"Pitkäksi käypi odottavalla aika", sanoi Petter haukoitellen
toverilleen Paavolle, tuolla kun istuivat tuomiokirkon porstuassa
vartoen jumalanpalveluksen loppumista.
"Niin todellakin, Petrushka", vastasi puhuteltu ja oikaisi hiljan
suomittua ruumistaan kapealla rahilla. "Kellä edes olisi tuoppi kaljaa,
niin kärsisi -- -- --"
"Ja hapankaalia ja kurkkuja, mustaa leipää ja teetä, unohtamatta
braagaa (kotitekoista olutta) ja viinaa", lisäsi toinen ja lakutti
kieltään, ikäänkuin hänellä olisi jo ollut kaikki nuo herkut nähtävinä.
"Se olisi jotakin, mutta me emme saa unhoittaa, että on taas
paastonaika ja silloin on synti ajatella semmoista. -- Pyhä Barbara,
auta meidän tyhjiä vatsojamme!"
"Pyhä Barbara, auta meitä!" mutisi Petterkin tehden kumppaninsa tavoin
ristinmerkin, "erittäinkin minun kurjia jäseniäni, voi, voi!"
Petter nauroi. "Ohjaa kielesi paremmin toisella kertaa, niin ei
kenraalin tarvitse rangaista sinua!" sanoi hän.
"Tapahtukoon armollisen herramme tahto, hän tietää parhaiten mitä minä
tarvitsen", virkkoi Paavo nöyrästi.
"Etpä puhunut tuolla äänellä, silloin kun armollinen herramme otti
sinut kanssaan tänne pitkälle matkalle ja eroitti sinut kauniista
Sassastasi."
"Kaunis Sassani!" Rakkauden ja surun hohde lennähti Paavon
tylsistyneille, mutta kauniille kasvoille ja hänen pienet tummat
silmänsä kostuivat kyyneleistä. "Kaunis Sassani!" toisti hän
omituisella hellällä painolla. "Hän oli muhkein tyttö sekä itä- että
länsipuolella Uralia. Kelpo vaimo hänestä olisi tullut. -- Onnellinen
sinä, Petrushka, joka et jättänyt ketään suremaan jälkeesi -- mutta
luulenpa puhuvani kuuroille, sillä sinä näytät nukkuvalta -- -- --"
Täällä vallitseva suloinen viileys ja hiljaisuus ja tuo yksitoikkoinen
odotus eivät olleet painostavaisesti vaikuttamatta molempain
palvelijain mieliin. Petterin uni ei ollut teeskenneltyä ja kohta vei
suloinen unotar Paavonkin hänen rakkaan Sassansa luo, eikä tämä uni
häiriytynyt ennenkuin väki tuli ulos kirkosta. Kauhistuen hypähtivät
puoliuniset palvelijat pystyyn, pitäen tarkasti vaarilla eikö noita
kahta naista jo näkyisi. Vaan kun ei heitä kuulunut, arvelivat
palvelijat heidän jääneen osoittamaan harttauttaan jollekin suositulle
pyhimyksen kuvalle, ja istuutuivat jälleen tyynesti paikoilleen.
Ajan kuluksi rupesivat he vertailemaan Turun tuomiokirkkoa pyhän
kaupunkinsa Moskovan moniin pyhyyksiin, tietysti jälkimmäisten eduksi,
joiden kullattuja, hopeoituja ja monivärisiä kupukattoja he väsymättä
ylistelivät. Soitettiin suomalaiseen iltamessuun, ja ihmiset
menivät sinne ja palasivat sieltä ja muutamaa tuntia myöhemmin
ruotsalaiseenkin, mutta yhä istuivat venäläiset palvelijat
kärsivällisesti odottamassa, niinkuin heidän oli käsketty; he olivat
oppineet tottelemaan ja sitäpaitsi oli heissä runsas määrä
yksinkertaisuutta.
Eräs kymäräselkäinen kirkonvartija lähestyi heitä ja lyöden sauvallaan
niin kovasti laattiaan, että holvit kajahtivat, sanoi hän semmoisella
venäjänkielellä, jota ei taitavinkaan kielenkääntäjä ottaisi
selittääkseen, että jollei herroja haluttanut jäädä sinne pitämään
kirkon rotille seuraa, niin oli heidän aika laittautua tiehensä, sillä
hän aikoi lukita temppelin ovet ja siten hankkia itselleen vapautta
viikoksi.
Ällistyneinä katsoivat "herrat" toisiinsa ja vaikkeivät he ymmärtäneet
miehen puhetta, alkoivat he kumminkin tajuta hänen kaunopuheliaista
liikkeistään, että heidän oli aika lähteä.
Mutta missä olivat neiti Mörck ja eukko? Olivatko ne palvelijain
virkistäessä itseään unella lähteneet ilman heitä pois?
Mitä sanoi kenraali Demidoff?
Näitä kyselivät Petter ja Paavo toisiltaan ja enemmän juosten kuin
käyden tulivat he kotiin. Turhaksi kävi heidän salainen toivonsa, että
muka naiset jo olisivat saapuneet, sillä ei kukaan tiennyt heistä
mitään. Totuus piti siis ilmi. Neuvoiteltuaan keskenään päättivät he
Ivanin välityksellä, jonka he ymmärsivät voittaa puolellensa, pyytää
pääsöä peljätyn isäntänsä luokse. Olihan tämä kummallinen tapaus
ennemmin tahi myöhemmin hänelle kumminkin ilmoitettava.
Kenraali oli istumassa taidokkaasti tehdyn, viheriällä veralla
päällystetyn pelipöydän ääressä, pitkä turkkilainen piippu suussa, kun
hovimestari astui sisään. Peljäten häiritsevänsä herraansa seisoi hän
pitkän aikaa ääneti odotellen.
"Jalo herra", virkkoi hän lopuksi. Kenraali, joka näkyi olevan erittäin
mielistynyt peliin, katsahti ylös.
"Mitä tahdot, Ivan?" sanoi hän.
"Nöyrät palvelijanne Petter ja Paavo pyytävät alamaisimmasti päästä
puheillenne, herra kenraali."
"Ei minulla ole aikaa heidän kanssaan -- -- --!" Kenraali rupesi
maltittomasti valitsemaan uusia kortteja pakasta.
"Niillä on tärkeitä asioita ilmoitettavana", rohkeni hovimestari
muistuttaa, mutta otti kumminkin varovaisesti askeleen takaperin.
"Tärkeitä asioita!" huudahti kenraali halveksivaisesti. "Arvelen heidän
voivan levätä vaikka tulevaan vuoteen asti. Älä tule täst'edes
häiritsemään minua, Ivan, tahi -- -- --"
Keskonainen lause päättyi valalla, mutta eipä Ivan nytkään poistunut,
sillä hän tiesi, ett'ei hänen isäntänsä koskaan antaisi hänelle
anteeksi, jos hän ei heti ilmoittaisi kaikkia tuon kauniin suomalaisen
tytön suhteen.
"Mahtava herra", sanoi hän, "se koskee neiti Annushkaa ja hänen
palvelijaansa."
Kenraali hypähti ylös ja survasi niin ankarasti pöytää, että kaikki
kortit putosivat sinne tänne ympäri laattiaa.
"Koira, miksi et sanonut heti sitä minulle! -- Kutsu tänne palvelijat."
Pian senjälkeen seisoivat palvelijat kenraalin edessä. Petter oli
koonnut kaiken rohkeutensa ja katsoi lujasti eteensä antaessaan
ilmoituksensa, Paavo sitävastoin oli viheliäisempi kuin metsästäjäin
ahdistama jänes.
Vaikka alussa kylmä ja tyyni, ei kenraali kauan voinut hillitä
vihaansa, hän oli vähällä kadottaa järkensä ajatellessaan, että Anna
kenties oli päässyt hänen käsistään. Mitä julmimmalla tavalla solvasi
hän häntä ja noita onnettomia palvelijoita, joille hän uhkasi
neljäkymmentä paria raippavitsoja joka päivä, kunnes he oppisivat
käyttämään silmiään.
Mutta ensin tuli hänen hankkia varma todistus siitä, oliko Anna
todellakin rohennut paeta hänen vallastaan. Sentähden syöksi hän hänen
huoneesensa. Täällä oli kumminkin kaikki kuten tavallisesti, ei mikään
osoittanut äkillistä pakoa, kaikki oli järjestyksessä paikallaan.
Tuo suuri kivikartano vastapäätä kapean kadun toisella puolella loi
omituisen synkän varjon huoneesen ja teki sen kolkoksi kuin
hautakammion. Kun akkunat olivat koko päivän olleet suljetut, tuntui
ilmakin ummehtuneelta ja raskaalta ainakin kenraalista, joka juopuneen
tavoin hoiperrellen turhaan haki silmillään tuota armasta olentoa.
Kuinka usein olikaan Anna pelkäämättä syössyt hänet luotaan, mutta
kuinka kaunis ja viehättävä, unohtamatta koskaan naisellista
arvokkuuttansa, oli hän kumminkin aina ollut. Ylevillä perusaatteillaan
ja jalolla mielellään oli hän voittanut, oikeuden valta oli tullut
vahvistetuksi ja se oli kostanut hänelle itselleen. Sanomattoman
katkeraa oli tuntea itsensä eroitetuksi puhtaan sydämen ja hyvän
omantunnon luomasta onnelasta, ja tähän yhdistynyt loukattu rakkaus ja
mustasukkaisuus täyttivät äärettömillä tuskilla kenraalin sielun ja
masensivat tuon voimakkaan miehen.
Hänen muotonsa oli käynyt rumaksi ja sinisenkalpeaksi, harmaansekainen
tukka seista törötti hurjasti pystyssä ja silmänsä olivat veristyneet
ja kankeat. "Oikeuden jumalatar!" ähki hän. "Oikeuden jumalatar!"
Tuontuostakin huuteli hän Vapahtajaa, neitsyt Mariaa ja pyhää Nikolaita
avukseen, risti itsensä karkoittaaksensa luotaan Manalan henkiä, jotka
näyttivät ajelehtivan hänen ohitsensa, mutta eivätpä nämäkään keinot
auttaneet, kunnes uusi mahtava tunne valtasi edelliset -- ja tämä tuoni
oli koston.
Kuni mielipuoli juoksi kenraali ympäri, toivoen saavansa jotain tietoa
Annan katoamisesta. Tämä onnistuikin hänelle, sillä avattuaan erään
pöytälaatikon löysi hän sieltä kaikki Tåklinin kirjeet, jotka Anna
varomattomasti oli unohtanut sinne. Tyytyväisenä väänteli hän
viiksiään, mutta hänen täytyi hillitä maltittomuuttansa, sillä hän
ymmärsi ruotsinkieltä varsin vähän.
Sattumus asetti niin, että se henkilö, joka kutsuttiin selittämään
kirjeiden sisältöä, oli poliisimestari Reis. Siitä saakka kuin Anna oli
asunut hänen perheessään, oli hän aina lämpimällä myötätuntoisuudella
ajatellut häntä, ja hänen sydämensä vuoti verta kun hänen nyt täytyi
lausua sanoja, jotka eivät ainoastaan ilmaisseet hänen pakoaan, vaan
muutoinkin olivat hänelle harmillisia.
Tuiki suuttuneena sai tämä nyt tietää, että huolimatta hänen
valppaudestansa oli onnistuttu päästä yhteyteen hänen holhottinsa
kanssa. Reis, joka oli raivoissaan, kun ei edeltäpäin tiennyt mitä
häneltä tahdottiin, ryästeli ja punehtui kovin joutuessaan siihen
kohtaan Tåklinin kirjeessä, jossa tämä tyystin kertoi koko
pakotuuman ja ehdoitti että Ruotsi, joka oli ulkopuolella kenraalin
vaikutuspiiriä, olisi soveliain maa suojelemaan heitä. Hän ei ollut
myöskään jättänyt mainitsematta, kuinka hänestä näytti sopivammalta
maantietä myöten pyrkiä Ruotsin rajalle, kuin luottautua epävarmaan
petolliseen mereen, ja kuinka heidän olisi tehtävä pieni kaarros,
ennenkuin he suuntaisivat matkansa pohjoiseen.
Reis vaikeni ja hänen tilansa muuttui yhä tukalammaksi. Täytyisikö
hänen antaa ilmi tuo lapsi, joka kerran oli hänelle uskottu?
"Eteenpäin!" käski kenraali jyrisevällä äänellä. "Eteenpäin!
Eteenpäin!"
Reisin täytyi siis tyytyä kohtaloonsa ja ilmoittaa kaikki. Tåklinin
kehoitus, että Anna ottaisi myötään kaikki sortajaltaan saamansa
lahjat, pani tämän uuteen raivoon.
Huutaen avuksensa taivasta ja helvettiä kirosi hän tyttö parkaa,
nimitti häntä varkaaksi ja vannoi kauheaa kostoa.
Alakuloisena ja murheellisena poistui Reis, mutta kenraali haki kaikki
Annan kätköt ja nähtyään, että hän oli seurannut uuden suojelijansa
neuvoa, ryhtyi hän tarpeellisiin toimiin pakolaisten takaa-ajamista
varten.
Pian senjälkeen syntyi rauhallisessa Turussa semmoinen melu ja hälinä,
jonka vertaista siellä tuskin lienee ollut äskeisen sodan aikana.
Hämmästyneiden kaupunkilaisten ihmeeksi nähtiin kasakkain ratsastavan
täyttä laukkaa sinne tänne kaduilla. Useista taloista kyseltiin ja
haettiin ja kaikki mökit kaupungin läheisyydessä tutkittiin tarkoin.
Saatuaan kaikki alimmaisensa liikkeelle, riensi kenraali Demidoff niin
pian kuin mahdollista everstiluutnantti Otto Loden luokse, joka oli
virkaa tekevänä maaherrana, esittääksensä hänelle asiansa. Lode oli
aatelismies kantapäästä kiireesen asti, tosin hiukan kiivas ja
äkkipikainen, mutta hyväsydäminen ja jalomielinen. Kaikella
kohteliaisuudella, jota sekä tämä aika että hänen yhteiskunnallinen
asemansa vaativat, otti hän vieraansa vastaan.
"Pyydän anteeksi, että olen valinnut sopimattoman ajan käynnilleni",
sanoi kenraali.
"Teidän käyntinne ovat aina minulle mieluisat, herra kenraali", vastasi
puhuteltu, kohteliaasti pyytäen vierasta istumaan.
Kenraali Demidoff oli kumminkin liian rauhaton seuratakseen tätä
kehoitusta. "Kiitän", sanoi hän hätäisesti hymyillen, "mutta minulla ei
ole aikaa. -- Syynä, jonkatähden olen pakoitettu vaivaamaan teitä,
herra maaherra", lisäsi hän kiihtyvällä mielenliikutuksella, "on eräs
luonani tapahtunut, varsin ikävä seikka -- -- -- Mutta minun on
aloitettava kertomukseni alusta, että saisitte siitä oikean käsityksen.
"No niin, kaksi vuotta on minulla talossani ollut muudan nuori tyttö,
jonka sisareni poika morsiamenaan jätti minun hoitooni, kun hänen
joukkonsa päällikkönä oli lähdettävä tuohon, vielä päättymättömään
sotaan armollisimman keisarimme ja Ranskanmaan välillä. -- Koko
maailma tietää isänmaani menestyksen -- mutta yhtä onnellisesti ei
käynyt -- sisareni pojalle", -- kamala vaaleus levisi kenraalin
kasvoille, -- "sillä hän luetaan nyt kaatuneitten joukkoon. -- Minä
olin luvannut olla isänä hänen morsiamellensa ja neitonen jäi luokseni.
Hän oli nuori, ja varsin kaunis, mutta ylpeä, oikullinen ja kovin
itsepäinen, mutta näitä vikojahan on useimmilla, jotka kuuluvat tuohon
muutoin kauniimpaan sukupuoleen -- -- --"
Kenraali nauroi väkinäisesti ja maaherra näytti olevan vähän hämillään
odottaessaan, mitä tuleman piti.
"Hänen ja erittäinkin sisareni pojan tähden", pitkitti kenraali,
"kohtelin minä häntä aina suurimmalla hyvyydellä ja kunnioituksella --
mutta, herrani, voitteko arvata, miten hän palkitsi minut?"
"Tahdonpa sanoa sen teille", -- kenraali lähestyi isäntäänsä ja näytti
kovin vihastuneelta -- "_Hän on varastama minua ja paennut siten saadun
omaisuuden kanssa_!"
Maaherra Lode säpsähti.
"Varastanut! se on ankara syytös, kenraali! Koska on tämä tapahtunut?"
"Tänä päivänä, kun tuo nuori nainen palvelijansa kanssa lähti kirkkoon,
jonka porstuassa käskyläiseni turhaan odottivat heitä tuntikausin."
"Onko hän yksinään rikollinen, vai luullaanko hänellä olevan ketään
liittolaista?" kysyi maaherra.
"Eräs Tåklin, joka tuntemattomalla tavalla on päässyt hänen
yhteyteensä, näkyy olevan hänen rikostoverinsa. -- Pyhä Barbara! kelpo
lajilla ovat he minua varastaneet, ja vahinko on sitä tuntuvampi, kuin
juvelien seassa oli keisarini armollisia lahjoja."
Maaherra näytti hämmästyneeltä ja vakavalta. Vaikk'ei hän epäillytkään
kertomuksen todellisuutta tuosta suuresta kotivarkaudesta, tuntui
hänestä kumminkin uskomattomalta, että Anna Mörck olisi siten käyttänyt
tilaisuutta hyväkseen, sillä hänellekään eivät olleet mielipiteet ja
tarinat Annan ja kenraalin keskinäisestä suhteesta oudot, joskin ei
hän, niinkuin ei moni muukaan, tiennyt mitä oikein uskoisi.
"Hävytön kiittämättömyys", sanoi hän, "te olette saanut kokea ikäviä,
kenraali!"
"Olen todellakin, ja sentähden vaadin ei ainoastaan omaisuuttani
takaisin, vaan myöskin, että rikolliset saatettaisiin asianmukaiseen
rangaistukseen. -- Toivon teidän apuanne, herra maaherra!"
"En ole laimiinlyövä, mitä vaan virkani velvoittaa minun tekemään",
vastasi puhuteltu.
"Ja rangaistus kotivarkaudesta?" kysyi kenraali kavalan näköisenä.
"On kaksi kertaa suurempi kuin muutoin", lopetti maaherra.
Kenraali Demidoff kääntyi poispäin salatakseen silmissään loistavaa
voittoriemua. Kostonhimoisessa sielussaan näki hän jo tuon ylpeän ja
ihanan Anna Mörckin nöyryytettynä, häväistynä ja kunniansa menettäneenä
jalkainsa juuressa. Mikä riemu saada kerran nähdä hänet armoa
anovaisena!
Ottaessaan tarkan selon varastetun omaisuuden arvosta harmitti
maaherraa yhä enemmän tuo halpamielinen käytös semmoisen henkilön
puolelta, joka kenraalin oman vakuutuksen mukaan oli hänen tykönään
nauttinut niin paljon hyvyyttä ja ystävällisyyttä. Tunnetulla
pontevuudellaan ryhtyi hän nopeasti tehokkaisin toimiin karkulaisten
kiinniottamista varten. Täydellinen tuntomerkkien luettelo laadittiin
jokaisesta noista kolmesta. Kenraali seisoi itse kirjurin rinnalla ja
antoi ilmoituksensa Annasta. Hänen luettelonsa kuului:
"Nuori seitsentoista vuotias, keskikokoinen solevavartaloinen tyttö.
Iho lumivalkea, silmät suuret ja tummat, suu pienoinen, nenä suora.
Tukka mustankiiltävä ja tavattoman tuuhea, kahtena palmikkona kiedottu
pään ympärille. Puku mustasta sametista ilman koristuksitta, valkea
huntu olkapäillä, valkea samettihattu päässä ja samankarvainen harso
kasvoilla."
Kenraalia ihmetytti itseäänkin, että hän muisti kaikki nuo pienet
erikoiskohdat, mutta Briitta muoria ei ollut yhtä helppo kuvailla ja
useoita kenraalin palvelijoita täytyi kutsua saapuville. Kaikki olivat
kumminkin siinä yhtä mieltä, että hän oli ontuva ja puki kernaasti
itsensä kaikkiin vesikaaren väreihin.
Mitä taas Tåkliniin tulee, täytyi hänen oman veljensä harmiksensa
kertoa hänen ulkomuotonsa ja pukunsa.
Sitäpaitsi toimitettiin peräänkuulutuksia kirkoissa luettaviksi ja
käskyjä ruununvoudeille ja nimismiehille ajella innokkaimmasti
rikoksellisia takaa. Vielä saman sunnuntain iltapuolella lähetettiin
viestit kaikille suunnille viemään näitä papereita asianomaisille ja
kehoittamaan sekä tunnettuja että tuntemattomia pakolaisten
vangitsemiseen.
Sillä aikaa kun maaherra rauhattomana ja huolissaan odotti vastausta
toimenpiteistään, ei kenraali Demidoffinkaan tila ollut kadehdittavin.
Milloin oli hän tulisimman rakkauden ja mustasukkaisuuden uhrina,
milloin valtasi hänet viha ja kosto. Ei kukaan osannut tehdä hänen
mielikseen. Hänen palvelijoillansa oli selkäsaunat melkein
jokapäiväisenä leipänä ja yksin hänen suosikkinsa Ivankin pelkäsi
häntä. Eivätkä nuo tuliset viinitkään, joita hän särpi sisäänsä,
jäähdyttäneet häntä.