Muutamia vuosia miehensä kuoleman jälkeen tapaamme Annan purjehtimassa
omalla laivallaan Kronstadtiin, josta matkasta hän toivoi sekä hyötyä
että huvitusta ja jolle hän oli lähtenyt kauppa-asiainsa tähden. Moni
oli kehoittanut häntä lopettamaan kauppaliikettään, mutta hän ei ollut
seurannut tätä neuvoa, käsittäessään, että ahkera työ paremmin kuin
mikään muu saattoi pelastaa hänet siitä alakuloisuudesta, johon hän
usein pyrki vaipumaan.
Ettei mikään mielenhaaveksiminen ollut hänessä saanut valtaa, näki koko
hänen olennostaan, kun hän eräänä kesäkuun aamuna istui kuunari "Onnen"
peräkannella hengittäen raitista meri-ilmaa, sillä vaikka hänen suunsa
ympärillä väikkyikin vielä surumielinen juonne, oli hänessä voimaa ja
elämänvirkeyttä, johon tuo häntä miellyttävä merielämä ei suinkaan
ollut vähimpänä syynä. Hänen viime vuosina vaalistuneita kasvojaan
peitti nyt helakka puna, ja nuo mustat, haaveksivaiset silmät olivat
taas kirkkaat ja säteilevät. Hänen kauneutensa oli saanut uuden loiston
menettämättä entistä ihanteellista luonnettaan.
"Luulenpa tuulen kiihtyvän", sanoi Anna Brigitalle, joka myöskin oli
hänen kanssaan matkalla Kronstadtiin. Sairastettuaan viime yön
meritautia istui hänkin nyt laivan kannella vahvistaen itseään
Kolmodinin "Hengellisillä Kyyhkyisäänillä", jotka kaikissa elämän
vaiheissa olivat hänen lujat ystävänsä ja neuvonantajansa. Kirja putosi
Brigitalta ja säikähtäen huudahti hän: "Uh! Luuletteko todellakin niin,
lapsi?"
"Ole varoillasi, Briitta muori", sanoi Anna hymyillen, "äläkä huuda
noin. Minä pelkään että joudut merimiesten nauruksi."
Hän laski kätensä vanhan ystävänsä kaulaan ja katsoi hellästi hänen
silmiinsä, ja kuta kauemmin hän häntä katseli, sitä enemmän tuli hän
liikutetuksi.
"Tuo ryppy on minun tähteni", ajatteli hän, "ja niin on tuokin. --
Uskollinen sydän, miten palkitsen minä sinut!"
"Mitä te ajattelette?" kysyi Brigitta lempeästi.
Anna veti pois kätensä. "Ajattelin", vastasi hän, "ettei meitä enää ole
kuin kaksi, jotka riipumme toisissamme. Ajattelinpa myöskin, mitä sinä,
Brigitta, olet minulle ollut."
"Älkää siitä koskaan puhuko!" sanoi Brigitta torjuvaisesti, "ja
luvatkaa ett'ette unhoita minua, jos vielä milloin saisitte hyvän
ystävän, tahi että ainakin saan uskollisen koiran tavoin levätä teidän
jaloissanne."
"Kuinka sinä, Brigitta, puhutkaan! Semmoiselta kannaltako sinä minut
tunnet? Ja minkäpä ystävän minä sitä paitsi enää voisin saada?"
"Te olette vielä nuori, Anna, eikä sitä voi tietää, mitä tulevaisuus
tuopi sylissään", sanoi Brigitta painavasti.
"Älä aseta minun ennustuspeiliäni enää maallisia varten", sanoi Anna.
Hymy katosi hänen huuliltaan, ajatuksiinsa vaipuneena nojasi hän päänsä
kättänsä vasten ja näkyi vaan katselevan välkkyviä laineita, kunnes
Brigitta päätti herättää hänet noista mietteistä ja alkoi kertoa
ainakin jo sadannetta kertaa tuota kaunista kertomusta Joukahaisen
nuoresta sisaresta, kauniista Ainosta, joka ennemmin rupesi sisareksi
Siikasille kuin vaimoksi vanhalle Väinämöiselle.
Näin kului nopeasti aika, ja pian alkoivat korkeat laivanmastot
Kronstadtin sataman suulla kuvastua vasten selkeää taivaan rantaa.
Merimatkan vaivaloisuudet unohtuivat ja tyytyväisyydestä säteilivät
kaikkien silmät. Laivan kansi puhdistettiin ja liput järjestettiin,
että oikein arvokkaalla tavalla tultaisi satamaan.
Kun "Onni"-kuunari muutamaa tuntia myöhemmin lepäsi kiinnitettynä
noiden lukuisien kauppalaivojen rivissä, jotka erihaaroilta olivat
tulleet tänne välittämään maailmankauppaa, vallitsi laivalla sekä
erinomainen somuus että iloinen mieliala, ikäänkuin eivät vastatuulet,
sumut tahi vaarat koskaan olisi olleet kysymyksessä. Merimiehet saivat
hetkisen levähtää, ja kokkikin kömpi nokisena ja tulipunaisena esiin
laivakeittiöstä.
Kiikari kädessä seisoi Anna korkean köysikiepun päällä. Lujasti
linnoitettu kaupunki, kanuunoilla varustetut suuret sota-alukset,
kauppalaivat liehuvine lippuineen, aaltoileva meri, tavattoman vilkas
elämä, kaikki tuo yhdistyi kirkkaan auringon valossa niin ihanaksi
näkyalaksi, ett'ei ollut ihmekään, jos Anna ei tahtonut kääntää siitä
katsettaan pois. Brigitta, joka oli tyytynyt turvallisempaan paikkaan
laivan kannella, oli hämmästyksissään kuin lapsi eikä tiennyt
rohkenisiko hän lähemmin katsellakaan ympärilleen, sillä joka hetki
pelkäsi hän, että nuo irvistelevät kanuunansuut tähdättäisiin juuri
häntä kohden.
Tämä hänen lapsellinen pelkonsa puhkesi ilmi, kun he tulivat
kaupunkiinkin. Riippuen kiinni Annan vaatteissa ei hän tohtinut käydä
askeltakaan ilman hänettä, ja suurimmalla kauhulla katseli hän jokaista
rehellistä venäläistä, kuvaillen mielessään, että häntä varastettaisi
tahi murhattaisi. Lukuisat sotilaat, tavattomat puvut ja vieraat kielet
muistuttivat hänelle lakkaamatta täällä oudolla maalla, että hän oli
jättänyt synnyinmaansa, ja "oma maa mansikka, muu maa mustikka" toisti
hän tuontuostakin.
Kun molemmat naiset eräänä päivänä palasivat kävelemästä ja aikoivat
kääntyä asuntoonsa, näkivät he kaukaa erään miehen lähestyvän, joka
herätti heissä erinäistä huomiota. Hän astui hitain, tasaisin askelin
ja näytti olevan omiin ajatuksiinsa niin vaipuneena, että tuskin hän
havaitsi, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen älykkäitä, kalpeita
kasvojaan himmensi salaisen surun varjo, ja rypyt hänen korkealla
otsallaan ilmaisivat tarkalle katsojalle, että hänen elämällään oli
ollut vaivoja ja taisteluja.
"Olen vaan nähnyt yhden ainoan", ajatteli Anna itsekseen, "jonka
ulkomuoto on ollut kaikin puolin noin kaunis ja säännöllinen. --
Todellakin, ainoastaan yhden olen nähnyt katselevan tuolla tavalla."
Hän huokasi syvään.
"Joll'en tietäisi kapteeni Mustofinin jo aikoja sitten lepäävän
esi-isiensä luona", ajatteli puolestaan Brigitta, "niin luulisin
näkeväni hänen tulevan vastaamme."
Mutta Anna pysähtyi, nojautuen raskaasti Brigitan käsivarteen.
"Taivaan armot", kuiskasi hän kauhistuneen näköisenä, "antaako hauta
takaisin kuolleensa, vai onko tämä petollinen harhanäky, joka pian on
katoava revittyään jälleen auki sydämeni haavat! Brigitta, hyvä
Brigitta, sano minun erehtyvän, sano minun olevan houreissa, sillä minä
en voi ymmärtää, että vielä täällä maailmassa saisin nähdä nuoruuteni
sulhon, kaivatun Vladimirini."
"Rauhoittukaa, lapseni", kuiskasi palvelija, "antakaamme hänen tulla
lähemmäksi ja päättäkäämme sitten, kuka meillä on edessämme."
Tulija pysähtyi nyt, pyyhkäsi kädellään silmiään ja katsoi sitten taas
terävästi ja tutkivaisesti noita kahta naista. Mutta pian seisoi hän
heidän luonaan. Brigitan ontuva käynti oli ensin vetänyt puoleensa
hänen huomionsa, ja tunnettuaan hänet oli hänen katseensa kääntynyt
Annaan, jota hän oli niin suuresti rakastanut eikä koskaan voinut
unhoittaa.
Vieras ei näet ollut kukaan muu kuin Vladimir Mustofin, jonka sattumus
oli tuonut Kronstadtiin. Hän tarttui Annan jääkylmiin käsiin ja tuolla
suloisella äänensoinnulla, jota tämä niin usein oli kuullut, virkkoi
hän:
"Anna Mörck, me näemme siis jälleen toisemme. Minä luulin sen
tapahtuvan vasta paremmassa maailmassa, mutta kiitetyt olkoot pyhät,
että se vielä tässä elämässä toteutui. Armas tyttö, puhu, sano että
vielä minua muistat, että vielä tunnet minut."
Myrskyisistä tunteista oli Mustofinin sydän pakahtua, hänen huulensa
vapisivat ja silmänsä kostuivat kyyneleistä odottaessaan Annan
vastausta, mutta tämä, joka miehuullisesti oli kestänyt niin monta
surua, ei tahtonut voida käsittää tätä äkillistä iloa.
Vihdoin aukenivat hänen huulensa, ja Mustofinin täytyi kumartua
kuullakseen mitä hän sanoi.
"Vladimir Mustofin", kuiskasi hän hiljaa ja katkonaisesti, "minä en ole
voinut koskaan sinua unhoittaa -- enkä ole -- sitä milloinkaan --
tekevä -- niin kauan kuin -- elän."
Nämä sanat täyttivät Mustofinin suurimmalla ilolla, mutta hänellä ei
ollut tilaisuutta pitempiin puheisin, sillä Brigitta, joka jo oli
ehtinyt vuodattaa virroittain kyyneleitä osanottavaisuudesta ja
riemusta, teki päätöksen asiassa, virkkoen:
"Jos viivymme kauemmin täällä ulkona kadulla, niin kokoontuu pian
Kronstadtin koko väestö ympärillemme. Välttääksemme tätä luulen minä
parhaaksi että lähdemme mitä pikemmin siihen ravintolaan, jossa me
asumme. Ettekö tekin ole samaa mieltä, lapset?"
Mustofin hymyili myöntäväisesti ja vaikk'ei tuo käytännöllinen järki
juuri ollut tässä kohden hänen mielestään tervetullut, katsoi hän
kumminkin parhaaksi seurata Brigitan kehoitusta. Hän tarjosi sentähden
käsivartensa Annalle, jonka jälkeen tuo pieni seurue lähti liikkeelle.
Brigitta, joka yhä edelleen kauheasti pelkäsi varastettavan tahi
murhattavan itseänsä, oli heidän päästyänsä perille kyllin tunnollinen
jättääkseen nuo rakastavaiset kahden kesken, jotka moninaisten
vaiheitten perästä vuosien kuluttua jälleen olivat löytäneet toisensa.
"Katsoessani sinun armaisin kasvoihisi ja kuullessani äänesi sointua",
sanoi Mustofin suudellen kunnioituksella Annan itkeentyneitä silmiä,
"tuntuu minusta kuin kaikki menneet tapaukset olisivat olleet
unennäköä."
"Mutta julmaa, kauheaa unennäköä, Vladimir", sanoi Anna. "Oi, minä olen
luvannut antaa anteeksi, mutta tällä hetkellä on se minulle vaikeaa."
Anna värisytti. "Kelle on sinun vaikea antaa anteeksi?" sanoi Mustofin.
"Kenraali Demidoffille!" sammalsi Anna.
Mustofin säpsähti. "Enolleni! Eikö hän ollut sinulle kelvollinen
suojelija?"
"Ja sinä ehkä kirjoitit minulle usein?" sanoi Anna vastaamatta
kysymykseen.
"Niin usein kuin vaan voin, armaani, mutta minä en saanut sinulta
koskaan riviäkään vastaukseksi, kunnes vihdoin tuo onneton kirje
saapui."
"Mikä kirje?"
"Kirje, jonka sain illalla ennen Borodinon tappelua, ja jossa sanoma
sinun kuolemastasi yhdellä iskulla mursi kaikki maallisen onneni
toiveet. Kaikki näkyy kumminkin riippuneen selittämättömästä
erhetyksestä -- mutta, Annani, miksi vapisee sinun kätesi, miksi ovat
lempeät silmäsi kalman kankeat?"
"Nyt ei ole minulle enään mikään hämärää ja selittämätöntä", huudahti
Anna. "Löytyykö todellakin niin paljon ilkeyttä maailmassa! Sitä en
olisi voinut uskoa. -- Niinpä kuule sitten, Vladimir: enosi ei ole
ainoastaan salannut meidän kirjeemme, sillä ei sinultakaan ole tullut
yhtäkään riviä minun käsiini, vaan on hän vielä lisännyt syntivelkaansa
ilmoittaessaan meille kummallekin, että toinen oli kuollut."
"Jopa vihdoin selkenee tuo konna minulle!" huudahti Mustofin
vimmastuneena. "Otaksuin hänet rehelliseksi mieheksi jättäessäni sinut
hänen haltuunsa, sen jälkeen olen minä häntä epäillyt ja sitten taas
luottanut häneen. -- Vaan kerro, armaani, kaikki, äläkä salaa mitään."
Eikä Anna salannutkaan häneltä mitään, vaan kertoi kaikki mitä oli
tapahtunut siitä päivin, kun he olivat eronneet.
"Pahin on vielä jäljellä", sanoi Anna lopuksi. "Voi, Vladimir, saatuasi
kuulla sen, hyljäät sinä kenties minut etkä katso minun enään
ansaitsevan sinun rakkauttasi; -- vaan käyköön miten tahansa, totuuden
tahdon minä sanoa, tietäen tehneeni parhaan vakuutukseni mukaan."
Anna seisoi kalpeana, mutta tyynenä Mustofinin edessä. "Vladimir",
sanoi hän, "minulla ei ole enään nimenä Mörck -- -- --"
Oli kuin Mustofin olisi saanut tikarin sydämeensä. "Älä laske leikkiä,
Anna! Sinä olet naimisissa", läähätti hän. "Naiset uhraavat mielellään
itsensä. Sinä menit kiitollisuudesta naimisiin pelastajasi kanssa!"
"Niin, sinun johtopäätöksesi ovat oikeat, mutta hän on -- kuollut!"
Mustofin hengähti keveämmin. "En tahdo iloita toisen kuolemalle", sanoi
hän, "mutta minä en tiedä mitä olisin tehnyt, jos olisin tavannut sinut
naimisissa toisen kanssa ilman rakkautta."
Anna peitti käsillä kasvonsa. "Jumala on säästänyt meiltä tämän hirveän
koetuksen", sanoi hän liikutettuna -- "mutta minä tahdon jatkaa."
Paljon ei ollutkaan lisättävää. Lyhyesti mainitsi hän viimeisten
vuosien vaiheet, ja sitten oli Mustofinin vuoro kertoa.
"Saatuani tiedon", aloitti hän, "että sinä, Annani, olit kuollut,
tunsin minä ääretöntä tuskaa ja toivottomuutta. Minusta tuntui kuin
elämä olisi kadottanut kaiken arvonsa enkä minä kiihoittuneessa
mielentilassani muusta tiennyt, kuin että halusin lopettaa elämäni.
Eräs historian verisimpiä päiviä alkoi. Missä sota hurjimmin riehui,
siellä olin minäkin. Kauan näyttikin siltä kuin vihollisen luodit
olisivat välttäneet minua, kunnes illalla äkkiä tunsin kupeeni
lävistetyksi ja kaaduin. En tiedä miten kauan lienen ollut tunnotonna,
mutta kun heräsin, näin minä olevani eräässä huonossa korsussa,
ympärilläni kaksi välskäriä ja uskollinen Feodorini, tuo kelpo poika,
joka oli tulla ilosta hurjaksi, kun minä avasin silmäni. -- Tahdon
jättää mainitsematta sitä seuraavan ajan. Usein napisin minä
Sallimukselle, joka ei ollut antanut minun kuolla sotilaan
mainehikkaalla kuolemalla, ja vasta vähitellen opin minä taipumaan
Jumalan tahdon alle ja ymmärtämään, että joskus tarvitsemme suurempaa
rohkeutta elääksemme kuin kuollaksemme.
"Kun vihdoin tulin terveeksi, oli sota melkein loppunut. Minut
nimitettiin evestiksi ja sain paljon kunniamerkkejä, mutta mikään ei
minua enään huvittanut. Sentähden vetäysin minä takaisin tilalleni
lähelle Pietaria, elääkseni alammaisteni hyväksi ja kohoittaakseni
heitä henkisestä unteluudestansa. Siellä syrjäisessä sopessa olen minä
koettanut tulla kelvolliseksi kohtaamaan kerran sinua, nuoruuteni
morsianta, Anna!"
Mustofin ojensi kätensä ja Anna lepäsi taas kuten muinoin vasten hänen
sydäntään, vasten tuota uskollista, hellää sydäntä, joka ei koskaan
ollut voinut unhoittaa ensimmäistä ja ainoata rakkauttaan.
Kun Brigitta tuokion kuluttua astui sisään, asui noiden rakastavaisten
kasvoissa vielä kirkas hohde. Katuen että olivat liian kauan ajatelleet
itseään, riensivät he häntä vastaan, ja evestikin -- niin kertoi
Brigitta sitten usein ylpeästi, -- syleili ja kiitti häntä siitä
uskollisesta palveluksesta, jota hän oli tehnyt Annalle, heidän
yhteiselle lemmikilleen.
Mustofin ja Anna puhuivat yhdellä haavaa. He kertoivat hänelle iloaan,
onneaan ja vastaisia tuumiaan.
Brigitta sai tietää, että Mustofin lähtisi heidän kanssaan Suomeen, ja
että Anna lopettaisi kauppaliikkeensä ja seuraisi Mustofinia hänen
tilallensa Venäjänmaahan, sitten kun kirkko ensin oli yhdistänyt
heidät.
"Mitä sanot, Briitta muori", sanoi Anna, "jos iäksi lähtisit
kotimaastasi ja edelleen saisit olla taskuvarkaiden ja murhamiesten
parissa?"
"Akka tieltä kesken kääntyy, mutt'ei mies sinä ikänä", kuului hetkisen
perästä hänen järkevä vastauksensa. "Minä olen vaimo, mutta tahdon
toimia kuin mies. -- Ilossa ja surussa olen minä seurannut teitä,
lapsi, enkä pyydäkään korkeampaa kuin saada olla luonanne."
Liikutuksella puristivat Mustofin ja Anna uskollisen palvelijan käsiä.
Ulkona vallitsi lämpöinen kesä ja niinpä oli heidän kiitollisissa
sydämissäänkin.