Yöt ja päivät jatkoivat pakolaiset matkaansa. Aavistamatta niitä
petollisia pauloja, jotka kietoivat yhä ahtaammalle heidän kunniansa ja
vapautensa, toivoivat he nuoruuden iloisella luottamuksella voivansa
välttää kaikki tiedustelemiset. Rauhattomuus ja ahdistus alkoivat
haihtua ja he rohkenivat antautua matkan suloihin.
Suurin nautinto oli siitä Annalla. Synkkien metsäin juhlallinen, tyyni,
kauneus, raikkaat vihannat niityt ja lehdot ja valoisat yöt, kaikki nuo
viehättivät hänen kauneudelle altista mieltään.
Vältettyään onnellisesti jonkun vaaran eli suuren onnettomuuden,
saavuttaa sielu usein omituisen tyyneyden ja rauhan. Se ei ole tuo
raukaiseva, tylsyttävä tunne, joka väliin syntyy jokapäiväisen elämän
vastoinkäymisistä ja huolista, vaan mahtava, selvä Jumalan
ylläpitäväisen läsnä-olon tajuaminen.
Tätä tunsi Annakin ja hänen sydämensä paisui kiitollisuudesta. Paljon
ei hän puhellut, vaan hymyili suloisesti. Hänen kalpeat kasvonsa
punehtuivat ja silmänsä säteilivät.
Briitta muori oli parhaimmalla tuulella. Hän jutteli kyytimiesten
kanssa ilmasta, vuodentulosta, karjasta ja kaikesta, jota vailla hänen
oli täytynyt olla eläessään suljettuna kenraalin talossa.
Usein kääntyi hän puhuttelemaan Berndt Wilhelm Tåklinia, jota hän
kohteli äidillisellä hyvyydellä palkitakseen ensimäiset epäluulonsa,
mutta tämä oli harvapuheinen ja hiljainen, sillä hän ujosteli Annaa,
eikä hän sitäpaitsi voinut, kuten molemmat naiset, antautua nauttimaan
matkan suloja, sillä riippuihan hänestä koko heidän pakonsa menestys.
Matkustettuaan enemmän asuttujen seutujen läpi, saapuivat he eräälle
yksinäiselle talolle, jossa päättivät levähtää pitemmän aikaa. Se oli
erittäin suloisella paikalla, sinertävän järven rannalla, ja sitä
ympäröivät valkorunkoiset riippakoivut ja kukkivat pihlajat.
Emäntä oli yksin kotona ja vähän hämmästyen otti hän vastaan nuo
harvinaiset vieraat. "Jumala antakoon", vastasi hän ystävällisesti
matkustavaisten "hyvään iltaan". "Mistä te tulette, hyvä herrasväki?
-- Eipä moni", jatkoi hän, "osaakaan tänne, mutta sitä enemmän
tervetulleet olette te. Onko teillä ollut pitkä tie, ja mihin
matkustatte?"
Pakolaiset katsoivat toisiinsa ja Täkliin kiiruhti vastaamaan: "Me
tulemme Väinölästä ja matkustamme Hymylään. Jos sallitte, niin viivymme
täällä muutaman tunnin."
"Varsin kernaasti, sillä näyttepä olevan hauska herra", vastasi emäntä
hymyillen leikilliselle vastaukselle. -- "Käykää sisään, hyvä
herrasväki! Vierastupa on vielä korea ja siisti viimetalvisen
lukukinkerin perästä. Ja jos ei minulla olekaan niin paljon tarjottavaa
kuin silloin, niin onhan kumminkin nuorta kaljaa ja nisukorppuja."
"Me tyydymme kyllä kaikkeen, erittäinkin, jos voitte toimittaa
hevosillemmekin hyvän aterian", sanoi Tåklin. "Sen kyllä uskon",
vastasi vieraanvarainen emäntä sulavasti, "sillä kasvaahan nurmi
pihassamme yhtä pitkäksi kuin väkevä ruis kotipellossa ja kestää kyllä
syötettää. -- Käykää vaan sisään, niin pidän huolen kaikesta! -- Kukaan
ei ole sanova, että olisi minun huoneessani ketään kohdeltu yhtä pahoin
kuin Henrik piispaa muinen Lallin talossa."
Tätä sanoessaan nauroi emäntä niin, että valkeat hampaat näkyivät
suusta ja astui edellä näyttäen tietä Brigitalle ja Annalle, jotka
seurasivat häntä.
Kylläpä huomasikin ummehtuneesta ilmasta ja hämähäkin verkoista, ettei
vierastupaa ollut pitkään aikaan käytetty.
Anna meni akkunan luokse katselemaan kaunista seutua, jota laskeva
aurinko ihanasti valaisi, ja hänessä syttyi sanomaton halu nauttia taas
jälleen luontoa ja tuntea välittömästi sen sydämen tykytystä.
"Hyvä Briitta muori", sanoi hän, kun emäntä oli poistunut, "älkäämme
istuko sisässä tämmöisenä iltana. Eikö sinua haluta vähän kävellä?
Viheriä metsä houkuttelee minua ja samoin tuo kaunis järvi!"
Vaikka Brigitta mielellään olisi kuunnellut emännän kertovan uudesta
taidokkaasta kankaastaan, joka hänellä parhaillaan oli kangaspuilla,
myöntyi hän kumminkin kernaasti Annan toiveesen.
"Se on hyvä ehdoitus! Tulkaa, tyttöni", vastasi hän iloisesti.
Kevein askelin riensi Anna muutamaa minuuttia myöhemmin halki viheriän
opotan. "Vapaus, suloinen vapaus!" kuiskivat vakavat hongat, iloinen
koivu ja hempeä paju.
"Suloinen vapaus!" lorisi metsäpuro, sitä humisi tuuli, sitä järvi, ja
jok'ikinen kukka.
"Vapaus, oi suloinen vapaus!" riemuitsi Annan oma povikin. Hän suuteli
koivun valkoista runkoa, hyppeli hohtavan sudenkorennon perästä,
syleilipä vielä pistelevää katajapensastakin. Hän oli jälleen lapsi,
joka on unohtanut kaikki tietäessään olevansa vapaa.
"Oi, mikä taivaallinen hurmaus!" sanoi hän vanhalle ystävällensä. "Koko
tämä ihana seutu ojentaa sylinsä minulle! -- Kas, miten ystävällisesti
puut nyökkivät, miten aurinko leikillisesti pilkistelee lehtien lomitse
etsien minua ja valaisten kasvojani!"
Anna katsahti valoisiin pilviin, jotka siellä täällä parvittain
verhosivat kesäistä taivasta, ja hän lauloi kuten Maria Stuart:
"Rientävät pilvet! Ilmojen purjeet!
Kenpä nyt kanssanne liidellä sais!
Tervehtikää kotimaatani te!"
Raikkaasti kaikui hänen äänensä läpi metsän ja hän tunsi itsessään
virtaavan nuoruuden hilpeyden ja voiman.
Hän tarttui suopeasti Brigitan käsivarteen. Näin astuivat he pitkin
vähäistä polkua ja pian levisi heidän silmäinsä eteen järven sininen,
tyyni pinta. Muutamia rääkättäviä sorsia kohosi rannan kaislikosta,
niin että vesi alkoi karehtia ja tuuditella valkoisia lummenkukkia.
Anna lähestyi rantaa ja kumarruttuaan veden ylitse kostutti hän tuolla
kirkkaalla nesteellä valkeaa otsaansa, kuumia poskiaan ja huuliaan.
Kuinka viileältä ja elvyttävältä se tuntuikaan!
Silloin kohahti metsä ja Annan korvissa kuului se surulliselta
valitukselta. Aurinko oli jo laskenut. Siksikö lieneekään neitosesta
tuntunut äkkiä niin kylmältä ja pimeältä? Hän vaivutti päänsä niinkuin
aron kukka, kun ensimmäinen halla koskee sen lehtiin.
Valittaen vaipui hän Brigitan viereen, piiloitti päänsä hänen helmaansa
ja itki katkerasti. Eikä nuo iloiset juhannustuletkaan, joita siellä
täällä vastakkaisella rannalla leimahti palamaan, voineet huvittaa
häntä. Hän vaati, että palattaisi takaisin taloon ja sanoi vilustavan
itseään.
Molempain naisten poissa-ollessa oli Tåklin joutunut vilkkaisiin
puheisin emännän kanssa, joka lateli hänelle elämäkertansa ja sanoi
olevansa leski ja että hänellä oli kaksi lasta, poika ja tytär, jotka
palvelusväen kanssa olivat menneet viettämään juhannuksen aattoa kylän
nuorison pariin.
"Me elelemme täällä niin hiljaisuudessa itseksemme", sanoi hän, "että
kernaasti suonkin nuorille joskus vähän huvitusta."
Tåklin nyökäytti myöntäväisesti päätään, kun samassa pörröinen
kartanokoira alkoi kiivaasti haukkua ilmoittaen vieraan lähestymistä.
Rapulta, jonne emäntä vieraansa kanssa oli istuutunut, näkivät he
keski-ikäisen huonoihin ryysyihin puetun naisen lähestyvän väsynein
askelin ja taluttavan kädestä pientä kauhean rumaa lasta. Vaimon näössä
oli jotakin pahansuopaa, katkeraa, johon kenties oli yhtä paljon syynä
hätä ja puute kuin luontoperäinen häijyys.
Emäntä näytti tyytymättömältä. "Vastenmielisiä vieraita", sanoi hän
hiljaa Tåklinille. "Mustalais-Zeffan kanssa ei, näette, ole hyvä olla
tekemisissä, sillä hän saa rettelöitä aikaan mihin hän vaan tulee."
"Hyvää iltaa, Zeffa", sanoi hän kuuluvasti. "Mistä nyt tuuli puhaltaa,
kun niin pitkän ajan päästä saa nähdä teitä täällä?"
"Ei tuule pohjoisesta eikä etelästä, ei idästä eikä lännestä, ja
kumminkin olen minä tullut", vastasi vaimo äreästi. "Pelkäätte kaiketi
vellitilkkaanne, emäntä?"
"Minua ei ole koskaan pidetty ahneena", vastasi emäntä ylpeästi, "ja
sanon teidät tervetulleeksi, Zeffa!"
Tämä nauroi ylenkatseellisesti. "Ketä peljätään, sitä hyvitellään. Niin
tekee leijonankesyttäjä ja niin tekin, mutta arvaanpa, että luulette
minulla olevan häijyt silmät, joilla turmelen teidät eli teidän
karjanne."
Säikähtäen vilkaisi emäntä tarhaan, jossa hänen mieluisa karjansa
rauhassa märehti. Mustalais-Zeffa päästi kolkon, käheän naurun ja
tempoi hurjasti pitkää vanukkeista tukkaansa.
"Niin kyllä, minua peljätään, vaikkapa ei tiedetäkään minkätähden",
sanoi hän synkästi. "Minua peljätään yhtä paljon kuin perkelettä, joka
väliin suuren harmaan koiran muodossa ajaa takaa niitä ihmisiä, joilla
on paha omatunto. Tämä koira se minunkin vietteli varastamaan,
tappaessani esikoiseni ilmestyi se minulle jälleen, ja senjälkeen monet
kerrat, kunnes nyt olen -- kadotuksen partaalla. Haa, hauska leikki on
syntyvä, kun minäkin syöksyn sinne!"
"Vaiti, onneton vaimo, vaiti taivaan tähden!" sanoi emäntä kalpeana,
"teidän sananne säikyttävät sekä minut että vieraani."
Hän osoitti Tåkliniä, joka katseli mustalais-Zeffaa semmoisella
vastenmielisyydellä, kuin katsellaan myrkyllistä petoa.
"Saattaa kyllä olla mahdollista, sillä kun ollaan nuori ja hieno, niin
ei uskotakaan voitavan vajota niin syvälle kuin minä", sanoi Zeffa,
joka suuttuen huomasi nuorukaisen inhon.
"Hän pitää itseänsä paljon parempana minua, tuo kaunis herra", jatkoi
hän pilkaten, "mutta lopussa kunnia seisoo. -- Ihmettelenpä, miten hän
on eksynyt tänne."
"Se ei sinua liikuta", sanoi Tåklin kylmästi ja kääntyi pois hänen
silmäiltäväntään.
"Tuollahan on enemmän samaa lajia", lisäsi Zeffa, kun Anna ja
Brigitta tulivat pihan portista sisään, "niin kaunis neiti ja
-- -- -- ah -- -- --!"
Zeffa tuijotti Brigittaan, joka kävelemisestä väsyneenä ontui
tavallista enemmän, ja hänen silmänsä leimahtivat.
"Emmekö lähde matkalle?" sanoi Anna Tåklinille.
"Lähdetään, jos niin tahdotte, neiti Mörck", vastasi tämä
kunnioittavaisesti, "mutta emännän toivo on, että söisimme illallista
täällä ja lepäisimme muutaman tunnin hänen vieraanvaraisen kattonsa
alla. -- Minä en luule meillä olevan mitään peljättävää tällä
yksinäisellä paikalla", lisäsi hän kuiskaten.
"Te olette ehkä oikeassa", sanoi Anna hiljaa, "mutta minä olen jälleen
tullut kovin levottomaksi ja tahtoisin mieluimmin jatkaa matkaa,
joll'ei teillä ole mitään sitä vastaan."
"Ei suinkaan", virkkoi Tåklin ystävällisesti, "sillä teidän tahtonne on
minun lakini. Lähden vaan sanomaan emännälle esteemme ja sitten
matkustamme."
Mutta emännän mielestä olisi vieraanvaraisuus tullut loukatuksi, jos he
olisivat lähteneet syömättä edes yhtä ateriaa hänen talossaan,
jonkatähden heidän täytyi myöntyä osoittamaan kunniaa hänen
laitoksillensa. Mielihyvällä saivat he kuulla, että mustalais-Zeffa,
saatuaan hänkin osansa, oli lähtenyt tiehensä.
"Kiitos ystävällisyydestänne", sanoi Tåklin emännälle erotessa. "Tämä
nuori nainen sanoo, että hän on usein muistava teidän hyvyyttänne."
"Jumala teitä siunatkoon", sanoi emäntä puristaessaan Annan pienoista
kättä, "olkaa vakuutettu, että minäkin olen muistava teitä."
Mitä kauemmaksi pakolaiset joutuivat, sitä autiommaksi muuttui seutu.
Pellot ja niityt olivat loppuneet, ja pieniä vaivaispetäjiä kasvava
nummi ulottui synkässä yksitoikkoisuudessaan kaikille puolille. Mustat
raskaat pilvet verhosivat tuon äsken vielä niin kirkkaan taivaan ja
himmensivät valoisan kesäyön.
"Hiljaa, mikä se on?" huudahti Brigitta vaaleten. "Eikö se ole
kuolemanlinnun ääni, vai kuulenko väärin?"
Kaikki kuuntelivat. Selvästi kuului semmoinen ääni, joka syntyy kun
metallikiskolla lyödään lasin laitaan; se oli leppälinnun alakuloista,
viatonta laulua, jonka rahvas luulee ennustavan onnettomuutta ja
kuolemaa.
Anna ja Tåklin katsahtivat toisiinsa eivätkä voineet olla hymyilemättä
palvelijan taika-uskoisuudelle. Mutta jälleen kuului uusi omituinen
ääni, niin että hevoset vavahtivat ja pysähtyivät. Tåklin oli noussut
korkealle kuskipenkille vakoilemaan ja ymmärsi heti, ettei se ollut
mikään viaton lintu, joka sai aikaan tuon omituisen äänen autiossa
metsässä, mutta hän ei ilmaissut ajatustaan, vaan jätti ylhäisen
paikkansa ja käski ajurin lyömään hevosia.
Hyristen kiitävät vaunut eteenpäin, ja lähenemistään lähenee
onnettomuus.
"Hyvä Jumala, minä luulen meitä ajettavan takaa!" sanoi Anna hädissään
Brigitalle, sillä hän tunsi äkillisen aavistuksen.
Kapeaa karjanpolkua pitkin syöksikin parvi ratsumiehiä pakolaisia
vastaan.
"Oikeuden nimessä antautukaa!" ärjäsi karkea ääni.
"Mitä tahdotte te meistä?" kysyi Tåklin maltillisesti. "Me olemme
rauhallisia matkustajoita, joita teillä ei ole oikeus häiritä."
"Älkää noin suurennelko, hyvä herra", sanoi joukon päämies, virkapukuun
puettu nimismies, "sillä minä olen saanut käskyn vangita teidät
syytettyinä varkaudesta."
"Varkaudesta!" toisti Tåklin vaistomaisesti.
"Ja siitä syystä", jatkoi nimismies ivallisesti, "täytyy teidän, hyvä
herrasväki, tehdä pieni huviretki takaisin Turkuun, jossa
aavistamattomat ilot odottavat teitä."
Pilvet olivat haihtuneet ja lempeästi paistoi aurinko puiden latvoihin,
mutta tuntematta aamun ihanuutta istui Anna synkässä epätoivossa
vaunujen nurkassa.
"Kaikki on kadotettu, tyttö parka", kuiskasi Tåklin hänelle, "mutta
älkää peljätkö, sillä onhan meillä Jumala ja puhtaat omattuntomme
puolellamme."
Anna katsahti ylös ja koetti hymyillä, mutta se oli heikkoa, haikeaa
myhäilyä, joka enemmän kuin mikään muu ilmaisi hänen sielunsa tilan.