XXI.

Muutamia vuosia miehensä kuoleman jälkeen tapaamme Annan purjehtimassa

omalla laivallaan Kronstadtiin, josta matkasta hän toivoi sekä hyötyä

että huvitusta ja jolle hän oli lähtenyt kauppa-asiainsa tähden. Moni

oli kehoittanut häntä lopettamaan kauppaliikettään, mutta hän ei ollut

seurannut tätä neuvoa, käsittäessään, että ahkera työ paremmin kuin

mikään muu saattoi pelastaa hänet siitä alakuloisuudesta, johon hän

usein pyrki vaipumaan.

Ettei mikään mielenhaaveksiminen ollut hänessä saanut valtaa, näki koko

hänen olennostaan, kun hän eräänä kesäkuun aamuna istui kuunari "Onnen"

peräkannella hengittäen raitista meri-ilmaa, sillä vaikka hänen suunsa

ympärillä väikkyikin vielä surumielinen juonne, oli hänessä voimaa ja

elämänvirkeyttä, johon tuo häntä miellyttävä merielämä ei suinkaan

ollut vähimpänä syynä. Hänen viime vuosina vaalistuneita kasvojaan

peitti nyt helakka puna, ja nuo mustat, haaveksivaiset silmät olivat

taas kirkkaat ja säteilevät. Hänen kauneutensa oli saanut uuden loiston

menettämättä entistä ihanteellista luonnettaan.

"Luulenpa tuulen kiihtyvän", sanoi Anna Brigitalle, joka myöskin oli

hänen kanssaan matkalla Kronstadtiin. Sairastettuaan viime yön

meritautia istui hänkin nyt laivan kannella vahvistaen itseään

Kolmodinin "Hengellisillä Kyyhkyisäänillä", jotka kaikissa elämän

vaiheissa olivat hänen lujat ystävänsä ja neuvonantajansa. Kirja putosi

Brigitalta ja säikähtäen huudahti hän: "Uh! Luuletteko todellakin niin,

lapsi?"

"Ole varoillasi, Briitta muori", sanoi Anna hymyillen, "äläkä huuda

noin. Minä pelkään että joudut merimiesten nauruksi."

Hän laski kätensä vanhan ystävänsä kaulaan ja katsoi hellästi hänen

silmiinsä, ja kuta kauemmin hän häntä katseli, sitä enemmän tuli hän

liikutetuksi.

"Tuo ryppy on minun tähteni", ajatteli hän, "ja niin on tuokin. --

Uskollinen sydän, miten palkitsen minä sinut!"

"Mitä te ajattelette?" kysyi Brigitta lempeästi.

Anna veti pois kätensä. "Ajattelin", vastasi hän, "ettei meitä enää ole

kuin kaksi, jotka riipumme toisissamme. Ajattelinpa myöskin, mitä sinä,

Brigitta, olet minulle ollut."

"Älkää siitä koskaan puhuko!" sanoi Brigitta torjuvaisesti, "ja

luvatkaa ett'ette unhoita minua, jos vielä milloin saisitte hyvän

ystävän, tahi että ainakin saan uskollisen koiran tavoin levätä teidän

jaloissanne."

"Kuinka sinä, Brigitta, puhutkaan! Semmoiselta kannaltako sinä minut

tunnet? Ja minkäpä ystävän minä sitä paitsi enää voisin saada?"

"Te olette vielä nuori, Anna, eikä sitä voi tietää, mitä tulevaisuus

tuopi sylissään", sanoi Brigitta painavasti.

"Älä aseta minun ennustuspeiliäni enää maallisia varten", sanoi Anna.

Hymy katosi hänen huuliltaan, ajatuksiinsa vaipuneena nojasi hän päänsä

kättänsä vasten ja näkyi vaan katselevan välkkyviä laineita, kunnes

Brigitta päätti herättää hänet noista mietteistä ja alkoi kertoa

ainakin jo sadannetta kertaa tuota kaunista kertomusta Joukahaisen

nuoresta sisaresta, kauniista Ainosta, joka ennemmin rupesi sisareksi

Siikasille kuin vaimoksi vanhalle Väinämöiselle.

Näin kului nopeasti aika, ja pian alkoivat korkeat laivanmastot

Kronstadtin sataman suulla kuvastua vasten selkeää taivaan rantaa.

Merimatkan vaivaloisuudet unohtuivat ja tyytyväisyydestä säteilivät

kaikkien silmät. Laivan kansi puhdistettiin ja liput järjestettiin,

että oikein arvokkaalla tavalla tultaisi satamaan.

Kun "Onni"-kuunari muutamaa tuntia myöhemmin lepäsi kiinnitettynä

noiden lukuisien kauppalaivojen rivissä, jotka erihaaroilta olivat

tulleet tänne välittämään maailmankauppaa, vallitsi laivalla sekä

erinomainen somuus että iloinen mieliala, ikäänkuin eivät vastatuulet,

sumut tahi vaarat koskaan olisi olleet kysymyksessä. Merimiehet saivat

hetkisen levähtää, ja kokkikin kömpi nokisena ja tulipunaisena esiin

laivakeittiöstä.

Kiikari kädessä seisoi Anna korkean köysikiepun päällä. Lujasti

linnoitettu kaupunki, kanuunoilla varustetut suuret sota-alukset,

kauppalaivat liehuvine lippuineen, aaltoileva meri, tavattoman vilkas

elämä, kaikki tuo yhdistyi kirkkaan auringon valossa niin ihanaksi

näkyalaksi, ett'ei ollut ihmekään, jos Anna ei tahtonut kääntää siitä

katsettaan pois. Brigitta, joka oli tyytynyt turvallisempaan paikkaan

laivan kannella, oli hämmästyksissään kuin lapsi eikä tiennyt

rohkenisiko hän lähemmin katsellakaan ympärilleen, sillä joka hetki

pelkäsi hän, että nuo irvistelevät kanuunansuut tähdättäisiin juuri

häntä kohden.

Tämä hänen lapsellinen pelkonsa puhkesi ilmi, kun he tulivat

kaupunkiinkin. Riippuen kiinni Annan vaatteissa ei hän tohtinut käydä

askeltakaan ilman hänettä, ja suurimmalla kauhulla katseli hän jokaista

rehellistä venäläistä, kuvaillen mielessään, että häntä varastettaisi

tahi murhattaisi. Lukuisat sotilaat, tavattomat puvut ja vieraat kielet

muistuttivat hänelle lakkaamatta täällä oudolla maalla, että hän oli

jättänyt synnyinmaansa, ja "oma maa mansikka, muu maa mustikka" toisti

hän tuontuostakin.

Kun molemmat naiset eräänä päivänä palasivat kävelemästä ja aikoivat

kääntyä asuntoonsa, näkivät he kaukaa erään miehen lähestyvän, joka

herätti heissä erinäistä huomiota. Hän astui hitain, tasaisin askelin

ja näytti olevan omiin ajatuksiinsa niin vaipuneena, että tuskin hän

havaitsi, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen älykkäitä, kalpeita

kasvojaan himmensi salaisen surun varjo, ja rypyt hänen korkealla

otsallaan ilmaisivat tarkalle katsojalle, että hänen elämällään oli

ollut vaivoja ja taisteluja.

"Olen vaan nähnyt yhden ainoan", ajatteli Anna itsekseen, "jonka

ulkomuoto on ollut kaikin puolin noin kaunis ja säännöllinen. --

Todellakin, ainoastaan yhden olen nähnyt katselevan tuolla tavalla."

Hän huokasi syvään.

"Joll'en tietäisi kapteeni Mustofinin jo aikoja sitten lepäävän

esi-isiensä luona", ajatteli puolestaan Brigitta, "niin luulisin

näkeväni hänen tulevan vastaamme."

Mutta Anna pysähtyi, nojautuen raskaasti Brigitan käsivarteen.

"Taivaan armot", kuiskasi hän kauhistuneen näköisenä, "antaako hauta

takaisin kuolleensa, vai onko tämä petollinen harhanäky, joka pian on

katoava revittyään jälleen auki sydämeni haavat! Brigitta, hyvä

Brigitta, sano minun erehtyvän, sano minun olevan houreissa, sillä minä

en voi ymmärtää, että vielä täällä maailmassa saisin nähdä nuoruuteni

sulhon, kaivatun Vladimirini."

"Rauhoittukaa, lapseni", kuiskasi palvelija, "antakaamme hänen tulla

lähemmäksi ja päättäkäämme sitten, kuka meillä on edessämme."

Tulija pysähtyi nyt, pyyhkäsi kädellään silmiään ja katsoi sitten taas

terävästi ja tutkivaisesti noita kahta naista. Mutta pian seisoi hän

heidän luonaan. Brigitan ontuva käynti oli ensin vetänyt puoleensa

hänen huomionsa, ja tunnettuaan hänet oli hänen katseensa kääntynyt

Annaan, jota hän oli niin suuresti rakastanut eikä koskaan voinut

unhoittaa.

Vieras ei näet ollut kukaan muu kuin Vladimir Mustofin, jonka sattumus

oli tuonut Kronstadtiin. Hän tarttui Annan jääkylmiin käsiin ja tuolla

suloisella äänensoinnulla, jota tämä niin usein oli kuullut, virkkoi

hän:

"Anna Mörck, me näemme siis jälleen toisemme. Minä luulin sen

tapahtuvan vasta paremmassa maailmassa, mutta kiitetyt olkoot pyhät,

että se vielä tässä elämässä toteutui. Armas tyttö, puhu, sano että

vielä minua muistat, että vielä tunnet minut."

Myrskyisistä tunteista oli Mustofinin sydän pakahtua, hänen huulensa

vapisivat ja silmänsä kostuivat kyyneleistä odottaessaan Annan

vastausta, mutta tämä, joka miehuullisesti oli kestänyt niin monta

surua, ei tahtonut voida käsittää tätä äkillistä iloa.

Vihdoin aukenivat hänen huulensa, ja Mustofinin täytyi kumartua

kuullakseen mitä hän sanoi.

"Vladimir Mustofin", kuiskasi hän hiljaa ja katkonaisesti, "minä en ole

voinut koskaan sinua unhoittaa -- enkä ole -- sitä milloinkaan --

tekevä -- niin kauan kuin -- elän."

Nämä sanat täyttivät Mustofinin suurimmalla ilolla, mutta hänellä ei

ollut tilaisuutta pitempiin puheisin, sillä Brigitta, joka jo oli

ehtinyt vuodattaa virroittain kyyneleitä osanottavaisuudesta ja

riemusta, teki päätöksen asiassa, virkkoen:

"Jos viivymme kauemmin täällä ulkona kadulla, niin kokoontuu pian

Kronstadtin koko väestö ympärillemme. Välttääksemme tätä luulen minä

parhaaksi että lähdemme mitä pikemmin siihen ravintolaan, jossa me

asumme. Ettekö tekin ole samaa mieltä, lapset?"

Mustofin hymyili myöntäväisesti ja vaikk'ei tuo käytännöllinen järki

juuri ollut tässä kohden hänen mielestään tervetullut, katsoi hän

kumminkin parhaaksi seurata Brigitan kehoitusta. Hän tarjosi sentähden

käsivartensa Annalle, jonka jälkeen tuo pieni seurue lähti liikkeelle.

Brigitta, joka yhä edelleen kauheasti pelkäsi varastettavan tahi

murhattavan itseänsä, oli heidän päästyänsä perille kyllin tunnollinen

jättääkseen nuo rakastavaiset kahden kesken, jotka moninaisten

vaiheitten perästä vuosien kuluttua jälleen olivat löytäneet toisensa.

"Katsoessani sinun armaisin kasvoihisi ja kuullessani äänesi sointua",

sanoi Mustofin suudellen kunnioituksella Annan itkeentyneitä silmiä,

"tuntuu minusta kuin kaikki menneet tapaukset olisivat olleet

unennäköä."

"Mutta julmaa, kauheaa unennäköä, Vladimir", sanoi Anna. "Oi, minä olen

luvannut antaa anteeksi, mutta tällä hetkellä on se minulle vaikeaa."

Anna värisytti. "Kelle on sinun vaikea antaa anteeksi?" sanoi Mustofin.

"Kenraali Demidoffille!" sammalsi Anna.

Mustofin säpsähti. "Enolleni! Eikö hän ollut sinulle kelvollinen

suojelija?"

"Ja sinä ehkä kirjoitit minulle usein?" sanoi Anna vastaamatta

kysymykseen.

"Niin usein kuin vaan voin, armaani, mutta minä en saanut sinulta

koskaan riviäkään vastaukseksi, kunnes vihdoin tuo onneton kirje

saapui."

"Mikä kirje?"

"Kirje, jonka sain illalla ennen Borodinon tappelua, ja jossa sanoma

sinun kuolemastasi yhdellä iskulla mursi kaikki maallisen onneni

toiveet. Kaikki näkyy kumminkin riippuneen selittämättömästä

erhetyksestä -- mutta, Annani, miksi vapisee sinun kätesi, miksi ovat

lempeät silmäsi kalman kankeat?"

"Nyt ei ole minulle enään mikään hämärää ja selittämätöntä", huudahti

Anna. "Löytyykö todellakin niin paljon ilkeyttä maailmassa! Sitä en

olisi voinut uskoa. -- Niinpä kuule sitten, Vladimir: enosi ei ole

ainoastaan salannut meidän kirjeemme, sillä ei sinultakaan ole tullut

yhtäkään riviä minun käsiini, vaan on hän vielä lisännyt syntivelkaansa

ilmoittaessaan meille kummallekin, että toinen oli kuollut."

"Jopa vihdoin selkenee tuo konna minulle!" huudahti Mustofin

vimmastuneena. "Otaksuin hänet rehelliseksi mieheksi jättäessäni sinut

hänen haltuunsa, sen jälkeen olen minä häntä epäillyt ja sitten taas

luottanut häneen. -- Vaan kerro, armaani, kaikki, äläkä salaa mitään."

Eikä Anna salannutkaan häneltä mitään, vaan kertoi kaikki mitä oli

tapahtunut siitä päivin, kun he olivat eronneet.

"Pahin on vielä jäljellä", sanoi Anna lopuksi. "Voi, Vladimir, saatuasi

kuulla sen, hyljäät sinä kenties minut etkä katso minun enään

ansaitsevan sinun rakkauttasi; -- vaan käyköön miten tahansa, totuuden

tahdon minä sanoa, tietäen tehneeni parhaan vakuutukseni mukaan."

Anna seisoi kalpeana, mutta tyynenä Mustofinin edessä. "Vladimir",

sanoi hän, "minulla ei ole enään nimenä Mörck -- -- --"

Oli kuin Mustofin olisi saanut tikarin sydämeensä. "Älä laske leikkiä,

Anna! Sinä olet naimisissa", läähätti hän. "Naiset uhraavat mielellään

itsensä. Sinä menit kiitollisuudesta naimisiin pelastajasi kanssa!"

"Niin, sinun johtopäätöksesi ovat oikeat, mutta hän on -- kuollut!"

Mustofin hengähti keveämmin. "En tahdo iloita toisen kuolemalle", sanoi

hän, "mutta minä en tiedä mitä olisin tehnyt, jos olisin tavannut sinut

naimisissa toisen kanssa ilman rakkautta."

Anna peitti käsillä kasvonsa. "Jumala on säästänyt meiltä tämän hirveän

koetuksen", sanoi hän liikutettuna -- "mutta minä tahdon jatkaa."

Paljon ei ollutkaan lisättävää. Lyhyesti mainitsi hän viimeisten

vuosien vaiheet, ja sitten oli Mustofinin vuoro kertoa.

"Saatuani tiedon", aloitti hän, "että sinä, Annani, olit kuollut,

tunsin minä ääretöntä tuskaa ja toivottomuutta. Minusta tuntui kuin

elämä olisi kadottanut kaiken arvonsa enkä minä kiihoittuneessa

mielentilassani muusta tiennyt, kuin että halusin lopettaa elämäni.

Eräs historian verisimpiä päiviä alkoi. Missä sota hurjimmin riehui,

siellä olin minäkin. Kauan näyttikin siltä kuin vihollisen luodit

olisivat välttäneet minua, kunnes illalla äkkiä tunsin kupeeni

lävistetyksi ja kaaduin. En tiedä miten kauan lienen ollut tunnotonna,

mutta kun heräsin, näin minä olevani eräässä huonossa korsussa,

ympärilläni kaksi välskäriä ja uskollinen Feodorini, tuo kelpo poika,

joka oli tulla ilosta hurjaksi, kun minä avasin silmäni. -- Tahdon

jättää mainitsematta sitä seuraavan ajan. Usein napisin minä

Sallimukselle, joka ei ollut antanut minun kuolla sotilaan

mainehikkaalla kuolemalla, ja vasta vähitellen opin minä taipumaan

Jumalan tahdon alle ja ymmärtämään, että joskus tarvitsemme suurempaa

rohkeutta elääksemme kuin kuollaksemme.

"Kun vihdoin tulin terveeksi, oli sota melkein loppunut. Minut

nimitettiin evestiksi ja sain paljon kunniamerkkejä, mutta mikään ei

minua enään huvittanut. Sentähden vetäysin minä takaisin tilalleni

lähelle Pietaria, elääkseni alammaisteni hyväksi ja kohoittaakseni

heitä henkisestä unteluudestansa. Siellä syrjäisessä sopessa olen minä

koettanut tulla kelvolliseksi kohtaamaan kerran sinua, nuoruuteni

morsianta, Anna!"

Mustofin ojensi kätensä ja Anna lepäsi taas kuten muinoin vasten hänen

sydäntään, vasten tuota uskollista, hellää sydäntä, joka ei koskaan

ollut voinut unhoittaa ensimmäistä ja ainoata rakkauttaan.

Kun Brigitta tuokion kuluttua astui sisään, asui noiden rakastavaisten

kasvoissa vielä kirkas hohde. Katuen että olivat liian kauan ajatelleet

itseään, riensivät he häntä vastaan, ja evestikin -- niin kertoi

Brigitta sitten usein ylpeästi, -- syleili ja kiitti häntä siitä

uskollisesta palveluksesta, jota hän oli tehnyt Annalle, heidän

yhteiselle lemmikilleen.

Mustofin ja Anna puhuivat yhdellä haavaa. He kertoivat hänelle iloaan,

onneaan ja vastaisia tuumiaan.

Brigitta sai tietää, että Mustofin lähtisi heidän kanssaan Suomeen, ja

että Anna lopettaisi kauppaliikkeensä ja seuraisi Mustofinia hänen

tilallensa Venäjänmaahan, sitten kun kirkko ensin oli yhdistänyt

heidät.

"Mitä sanot, Briitta muori", sanoi Anna, "jos iäksi lähtisit

kotimaastasi ja edelleen saisit olla taskuvarkaiden ja murhamiesten

parissa?"

"Akka tieltä kesken kääntyy, mutt'ei mies sinä ikänä", kuului hetkisen

perästä hänen järkevä vastauksensa. "Minä olen vaimo, mutta tahdon

toimia kuin mies. -- Ilossa ja surussa olen minä seurannut teitä,

lapsi, enkä pyydäkään korkeampaa kuin saada olla luonanne."

Liikutuksella puristivat Mustofin ja Anna uskollisen palvelijan käsiä.

Ulkona vallitsi lämpöinen kesä ja niinpä oli heidän kiitollisissa

sydämissäänkin.

Sorretun voitto: Historiallinen kertomus · 第 28 / 28 题