Pian saapui Turkuun tieto, että pakolaiset, jotka eräs mustalaisvaimo
oli antanut ilmi, olivat saadut kiinni, ja sinä iltana, jolloin heitä
odotettiin tuleviksi, oli koko kaupunki liikkeellä kuni ruhtinaallisen
henkilön saapuessa. Kukaan ei tahtonut jäädä näkemättä, miten kenraalin
neitiä, tuota kauneudestaan niin paljon ihailtua ja paljon puhuttua
Anna Mörckiä tuotaisiin halpana pahantekijänä takaisin. Suuria
ihmisjoukkoja oli kokoontunut kaikkialle kaduille, ja mielet olivat
kiihossa.
Kaikki puhuivat tuosta rikoksesta; toiset panettelivat ja herjasivat
säälimättä, toiset taas iloitsivat, että "moskovalainen tiranni" niin
sukkelalla tavalla oli tullut petetyksi ja surkuttelivat vaan, että
pako oli saanut niin huonon lopun, mutta kaikki olivat uteliaat
näkemään, miten asia päättyisi, ja millä mielellä syynalaiset olisivat.
Heitä odotettiin takaisin Anninkaisten puolelta, sillä Pohjanmaalle ja
siis Ruotsiinkin vievä tie kävi sitä suuntaa. Todistukseksi kuinka
halullisia oltiin näkemään syytettyjä, mainittakoon, että kaikki
akkunat Anninkaisten kadun varrella olivat hyyrätyt ja maksettiin
puhtaalla rahalla, jota tuskin ennemmin tahi myöhemmin lienee Turussa
tapahtunut.
"Ts, ts, tuolla ne tulevat!" kaikui väkijoukon läpitse. "Niin,
tuollahan ne tulevat!" melusi rahvas, ja kukin survi armottomasti
naapuriaan saadaksensa nähdä edes vähänkin.
"Hiljaa, hiljaa!" huudettiin tuontuostakin, kunnes yht'äkkiä ilmestyi
joukko aseellisia kasakoita ratsastaen juhlallisesti tulliportista
sisään, ja silloin syntyi syvä hiljaisuus, niin syvä, että olisi voinut
kuulla nuppineulan putoavan kadulle. Kasakkain jäljessä seurasi
avovaunu, jonka kuskipenkillä istui eräs poliisimies ja sisässä Anna ja
Brigitta, jälkimmäinen tukien hellästi lemmikkiään, joka melkein
tunnotonna nojautui uskollisen palvelijan rintaa vasten.
Syytös, joka oli koskenut Annaan kuin salama ja riistänyt häneltä
vaivoin saadun vapauden, oli murtanut hänen voimansa, ja tuon kauhean,
pitkällisen mielenjännityksen perästä oli hän vaipunut täydelliseen
välinpitämättömyyteen.
Vaunujen perässä ajoi Berndt Wilhelm Tåklin yksi-istuimisissa
kääsyissä, joiden takapenkillä istui poliisimies. Tuo nuori kauppamies
näytti huolettomalta eikä hän ollutkaan levoton muun kuin turvattinsa
tähden, jota hän mielellään olisi tahtonut lohdutella ja rohkaista.
Joukko kasakoita päätti matkueen. Kansantungoksen tähden kävi kulku
hyvin hitaasti kaupungin läpi. Hälinä oli tauonnut, tuo äänetön
hiljaisuus oli liikuttavaa, se ilmaisi selvästi useimmissa vallitsevaa
myötätuntoisuutta kaunista neiti Mörckiä kohtaan. Nuoret tytöt eivät
voineet pidättää kyyneleitään, vanhemmat naiset ajattelivat omia
tyttäriänsä ja rukoilivat Jumalaa heidän puolestansa, ja moni utelias
pää vetäytyi takaisin akkunoista.
Vaunuihin, joissa Anna istui, heitettiin valkea ruusu, ja useampia
seurasi sitä; muulla tavalla ei kansa tohtinut osoittaa tunteitaan
vangille. Tämä ei kumminkaan itse huomannut sitä enemmän kuin mitään
muutakaan, mutta Brigitta otti ruusut talteen ja säilytti ne monta
vuotta virsikirjansa välissä, eikä hän koskaan voinut itkemättä katsoa
niitä.
Vihdoin saavuttiin maaherranviraston taloon Linnakadun varrella. Joelle
päin antavassa kivikartanossa asui maaherra, kahdessa puisessa
sivurakennuksessa olivat lääninkanslia ja siihen kuuluvat virkahuoneet.
Ylimääräinen kansliatutkinto oli heti pantava toimeen, mutta ennenkuin
se alkoi, vei eräs poliisimies Annan syrjäiseen huoneesen, jonne hänet
jätettiin yksikseen eroitettuna ystävistänsä. Siellä vallitsi rasittava
kuumuus, kärpäset pyrisivät rauhattomasti pienissä akkunoissa ja kaikki
tuntui sanomattoman raskaalta ja surulliselta.
Nääntyneenä vaipui Anna tuolille voimatta edes oikein ajatella
tilaansa.
Hän luuli kuulevansa kahleiden helskettä, näkevänsä rautahäkit
akkunoissa, olkilyhteen laattialla, vesiruukun pöydällä aivan niinkuin
vankeudessa tavallisesti on. Vaikka hänen omatuntonsa oli puhdas, ei
hän kiihtyneessä mielentilassaan voinut olla tuntematta häväistystä,
jolla hän luuli itsensä merkityksi.
Väsyneenä kallisti hän päänsä seinää vasten ja hiljaa hiipi ja valtasi
hänet raskas uni. Kauan ei hänelle kumminkaan suotu tätä tarpeellista
lepoa, sillä kohta sen jälkeen istui hän syytettyjen penkillä
oikeussalissa, jossa suuren mustalla veralla katetun tuomarinpöydän
ympärillä istui vakavia kunnianarvoisia miehiä, oikeuden laatijoita ja
edustajoita. Huoneen perällä seisoivat maaherra Lode ja kenraali
Demidoff puhellen hiljaa keskenänsä. Uteliaina katselivat ympärilleen
poliisivirkamiehet, kanslian kirjurit ja kuulijat, joita oli tiheissä
parvissa niin paljon kuin tila myöten antoi.
Lähellä Annaa nähtiin Berndt Wilhelm Tåklin, joka tietäen olevansa
oikeassa oli tyyni ja vakava, vaikka hänen ja hänen turvattinsa asia
maailman silmissä näyttikin kovin arveluttavalta. He olivat karanneet,
ja toinen heistä oli kotivarkaudella ottanut isännältänsä noin 70,000
ruplaa [pankin-osoituksia, Suomessa tähän aikaan käypää rahaa], heidät
oli saatu kiinni pakotiellä, varastettu omaisuus oli löydetty heiltä ja
oli nyt Tåklinin kirjeiden kera oikeuspöydällä todistamassa heitä
vastaan. Heidän toiveensa olivat kaikin puolin synkät ja ainoastaan
häpeä ja rangaistus odottivat heitä läheisessä tulevaisuudessa.
Kun Anna enemmän sielussaan kuin ruumiillisilla silmillään tunsi
kenraalin olevan läsnä, kyhertyi hän vavisten kokoon, veri jähmettyi
hänen suonissaan ja silmät suurenivat kauhusta ja tuskasta. Julmasti
hymyillen huomasi kenraali tämän vaikutuksen ja häntä näkyi huvittavan
se ikäänkuin tiikeriä, joka leikittelee saaliinsa kanssa.
"Onhan se selvä asia" sanoi kenraali maaherralle, "että nämä nuoret
ovat varastaneet. Minä en sentähden tiedä, mihin kaikkia näitä
verukkeita tarvitaan, ennenkuin rikolliset joutuvat rangaistuksen
alaisiksi. Sallikaa ennemmin sen kohdata heitä paikalla kaikessa
kovuudessaan. Se on minun tahtoni ja nykyisissä olosuhteissa on minun
tahtoni lakina. Pahantekijöitä kun ovat, eivät he ansaitse säälimistä!"
Kenraali Demidoff, joka oli kasvanut toisten lakien ja olojen
vallitessa, luuli voivansa käyttää samaa oikeutta Tåkliniä ja Annaa
kohtaan kuin omain palvelijainsa suhteen, eikä voinut käsittää eikä
myöntää oikeaksi tuomioistuimen toimitusta.
Maaherra Lode oli kumminkin toista mieltä.
"Herra kenraali!" vastasi hän ja oikaisihe ylevällä arvokkuudella,
"lailla täytyy olla oma käyntinsä ja meillä on se ei ainoastaan
syyttäjää vaan myös syytettyä varten. -- Rikos rangaistaan -- olkaa
siitä varma, -- mutta meidän tulee ensin kuulustella, mitä syytetyillä
on lausuttavana puolustukseksensa, ettei tuomiomme näyttäisi väärältä
ja ankaralta sekä nykyajassa että jälkimaailmassa."
"Ja minun tahtoani, minun arvoani ei oteta laisinkaan huomioon?" jupisi
kenraali pöyhkeästi.
Maaherra Loden vilkas katse muuttui vakavaksi. "Tässä katoaa yksilö,
kenraali", sanoi hän hiukan pilkallisesti, "ja laki mittelee
arvelematta samalla mitalla kaikkia. En tahtoisi", jatkoi hän ja
silmänsä hehkuivat tulisemmin, "olla päivääkään tässä rakkaassa
isänmaassani, joll'ei laki turvaisi yhtä paljon halvimman ja köyhimmän
henkeä ja omaisuutta kuin ylhäisen, ja rikkaan."
"Sitten on paras alkaa tutkinto", sanoi kenraali kylmästi.
Maaherra Lode kumarsi ja istuutui sijallensa tuomarinpöydän ääreen;
tutkinto alkoi vakavalla juhlallisuudella.
Anna Mörckiä huudettiin ja hän koetti nousta, mutta vaipui vavisten
takaisin,
"Syytetyn pitäisi nousta seisomaan", sanoi maaherra, jota neidon
nuoruus ja kauneus liikutti, vaikka hän ankaruudella tahtoi salata
sääliänsä. Hänen hyvä sydämensä pääsi kumminkin pian voitolle ja kun
Anna uudelleen koetti nousta, lisäsi hän:
"Ruumiilliseen heikkouteen nähden olisi se tällä kertaa tarpeeton
kovuus. Syytetty saa sentähden istua paikallansa."
Anna vaipui takaisin. Hänen ihmeellisen syvät silmänsä olivat kuin
harsolla verhotut. Musta samettipuku lisäsi hänen kasvojensa vaaleutta,
joihin surut ja kärsimykset olivat painaneet ylevän kuvan. Sitäpaitsi
oli hänessä jotakin niin lapsellista, suloista ja lempeää, niin
täydellisesti soveltuvaa hänen voimattomaan ja arkaan käytökseensä,
että moni läsnä-olijoista alkoi itsekseen epäillä, että tokkohan hän
olikaan niin syyllinen kuin oli luultu.
"Onko syytetyn nimi Anna Mörck?" kysyi maaherra edelleen.
"On", vastasi Anna tuskin kuuluvasti, kumartaen päätään.
"Isän nimi ja sääty?" kuului jälleen tuomarin vakava ääni.
Vastausta ei seurannut; maaherra toisti kysymyksensä. Silloin aukenivat
syytetyn huulet, mutta sanat raukenivat tuskalliseen huokaukseen.
Rakkaan isän muistuttaminen poisti tyttö paralta viimeisetkin voimat.
Hiukan maltittomasti vetosi maaherra Tåkliniin, joka sai luvan vastata
syytetyn puolesta, ja tutkintoa jatkettiin.
"Teidän, neiti Mörck", sanoi maaherra, "on syytetty varastaneen
suojelijaanne kenraali Demidoffia, ja minä kysyn teiltä nyt kunnian ja
omantunnon nimessä, kuinka olette voinut tehdä niin häpeällisen ja
rikoksellisen työn?"
Anna katsoi hämillään ympärillensä, ja joka sydän tuossa avarassa
oikeussalissa tykytti rauhattomasta odotuksesta. Mutta Tåklin kohoitti
ylpeästi päänsä ja luoden tuomariin vilpittömän, vakavan katseen,
vastasi hän harmistuneena:
"Nojautuen korkean oikeuden minulle antamaan lupaukseen puolustaa tätä
turvatonta neitoa lausun minä täten syytöksen varkaudesta olevan
häpeällistä valhetta, sillä kaikki mitä neiti Mörck on vienyt mukaansa,
on hänen yksityistä, laillista omaisuuttaan, jota vielä melkoinen osa
löytyy jäljellä syyttäjän talossa."
Hämmästynyt maaherra tulkitsi vastauksen kenraalille, jonka viha
kuohahti äärilleen.
"Kaikki mitä neiti Mörckillä on", puhkesi hän säihkyvin silmin
sanomaan, "on hän saanut minulta. Minä olen sen antanut hänelle ja se
on siis minun omaani."
Tämä pikainen vastaus teki tutkinnossa käänteen. Luonteeltaan hilpeä ja
tulinen maaherra unohti tuomarinarvonsa ja hypähti ylös sijaltansa.
"Herra kenraali", sanoi hän, "maan voimassa olevien lakien mukaan on
annettu lahja yksinomaisesti vastaanottajan oma eikä antajan. --
Myöskin pyydän saada muistuttaa, että Suomen lait, jotka keisari
Aleksander I on valallaan vahvistanut, turvaavat jokaisen rehellisen
kansalaisen personaa ja omaisuutta. Mutta vastoin kaikkia lakeja olette
te antanut kohdella näitä onnettomia kuin suurimpia pahantekijöitä.
Mitä on teillä tätä vastaan sanomista?"
Maaherra Lode oli puhunut lämpimästi, Hän oli halpamielisyyden ja
ilkeyden luonnollinen vastustaja ja oli nyt yhtäpaljon suutuksissaan
kenraali Demidoffin käytökseen, kuin vähää ennen Anna Mörckin.
"Tarkoitus oli", sammalsi kenraali hämillään, "ettei minun lahjani niin
täydellisesti olisi neiti Mörckin omat, että hän saisi niiden kanssa
menetellä oman tahtonsa mukaan."
"Kenraali", sanoi maaherra, "te pahennatte näillä sanoilla yhä enemmän
asiaanne, sillä ne todistavat teidän rikkoneen kaksinkertaisesti."
"Asia on menevä korkeampaan oikeuteen", jatkoi hän päättävällä äänellä,
"ja jos lakia vielä käytetään, niin en minä vastaa, mimmoiset
seuraukset teille ovat tulevat. -- Minun ensimmäinen velvollisuuteni on
lausua syytetyt viattomiksi ja vapauttaa heidät. Teidän taas, kenraali,
tulee heti käskeä pois heitä vartioitseva kasakkajoukko. -- Ja sitten,
sitten riippuu se heistä itsestään, tahtovatko he teitä edesvastaukseen
syyttömästä kärsimisestään ja siitä tahrasta, johon heidän nimensä
teidän käytöksenne kautta on joutunut."
Tämä esitys peljästytti kenraalia. Hän koetti väitellä vastaan, mutta
hänen täytyi itselleenkin myöntää joutuneensa tappiolle.
"Herra maaherra", sanoi hän nöyrästi hilliten tulista vihaansa, "minä
olen, pyhä Nikolaus auttakoon, erehtynyt, outo kun olen täkäläisiin
oloihin, mutta minä toivon sitä vielä voitavan korjata siten että
pyydän anteeksi syytetyiltä."
Nuo viimeiset sanat lausui kenraali ylpeällä huolimattomuudella, mutta
heti sen jälkeen oli hän taas kohtelias hovimies.
"Hyvä ystäväni", jatkoi hän maaherralle, "olkaa, hyvä ja sanokaa
syytetyille, että he minun puolestani ovat vapaat."
"Teidän tulee tietää, kenraali", vastasi maaherra kylmästi, "että
minulla tuomarina ollessani aina on tämmöinen oikeus, oikeus, johon
tässä tapauksessa panen suuren arvon."
Hän lähestyi nyt Annaa lempeänä, kyynelsilmin, joka ei suinkaan ollut
häpeäksi tuolle urhoolliselle 1808 vuoden sotilaalle, ja virkkoi:
"Lapseni, asiat ovat kääntyneet aavistamatta teidän eduksenne. -- Te
olette vapaa ja saatte lähteä pois. Kiittäkää siitä Jumalaa ja
muistakaa mitä sanon, ettei nimittäin mitään maailmassa ole pidettävä
suuremmassa arvossa kuin puhdasta sydäntä ja hyvää omaatuntoa. --
Menkää lapseni! Tämä kaikin puolin kunniallinen nuorukainen, kauppias
Berndt Wilhelm Tåklin, on myöskin vapaa ja saa seurata teitä!"
Anna nousi, tosin heikkouttaan horjuen, mutta täydellisesti tunnossaan.
Maaherran sanat olivat vaikuttaneet ihmeellisesti hänen; tarttuen
tuohon käteen, joka ystävällisesti oli laskeutunut hänen päänsä päälle,
suuteli hän sitä monet kerrat ja virtaavat kyyneleet lievensivät hänen
rintaansa.
"Kas niin, lapseni", sanoi hiukan tuikeasti maaherra, joka ei suvainnut
pitkällistä tunteiden tulevaa, "pyyhkikää kyyneleenne ja menkää sitten,
sillä oikeussali ei ole teille sovelias paikka. -- Herra Tåklin, tehkää
velvollisuutenne tätä nuorta naista kohtaan!"
Mutta Tåklin ei ottanut sitä siltä kannalta kuuloon. Vietyään Annan
syytettyjen penkiltä hänelle arvollisempaan paikkaan lausui hän
pelkäämättä kovalla äänellä:
"Asia on päätetty. Niin luulee ainakin kanteentekijä, kenraali
Demidoff, mutta se ei ole minun mielipiteeni, sillä minulla on muutamia
valituskohtia esiintuotavana häntä vastaan. Kuulkaa niitä, hyvät
herrat! Ensimmäinen kuuluu: minä, kunniallinen porvari, olen ilman
vähintäkään syyttä otettu yleisellä maantiellä kiinni ja minua
kohdeltiin kuin halvinta pahantekijää. Edelleen on neiti Mörckiä,
Suomen kansalaista, vastoin hänen tahtoansa pidetty kenraali
Demidoffiin talossa ja rääkätty sekä vihdoin minun kerallani koko
kaupungin väestön nähden kohdeltu kuni rikoksellista. -- Minä olen
ylpeä, että olen ottanut puolustaakseni sorrettua, ja vaadin sentähden
kenraali Demidoffia edesvastaukseen."
Kinnas oli heitetty. Tämmöinen puhe hämmästytti kaikkia, mutta enimmin
kenraalia, joka yhä selvemmin käsitti, että asia saattoi tuottaa
hänelle arveluttavia seurauksia.
"Minun täytyy päästä huomiota herättämättä tästä suututtavasta
rettelöstä", sanoi hän rauhattomasti maaherralle. "Olkaa hyvä ja
välittäkää sovintoa minun ja syytettyjen kesken ja antakaa minun
kuulla mitä he vaativat. Minä olen valmis mihin hyvänsä."
Tuo muutoin niin pelkäämätön ja hirmuinen mies oli levoton ja
myötenantava, mutta kun valta ja kunnia on vaarassa, kumartuu
ylpeinkin.
"Tyytyykö herra Tåklin sovintoon?" kysyi maaherra.
Kauppias mietti. Kun ei häntä kumminkaan miellyttänyt sekaantua
syvemmälle tuommoiseen riitaan ja kun hän kaikesta sydämestänsä toivoi
asian päättymistä, sanoi hän olevansa valmis kuulemaan kenraalin
ehtoja.
"Tiedän kyllä", arveli hän, "ettei tahrattua nimeä osteta takaisin
kullalla, mutta kun syytös on väärä ja viattomuus todistettu, luulen
minä voivani suostua sovintoon. Kumminkin on minusta nähden
luonnollista, että neiti Mörck saa pitää kaikki mitä hän on kenraalilta
lahjana saanut. Tämmöistä sovintoa toivon minä nähdäkseni hänen
tulevaisuutensa turvatuksi."
Kenraali Demidoff suostui kernaasti kaikkeen mitä häneltä pyydettiin ja
luopui kirjallisesti kaikesta holhojanoikeudesta, tunnustaen neiti
Mörckin vapaaksi ja hänestä riippumattomaksi. Hänen ei enään tarvitsisi
palata hänen taloonsa ja hän saisi pitää yksityisenä omaisuutenansa
kaikki mitä hän häneltä oli saanut.
Tähän aikoinaan kuuluisaan sovintoon liitti kenraali sitäpaitsi 120,000
ruplaa [pankinosoituksia] palkkioksi hänen kärsimyksistään ja turhaan
vastusti Anna tätä auliutta.
Ensimmäisinä poistuivat Tåklin ja Anna, ja kaikki vastasivat
kunnioittavaisesti heidän jäähyväistervehdykseensä ilmaisten
myötätuntoisuuttansa ja iloansa.
Väentungoksessa ovensuussa saavutti kenraali Demidoff heidät ja
kuiskasi hiljaa Annan korvaan:
"Ennenkuin me iäksi eroamme, Anna Mörck, niin älkää sanoko
anteeksi-antavaista sanaa, mutta luvatkaa rukoilla pyhiä minun sieluni
edestä."
Anna aikoi ensin kiiruhtaa eteenpäin, mutta pysähti sitten äkkiä
askeleensa.
"Herra kenraali", kuiskasi hän sanomattoman lempeästi, ja jalo katse
elähytti hänen silmänsä, "minä en ainoastaan anna teille anteeksi, vaan
tahdon rukoillakin edestänne. -- Armahtakoon Kaikkivaltias meitä
kaikkia!"
Kenraalin pää vaipui alas.
Kenties nämä sovinnon sanat veivät vielä kerran tuon kadotetun ja
syynalaisen pojan takaisin taivaallisen Armahtajan jalkain juureen. Me
lausumme tämän toivon sanoessamme nyt ainiaaksi kenraali Demidoffille
jäähyväiset.
Tuokion kuluttua oli Anna kadulla ilosta itkevän Brigitan sylissä, ja
riemuiten kaikuivat kansan eläköön-huudot.