuta? Silloin meilläkin on sydämessämme onnen alkeet."
Niin, teillä onkin. Kaikilla ihmisillä on ne, jolleivät suuret
ruumiilliset onnettomuudet ole niitä hävittäneet. Mutta älkää puhuko
halveksien tästä onnesta. Ei ole olemassa mitään muuta. Onnellisin
ihminen on se, joka tuntee parhaiten onnensa; ja se, joka tuntee sen
parhaiten, on se, joka tietää syvimmin, että onnen erottaa hädästä vain
ylevä, väsymätön, inhimillinen ja rohkea käsitys. Juuri tästä
käsityksestä on terveellistä puhua niin usein kuin mahdollista, ei
tyrkyttääkseen toisille sitä, mitä itsellä on, vaan synnyttääkseen
vähitellen meitä kuuntelevaan sydämissä kaipauksen omata se itse
vuorostaan. Tämä käsitys on erilainen jokaiselle meistä. Sinun
käsityksesi ei sovi minulle; miten kaunopuheisesti sitä esittänetkin,
se ei liikuta sieluni sisimpiä kieliä. Minun täytyy saavuttaa oma
itsessäni ja itselleni. Mutta koko ajan, puhuessasi omastasi, autat
tietämättäsi minua saavuttamaan omaani. Voi sattua, että se, mikä sinua
masentaa, virkistää minua; mikä sinua lohduttaa, tekee minut
surulliseksi ehkä, vähät siitä; mikä on kaunista sinun lohdullisessa
näkemyksessäsi, sulautuu minun murheeseeni, ja mikä on suurta sinun
surussasi, siirtyy minun ilooni, jos minun iloni on sinun surusi
vertainen. Ennen kaikkea on tarpeen, että me sielumme pinnalla
valmistamme jonkinlaisen huipun vastaanottaaksemme tämän käsityksen,
kuten muinaisten uskontojen papeilla oli tapana raivata ja
orjantappuroista ja vesoista puhdistaa vuoren laki ottaakseen siellä
vastaan taivaan tulen. Ei ole mahdotonta, että huomenna meille
lähetetään Marstähden kamaralta, lopullisessa totuudessa
maailmankaikkeuden rakenteesta ja päämäärästä, pettämätön onnen kaava.
Se ei ole muuttava, parantava mitään asiaa siveellisessä elämässämme
mikäli me jo kauan olemme eläneet parannuksen odotuksessa ja kaipuussa.
Jokainen meistä on hyötyvä ja nauttiva tämän, kuitenkin vaihtelevan,
kaavan siunauksista, sikäli kuin tämä kaava tapaa epäitsekästä,
puhdistunutta, herännyttä ja jo kirkastunutta sielussamme. Kaiken
moraalin, kaiken tiedon oikeudesta ja onnesta pitäisi olla vain
odotusta, mahdollisimman laajaa, koeteltua, vastaanottavaista
valmistusta. Varmasti on ennen kaikkia kaivattu se päivä, jolloin
viimeinkin elämme varmuudessa, täydellisessä, horjumattomassa,
tieteellisessä totuudessa, mutta sitä odottaessamme meidät on pantu
elämään vielä tärkeämmässä totuudessa, sielumme ja luonteemme
totuudessa, ja muutamat viisaat ovat osoittaneet, että sellainen elämä
on ollut mahdollinen keskellä suurimpiakin aineellisia erehdyksiä.
3.
Onko turhaa puhua moraalista, oikeudesta ja onnesta ja kaikesta mikä
niihin kuuluu, ennenkuin tiede on sanonut viime sanansa, joka saattaa
kumota kaikki? Ehkä olemme tilapäisessä pimeydessä, ja monet seikat
eivät ehkä näytä samanlaisilta pimeydessä kuin päivänvalossa.
Siitä huolimatta tapahtuvat sekä meidän ruumiillisen että moraalisen
elämämme oleelliset ilmiöt yhtä välttämättömäsi, yhtä täydellisesti
pimeydessä kuin valossa. Meidän on elettävä odottaessamme arvoituksen
ratkaisua, ja eläessämme niin onnellisesti ja jalosti kuin voimme,
me elämme voimakkaimmin ja saamme eniten rohkeutta, eniten
riippumattomuutta, eniten selvänäköisyyttä, totuutta kaivataksemme ja
etsiäksemme. Ja muuten, miten käyneekin, itsemme tutkistelulle
omistettu aika ei mene hukkaan. Millä tavalla me jonakin päivänä
katselemmekin tätä maailmaa, josta olemme osa, on aina oleva
ihmissielussa paljon enemmän tunteita, enemmän intohimoja, enemmän
muuttumattomia, muuttamattomia salaisuuksia kuin maapalloon kuuluvia
tähtiä tai tieteen selvittämiä mysteerioita. Ihminen on epäilemättä
kohoava keskelle kumoamattominta, syvälletunkevinta totuutta, mutta hän
on kohoava ihmissielun muuttumattoman suunnan mukaan; ja varmasti voi
sanoa, että mitä lujempi ja lohdullisempi yleinen varmuus on, sitä
enemmän saavat oikeuden, siveellisyyden, onnen ja rakkauden ongelmat
sen vallitsevan ja innostavan näkökulman, jossa ne aina ovat
esiintyneet ajattelijan katseille.
On tärkeätä elää kuin olisi aina suuren keksinnön aatto käsillä ja
valmistautua sitä vastaanottamaan niin täydellisesti, niin
sydämellisesti, niin hehkuvasti kuin suinkin. Ja parhain tapa ottaa se
vastaan jonakin päivänä, missä muodossa se ilmenneekin, on että tästä
päivästä aikain toivoo sen niin yleväksi, niin avaraksi, niin
täydelliseksi, niin jalostavaksi kuin meidän on sallittu sitä
kuvitella. Me emme voi antaa sille liian suurta laajuutta, liian suurta
kauneutta tai liian suurta majesteetillisuutta. Varmaa on, että se on
parempi kuin meidän parhaat toiveemme, sillä jos se poikkeaa niistä,
jos se on vieläpä ristiriidassakin niiden kanssa, niin se juuri
senvuoksi, että se tuo meille totuuden, tuo meille jotakin paljon
suurempaa, paljon korkeampaa, paljon ihmisluonnon mukaisempaa kuin sen
mitä olemme odottaneet. Ja ihmiselle, olkoon että hän kadottaisi
kaikki, mitä on ihaillut, olisi maailmankaikkeuden sisin totuus eniten
ihailemisen arvoinen. Ja jos oletamme, että sinä päivänä, jolloin se
meille ilmaistaan, toiveittemme arvoton tuhka hajoaa tuuleen, jää
meille joka tapauksessa valmistautumisemme ihmeelliseen, ja ihmeellinen
on tulviva sieluumme runsaampana tai niukempana sen uoman laajuuden ja
syvyyden mukaan, jonka kaipuumme on kaivanut.
4.
Onko välttämätöntä luulla olevansa maailmankaikkeutta parempi? Miten
järkeillemmekin, meidän järkemme ei ole kuin heikon heikko säde
luonnosta, pienen pieni osa kaikesta siitä, joka vaatii oikeutta
arvostella, ja pitääkö säteen tehdäkseen velvollisuutensa toivoa
voivansa muuttaa lamppua, josta lähtee?
Olentomme huippu, jonka laelta kuulemme elämän kokonaisuudessaan
julistettavan syyttömäksi tai syylliseksi, ei ilmeisesti ole kuin
epätasaisuus, jonka silmämme yksin huomaa elämän äärettömällä
lakeudella. On viisasta ajatella ja toimia niin kuin kaikki, mitä
ihmiskunnalle tapahtuu, olisi välttämätöntä. Joku aika sitten,
mainitakseni vain yhden ainoan niistä ongelmista, joita meidän
kiertotähtemme vaisto on kutsuttu ratkaisemaan, joku aika sitten näytti
siltä kuin olisi kysytty Euroopan ajattelijoilta, olisiko pidettävä
onnena vai onnettomuutena, jos tarmokas, sitkeä ja voimakas rotu, joka
kuitenkin meistä arjalaisista liian sokeasti omaksuttujen
ennakkoluulojen vuoksi näyttää sielultaan ja sydämeltään alemmalta,
juutalaisrotu sanalla sanoen, katoaisi tai pääsisi valtaan. Olen
vakuutettu, että viisas voi vastata, ilman että hänen vastauksessaan on
moitittavaa alistumista tai välinpitämättömyyttä: "Se, mikä tapahtuu,
on onneksi." Se, mikä tapahtuu, näyttää usein meistä olevan väärässä,
mutta mitä hyödyllisempää onkaan kaikki inhimillinen järki tehnyt kuin
pyrkinyt löytämään korkeamman syyn luonnon vääryyksiin? Kaikki mikä
meitä pitää yllä, kaikki mikä auttaa meitä niin ruumiillisessa kuin
henkisessäkin elämässä, johtuu tuon tuntemattoman, meistä aluksi
säälimättömältä näyttävän voiman jonkinlaisesta hitaasta syyttömäksi
julistamisesta. Jos joku aivan meidän ihanteemme mukainen rotu katoaa,
niin osoittaa se, ettei meidän ihanteemme ole parhaimman ihanteen
mukainen, joka on, kuten jo olen sanonut, maailmankaikkeuden sisin
totuus.
Olemme jo kokemuksestamme osanneet johtaa ja olemme nähneet
todellisuuden vahvistavan ihmeellisiä haaveita, ihmeellisiä
toivomuksia, rakkauden, kauneuden ja oikeuden suuria aatteita ja suuria
tunteita. Jos meidän mielikuvituksessamme on vielä laajempia ja vielä
lohdullisempia, mutta sellaisia, jotka eivät kestäisi todellisuuden
koetta, s.o. elämän nimetöntä ja salaperäistä voimaa, niin täytyy
niiden olla toisenlaisia, mutta ei välttämättä vähemmän kauniita,
vähemmän laajoja, vähemmän lohdullisia. Odottaessa, että todellisuus
ilmaisee itsensä, on ehkä terveellistä vaalia ihannetta, jonka
kuvittelee kauniimmaksi todellisuutta; mutta kun se viimein on
paljastanut itsensä, on välttämätöntä, että se ihanteellinen tuli, jota
olemme ylläpitäneet parhaimmilla toiveillamme, on ainoastaan
vilpittömästi valaisemassa sen valtavan massan vähemmän hauraita ja
vähemmän viehättäviä kauneuksia, joka murskaa nämä toiveet.
En luule, että kaikki tämä on orjamaista alistumista, uneliasta
kohtalo-uskoa, passiivista optimismia. On mahdollista, että viisas
monessa tapauksessa kadottaa osan sitkeää, rajoitettua, sokeaa intoaan,
joka on saanut muutamat suorittamaan niin sanoakseni yli-inhimillisiä
asioita, juuri sentähden ettei heillä ollut inhimillisen järjen
täydellisyyttä. Mutta ei ole kuitenkaan vähemmän varmaa, ettei kukaan
rehellinen sielu saa mennä etsimään tarmoa, hyvää tahtoa, harhanäköjä
ja sokeutta alueelta, joka on alempana niitä ajatuksia, joita hän
ajattelee parhaina hetkinään. Todella tekee velvollisuutensa sisäisessä
elämässä vain, jos tekee sen sielunsa korkeimmassa, oman totuutensa
huipulla. Ja jos joskus jokapäiväisessä käytännöllisessä elämässä on
sallittua sovitella asianhaarojen mukaan, jollei siinä aina käy laatuun
mennä oman itsensä äärimmäisyyksiin, kuten teki esim. Saint-Just, joka
ihailtavalla innolla pyrkiessään yleiseen oikeuteen, rauhaan ja onneen,
lähetti tuhansia uhreja mestauspölkylle uskossa, että toimi oikein,
niin ajatuselämässä ainakin on joka tapauksessa mentävä ajatuksen
loppuun saakka. Se seikka, että tietää toimivansa vain totuutta
odottaessaan, estää muuten toimimasta vain ne, jotka eivät olisi
enempää toimineet aivan tietämättömyydessä.
Ajatus, joka herää, sekä rohkaisee että masentaa. Näyttää
luonnolliselta niistä, jotka ylhäältäpäin katselevat ja etukäteen
ihailevat sitä, mikä on hävittävä heidän toimintansa, tehdä kaikki mitä
voivat parantaakseen sitä, mitä on luvallista sanoa järjeksi,
oikeudeksi, maan kauneudeksi, kiertotähden vaistoksi. He tietävät,
ettei parantamisella tässä pohjaltaan tarkoiteta mitään muuta
keksimistä, ymmärtämistä, kunnioittamista. Ennen kaikkea he luottavat
"maailmankaikkeuden aatteeseen". He ovat vakuutettuja siitä, että
jokainen pyrkimys parempaan päin vie heitä elämän salattua tahtoa
lähemmäksi, mutta he oppivat samalla ylevimpien pyrkimyksiensä
epäonnistumisesta ja tämän suuren maailman vastarinnasta saamaan uutta
ravintoa ihailulleen, innolleen ja toivolleen.
Jos kiipeät illan lähetessä korkealle vuorelle, näet puiden, talojen,
kellotapulin, niittyjen, puutarhojen, maantien ja joenkin vähitellen
pienenevän ja lopulta hukkuvan yhä pimenevään laaksoon. Mutta ne pienet
valopisteet, jotka näet pimeimmässäkin yössä ihmisten asumilla
seuduilla, eivät heikkene samassa määrin kuin kohoat korkeammalle.
Päinvastoin joka askelelta, jonka otat ylemmäksi, keksit yhä useampia
valoja jalkaisi alapuolella uinuvista kylistä. Valo, niin haurasta kuin
se lieneekin, on ehkä ainoa ilmiö, joka ei kadota juuri mitään
arvostaan äärettömyydessä. Samoin on moraalimme valojen laita
katsellessamme elämää vähän korkeammalta. On hyvä, että mietiskely
opettaa meitä vapautumaan kaikista alemmista himoista, mutta se ei saa
heikontaa eikä masentaa meidän nöyrintä totuuden, oikeuden ja rakkauden
kaipuutamme.
Mistä näin laatimani sääntö on kotoisin? En tiedä itsekään. Se näyttää
minusta inhimilliseltä ja välttämättömältä, siinä kaikki, enkä osaa
esittää mitään muita kuin tunnesyitä. Mutta tunnesyyt ovat toisinaan
vähimmin halveksittavia. Ja jos saavuttaisin huipun, jolta katsoen tämä
laki ei näyttäisi enää hyödylliseltä, kuuntelisin salaista vaistoa,
joka käskisi minua olemaan pysähtymättä, vaan nousemaan vielä
korkeammalle, kunnes voisin taas nähdä koko sen hyödyn.
5.
Tämän yleisen johdannon jälkeen puhumme yksityiskohtaisemmin
vaikutuksesta, joka viisaudella voi olla kohtaloomme. Ja koska
tilaisuus tarjoutuu, lienee ehkä hyödyllistä huomauttaa alunpitäen,
että tästä kirjasta saa turhaan hakea kiinteää menetelmää. Se on koottu
vain mietekatkelmista, jotka enemmän tai vähemmän järjestyneinä
ryhmittyvät parin kolmen aiheen ympärille. Se ei pyri saamaan ketään
vakuutetuksi eikä tahdo mitään todistaa. Kirjoilla on muuten elämässä
tuskin sitä merkitystä, jonka useimmat niitä kirjoittavat ja lukevat
ovat taipuvaisia niille myöntämään. Riittäisi kun niitä kuunneltaisiin
sillä mielellä kuin yksi ystävistäni, joka on hyvin viisas, kuunteli
eräänä päivänä kertomusta Antoninus Pius keisarin viime hetkistä.
Antoninus Pius, jota vielä suuremmalla oikeudella kuin Marcus
Aureliusta voi pitää parhaana ja täydellisimpänä ihmisenä, minkä maa on
pinnallaan kantanut - sillä kaikkeen siihen viisauteen, kaikkeen siihen
syvyyteen, kaikkeen siihen hyvyyteen, kaikkiin niihin hyveisiin, joita
oli hänen ottopojallaan, hän yhdisti vielä jotakin miehekkäämpää,
tarmokkaampaa, käytännöllisempää, yksinkertaisemmin onnellista ja
välittömämpää, joka vei häntä vielä lähemmäksi jokapäiväistä totuutta
-- Antoninus Pius lepäsi vuoteellaan ja odotti kuolemaa, silmät
kyyneleissä vasten tahtoaan, jäsenet kuolinkamppailun hiessä. Sinä
hetkenä astui palatsin henkivartioston päällikkö sisään hänen
huoneeseensa kysymään häneltä tavan mukaan päivän tunnussanaa.
_Aeqvanimitas_, mielenrauha, vastasi hän kääntäen päätään iäisen varjon
puoleen. On kaunista rakastaa ja ihailla tätä sanaa, sanoi ystäväni. On
vielä kauniimpaa, lisäsi hän, osata kenenkään, itsensäkään, huomaamatta
uhrata aikaa, jonka sattuma suo meidän ihailla sitä, uhrata aikaa,
niinpian kuin ilmenee noita pieniä, hyödyllisiä ja yksinkertaisen
eläviä tekoja, joita sattuma lakkaamatta tarjoaa sydämemme hyvälle
tahdolle.
6.
"Heidän kohtalonsa tahtoi epäilemättä, että ihmiset tai tapahtumat
ahdistaisivat heitä, mihin tahansa he asettuisivat", sanoo eräs
kirjailija kirjansa sankareista. Niin on useimpien ihmisten laita. Niin
on kaikkien niiden laita, jotka eivät ole oppineet erottamaan
ulkonaista kohtaloaan siveellisestä kohtalostaan. Ne ovat kuin pieni
vallaton puro, jota eräänä aamuna katselin kummulta. Hapuillen,
kierrellen ja kaarrellen se soluili lakkaamatta synkässä laaksossa ja
etsi tietä suurta järveä kohti, joka uinui metsän takana aamuruskon
rauhassa. Toisinaan pakotti basalttilohkare sen pitkiin kiertoteihin,
toisinaan vanhan puun juuret, alempana vielä iäksi hävinneen esteen
pelkkä muistaminen sai sen nousemaan kohti lähdettään ja kuohumaan
turhaan, ja se eteni päämäärästään ja onnestaan. Mutta toiseen
suuntaan, miltei kohtisuorasti hourupäistä, onnetonta, hyödytöntä puroa
vastaan oli vaistomaisia voimia ylempi voima vetänyt halki seudun,
halki vierinkivien, halki kuuliaisen metsän jonkinlaisen pitkän,
varman, viheriöivän, huolettoman, rauhallisen, epäröimättä tyynenä ja
kirkkaana kulkevan kanavan, joka lähti toisen lähteen syvyyksistä
taivaanrannan takaa kohti samaa valoista, hiljaista järveä. Ja minä
näin edessäni kuvan kahdesta suuresta kohtalosta, jotka ihmiselle
tarjotaan.
7.
Paitsi ihmisten ja tapahtumain ahdistamia on itse asiassa olemassa
muitakin olentoja, joissa on joku sisäinen voima, jonka edessä sekä
ympärillä olevat ihmiset että tapahtumat taipuvat. He ovat tietoisia
tästä voimasta eikä se ole muuten mitään muuta kuin itsetuntoa, joka on
voinut ulottua yli ihmisten tavallisen tietoisuuden rajojen.
Vain tietoisuutensa kehysmuurissa on ihminen kotonaan, on turvassa
sattuman oikuilta, on onnellinen ja voimakas. Mutta nämä asiat on
sanottu niin usein, ettemme voi niissä viipyä muuta kuin mainitaksemme
lähtökohtamme. Olio kasvaa vain siinä määrin kuin hän lisää
tietoisuuttaan, ja hänen tietoisuutensa lisääntyy siinä määrin kuin hän
kasvaa. Tässä vallitsee ihmeellinen vuorovaikutus, ja samoin kuin
rakkaus ei saa rakkaudesta kyllikseen, ei mikään tietoisuus saa
laajentumisesta, siveellisestä kohoutumisesta kyllikseen eikä mikään
siveellinen kohoutuminen tietoisuudesta kyllikseen.
8.
Mutta tämä itsetunto, sellaiseksi kuin se tavallisesti käsitetään,
rajoittuu liiankin mielellään virheittemme ja ansioittemme tuntemiseen.
Se voi ulottua suunnattoman paljon runsaampiin salaisuuksiin. Tuntee
itsensä ei merkitse vain, että tuntee itsensä levossa tai että tuntee
paremmin tai huonommin nykyisen tai menneen itsensä. Niillä olennoilla,
joista puhun, on itsessään tämä voima, koska he tuntevat myös
tulevaisuuden-minänsä. Olla itsetietoinen on suurimmille ihmisille
jossakin määrin samaa kuin olla tietoinen tähdestään tai kohtalostaan.
He tuntevat osan tulevaisuuttaan, koska he ovat jo osa itse tätä
tulevaisuutta. He luottavat itseensä, koska he jo tänään tietävät, mitä
tapahtumia tulee sattumaan heidän sielussaan. Tapahtuma itsessään on
kuin puhdas vesi, jonka kohtalotar kaataa meihin, sillä ei tavallisesti
itsessään ole makua, ei väriä eikä tuoksua. Siitä tulee kirkasta tai
sameaa, makeaa tai katkeraa, kuoloatuottavaa tai elämääantavaa sitä
vastaanottavan sielun laadun mukaan. Ympärillämme oleville ihmisille
sattuu lakkaamatta tuhansia ja tuhannentuhansia urotöiden aiheista
kylläitä tilaisuuksia, eikä mitään urotyötä ole tuloksena, kun
tilaisuus on ohi. Mutta Kristus tapaa tiellään lapsilauman,
avioliiton-rikkojan tai samarialaisvaimon, ja inhimillinen kohoutuu
kolme kertaa jumaluuden tasolle.
9.
Voinee sanoa, että ihmisille tapahtuu vain sitä, mitä he tahtovat
itselleen tapahtuvan. Meillä on tosin vain heikko vaikutus useihin
ulkonaisiin tapahtumiin; mutta meillä on voimakas mahti siihen,
minkälaisiksi nämä tapahtumat meissä muuttuvat, s.o. tapahtuman
yliaistiseen osaan, joka on kaikkien tapahtumien valoisa ja kuolematon
osa. On tuhansia olentoja, joissa tämä yliaistinen, joka pyrkii
syntymään kaikesta rakkaudesta, jokaisesta onnettomuudesta tai
jokaisesta kohtauksesta, ei ole voinut elää hetkeäkään, ja he ovat kuin
tuuliajolla virran mukana. On taas toisia, joissa kuolematon osa
sulattaa itseensä kaikki, ja he ovat kuin saaria meressä, sillä he
määräävät sisäisiä kohtaloitaan, ja todellinen kohtalo on sisäinen
kohtalo. Useimpien ihmisten elämän synkentää ja kirkastaa juuri se,
mitä heille tapahtuu; mutta niiden sisäinen elämä, joista puhun, vain
kirkastaa kaikki, mitä heille tapahtuneekin. Jos rakastat, ei tämä
rakkaus ole osana kohtalostasi, vaan se itsetietoisuus, jonka tapaat
tämän rakkauden pohjalla, on uudestaan muodostava elämäsi. Jos sinua on
petetty, niin ei petos itsessään merkitse mitään, vaan se
anteeksiantamus, jonka se on synnyttänyt sielussasi, ja tämän
anteeksiantamuksen enemmän tai vähemmän yleinen, enemmän tai vähemmän
ylevä, enemmän tai vähemmän harkitseva luonne on kääntävä olemassaolosi
kohtalon rauhallisen ja kirkkaamman puolen suuntaan, jossa olet näkevä
paremmin kuin jos sinulle olisi pysytty uskollisena. Mutta jos ei petos
ole saattanut sinua suoremmaksi, luottamustasi suuremmaksi, rakkauttasi
laajemmaksi, niin on sinua petetty aivan hyödyttömästi, ja voit sanoa
itsellesi, ettei mitään ole tapahtunut.
10.
Älkäämme unohtako, ettei meille tapahdu mitään, mikä ei ole
samanluontoista kuin me itse. Jokainen sattuma, joka ilmenee, ilmenee
meidän sieluumme tavallisten ajatusten muodossa, eikä mitään
tilaisuutta urotyöhön ole tarjoutunut sille, joka ei ole ollut sankari
hiljaisuudessa ja huomaamatta jo vuosikausia. Kiipeä vuorille ja
laskeudu takaisin kylään, vaella maailmanääriin tai kierrä omaa
taloasi, olet tapaava vain itsesi näillä satunnaisilla teillä. Jos
Juudas pistäytyy ulos tänä iltana, niin hän menee Juudaksen luo ja
keksii tilaisuuden pettää, mutta jos Sokrates avaa ovensa, niin hän
tapaa kynnyksellä nukkuvan Sokrateen ja saa tilaisuuden olla viisas.
Meidän sattumamme kiertelevät ympärillämme kuten mehiläiset kekoa
alkaessaan parveilla. Ne odottavat, että kuningatar-aate viimeinkin
tulisi esille sielustamme; ja kun se on tullut esille, parveilevat ne
sen ympärille. Valehtele, ja valheita kiirehtii paikalle. Rakasta, ja
joukko tapahtumia väräjää rakkaudesta. On ikäänkuin kaikki odottaisi
vain sisäistä merkkiä, ja jos sielusi tulee viisaammaksi illan
lähetessä, niin tulee sen aamulla hankkima onnettomuuskin lempeämmäksi.
11.
Suuria sisäisiä tapahtumia ei koskaan satu niille, jotka eivät ole
tehneet mitään niitä synnyttääkseen; ja kuitenkin jokainen pieninkin
elämän sattuma kätkee itseensä suuren sisäisen tapahtuman siemenen.
Mutta nämä tapahtumat ovat oikeuden orjia, ja jokainen ihminen saa
ansaitsemansa osan saaliista. Meistä tulee juuri se, mitä keksimme
meille sattuvasta onnesta ja onnettomuudesta; ja Onnettaren
odottamattomimmat oikutkin tottuvat ottamaan meidän ajatuksiemme
muodon. Kohtalon vaatteet, aseet ja koristukset ovat löydettävissä
meidän sisäisestä elämästämme, jos Sokrates ja Tersites kadottavat
ainoan poikansa, on kuitenkin ero Sokrateen ja Tersiteen onnettomuuden
välillä. Itse kuolemakin, jota luullaan aina muuttumattomaksi, esiintyy
toisin tavoin, toisin elein, toisin kyynelin hyvien kuin pahojen
asuntoon. On niinkuin onnettomuus tai onni puhdistuisi ennenkuin se
koputtaa viisaan ovelle, ja niinkuin se painaisi päänsä alas astuessaan
keskinkertaiseen sieluun.
12.
Sitä mukaa kuin tulemme viisaiksi, vapaudumme muutamista vaistomaisista
kohtaloistamme. Jokaisessa olennossa on eräänlainen viisaudenkaipuu,
joka voisi muuttaa tietoisuudeksi useimmat elämän sattumista. Ja se,
joka on muuttunut tietoisuudeksi, ei kuulu enää vihamielisiin
valtoihin. Kärsimys, jonka sielusi on muuttanut lempeydeksi,
anteeksiantamukseksi, alistuvaksi hymyksi, on kärsimys, joka ei palaa
yliaistisitta koristuksitta; ja virhe ja erehdys, joita olet katsonut
kasvoista kasvoihin, ovat virhe ja erehdys, jotka eivät enää voi sinua
vahingoittaa ja jotka eivät enää voi vahingoittaa muita.
Vaiston ja kohtalon välillä vallitsevat katkeamattomat siteet. Ne
kannattavat toinen toistansa, ja ne kulkevat käsi kädessä
tarkkaamattoman ihmisen ympärillä. Mutta jokainen olento, joka osaa
itsessään vähentää vaiston sokeaa voimaa, vähentää ympärillään kohtalon
voimaa. Näyttää siltä kuin hän loisi jonkunlaisen rauhanmajan, sitä
loukkaamattomamman, mitä viisaampi hän on, ja niiden, jotka sattumalta
joutuvat tämän saavutetun tietoisuuden kirkastettuun vyöhykkseeseen, ei
tarvitse ollenkaan pelätä sattumaa, niin kauan kuin oleskelevat tässä
vyöhykkeessä. Aseta Sokrates ja Kristus Atridien joukkoon, ja Orestia
ei tapahdu niin kauan kuin he ovat Agamemnonin palatsissa, ja jos he
olisivat istuutuneet Jokasten asunnon kynnykselle, ei Oidipus olisi
ryhtynyt silmiään puhkaisemaan. On onnettomuuksia, joita kova kohtalo
ei uskalla panna toimeen sielun läsnäollessa, joka on voittanut ne
useammin kuin kerran, ja sivuitsekulkeva viisas keskeyttää monta
murhenäytelmää.
13.
On niin varmaa, että viisaan läsaäolo lamauttaa kohtaloa, ettei ole
ehkä ainoatakaan murhenäytelmää, jossa joku todella viisas esiintyisi,
ja jos siellä semmoinen esiintyisi, niin tapahtuma pysähtyisi
itsestään, ennenkuin on tultu kyyneliin ja vereen. Ei vain niin, että
viisaiden kesken ei milloinkaan näytellä murhenäytelmiä, mutta hyvin
harvoin on murhenäytelmää viisaan ympärilläkään. On tuskin
mahdollistakaan kuvitella, että traagillinen tapaus voisi kehittyä
niiden kesken, jotka vakavasti ovat tutkineet omaa tietoisuuttaan, ja
suurien murhenäytelmien sankareilla on sielut, joihin he eivät
milloinkaan syvällisemmin vetoa. Senvuoksi voi tragediankirjoittaja
näyttää meille vain enemmän tai vähemmän kahlehdittua kauneutta, sillä
niin pian kuin hänen sankarinsa kohoavat niin korkealle, kuin
todellisten sankarien tulee kohota, vaipuvat heidän aseensa, ja
näytelmä on vain lepoa valossa. Ainoa draamallinen tapahtuma, jossa on
viisas mukana, on _Faidon, Prometeus_, Kristuksen kärsimysnäytelmät,
Orfeuksen murha tai Antigonen uhrautuminen. Lukuunottamatta näitä
näytelmiä, jotka ovat ainoat, missä viisaus on mukana, huomaamme, että
traagilliset runoilijat uskaltavat hyvin harvoin sallia viisaan edes
hetkeäkään esiintyä näyttämöllä. He pelkäävät ylevää sielua, koska
tapahtumat pelkäävät häntä, ja koska viisaan miehen läsnäollessa tehty
murha ei ilmene samanlaisena kuin murha, joka tehdään sellaisten
läsnäollessa, joiden sielu ei vielä tunne itseänsä. Jos Oidipuksella
olisi ollut muutamia niistä varmuuksista, joita jokainen ajattelija voi
saavuttaa, jos hänellä aina olisi ollut se lakkaamatta avoin
turvapaikka, jonka esim. Marcus Aurelius oli osannut itsessään laatia
-- mitä olisi kohtalo silloin tehnyt, ja mitä se olisi saanut
ansoihinsa muuta kuin puhdasta valoa, joka säteilee vastoinkäymisissä
yhä kaunistuvassa suuressa sielussa.
Missä on viisas Oidipus-näytelmässä? Tiresiasko? Hän tuntee
tulevaisuuden, mutta hän ei tiedä, että hyvyys ja anteeksiantamus
hallitsevat tulevaisuutta. Hän tietää pyhän totuuden, mutta hän ei
tunne inhimillistä totuutta. Hän ei tiedä siitä viisaudesta, joka ottaa
onnettomuuden syliinsä antaakseen sille osan voimastaan. Ne, jotka
tietävät, eivät tiedä mitään, jollei heillä olé rakkauden voimaa, sillä
todellinen viisas ei ole se, joka näkee, vaan se, joka nähden
kauimmaksi syvimmin rakastaa ihmisiä. Nähdä rakastamatta on tuijottaa
pimeyteen.
14.
Meille väitetään, etteivät kaikki suuret murhenäytelmät meille tarjoa
muuta nähtävää kuin ihmisen kamppailua kohtalonvaltoja vastaan. Minä
luulen päinvastoin, ettei ole olemassa ainoatakaan murhenäytelmää,
missä nämä voimat todella vallitsevat. Niin paljon kuin niitä luenkin,
en tapaa yhtäkään, missä sankari taistelee vain pelkkää kohtaloa
vastaan. Itse asiassa hän ei milloinkaan hyökkää kohtalon, vaan aina
viisauden kimppuun. Todellista kovaa kohtaloa on vain eräissä
ulkonaisissa onnettomuuksissa, kuten sairaudessa, tapaturmissa,
rakastettujen henkilöiden äkkiarvaamattomassa kuolemassa j.n.e., mutta
ei ole olemassa mitään _sisäistä kohtalokkuutta_. Viisauden tahdolla on
voimaa kääntää kaikki parhain päin, mikä ei kuolettavasti
koske ruumistamme. Usein sen onnistuu tunkeutua ulkonaisten
onnettomuuksienkin ahtaalle alalle. On totta, että täytyy kasata
itseensä täysipainoinen ja kärsivällinen aarre, jotta tämä tahto
juhlallisen hetken tullessa tapaa tarpeelliset voimat.
15.
Kohtalon patsas heittää suunnattoman varjon laaksoon, niin että se
näyttää hukkuvan pimeyteen, mutta tällä varjolla on hyvin jyrkät
ääriviivat niiden silmissä, jotka katsovat sitä vuorensivuilta. Me
synnymme tosin siinä; mutta monien ihmisten on sallittu päästä siitä;
ja joskin heikkoutemme ja puutteellisuutemme kytkevät meidät näihin
synkkiin seutuihin kuolemaamme asti, on sekin jonkun arvoista, että
kaipuin ja ajatuksin siitä toisinaan etäännymme. On mahdollista,
että kohtalo painostaa ankarammin toista kuin toista meistä
perinnöllisyyksin, vaistoin ja toisin vielä leppymättömämmin, syvemmin
ja tuntemattomammin laein, mutta silloinkin, kun se masentaa meitä
ansaitsemattomin ja yllättävin onnettomuuksin, silloinkin, kun se
pakottaa meitä tekemään mitä emme koskaan olisi tehneet, jos se ei
olisi loukannut meitä, on onnettomuuden tapahduttua, teon täytyttyä,
kuitenkin meidän määrättävissämme, annammeko sen edelleen vaikuttaa
siihen, mitä sielussamme tulee tapahtumaan. Onnettomuus ei voi estää
iskiessään hyväntahtoista sydäntä, että kohdannut onnettomuus tai
tunnustettu virhe avaavat tässä sydämessä kirkkauden lähteen. Se ei voi
estää, että sielu muuttaa jokaisen koettelemuksensa loukkaamattomiksi
ajatuksiksi, tunteiksi, omaisuuksiksi. Kuinka suuri sen voima onkin
ulospäin, pysähtyy se aina tavatessaan kynnyksellä jonkun sisäisen
elämän hiljaisista vartijoista. Ja jos sen sallitaan päästä kätkettyyn
asuntoon, voi se astua sinne vain hyväätekevänä vieraana elvyttääkseen
kangistunutta ilmapiiriä, uudistaakseen rauhaa, lisätäkseen valoa,
levittääkseen kuulakkuutta, kirkastaakseen taivaanrantaa.
16.
Vielä kerran: mitä olisi kohtalo tehnyt, jos se olisi erehtynyt
sielusta ja virittänyt Epikurokselle, Marcus Aureliukselle, Antoninus
Piukselle ne ansat, jotka se viritti Oidipukselle? Tahdon olettaa
senkin, että se olisi saanut Antoninuksen esimerkiksi surmaamaan isänsä
ja samassa tietämättömyydessä häpäisemään äitinsä vuoteen. Mitä se
olisikaan järkyttänyt ylevän ruhtinaan sielussa? Eikö kaiken tämän
loppu olisi ollut samanlainen kuin kaikkien muiden viisasta
käsitteleväin näytelmäin ratkaisu, s.o. suuri suru tosin, mutta myöskin
suuri valo, joka on juuri syntynyt tästä tuskasta ja jo puolittain
voittanut sen varjon? Antoninus olisi itkenyt, kuten kaikki ihmiset
itkevät, mutta runsaammatkaan kyynelet eivät sammuta ainoatakaan
valonsädettä sielussa, jossa ei ole lainattuja säteitä. Viisaalle on
murheesta epätoivoon pitkä tie, jota viisaus ei ole milloinkaan
kulkenut. Sillä siveellisellä tasolla, jonka Antoninuksen elämä näyttää
saavuttaneen, valaisevat suurenevat ajatukset, jalostuvat tunteet
kaikki kyyneleet. Hän olisi ottanut onnettomuuden vastaan laajimmassa,
puhtaimmassa osassa sieluaan, ja onnettomuus yhtyy kuin vesi kaikkiin
maljakon muotoihin, johon se kaadetaan. Antoninus olisi alistunut,
sanomme. Niin kyllä, mutta meidän on vielä huomattava, että tämä sana
liian usein kätkee meiltä mitä tapahtuu suuressa sydämessä. Minkä
tahansa sielun on helppo kuvitella, että sekin on kohtaloonsa
alistuvainen Mutta voi, alistuminen ei meitä lohduta, puhdista, kohota,
vaan ne ajatukset ja hyveet, joiden nimissä me alistumme, ja tässä
palkitsee viisaus uskotuitaan ansion mukaan. On ajatuksia, joita ei
mikään turma voi saavuttaa. On tavallisesti kylliksi, että ajatus
kohoutuu jokapäiväisen turhuuden, yhtäkaikkisuuden ja itsekkyyden
yläpuolelle, jotta se, jolla tuo ajatus on, ei enää ole yhtä helposti
haavoitettavissa. Sentähden on sekä onnessa että onnettomuudessa se
ihminen aina onnellisin, jossa suurin ajatus enimmin hehkuu. Jos kova
kohtalo olisi tahtonut, olisi Antoninus Pius ehkä ollut sukurutsaaja ja
isänmurhaaja, mutta hänen sisäinen elämänsä ei olisi ollenkaan
tuhoutunut kuten Oidipuksen elämä, vaan pikemminkin voimistunut juuri
onnettomuuksistaan, ja kohtalo olisi paennut jättäen keisarin palatsin
ympärille verkkonsa ja särjetyt aseensa, sillä kuten konsulien ja
diktaattorien riemukulkua voitiin viettää vain Roomassa, niin voi
kohtalon todellista riemukulkua viettää vain sielussa.
17.
Missä on _Hamletin, Kuningas Learin ja Macbethin_ kova kohtalo? Eikö
sen valtaistuin ole keskellä vanhan kuninkaan mielenhäiriötä, nuoren
prinssin mielikuvituksen alimmilla portailla ja Cawdor thanin
sairaalloisten himojen huipulla? Emme puhu thanista, emme Cordelian
isästä, jonka liiankin ilmeistä itsetietämättömyyttä ei kukaan epäille,
mutta Hamletista, ajattelijasta, oliko hän viisas? Näkeekö hän
Helsingörissä tehdyt rikokset kyllin korkealta näkökannalta? Hän
näyttää näkevän ne älyn huipulta, mutta kysymys on, eivätkö eräiden
tunteiden, hyvyyden, luottamuksen, anteeksiantamuksen ja rakkauden
huiput kohoa viisauden valoisassa vuorijonossa älyn huippuja
korkeammalle? Mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi katsellut
Helsingörin ilkitöitä niistä korkeuksista, joista esim. Marcus Aurelius
ja Fénelon olisivat niitä katselleet? Ja eikö satu usein, että rikos,
joka tuntee päällään mahtavan sielun katseen painostavan, keskeyttää
kulkunsa pimeydessä, niinkuin mehiläiset keskeyttävät työnsä
päivänsäteen pesään tunkeutuessa?
Joka tapauksessa olisi todellinen kohtalo, jolle Claudius ja Gertrud
olivat antautuneet -- sillä kohtalolle antautuu vain pahaa tehdessään
--, todellinen kohtalo, joka on sisäinen kohtalo, olisi kulkenut
tietään rikollisten sielussa, mutta olisiko se voinut mennä pois,
olisiko uskaltanut hypätä yli sen päivänselvän ja syyttävän aidan,
jonka yhden viisaan pelkkä läsnäolo ainaiseksi olisi asettanut palatsin
porttien eteen? Jos vähemmän viisaiden kohtalot vastoin tahtoaan
ottavat osaa kohtaamaansa viisaiden kohtaloihin, niin saavat viisaan
kohtalot harvoin vaikutuksia näiltä alemmilta kohtaloilta.
Kohtalokkuuden alueilla, samoin kuin maapallolla, eivät joet virtaa
takaisin lähteisiinsä. Mutta palatakseni siihen, mitä aiemmin sanoin,
kuvittele mahtava, ylevä sielu kuten Jeesuksen sielu Helsingörin
Hamletin sijaan, luuletkohan, että tuo murhenäytelmä kulkisi kulkuaan
ja että viime näytöksessä viruisi neljä vainajaa? Näyttääkö se sinusta
mahdolliselta? Eikö taitavin rikos syvällisen viisauden läsnäollessa
jossakin määrin muistuta niitä näytelmiä, joita iltaisin tarjotaan
pikku lapsille ja joiden kehnouden ja valheellisuuden yksi ainoa
päivänsäde paljastaisi?
Näetkö Kristuksen taikka yksinkertaisesti jonkun viisaan, jonka olet
mahdollisesti tavannut, vapaaehtoisesti Helsingörin pimeyden
ympäröimänä? Mikä johtaakaan Hamletia, ellei sokea ajatus, joka sanoo
hänelle, että kosto on hänen ainoa velvollisuutensa? Mutta
tarvittaisiinko todella yli-inhimillistä ponnistusta huomaamaan, ettei
kosto ole milloinkaan velvollisuus? Sanon uudelleen: Hamlet ajattelee
paljon, mutta hän on tuskin viisas. Hän ei näytä aavistavan, missä on
kohtalon haarniskan puutteellisuus. Ei ole aina kylliksi, että
varustautuu korkein aattein voittaakseen kohtalon, sillä se osaa
korkeita aatteita vastaan asettaa vielä korkeampia; mutta mikä kohtalo
on koskaan vastustanut lempeitä, yksinkertaisia, hyviä ja vilpittömiä
ajatuksia? Ainoa tapa kukistaa kohtalo on tehdä sen pahan vastakohta,
jonka se tahtoi tehdä meille. Ei ole mitään murhenäytelmää, jota ei
voisi välttää. Helsingörin onnettomuudet tapahtuvat vain siksi, että
kaikki sielut kieltäytyvät katsomasta, mutta elävä sielu pakottaa
kaikki muut avaamaan silmänsä.
Missä on kirjoitettuna, että Laerteen, Ofelian, Gertrudin, Hamletin ja
Claudiuksen tulee kuolla, ellei Hamletin surkeassa sokeudessa? Mutta
mitä välttämätöntä sitten oli tässä sokeudessa? Meidän ei ole annettava
kohtalon ryhtyä asiaan, missä ajatus vielä voi riisua aseista
murhanhimoset voimat. Sille jää kuitenkin kyllin suuri osa jäljelle.
Kohtalon voiman tapaan muurissa, joka sortuu päälleni, myrskyssä, joka
murskaa laivan kallioihin, ja kulkutaudissa, joka tempaa pois ne, joita
rakastan. Mutta se ei milloinkaan astu sen ihmisen sieluun, joka ei
siihen vetoa.
Hamlet on onneton, koska hän vaeltaa epäinhimillisessä pimeydessä, ja
hänen tietämättömyytensä määrää hänen onnettomuutensa. Ei ole
maailmassa mitään muuta, mitä tottelee kauemmin kaikkia, jotka
uskaltavat sille antaa käskyjä, kuin kohtalo. Horatiokin olisi voinut
käskeä sitä viime hetkeensä asti, mutta hänellä ei ollut tarpeellista
tarmoa päästäkseen eroon herransa varjosta. Jos vain yksi sielu olisi
uskaltanut huutaa totuuden julki Helsingörissä, ei Helsingörin
tapahtuma olisi kokonaan rauennut vihan ja kauhun kyyneleihin. Mutta
onneton sattuma on viisauden sormissa taipuisa kuin vastakatkaistu vesa
ja muuttuu tietämättömyyden käsissä murhaavan taipumattomaksi
rautakangeksi. Vielä kerran, ei mikään tässä johtunut kohtalosta, vaan
kaikki viisaimman viisaudesta, sillä Hamlet oli viisain, ja sentähden
hänestä tuli pelkän läsnäolonsa vuoksi Helsingörin murhenäytelmän
keskipiste -- ja Hamletin viisaus johtui vain hänestä itsestään.
18.
Jos epäilet sepitettyjä murhenäytelmiä, niin syvenny johonkin
luotettavan historian suureen näytelmään. Silloin näet, että kohtalolla
ja ihmisellä on sielläkin samat keskinäiset suhteet, samat tavat, samat
kärsimättömyyden ilmaukset, samat alistumiset ja samat kapinoimiset.
Silloin näet, että sielläkin sen toimivin osa, jota katsomme hyväksi
sanoa "kohtalokkuudeksi", on ihmisen luoma voima. Se on tosin mahtava,
mutta harvoin vastustamaton. Se ei kohoa määrättynä hetkenä
leppymättömästä, luoksepääsemättömästä ja tutkimattomasta
kuilusta. Se muodostuu kaltaistemme tarmosta, toivomuksista,
ajatuksista, kärsimyksistä ja intohimoista, ja meidän pitäisi
tuntea nämä mielenliikkeet, koska ne ovat samat kuin omamme.
Harvinaisimpinakin hetkinä, salaperäisimmissä ja aavistamattomimmissa
onnettomuuksissa on meidän tuskin milloinkaan taistellava näkymätöntä
ja kokonaan tuntematonta vihollista vastaan. Älkäämme mielinmäärin
laajentako välttämättömän aluetta. Todellisen voimakkaat henkilöt
tietävät varsin hyvin etteivät tunne kaikkia voimia, jotka asettuvat
heidän suunnitelmiaan vastaan, mutta he taistelevat niitä vastaan,
jotka tuntevat, niin rohkeasti kuin ei muita olisikaan, ja
voittavat usein. Me olemme laskeneet erittäin varman perustuksen
turvallisuudellemme, rauhallemme ja onnellemme sinä päivänä, jolloin
tietämättömyytemme ja velttoutemme ovat lakanneet nimittämästä kohtalon
määräämäksi kaikkea, mitä tahdonvoimamme ja älymme olisi pitänyt sanoa
luonnolliseksi ja inhimilliseksi.
19.
Muistakaamme kohtalon uhria, Ludvig XVI:ta. Milloinkaan ei kohtalo ole
järkkymättömämmin näyttänyt tahtoneen hyvän, lempeän, moitteettoman
kunnon miesraukan onnettomuutta. Mutta jos katsoo historiaa lähemmin,
mistä johtuu tämän onnettoman kohtalon myrkky, ellei uhrin
heikkoudesta, epäröinnistä, pienistä kaksinaisuuksista ja
epäjohdonmukaisuuksista, sen turhamaisuudesta ja sokeudesta? Jos on
totta, että jonkunlainen predestinatio, edeltäpäinmääräys, hallitsee
elämän olosuhteita, ei tämä predestinatio ole löydettävissä muualta
kuin omasta luonteestamme; ja eikö juuri ihmisen luonnetta pitäisi
helpoimmin voida hyvällä tahdolla muodostella? Eikö juuri se
itse asiassa aina muutu useimmissa olennoissa? Onko sinulla
kolmikymmenvuotiaana sama luonne kuin kahdenkymmenen ikäisenä? Se on
parempi tai huonompi sitä mukaa, oletko nähnyt valheen ja vihan,
vilpillisyyden ja ilkeyden pääsevän voitolle vai totuuden, rakkauden ja
hyvyyden. Ja sinä olet luullut näkeväsi vihan tai rakkauden, totuuden
tai valheen voittavan ylevämmän tai alhaisemman ajatuksen mukaan, jonka
olet vähitellen muodostanut onnesta ja elämän päämäärästä. Se, mikä
askarruttaa meidän salaista toivoamme, näyttää luonnollisesti
voittavan. Jos käännät katseesi pahaan päin, niin paha on kaikkialla
voitolla; mutta jos olet totuttanut katseitasi kiintymään
yksinkertaisuuteen, vilpittömyyteen ja totuuteen, niin näet sisimpänä
kaikessa rakastamasi saavan valtavan ja hiljaisen voiton.
20.
Mutta älkäämme sittenkään tuomitko Ludvig XVI:ta näkökannaltamme.
Asettukaamme hänen sijaansa, hänen epävarmuuteensa, hänen
hämmästykseensä, hänen vaikeuksiinsa, hänen pimeyteensä. On liiankin
helppoa nähdä, mitä olisi pitänyt tehdä, kun tietää kaikki mitä on
tehty. Meitäkin, ollessamme horjuvia ja epäröiviä velvollisuuteen
nähden tai siitä tietämättömiä, on tuomittava etsimällä viimeisten
askeleittemme jäljet hiekasta siltä pieneltä kummulta, jolta koetimme
tulevaisuuteen tähyillä. Tiedämmekö me paremmin kuin Ludvig XVI, mikä
on sopivaa tehdä tänä hetkenä, mistä on luovuttava ja mitä on
puolustettava? Heilahtelemmeko me viisaammin kuin hän ihmisjärjen ja
olosuhteiden vaatimusten välillä? Onnettoman kuninkaan esimerkki voi
kuitenkin opettaa meille yhden tärkeän asian: suuressa ja ylevässä
epäilyssä on aina käytävä rohkeasti, suoraan ja viipymättä yli sen,
mikä näyttää meistä järkevältä, mahdolliselta toteuttaa ja oikealta.