Turussa Gabriel Tåklinin luona vietettiin Berndt Wilhelmin ja Annan
häät. Pastori Mörck toimitti itse vihkimisen ja piti sen jälkeen
liikutetulla sydämellä tavanmukaisen puheen noille nuorille. Hän puhui
miehen ja vaimon velvollisuuksista, miten heidän tulee olla
kärsivälliset toisillensa, ja neuvoi heitä kaikissa kohdissa, myötä- ja
vastoinkäymisissä, surussa ja ilossa tuohon jumalalliseen rakkauteen,
joka pysyy aina muuttumatta.
Ilo oli yleinen, maljoja juotiin ja Gabriel Tåklinkin piti useampia
puheita, toisen toista pöyhkeämmän. Ihastuksissaan sepitti hän
ensimmäisen kerran elämässään runonkin, jota hän vielä häiden
jälkeenkin usein lueskeli, kun hän ei enään saanut iloita veljensä ja
hänen nuoren vaimonsa läsnä-olosta. Sillä kun Turku äskeisten tapausten
perästä ei voinut olla heille mieluinen olopaikka, muuttivat he näet
ensi tilassa Poriin, jonne Berndt Wilhelm asettui kauppamieheksi,
päästyään rikkaaksi Annan omaisuudesta.
Raskas oli molemmin puolin pastori Mörckin ja hänen tyttärensä ero. He
lupasivat käydä usein toisissaan ja vielä useimmin kirjoittaa
toisillensa, mutta parhainta, mitä Anna sai myötään, olivat hänen
isänsä siunaukset ja esirukoukset.
Sovittuaan isänsä kanssa tunsi Anna jälleen sovintoa elämässä ja
nykyisessä asemassaan, vaikk'ei hän sydämessään ollutkaan onnellinen.
* * * * *
Oli syyskuun ilta. Hämärästi paloi lamppu, Anna istui rukin ääressä
kehräämässä, ja nopeasti kiepua hyristi pyörä. Väliin katsahti hän
rullaan, joko päivän urakka olisi täysi, ja aloitti jälleen uudella
vauhdilla, laulaa hyräillen puoliääneen.
Hän huokasi ja pyörä seisahti hetkeksi.
Brigitta, joka ei ollut koskaan luvannut luopua Annasta, istui huoneen
nurkassa kutoen sukkaa, ja pidettyään kauan silmällä lemmikkiään,
lähestyi hän häntä ja sanoi:
"Kas niin, lapseni, kyllä jo riittää täksi päiväksi! Te olette ollut
ahkera kuin päiväläinen, ja kumminkin olette te rikas ja rouva
talossa."
"Kyllä jo riittää, sanon kerran vieläkin."
Brigitta seisautti pyörän kädellään, mutta Anna väisti sen lempeästi
pois ja vastasi:
"En tahdo olla huonompi muita, Briitta muori. Työ on sekä emännän että
palvelijan kunnia."
"Mutta te ette ole tottunut", muistutti Brigitta, "raskaasen työhön
aamusta iltaan saakka. Te ette malta enää koskaan piirrustella, tehdä
koruompeluksia, vielä vähemmän soittaa kanteletta."
Anna punehtui. "Minulla on tärkeämpiä velvollisuuksia täytettävänä",
sanoi hän nopeasti. "Mieheni sanoo, ettei emäntä saa kuluttaa
semmoisiin aikaansa, ja hän on ehkä oikeassa. Itsekin on hän lakannut
runoilemasta."
"Hyvä Jumala on luonut kunkin erilaiseksi", arveli Brigitta. "Rumalla
hämähäkillä, muurahaisella, visertelevällä linnulla ja monivärisellä
kukalla, kaikilla heillä on oma tarkoituksensa luonnossa. Niinpä
ihmisilläkin. Mikä sopii minulle ja monelle muulle, se ei sovi teille,
hentoinen lemmenkukkani."
Brigitan ääni oli lempeä ja hellä, mutta Anna koetti tekeytyä vakavan
näköiseksi.
"Brigitta, sinä puhuttelet minua kuin hemmoiteltua lasta. Siunattu
olkoon halvinkin työ; se ei tee ketään pahemmaksi. Minä olen porvarin
vaimo, muista se, äläkä houkuttele minua pois velvollisuuksistani."
Brigitta palasi ääneti nurkkaansa ja Anna kehräsi edelleen. Mutta
vihdoin oli urakka täysi ja pyörä pysähtyi. Iloisesti hymyillen ja
onnellisena kuin lapsi työnsi Anna rukin syrjään ja oli vapaa tekemään
mitä itse tahtoi. Hän meni akkunan luo ja kohoitti hiljaa uutimia.
Seutua valaisi mitä ihanin kuutamo ja houkutteli häntä ulos.
Astuessaan ulos portista, näki hän valon miehensä akkunasta. "Aina niin
ahkerassa työssä", huokasi hän. "Hänellä ei ole enää aikaa oleksia
vaimonsakaan kanssa."
Syksyinen leuto ilma leikitteli hänen kuumilla kasvoillaan. Hän astui
nopeasti joen rannalle ja seurasi kauan sen tulista kulkua.
Kuutamon lumoavassa valossa näyttivät kirkko ja sitä ympäröivät
rakennukset suuremmilta ja kauniimmilta; puut korkeammilta ja
tuuheammilta. Annasta tuntui kuin olisi hän kävellyt noidutussa
puistossa. Hän pysähtyi erään jokeen pistävän kiven luokse, jota
nimitettiin "neidon kiveksi." Tarina kertoo että eräs nuori tyttö,
kaunis kuin prinsessa ja hyvä kuin enkeli, oli tässä lopettanut
päivänsä syöksyen alas pimeään syvyyteen.
Anna nousi neidon kivelle, johon hänen miehensä oli laittanut mukavan
istumapaikan häntä varten. Ensimmäisinä aviovuosinaan olivat he näet
usein tulleet tänne yhdessä lueskelemaan mainioita ruotsalaisia ja
saksalaisia runoteoksia, joita koko maailma ylisti, mutta nämä
miellyttävät jalon henkisen nautinnon hetket olivat äkkiä kadonneet
palajamatta koskaan takaisin. Voitonhimo ja kauppapuuhat olivat piankin
tehneet tuosta muinen haaveksivasta ja hajamielisestä Tåklinistä
miehen, joka menettämättä mitään ymmärsi aineellisessa suhteessa
voittaa kaikki ja jonka mielestä ei vaimo tehnyt koskaan tarpeeksi
työtä.
Sitä ajatteli Anna ja huokasi. "Oi kuinka keveä olisi velvollisuus, kun
se perustuisi rakkauteen, mutta kuinka raskaalta se ilman sitä tuntuu!
Kuitenkaan en vaadi elämältä paljoa, vaan tyydyn sallimukseeni",
virkkoi hän.
Anna silmäili virtaa, joka näytti entistään kolkommalta, kun pilvi
hetkeksi peitti kuun.
"Sallimus", jatkoi hän ajatuksissaan, "kuinka kylmältä ja toivottomalta
se kuuluu! Vaan ei! Sallimus se ei ole, vaan Jumalan rakkaus, jota minä
näen kaikkialla."
Hän otti esiin Mustofiniltä saamansa ristin, jota hän aina kantoi
kaulassaan ja katseli sitä vakavasti. Silloin heräsivät hänessä kaikki
vanhat muistot ja tietämättään oli hän juuri itkusilmin nostamaisillaan
tuon ristin huulillensa, kun eräs käsi pidätti häntä ja tempasi sen
häneltä pois.
Huudahtaen hypähti Anna ylös ja näki miehensä edessään. Kädet ristissä
katseli tämä häntä ja synkän näköisenä virkkoi:
"Luulenpa sinun ruvenneen palvelemaan kuvia! -- Milloinkahan sinä
vihdoinkin unohdat kaikki entiset haaveet ja käsität ettei elämä enää
ole mikään romaani?"
"Voi, suo anteeksi heikkouteni", rukoili Anna. "Minä olen taistellut
sitä vastaan, ja juuri kun luulen päässeeni voitolle, tunnen minä
jälleen itseni voitetuksi. Mutta jos sinä, Berndt Wilhelm, tahtoisit
olla kärsivällinen ja sallisit minun käydä omaa tietäni, niin muuttuisi
kenties kaikki vielä hyväksi."
"Vaimo ei saa käydä toista tietä kuin hänen miehensä", sanoi tämä. --
"Sinä riemuitset menneissä muistoissasi, etkä pidä velvollisuutenasi
karkoittaa väliltämme noita varjoja. Minä puolestani tahdon aluksi
uhrata perheellisen onnemme edestä tämän ristin allamme kuohuvaan
veteen." Vielä kerran välähti tuo pieni amuletti hänen kädessään ja
katosi syvyyteen.
Alla päin kävelivät puolisot ääneti kotia kohden. Kun Tåklinin mieli
tyyntyi, rupesi hän käsittämään, että hän oli ollut kova ja kohtuuton
Annalle, joka aina oli kohdellut häntä suurimmalla hyvyydellä ja
kärsivällisyydellä. Katumus tuli, mutta hän oli liian ylpeä
myöntääksensä sitä.
Annan jalo sydän antoi hänelle pian anteeksi, sen näki siitä komeasta
kukkaisvihosta, jonka mies seuraavana aamuna löysi kirjoituspöydältään.
Liikutetulla sydämellä katseli hän vihkoa, johon oli pistetty
aloenkukka, ja jonka hän tiesi merkitsevän: "Sinä loukkaat minua
mustasukkaisuudellasi."
"Niin, tosihan se on että olen mustasukkainen, vieläpä kuolleelle",
huokasi hän. -- "Lapsi parka, minä en voi tehdä sinua onnelliseksi!"
* * * * *
"Kun vanhat pohjolan viikingit hautasivat itsensä kumpuun", kirjoitti
pastori Mörck tyttärellensä, "tapahtui se illalla auringon laskiessa.
Tavallisesti asettuivat he kasvot länttä kohden voidaksensa seurata
päivän viimeistä sädettä ja huokeammin eroittaa valon ja varjojen
vaihtelua, josta he luulivat lukevansa kansansa ja maansa
tulevaisuuden.
"Minäkin olen kääntynyt länteen päin; aurinko laskee, varjot pitenevät,
ja ajatellessani menneitä ja nykyisiä, kuvastuu tästä kaoksesta
selvimmin sielussani: maani, äitisi ja sinä.
"Olen nähnyt ensinmainitun veressä ja kyynelissä. Viljelemättä on
isiltä peritty vainio ja tannertuu vihollisjoukon jaloissa. -- Mutta
matalista mökeistä astuu esiin urhoollinen kansa vastustamaan
vihollista. Mikä ihana näky! Sankarin voima ja nuoruuden into
yhdistyvät puoltamaan kotia ja isänmaata.
"Vihanta nurmi verhoo pian hurmeella kostutetun maan, tallattu vainio
kynnetään, runottaret heräävät eloon, tiedemiehet palajavat uudella
innolla Auran oppisaleihin ja kaikkialla pukeutuu salomaa kukkasiin. Ja
tämä on rauhan siunaus. Vähäinen ja heikko on tosin tuo taimi, mutta
tulevaisuudessa on siitä kasvava ihana puu. -- Niin, kasvaos kansasi
rakkaudessa, kallis isänmaa, kasvaos Korkeimman turvissa valon ja
totuuden palvelukseen.
"Auringon säde paistaa tuohon valkoiseen ristiin, joka seisoo äitisi
haudalla. Suloiset rauhan ja onnen päivät kulkevat ohitseni. -- Sitten
näen taas äitisi lempeän haamun paarilla, ja surullisiin öihin
vaihtuvat onnelliset päivät. Kuitenkin on Jumala armollinen: sinä,
tyttäreni, tulit valonsäteeksi minun elämälleni.
"Ja nyt jäähyväis-sanani sinulle, tyttäreni. Älä pelkää purjehtiessasi
myrskyistä merta, sillä Korkein seisoo peräsimen luona. Sotien ja
taistelujen kautta kulkee tie tyyneen satamaan ja siihen rauhaan, joka
ei koskaan katoa -- -- --"
Se oli pastori Mörckin viimeinen kirje hänen tyttärellensä. Tåklin oli
tällä kertaa myöntyväinen ja salli vaimonsa matkustaa Ahvenanmaalle.
Anna joutui ajoissa, ja hänen sylissään veti pastori Mörck viimeisen
huokauksensa.
* * * * *
Berndt Wilhelm Tåklin istui papereilla täytetyn kirjoituspöytänsä
ääressä. Hänen edessään oli suuri kasa laskuja, joita hän erittäin
innokkaasti tarkasteli. Vihdoin pani hän tyytyväisen näköisenä kynän
pois luotaan.
"Tuntuupa kumminkin suloiselta olla rikkaana!" mutisi hän itsekseen ja
ojensihe mukavassa nojatuolissaan. "Toista on istua jalat oman pöydän
alla, kuin surra jokaista killinkiä ja palvella muita. -- Ja kumminkin
oli tälläkin ajalla sulonsa, kun huoletonna kuin lintu sai antautua
omiin huvituksiinsa."
Rikkauksista siirtyivät hänen ajatuksensa Annaan, jonka näkeminen oli
herättänyt hänen parhaat tunteensa. Silloin oli hän pitänyt elämänsä
tehtävänä puolustaa viattomuutta ja taistella oikeuden ja totuuden
edestä, mutta mihin olivat nämä jalot aatteet kadonneet? Sillä
poissa ne olivat! Annaa ei hän voinut siitä syyttää, olihan se edelleen
samanlainen, yhtä jalomielinen kuin ennenkin ja olihan se urhoollisesti
ponnistellut, joskin turhaan, pelastaakseen häntä elämän
ihanteellisille valloille.
Eikä hän ollut koettanut tehdä onnelliseksi häntäkään, jota hän
oli luvannut rakastaa ja suojella, vaan oli kiusannut häntä
mustasukkaisuudellaan ja osoittanut hänelle niin vähän suopeutta ja
hyvyyttä kuin mahdollista.
Kuumeenväristys ravisti Tåklinin jäseniä ja sielun sekä ruumiin
tuskissa väänteli hän itseään tuolissaan, voimatta nousta ylös. Hän oli
näkevinään Annan läheisyydessänsä. Seisoen eräällä piedestaalilla
osoitti se kädellään korkeuteen ja katseli häntä sääliväisesti ja
hellästi. Hän tahtoi rientää hänen jalkainsa juureen, mutta oli kuin
tuhannet pienet koukut olisivat pidättäneet häntä, ja voi, voi! kaikki
nuo pistävät ja polttavat koukut olivat puhtaasta kullasta!
Tuskissaan päästi hän hirveän, sydämestä lähtevän huudon.
Kun hän avasi silmänsä, seisoi Anna hänen vieressään silellen
jähdyttävällä kädellään hänen polttavaa otsaansa ja katsellen häntä
sääliväisyydellä ja levottomuudella.
"Mitä -- sinä -- tahdot?" läähätti Tåklin.
"Ystäväni, sinä olet kaiketi sairas", vastasi Anna, "kätesi on kylmä ja
kasvosi hehkuvat."
"Luulen sinun olevan oikeassa", mutisi Tåklin. "Miten nuo kultaiset
koukut vaivaavatkaan minua! -- Älä jätä minua, Anna, älä jätä minua!"
"En koskaan", sanoi Anna liikutettuna, "en koskaan!"
Ennenkuin tunti oli kulunut, makasi Tåklin julmimmissa
kuumeenhoureissa. Ymmärtämättä hänen puheitaan hyväili Anna lempeästi
hänen käsiään ja puhutteli häntä kuin pientä lasta.
"Rouvani", sanoi lääkäri, joka oli kutsuttu paikalle, "minun luuloni
mukaan tulee mieheenne rokko. Teidän täytyy olla varovainen ja niin
vähän kuin suinkin oleksia tässä huoneessa."
Anna vaaleni. "Rokko! Suuri Jumala!" huudahti hän. "Hyvä herra", lisäsi
hän sitten ylevästi, "kelpo sotamies ei luovu koskaan paikaltaan. Minun
paikkani on tässä, vaikka kaikki muut pakenisivatkin."
Lääkäri oli arvannut oikein. Tuo kauhea tauti oli tavannut Tåklinin ja
kahlehti hänet tulisilla raudoillaan.
Tuskin silmänräpäykseksikään lähti Anna näinä pitkinä kärsimyksen
päivinä sairaan luota. Yhdellä sanallaan saattoi hän rauhoittaa häntä
julmimmissakin houreissa ja hänen lempeä äänensä vaikutti usein
tehokkaammin kuin parhain lääke. Mutta hän ei pitänyt huolta ainoastaan
hänen maallisesta tomustaan, vaan koetti myös ylentää hänen sieluansa
taivaasen ja vuodattaa siihen toivoa ja uskoa.
* * * * *
Vaikka sairas nauttikin erinomaisen hellää hoitoa, kävi kuolon enkeli
kumminkin Tåklinin kodissa ja Anna Mörck oli yhdenkolmatta vuoden iässä
leski. Pian rehoitti nurmi hänen miehensä haudalla, mutta ne kauniit
kukat, jotka siellä keväisin puhkesivat, todistivat ettei se ollut
unhoitettu.