Monet kerrat kirjoitti Anna uudestaan tämän kirjeen, väliin tuntui se
hänestä liian lavealta, väliin taas liian lyhyeltä ja puutteelliselta.
Viimein antoi hän sen kelvata ei juuri sentähden, että Brigitta piti
sen erinomaisena kirjoituslaadun puolesta, vaan enemmän siitä syystä,
ettei hän luullut itsellään olevan muuta lisättävää.
"Teidän vastauksenne on mainiosti laadittu, Anna", sanoi palvelija
päättäväisesti. "Varmaankin olisi kuulunut kauniimmalta, jos olisitte
verrannut itsenne prinsessaan, joka noidutussa linnassa julman
verenhimoisen lohikäärmeen vartioimana odottaa pelastavaa ritaria."
Samassa kuului kenraalin kolkutus ovelta. Hän tuli pyytämään anteeksi
ja toi muassaan kullalla ja simpukankuorella koristetun kanteleen, jota
hän pyysi Annan ottamaan vastaan. Hänen käytöksensä oli teeskenneltyä,
kohteliasta, melkein matelevaa ja vaivoin saattoi se peittää hänessä
vielä raivoavaa suuttumusta ja kiihkoa. Vaikka siitä mahdollisesti
olisi voinut ratketa uusi riita, ei Anna kumminkaan voinut taipua
ottamaan vastaan lahjaa, sillä hän aavisti kenraalin otaksuvan sen
myönnytykseksi, että muka Mustofiniltä saatu muisto oli palkittu.
"Herra kenraali", virkkoi hän, "antakaa tuo kaunis soitin jollekulle
muulle, joka paremmin kuin minä ymmärtää käsittää sen arvon. Minulle ei
se sovi, yhtä vähän kuin minua haluttaa koskaan kutsua sitä omakseni."
Kenraalin silmät leimahtivat kuullessaan tämän ylpeän, hylkivän
vastauksen, ja hän poistui heti luomatta tyttöön silmäystäkään.
Hitaasti kului seuraava yö. Tuontuostakin katsahti Anna komeaan,
hopeaiseen pöytäkelloon, eikö jo aika olisi käsissä, jolloin Tåklin
tulisi noutamaan hänen vastaustaan.
Vihdoin löi kello kuusi. Anna avasi hiljaa akkunan ja kurkisti kadulle,
mutta ketään ei vielä näkynyt. Entä jos joku olisi huviksensa ilvehtinyt
hänelle! Hän hengitti raskaasti ja kävi yhä rauhattomammaksi.
Hän oli sitonut kirjeen rihmaan, jonka hän nyt antoi liukua ulos
akkunasta. Sitten pyysi hän palvelijan tulemaan tähystäjäksi, sillä
itse oli hän liian rauhaton ja liikutettu.
"Näetkö kenenkään tulevan, Brigitta?" sanoi hän, "tämä odotus on
julmaa."
"En vielä kenenkään", vastasi puhuteltu -- "mutta malttakaa, tuolta
lähestyy eräs mies. Kertomuksenne mukaan on hän saman miehen näköinen,
jonka näitte sillalla, vereltään vaalea ja kukoistava. Miten arasti
hän katselee ympärilleen! Nyt lähestyy hän nopeasti, -- hän on
huomannut kirjeen -- saanut sen käsiinsä. Hän lukee sitä ja näyttää
tyytyväiseltä, repäisee lehden muistokirjastaan -- kirjoittaa siihen
jotain ja ripustaa sen jälleen rihmaan -- hän poistuu. -- Ihmettelenpä
mitä hän kirjoittaa."
Samaa ihmetteli Annakin sydämessään ja kiiruhti saamaan siitä varmaa
tietoa. Lehdellä olivat vaan nämä rivit:
"Kahden tunnin kuluttua olen samaa tietä, jota sain vastauksenne,
ilmoittava Teille enemmän.