XIII.

"Teillä on ollut hauska kävelyretki, pitkästä viipymisestä päättäen?"

virkkoi kenraali Demidoff Annalle, varrottuaan häntä pienessä somassa

kapinetissa, joka oli Annan kamarin vieressä.

"Varsin hauska, herra kenraali'" vastasi tyttö ja kiiruhti kumartaen

hänen ohitsensa, mutta kenraali laski kätensä hänen käsivarrelleen:

"Ei mitään hätää, kaunokaiseni, joku silmänräpäys tulee teidän

lahjoittaa minullekin palkitaksenne siten minulle tämän huvituksen,

jonka teille olin valmistanut."

"En tiedä miten voisin teille tehdä palvelusta, kun taitoni on niin

vähäinen", vastasi Anna.

"Vähäinen!" huudahti kenraali halveksivaisesti hymyillen. "Ainoastaan

teeskenteleväisen naisen huulet voivat lausua tuommoista."

"Teeskentelystä ei teidän pitäisi minua syyttää, sillä minä en ole

koskaan sanonut muuta, kuin mitä todellakin ajattelen -- -- --"

"No, no, kaunis viholliseni", keskeytti kenraali hänet vilkkaasti,

"tehkää minulle kerrankin hiukan oikeutta, ja minä unohdan, mikä

uppiniskainen pikku olento te olette ollut. Voitteko uskoa, Annushka,

että minä eilen lahjoitin tuhat vahakynttilää pyhälle Vladimirin

madonnalle teidän tähtenne!"

"Minun tähteni", toisti tyttö.

"Niin, ja minun nimenomaisen tahtoni mukaan", jatkoi kenraali, "pitää

nämä kynttilät poltettaman kaksittain yöt päivät tuon ihmeitä tekevän

edestärukoilijan loistavan pään yläpuolella. Hänen suosioonsa luottaen

olen minä rukoillut, että hän pehmittäisi teidän kivikovan sydämenne

minun rakkaudelleni."

"Älkää herjatko, kenraali!" sanoi Anna ankarasti, "sillä kun

synnilliselle, saastaiselle himolle rukoillaan taivaan apua, saadaan

rangaistus vaan ei rukouksen kuulemista."

"Pyhän Nikolain parran nimessä, te näytätte niin totisen naaman kuin

luostarin abbedissa! Katsokaas, ystäväni, jos ei madonna mielisikään

kuulla rukouksiani, olen minä mies puolestani, enkä tarvitse häntä.

Ymmärrättehän?"

Kenraali nauroi pilkallisesti.

"Te ette vastaa, kaunokaiseni!" sanoi hän uhkaavalla, käheällä äänellä.

"Näinkö orja tottelee herraansa?"

"Minulla ei ole mitään vastaamista", sanoi Anna hiljaisesti. "En voi

vastata siihen, jonka tiedätte niin syvästi loukkaavan minua. Muuten

olen vapaa, enkä mikään orja -- -- --"

"Näinkö te rohkenette vastata minulle, näinkö kiitollisuus puhkee

ilmi!"

Ja hän löi häntä tuimasti korvalle, kerran, kahdesti, kolmesti niin,

että hieno iho leimahti purppuralle. Annan silmät iskivät tulta ja

hänen korvansa soivat ja humisivat. Vaivoin saattoi hän hillitä sitä

häpeää ja mielenkiihkoa, jota hän tästä ansaitsemattomasta kohtelusta

tunsi; hän peräytyi askeleen ja virkkoi hengähtämättä: "Kenraali, jo

riittää täksi kertaa!" Kenraalin kohoitettu käsi vaipui alas.

Oli omituista, mikä voima tuolla heikolla tytöllä oli tämän väkevän

intohimoisen miehen ylitse, joka juuri hänen vastahakoisuutensa tähden

väsymättä koetti voittaa hänen suosiotaan. Salatakseen katumuksen

tunnetta, joka hiipi hänen sydämeensä, sanoi hän törkeästi:

"Vähää kanteleen liritystä, niin on kaikki jälleen hyvin välillämme.

Olkaa niin hyvä, Anna, ja noutakaa soitin -- tahi odottakaa! Ivan voi

pyytää sen palvelijaltanne."

Kenraali soitti ja hovimestari riensi täyttämään hänen käskyään. Se oli

sama kantele, jonka Mustofin kerran oli Annalle lahjoittanut ja

edesmenneen ystävänsä kalliina muistona oli tämä sitä huolellisesti

säilyttänyt. Ainoastaan sininen silkkinauha, joka siihen oli

kiinnitetty ja johon oli hopealla kirjailtu sana "_Rakkaudesta_" oli

valjennut ja tahraantunut kyynelistä. Annan silmät kääntyivät siihen

ottaessaan kanteletta Ivanin kädestä ja hänen sydämensä heltyi.

"Älkää pakoittako minua soittamaan tänä päivänä", sanoi hän rukoellen

kenraalille, "minä en luule voivani sitä nyt tehdä."

Nähdessään hänen mielenliikutuksensa, heräsi kenraalin mustasukkaisuus,

hän tempaisi kanteleen tytöltä, paiskasi sen lattiaan ja polki

jaloillaan sen muruiksi.

Surren raa'an kohtelun alaiseksi joutunutta rakasta kantelettaan,

rohkeni Anna uhalla lähteä huoneesensa, jossa hän tuokioksi antautui

hillitsemättömien tuskien valtaan. Hamletin kauheat sanat:

"Tyynesti kestää kurja kohtalonsa

Se jalompaako ois, tai asehella

Vastustaa tuskain myrskyävää merta

Ja lopettaa ne kerrassaan?"

muistuivat jälleen hänen mieleensä ja tyttö paran huulilta pääsi

raskaita huokauksia.

"Pakanallinen murhenäytelmä on oikeutettu päättymään itsemurhalla", oli

hänen isänsä kerran lausunut, "mutta ei kristillinen, sillä pakana haki

luonnollisesti kuolemaa jouduttuaan vastoinkäymisiin, mutta kristityn

tulee elää todistaakseen siveydellään ja uskollaan, mitä ne maailmassa

saavat aikaan."

Lapsena ollessaan ei Anna ollut tätä ymmärtänyt, vaikka se olikin

kiintynyt hänen muistoonsa; nyt ajatteli hän sitä ja hengitti

huokeammin, sillä lapsuudenmuistojen valoisat enkelit karkoittivat

pakoon epäuskon ja toivottomuuden pimeät henget.

Kun Brigitta, jolla ei ollut aavistusta siitä mitä oli tapahtunut, tuli

huoneesen, oli hänen lemmikkinsä innokkaasti lukemassa kirjettä, jonka

hän markkinapäivänä niin salaperäisellä tavalla oli saanut ja joka

sisällöltään oli seuraava:

"Siveä Neito N. N.!

Säälien Teidän nuoruuttanne ja turvatonta tilaanne, sekä

liikutettuna kovasta kohtelusta, jonka alaiseksi olette joutunut,

rohkenen näillä rivillä kysyä, saisinko koettaa vapauttaa Teitä.

Jos vastauksenne on myöntävä, pyydän Teidän hyväntahtoisesti

antamaan siitä minulle tiedon huomisaamuna klo 6, jolloin tulen

akkunanne alle postikonttorin kadulle.

Sorretun voitto: Historiallinen kertomus · 第 17 / 28 题