"Teillä on ollut hauska kävelyretki, pitkästä viipymisestä päättäen?"
virkkoi kenraali Demidoff Annalle, varrottuaan häntä pienessä somassa
kapinetissa, joka oli Annan kamarin vieressä.
"Varsin hauska, herra kenraali'" vastasi tyttö ja kiiruhti kumartaen
hänen ohitsensa, mutta kenraali laski kätensä hänen käsivarrelleen:
"Ei mitään hätää, kaunokaiseni, joku silmänräpäys tulee teidän
lahjoittaa minullekin palkitaksenne siten minulle tämän huvituksen,
jonka teille olin valmistanut."
"En tiedä miten voisin teille tehdä palvelusta, kun taitoni on niin
vähäinen", vastasi Anna.
"Vähäinen!" huudahti kenraali halveksivaisesti hymyillen. "Ainoastaan
teeskenteleväisen naisen huulet voivat lausua tuommoista."
"Teeskentelystä ei teidän pitäisi minua syyttää, sillä minä en ole
koskaan sanonut muuta, kuin mitä todellakin ajattelen -- -- --"
"No, no, kaunis viholliseni", keskeytti kenraali hänet vilkkaasti,
"tehkää minulle kerrankin hiukan oikeutta, ja minä unohdan, mikä
uppiniskainen pikku olento te olette ollut. Voitteko uskoa, Annushka,
että minä eilen lahjoitin tuhat vahakynttilää pyhälle Vladimirin
madonnalle teidän tähtenne!"
"Minun tähteni", toisti tyttö.
"Niin, ja minun nimenomaisen tahtoni mukaan", jatkoi kenraali, "pitää
nämä kynttilät poltettaman kaksittain yöt päivät tuon ihmeitä tekevän
edestärukoilijan loistavan pään yläpuolella. Hänen suosioonsa luottaen
olen minä rukoillut, että hän pehmittäisi teidän kivikovan sydämenne
minun rakkaudelleni."
"Älkää herjatko, kenraali!" sanoi Anna ankarasti, "sillä kun
synnilliselle, saastaiselle himolle rukoillaan taivaan apua, saadaan
rangaistus vaan ei rukouksen kuulemista."
"Pyhän Nikolain parran nimessä, te näytätte niin totisen naaman kuin
luostarin abbedissa! Katsokaas, ystäväni, jos ei madonna mielisikään
kuulla rukouksiani, olen minä mies puolestani, enkä tarvitse häntä.
Ymmärrättehän?"
Kenraali nauroi pilkallisesti.
"Te ette vastaa, kaunokaiseni!" sanoi hän uhkaavalla, käheällä äänellä.
"Näinkö orja tottelee herraansa?"
"Minulla ei ole mitään vastaamista", sanoi Anna hiljaisesti. "En voi
vastata siihen, jonka tiedätte niin syvästi loukkaavan minua. Muuten
olen vapaa, enkä mikään orja -- -- --"
"Näinkö te rohkenette vastata minulle, näinkö kiitollisuus puhkee
ilmi!"
Ja hän löi häntä tuimasti korvalle, kerran, kahdesti, kolmesti niin,
että hieno iho leimahti purppuralle. Annan silmät iskivät tulta ja
hänen korvansa soivat ja humisivat. Vaivoin saattoi hän hillitä sitä
häpeää ja mielenkiihkoa, jota hän tästä ansaitsemattomasta kohtelusta
tunsi; hän peräytyi askeleen ja virkkoi hengähtämättä: "Kenraali, jo
riittää täksi kertaa!" Kenraalin kohoitettu käsi vaipui alas.
Oli omituista, mikä voima tuolla heikolla tytöllä oli tämän väkevän
intohimoisen miehen ylitse, joka juuri hänen vastahakoisuutensa tähden
väsymättä koetti voittaa hänen suosiotaan. Salatakseen katumuksen
tunnetta, joka hiipi hänen sydämeensä, sanoi hän törkeästi:
"Vähää kanteleen liritystä, niin on kaikki jälleen hyvin välillämme.
Olkaa niin hyvä, Anna, ja noutakaa soitin -- tahi odottakaa! Ivan voi
pyytää sen palvelijaltanne."
Kenraali soitti ja hovimestari riensi täyttämään hänen käskyään. Se oli
sama kantele, jonka Mustofin kerran oli Annalle lahjoittanut ja
edesmenneen ystävänsä kalliina muistona oli tämä sitä huolellisesti
säilyttänyt. Ainoastaan sininen silkkinauha, joka siihen oli
kiinnitetty ja johon oli hopealla kirjailtu sana "_Rakkaudesta_" oli
valjennut ja tahraantunut kyynelistä. Annan silmät kääntyivät siihen
ottaessaan kanteletta Ivanin kädestä ja hänen sydämensä heltyi.
"Älkää pakoittako minua soittamaan tänä päivänä", sanoi hän rukoellen
kenraalille, "minä en luule voivani sitä nyt tehdä."
Nähdessään hänen mielenliikutuksensa, heräsi kenraalin mustasukkaisuus,
hän tempaisi kanteleen tytöltä, paiskasi sen lattiaan ja polki
jaloillaan sen muruiksi.
Surren raa'an kohtelun alaiseksi joutunutta rakasta kantelettaan,
rohkeni Anna uhalla lähteä huoneesensa, jossa hän tuokioksi antautui
hillitsemättömien tuskien valtaan. Hamletin kauheat sanat:
"Tyynesti kestää kurja kohtalonsa
Se jalompaako ois, tai asehella
Vastustaa tuskain myrskyävää merta
Ja lopettaa ne kerrassaan?"
muistuivat jälleen hänen mieleensä ja tyttö paran huulilta pääsi
raskaita huokauksia.
"Pakanallinen murhenäytelmä on oikeutettu päättymään itsemurhalla", oli
hänen isänsä kerran lausunut, "mutta ei kristillinen, sillä pakana haki
luonnollisesti kuolemaa jouduttuaan vastoinkäymisiin, mutta kristityn
tulee elää todistaakseen siveydellään ja uskollaan, mitä ne maailmassa
saavat aikaan."
Lapsena ollessaan ei Anna ollut tätä ymmärtänyt, vaikka se olikin
kiintynyt hänen muistoonsa; nyt ajatteli hän sitä ja hengitti
huokeammin, sillä lapsuudenmuistojen valoisat enkelit karkoittivat
pakoon epäuskon ja toivottomuuden pimeät henget.
Kun Brigitta, jolla ei ollut aavistusta siitä mitä oli tapahtunut, tuli
huoneesen, oli hänen lemmikkinsä innokkaasti lukemassa kirjettä, jonka
hän markkinapäivänä niin salaperäisellä tavalla oli saanut ja joka
sisällöltään oli seuraava:
"Siveä Neito N. N.!
Säälien Teidän nuoruuttanne ja turvatonta tilaanne, sekä
liikutettuna kovasta kohtelusta, jonka alaiseksi olette joutunut,
rohkenen näillä rivillä kysyä, saisinko koettaa vapauttaa Teitä.
Jos vastauksenne on myöntävä, pyydän Teidän hyväntahtoisesti
antamaan siitä minulle tiedon huomisaamuna klo 6, jolloin tulen
akkunanne alle postikonttorin kadulle.