Pyhäaamun rauhallisuus vallitsi seudussa. Eivät ainoastaan uutterat
ihmiset levänneet töistään, vaan koko luonnossa oli sapatintyyneys,
sopusoinnussa Luojan tälle päivälle määräämän tarkoituksen kanssa. Ilma
oli lempeä, täynnä kukkivien sireenien ja pihlajain tuoksua ja hiljaa
humisivat lehmukset vanhassa yliopiston puutarhassa.
Soitettiin jumalanpalvelukseen, ja metallin mahtavassa äänessä
kaikuivat ikäänkuin nuo kiitos- ja kehoitussanat, jotka olivat
piirretyt tuomiokirkon suuren kelloon: "Kunnia olkoon Jumalalle
korkeudessa" ja "Pyhittäkäät Herra Jumala teidän sydämissänne!"
Juhlallisesti kajahtelivat kellot tänä tyynenä aamuna, virittäen
ihmissydämessä hartautta ja rauhaa. Vaikka nyt soitettiin ensimmäistä
kertaa, riensivät jo rahvas ja pikku porvarit kirkkoon ennen rikkaitten
ja ylhäisten tuloa ennättääkseen hankkia itselleen niin hyviä sijoja
kuin heidän säätynsä salli. Sinisissä hännystakeissa, mustakantiset
virsikirjat kainalossa käydä tassuttelivat jälkimmäiset arvokasten
emäntäinsä kanssa, jotka kotikutoisissa, valkeissa hameissaan ja
tykkimyssyissään näyttivät varsin somilta.
Avoimen akkunan luona istui Anna Mörck ja hengitti mielihyvällä lempeää
kesä-ilmaa. Hän oli hyvin kalpea ja hänen yhteenpuserretut kätensä
vapisivat kovasti, mutta sittenkin näytti hän tyyneltä, melkein
iloiselta, eikä hänen tummissa, kirkkaissa silmissään näkynyt
vivahdustakaan edellisen yön levottomuudesta ja tuskasta.
Briitta muori, joka tietysti myöskin otti osaa pakenemiseen, käveli
vielä ympäri järjestellen sitä ja tätä. Häntä harmitti, kun ei voinut
ottaa myötään kaikkia niitä kauniita ja oivallisia vaatteita, jotka hän
oli saanut Mustofiniltä ja Annalta; vaikka hänen kunniaksensa onkin
sanottava, ettei lahjain menettäminen niin paljon koskenut hänen
sydämeensä, kuin se seikka, että hän oli saanut ne noilta kahdelta,
joille hän oli lahjoittanut uskollisen rakkautensa.
"Katsokaa, lapseni", sanoi hän Annalle, "veistä kiitetään teränsä
tähden, ihmistä järkensä vuoksi, ja niin tuleekin katsoa etuaan,
milloin voi, ja ajatella tulevaa aikaa. Tämän neuvon on Tåklin teille
antanut ja sen otan minäkin varteen. Sitä paitsi on hyvä ottaa teidän
varallenne saali tahi jokin muu; onhan teillä kumminkin kyllin
kantamista niissä kalliissa kivissä ja rahoissa, jotka ovat ommellut
hameenne taskuun."
"Niin", sanoi Anna huoaten, "ne tuntuvat raskailta, kovin raskailta,
nuo lahjat, kun niihin on yhdistynyt niin paljon katkeraa -- -- --"
"Vaiti, tyttöni, vaiti" keskeytti hänet Brigitta hilpeästi, "älkäämme
nyt sitä ajatelko. Muistelkaa ennemmin, mihin teitä kehoitti
jalavanlehti, joka oli Tåklinin viimeisessä kirjeessä. Kuinka se taas
olikaan, Anna?"
"Itämaisen kukkaiskielen mukaan merkitsee jalavanlehti: Ole huoletta!"
"Aivan niin", sanoi Brigitta luoden tyytyväisen katseen Annaan, jonka
taitoa hän suuresti ihmetteli. "Minä en vaan ymmärrä, kuinka te
muistatte kaikkien kukkain merkityksen."
"Nuoret panevat mielellään semmoista muistoonsa", virkkoi Anna
hymyillen.
"_Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa_!" soittivat jälleen
kirkonkellot.
Anna säpsähti. "Eikö meidän ole jo aika lähteä, Briitta muori?" kysyi
hän.
"Olkaa rauhassa, lapseni; vielä hetkinen kärsivällisyyttä. Mitä
sanoisitte, jos kenraalin olisi pistänyt päähän kieltää teitä tänä
päivänä menemästä kirkkoon?"
"Jumala varjelkoon!" sanoi Anna. "En tiedä mitä silloin tekisin."
Ankara väristys vapisutti hänen olentoaan ja veret vuoroin nousivat
vuoroin haihtuivat hänen kasvoillaan.
Tuokion istuivat he ääneti ajatuksiin vaipuneina. Vihdoin sanoi
Brigitta:
"Luulen pian soitettavan yhteen, Anna. Käärikää saali olkapäillenne ja
lähtekäämme. -- Palvelijat odottavat jo rapulla."
Anna nousi nopeasti sijaltaan ja poistui huoneesta katsomatta edes
ympärilleen. Salissa kohtasi hän kenraalin, joka seisoi ja risti
itsiään uuden kullalle hohtavan jumalankuvan edessä kumartaen
masennetun, katuvaisen syntisen tavoin päätänsä syvään ja höpisten
huulillaan rukouksia. Anna pysähtyi, peljäten häiritsevänsä hänen
hartauttansa, epätietoisena pitikö hänen mennä eteenpäin vai takaisin.
Mutta tuskin oli kenraali kuullut hänen keveät askeleensa, ennenkuin
hän äkkiä kääntyi ympäri.
"Ah, kesäaamu ruumiillisessa muodossa!" huudahti hän irstaasti
hymyillen, "mutta Annushka, Annushka, kesä rakastaa valoisia värejä, ja
te taas kannatte tuota ikuista mustaa samettipukua, jota minä olen
oppinut kammoksumaan. Teidän tulee, kaunokaiseni, ottaa huomioon, mikä
teille soveltuu. Koristavathan kaikki nuoret tytöt mielellään itsensä
ainakin kirkkoon lähtiessänsä."
"Kenraali Demidoff", sanoi Anna vakavasti, mutta lempeällä äänellä,
"kun sielu aikoo lähestyä Korkeinta, silloin saavat ajatukset vähimmän
työskennellä oman itsiön kanssa."
"Tauotkaa, pikku siveyden saarnustaja", sanoi kenraali ja hänen
ryppyinen otsansa punehtui, "kullakin asialla on aikansa! Luulenpa
teidän tuomitsevan minua siitä, ett'en äsken hartaudessani ollut kyllin
hupsu unohtaakseni maallisen ihanan immen puitteisin ja lasin ta'a
suljetun pyhäinkuvan tähden."
"Minä en voinut aavistaa teidän ajatuksianne, herra kenraali, yhtä
vähän kuin tahdon tuomitakaan ketään", kuului vastaus.
"No, oikeinpa olettekin armollinen", sanoi kenraali ivallisesti. "Olkaa
palattuannekin samoin. Tahdotteko luvata sen, Anna?"
"Minä en lupaa mitään", vastasi tämä, "mutta saanenhan lähteä, herra
kenraali?"
"Täytynee teidän saada", virkkoi kenraali äreästi. "Teillä on hyvin
taipuisa herra. Hyvästi!"
Anna kumarsi ja lähti. Raivoisat tunteet riehuivat hänessä. Kerran
ennenkin oli hän salaperäisellä tavalla lähtenyt tiehensä, mutta
silloin omasta kodistaan, oman armaan isän helmasta!
Nyt soitettiin yhteen. "_Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa! Kunnia
olkoon Jumalalle korkeudessa_!" Linnut lauloivat, Aurajoen vesi
kimelteli, ja kirkkaassa päivänpaisteessa virtasivat ihmiset
tuomiokirkkoon, joka korkeana ja vakavana seisoi Unikankarilla.
Se on vanhaa göötiläistä rakennustapaa, yksinkertainen, mutta mahtavan
kaunis ja ansaitsee olla Suomen suurin ja kalliin muistomerkki.
Kahtatoista jalkaa korkean, harmaasta kivestä ja tiilistä rakennetun
muurin sijaan Unikankarin ympärille oli muutama vuosi sitten tehty uusi
aitaus silitetystä graniitista rautaisine kaidetankoineen. Entiseen
nähden oli tämä muuri varsin komean näköinen ja sitä enemmän silmiin
pistävä, kun tuomiokirkon ympärillä oli tiheässä ryhmässä vanhoja
rappeutuneita kivikartanoita. Kaakkoisen portin luona kohosi näet
kaksinkertainen yliopistonrakennus luentosaleineen, entinen
dominikaaniluostari ja niin kutsuttu "vanha koulu." Länsipuolella
seisoi taas katedraalikoulu ja kirjasto, ja aivan kirkkoaidan sisässä
itäpuolella oli luuhuone.
Unikankaria, jolla nykyään tuuheat jalavat humisevat hautavirsiään
viheriään nurmen alla lepääville, ei voinut mainitun muurin tähden
kadulta nähdä. Kuni yksinäinen saari pauhaavassa virrassa seisoi tämä
rauhoitettu paikka keskellä kaupungin hälinää ja liikettä.
Siellä lentää lipattelivat loistavat perhoset, joita ei enää musta
kotero kahlehtinut, kauniina vertauskuvana, miten sielu vapautuu
aineesta.
Tätä ajatteli Anna lähtiessään Brigitan ja vartioivain palvelijain
kanssa kirkkomaalta ja noustessaan Gotlannin santakivestä rakennettuja
rappuja ylös, jotka eteläpuolelta veivät tuon vanhan tuomiokirkon
neljälle ovelle.
"Nyt lintu äänell' koriall'
Taas laulaa taitavast',
Enk' me siis mahtais' Luojall'
Tääll' veisat' iloisest'?
Mun sielun Herraa kiittää
Nyt riemu-laululla,
Kuin iloittaa ja täyttää
Meit' laupiaill' lahjoilla"
kaikui heitä vastaan juhlallinen virrenveisuu jymiseväin urkujen
säestämänä.
Tapansa mukaan pysähtyivät venäläiset palvelijat porstuaan, ja molemmat
naiset astuivat yksinään pyhään huoneesen, jonka nöyryyttävä, ylävä
kauneus oli omansa rauhoittamaan heidän liikutettuja mieliään. Monet
tulipalot ja onnettomuudet, joiden alaiseksi kirkko oli joutunut,
olivat suureksi osaksi hävittäneet katolinajan rikkautta ja komeutta,
jolloin ihmiset edistäissään lahjoilla ja testamenteilla pyhiä
tarkoituksia luulivat pääsevänsä taivaasen. Mutta vaikka paljon olikin
hävitetty ja turmeltu, oli kuitenkin vielä kyllin jäljellä, joka
saattoi hurmata katsojaa. Siellä oli korkeita holveja ja suippokaaria,
hoikkia pilareja ja keveitä portaaleja, kaikkia, millä göötiläinen
temppelin-rakennustapa niin ihmeellisesti kohoittaa sielun
äärettömyyteen.
Anna ja Brigitta pysähtyivät hetkeksi Stålhandsken suvun komeaan
hautakammioon, jossa lepää eräs suuren Kustaa II Adolfin mainioimpia
sankareja kolmenkymmenenvuotisen sodan ajoilta, nimittäin Torsten
Torstensson Stålhandske. Molemmat naiset kumartuivat rukoilemaan,
Brigitta hieman uteliaana ja hajamielisenä, Anna huutaen kaikesta
sydämestä avukseen korkeimman armoa ja apua. Sitten kulkivat he
sykkivin sydämin eteenpäin, mutta hitaasti, etteivät herättäisi
kenenkään huomiota, ja menivät ulos toisesta niistä kahdesta ovesta,
jotka pohjaispuolelta veivät tuomiokirkkoon. Porstuassa, jossa vielä
löytyy jäännöksiä katolisesta vihkivesi-astiasta, oli Tåklin heitä
vastassa. Hän katsahti myötätuntoisuudella Annaan ja tervehtien häntä
kunnioituksella ja ystävyydellä sanoi hän:
"Neiti Mörck, olen iloinen, että tuumamme on ainakin tähän saakka
onnistunut. Oletteko valmis seuraamaan minua?"
"Olen", kuiskasi Anna hätäisesti ja heleä puna kohosi hänen
kasvoihinsa. "Oi, rientäkäämme, herrani."
Enempää ei puhuttu. Seinäkomerosta otti Tåklin esiin avaran viitan,
jommoisia porvarintyttäret pitivät, ja kietoi sen neidon ympärille
salatakseen hänen kallista pukuaan ja tehdäkseen hänet tuntemattomaksi,
ja tarjottuaan hänelle käsivartensa, vei hän hänet ja Brigitan ulos.
Kaduilla oli hiljaista ja rauhaisaa. Useammat olivat joko kirkossa
tahi istuivat siivosti kotonaan lueskellen hartaasti saarnoja
Luteruksen postillasta. Pakenijat kohtasivat sentähden varsin harvaan
ihmisiä, erittäinkin kun he pysyttelihevät kapeimmilla ja autioimmilla
kaduilla.
"Kaikki näkyy käyvän hyvin", virkkoi Tåklin matkakumppaneillensa.
"Meidän tulee vaan mitä pikemmin koettaa joutua Uudenmaan tullille."
Siellä seisoivat keveät matkavaunut, joihin he istuivat. Ajuri lyödä
sivalsi hevosia ja matka kohden epätietoista päämaalia alkoi. Anna ei
itkenyt, kuten hän oli tehnyt rakkaasta kodista lähtiessään, mutta kun
hän yht'äkkiä ojensi silmänräpäykseksi kätensä Tåklinille, näytti hän
erittäin liikutetulta.