XIX.

Kesäinen loisto ja kauneus vallitsi Ahvenanmaan saaristossa.

Ilta-aurinko valaisi Kastelholman vanhoja riutuvia raunioita ja yhä

kirkkaammin kimmelsi meren hopealle hohtava ääri. Kalastajat laskivat

verkkojaan laulellen iltavirttä, kaukana kuului paimen huhuilevan

karjallensa ja Sundin kirkontornista kajahteli juhlallisesti iltakello.

Kaikki oli ulkoa nähden kuten muinenkin, mutta kuinka erilaiselta

tuntui se nyt Annasta, hänen yksin astuessaan tuota tuttua polkua

myöten, joka Kastelholman raunioilta vei pappilaan. Sulhasensa ja

Briitta muorin oli hän jättänyt erääsen taloon odottamaan miten hänen

yhtymisensä isän kanssa päättyisi. Yksin ja jalkaisin kuin kerjäläinen

tahtoi hän saapua kotiinsa, kuni kerjäläinen poistuisikin hän sieltä,

jos hänet hyljättäisiin.

Kun hän tultuansa metsän rannalle näki ristin kirkontornista ja puiden

lomitse pilkoittavan pappilan, vaipui hän mielenliikutuksissaan

mättäälle. Entä jos hänen isänsä ei enää eläisikään, jos ei hän

saisikaan nähdä häntä! Tämä ajatus oli murtaa hänet.

Vihdoin nousi hän ja kiiruhti eteenpäin. Pihanportti narahti kun hän

aukasi sen, ja ikäänkuin varas, joka säikähtää jokaista kolinaa,

peljästyi hänkin ja veti sen perässään kiinni niin hiljaa kuin taisi.

Hän astui poikki viheriän pihan rapulle, eteiseen ja suoraan isänsä

ovelle, mutta siihen hän pysähtyi.

Pastori Mörck istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli suuresti

vanhentunut, tukka oli melkein valkea ja silmät olivat kuopallaan.

Hänen vakavissa kasvoissaankaan ei asunut entinen tyyneys ja kirkkaus,

päinvastoin ilmaisi jokainen ryppy taistelua, sotaa ja lakkaamatonta

levottomuutta.

Avattu raamattu lepäsi hänen edessänsä ja hänen katseensa oli

järkähtämättömästi kiintynyt seuraavaisiin sanoihin: "_Lapsukaiseni,

älkäämme rakastako sanalla ja kielellä, vaan työllä ja totuudella_."

Tätä rakkauden käskyä oli hän usein miettinyt, selittänyt sitä

seurakunnallensa ja koettanut noudattaa sitä. Mutta hän oli yhä

enemmän alkanut ymmärtää olevansa valehtelija, sillä jos tuo kaikki

anteeksi-antava rakkaus todellakin olisi asunut hänen sydämessään, ei

hän olisi voinut kirota ainoata lastansa.

"Isä!" kuului kuin aaveen kuiskaus läpi huoneen.

Pastori Mörck oli usein ennen kuullut tämän äänen. Pimeässä yössä,

kirkkaalla päivällä oli hänestä tuntunut kuin olisi Anna kutsunut

häntä.

"Rakas isä!" kaikui jälleen rukoileva ääni.

Nyt kääntyi vanhus äkkiä ympäri.

"Isä!" rukoili Anna nöyrästi kynnyksellä polvillaan. "Poista se kirous,

joka eroittaa minut sinusta. -- Anna minulle anteeksi ja ota minut

jälleen tyttäreksesi! -- Kun tuhlaajapoika palasi isänsä tykö, ei tämä

häntä hyljännyt. Oi, ethän sinäkään ole minua hylkäävä!"

Annan ääni tukahtui kyyneleihin. Pastori Mörck oli ollut suuri

vihassaan ja kirouksessaan, mutta hän oli myös suuri rakkaudessaan, ja

tekemättä mitään ehtoja riensi hän tyttärensä luokse, sulki hänet

syliinsä, suuteli sanoin ja huulin kirouksen hänen otsaltaan ja antoi

hänelle täydellisesti anteeksi, niinkuin ainoastaan rakastavan

vanhemman sydän voi antaa.

Kauan lepäsi Anna isänsä sylissä ja tuskallisella liikutuksella

kuunteli tämä, kun hän kertoi kärsimyksistään, olostaan kenraalin

talossa, pakenemisestaan, syytöksestä, jonka alaiseksi hän oli

joutunut, vapautuksestansa ja lopuksi lupauksestaan ruveta Tåklinin

vaimoksi. Ja kun hän kysyi tahtoisiko isä antaa suostumustaan ja

siunaustaan heidän liitollensa, vastasi tämä:

"Kernaasti minä ne annan, rakas lapsi, ja hyväksyn sinun päätöksesi.

Minä olen jo vanhentunut sekä ruumiiltani että sielultani, ja kun

työpäiväni lähenee loppuansa, on hyvä tietää, etten ole jättänyt sinua

yksin, vaan että sinulla puolisossasi on ystävä ja suojelija, johon

voit luottaa. Teidän kukoistavassa onnessanne olen minäkin tuleva

onnelliseksi. Olkoon Jumala kanssasi nyt ja aina, rakas lapsi!"

Oli yö. Keveät varjot alkoivat hälvetä ja idässä kajasti päivänkoitto,

mutta yhä vielä istui Anna akkunan luona kamarissaan. Kaikki oli

niinkuin ennenkin, ja Anna ei ollut pitkään aikaan tuntenut itseänsä

niin onnelliseksi kuin nyt; niin rauhaisa ja hyvä oli taas olla tuossa

rakkaassa kodissa. Aina oli isä hänen mielestään ollut suuri ja

ihmeteltävä, mutta ei koskaan niin jalo ja ylevä kuin nyt.

Ystävällisesti oli hän ottanut vastaan Tåklinin ja Brigitan, ja

kiittäessään heitä kaikesta mitä he olivat tehneet hänen tyttärensä

hyväksi, oli hän heltyä kyyneleihin asti. Ja tuommoisen isän luokse oli

hän epäillyt lähteä!

Anna ei voinut panna maata, ennenkuin hän sai nähdä hänet ja tietää

varmasti olevansa todellakin lähellä häntä. Hiljaa hiipi hän

varpaillaan isän kamariin.

Pastori Mörck tahtoi mielellään yölläkin herätessään nähdä merta, jonka

tähden akkunanuutimet eivät olleet lasketut alas, ja Anna saattoi siis

selvästi nähdä hänet tuossa makaamassa iäkäs, ylevän kaunis, pää hiukan

kallellaan. Silmät olivat ummessa, ja hän hengitti tasaisesti ja

säännöllisesti.

Kauan seisoi Anna katsellen isäänsä; sitten kumartui hän polvilleen

sängyn viereen. Pastori aukasi silmänsä.

"Sinäkö se olet, tyttäreni?" virkkoi hän tyynesti. "Kaikkina näinä

vuosina, joina olet ollut poissa, ajoi sanomaton tuska minut joka yö

sinun kamariisi. Minä aioin sinne tänäkin iltana, vaan kun tiesin sinun

jälleen olevan kattoni alla, tunsin itseni niin rauhalliseksi, että

vaivuin äkkiluulematta uneen kuin hyvä lapsi. Se oli oikein että tulit,

tyttäreni."

Pastori painoi Annan pään rintaansa vasten.

"Siunaa minua vielä kerran, isä!" rukoili tytär.

Vanhus nousi. "Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua", lausui hän

juhlallisesti. "Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon

sinulle ijankaikkisen rauhansa!"

"Ijankaikkisen rauhansa", nyyhkytti Anna.

Rusottavat pilvet kohosivat ylemmäksi taivaalle. Isä ja tytär erosivat.

Sorretun voitto: Historiallinen kertomus · 第 26 / 28 题