Heleänkirkkaalta taivaalta paistoi aurinko ihmisjoukkoihin, jotka
jalkaisin ja hevosilla läheltä ja kaukaa virtailivat Turkuun
tavanmukaisille kesämarkkinoille, kesäkuun 18 päivänä. Ajan ja muiston
virtaan olivat katolinopin kanssa vajonneet ne suurenmoiset
juhlallisuudet, joita keskiajalla tänä päivänä oli vietetty muistoksi
Henrik piispan luiden siirtämisestä Nousiaisista Suomen kirkollisessa
suhteessa etevimpään kaupunkiin, vähittäin olivat ne muuttuneet
maalliseksi, iloiseksi kansanjuhlaksi, jonka ohessa harjoitettiin
vilkasta kauppaa. Vaikka voitonhalu jo aikaisin oli päässyt
vallalle noissa entisissä uskonnollisissa juhlissa, oli kumminkin
vakaamielisyyttä katumuksen tekijöissä, jotka kaikilta puolin maata
riensivät palvelemaan suojeluspyhänsä maallisia jäännöksiä ja saamaan
synninpäästön. Kun nyt sitävastoin ainoastaan aineellinen voitto ja
nautinnontoivo olivat pääsyynä näihin kansankokouksiin, vallitsi niissä
tietysti kokonaan erilainen henki.
Edellisenä päivänä oli jo rahvasta alkanut kokoontua ja yhä edelleen
olivat tiet täpötäynnä ihmisiä, jotka pyrkivät samaan päämäärään.
Hevonen, joskus mainiota Hämeen tahi Karjalan rotua, juosta karitteli
kirjavien rattaiden edessä, joilla varakas talollisenpoika istui nainen
sylissä ja kohoitti ylpeästi piiskaa kädessään, toiset köyhemmät
antoivat taas laihojen kaakkiensa kulkea omaa menoaan. Tosin ei mikään
höyrylaiva vielä muutamaan vuosikymmeneen ollut kuljettava
kaupanhaluisia markkinamiehiä, mutta sen sijaan näkyi sumppuveneitä ja
kaikenmoisia aluksia liitelevän Aurajoen harmaankeltaisella veden
pinnalla, joita sitten kiinnitettiin matalaan rantaan. Sekä veneiden
luona, että tuomiokirkontorilla kävi kauppa täydellä vauhdilla, ja
viimeksimainitusta paikasta kuului hälinä selvästi Anna Mörckinkin
huoneisin, kenraali Demidoffin asunnossa.
Tämä hälinä oli Briitta muorista erittäin viehättävää; tuontuostakin
lakkasi hän lukemasta "Hengellisiä kyyhkysääniä" miettiäkseen mitä se
ja se tavara maksaisi ja katsoakseen ulos akkunasta.
Vihdoin pani hän kirjan pois luotaan ja virkkoi:
"On synti ja häpeä lukea semmoisen hurskaan miehen kirjaa, kun
ajatukset kumminkin lentävät kuin sukkula kankaassa ympäri markkinoita.
Sielun vihollisen juonia se on, ei muuta. Jumala paratkoon! tahi
saattaa minulle käydä niinkuin ylpeälle kartanonherralle ennen
Kokemäellä -- -- --"
Brigitta keskeytti puheensa. "Kuinkas hänelle kävi?" sanoi Anna
ystävällisesti kehoittaen.
"Näinhän se kävi", vastasi Brigitta, joka oli lempiaineessaan, "että
kun hän kerran matkusti komeissa vaunuissaan sen vanhan ladon ohitse,
jossa pyhän Henrikin sanotaan saarnanneen kristinoppia Suomalaisille,
käski hän pysäyttää hevoset, astuttuaan alas vaunuista potkaisi hän
jalallaan lahonneita hirsiä, noitui ja kiroili rahvaan uskoa, joka ei
sallinut hänen hävittää tiluksiltaan tuota rappeutunutta hökkeliä. Niin
hän teki, mutta siitä hetkestä rampeutui jumalattoman miehen jalat koko
hänen elinajaksensa."
"Näyttää siltä", sanoi Anna hymyillen, "kuin et sinä oikein hyvin
viihtyisi tänä päivänä minun kanssani, kuuntelethan sinä niin
rauhattomasti jokaista ääntä, joka markkinoiden hälinästä ja räyhystä
tunkee tänne sisään."
Brigitta myönsi mielellään haluavansa tietää, kuinka paljon mikin
maksaisi. Hän tiesi sitä paitsi siellä olevan paljon nähtävää ja
kuultavaa, josta hän ei tahtoisi jäädä osattomaksi.
"Brigitta parka", huudahti Anna sääliväisesti, "sinä olet ruvennut
vangiksi minun tähteni! Kumminkin voin ilahduttaa sinua sillä tiedolla,
että kenraali eilen kysyi haluttiko minua mennä tänään markkinoille."
"Ja te vastasitte?" kysyi Brigitta uteliaasti.
"Minä vastasin tahtovani ajatella asiaa."
"Olette kenties kumminkin päättänyt mennä?"
"En ole päättänyt mitään, kaikki tuntuu minusta niin yhdentekevältä.
Älä kuitenkaan, hyvä Briitta, näytä noin alakuloiselta, sillä jos se
todellakin sinua haluttaa, tulen minä mielelläni. Anna vaan tieto
vahdille, niin lähdetään."
Nuo viimeiset sanat, jotka herättivät niin katkeria muistoja, saivat
uskollisen palvelijan miettimään.
"Älkää huoliko vanhan eukon hupatuksista, Anna, eihän minulla
oikeastaan ole markkinoilla mitään tekemistä", sanoi hän ja avasi
jälleen vanhan Kolmodinin hartauskirjan huomaamatta kumminkaan, että se
oli ylös alaisin hänen kädessään.
Anna ei kumminkaan jäänyt jalomielisyydessä ystävästään jäljelle, vaan
alkoi suostutella häntä, sillä onnellisella seurauksella, että Brigitta
pian jälleen reipastui ja riensi valmistamaan lähtöä.
Tultuaan pihalle näkivät Anna ja Brigitta turvallisuusvahtinsa
lisätyksi kahdella kasakalla, jotka piikit paljastettuina äreän
näköisinä valmistihevat astumaan tuon pienen matkueen etupäässä
"raivatakseen tietä väentungoksen läpitse", kuten sanottiin. Kalpeana
ja hämmästyneenä katsoi Anna Brigittaan, joka katuen ja kyyneleet
silmissä hiljaa rukoili häntä kääntymään takaisin eikä tarpeettomasti
panemaan itseään alttiiksi tuolle uudelle kujeelle. Mutta tyttö oli jo
vivahdukselta nähnyt kenraalin väijyvän katseen akkunassa, ja hänessä
paisui uhka. Hänelle ei hän koskaan tahtonut osoittaa nöyrtyvänsä!
Kohoittaen ylpeästi päätään antoi hän kasakoille merkin, että
lähtisivät ja seurasi sitten perässä enemmän mestauspaikalle vietävän
vangin kuin huvitteleimaan lähtevän kaunottaren näköisenä.
Brigitan tähden oli hän päättänyt lähteä markkinoille, mutta pian
miellyttivät ne häntä itseäänkin.
Tuolla näkyivät Säkylän talonpojat valkeissa mekoissaan kaupittelevan
paikkakunnan kuuluja myllynkiviä, tuolla tasaisia seutujaan ja jokeaan
kehuva Kokemäen-mies lohi- ja siikapönttönsä vieressä. Täällä seisoi
köyhä Kankaanpään ukko pitkien häkkikärryjensä vieressä kärsivällisesti
odotellen ostajaa ruojuillensa ja pieksuillensa, täällä myös
valkotukkainen, jörö Hämeen mies ylistellen viimekesäisiä pellaviaan.
Viipurin rinkeliä Porista -- kuten vilpittömästi ilmoitettiin -- sekä
muita leipomataidon tuotteita loisti sinisissä ja punaisissa arkuissa.
Siellä täällä oli taidokkaasti tehtyjä puuastioita Uudenkaupungin
tienoilta. Naantalin hupaisat eukot kävelivät ympäri myyden omia sekä
miestensä kutomia sukkia, eikä Rauman pitsinnypeltäjätkään lyöneet
laimiin luetella pitsiensä nimiä ja kertoa, miten heidän taitonsa luki
alkunsa luostarin ajoilta.
Anna seisahtui katselemaan pitsejä, jotka olivat todellakin hienoja.
Vaikk'ei hän ymmärtänyt arvostella niitä niin korkealle kuin hänen
niihin ihastunut palvelijansa, käsitti hän kumminkin voivansa antaa
tälle mieluisen markkinalahjan; pitihän Brigitta niin paljon kauniista
otsikoista. Hän osti niitä sentähden muutaman hänelle ja mittautti
sitten itselleen useampia kyynäriä kapeampaa pitsiä, maksoi ne
runsaasti ja oli iloinen voidessaan tehdä jollekulle palveluksen.
Anna oli juuri sulkenut kukkaronsa ja aikoi lähteä eteenpäin, kun
ympärillä seisovien kauhea huuto houkutteli hänet kääntymään. Hän näki
silloin kaksi ihmisolentoa, jotka punaisissa housuissa ja takeissa,
kulkusilla ja kultasilla nauhoilla koristettuna, kävelivät korkeilla
puujaloilla rahvaan päitten yläpuolella. Väliin pysähtyivät he katoille
lepäämään ja tekivät siellä kaikenmoisia hyppäyksiä. Keveine
liikkeineen ja tavattomine pukuineen näyttivät he tuossa ylhäisessä
asemassaan haaveellisilta ja säikyttivät kokemattomia maalaisia. Ei
kukaan tiennyt niiden olevan erästä nuorallatanssija-seuraa, joka
edellisestä päivästä alkaen oli vieraillut Turussa ja Luostarinmäen
suuressa puistossa näytteli temppujaan.
Kellojen vaihto keskeytyi, maalaiset soittoniekat lakkasivat
vinguttamasta sirmaskoitaan, ja tuon tuostakin huudettiin:
"Se on itse pahalainen eikä kukaan muu! Pahalainen ja hänen muorinsa!
Voi näitä aikoja!"
"Mikä yksinkertaisuus!" huusi perin viisaan näköisenä muudan punakka,
harteva kaupusakka kädet puuskassa. "Kylläpä näkyy, ett'ette te,
maalaisserkut, ole paljon nähnyt maailmata, kun ette osaa eroittaa
manalan asukkaita komeljanteista. Olisi todellakin häpeä minulle sekä
muille kaupunkilaisille, jos olisimme yhtä tuhmia kuin te."
Hänen sanoillaan oli vaikutus. Pelko muuttui riemuksi ja ilo levisi
pian ympäri.
Briitta muori sylkäisi salaa eteensä, ettei mikään paha tarttuisi
häneen ja Annaan, mutta hän pelkäsi kumminkin seisoa niin lähellä noita
"ulkomaan narreja", jonkatähden hän pyysi että jatkettaisiin
kävelemistä. Annakin oli samaa mieltä ja molemmat naiset ohjasivat nyt
kulkunsa Uudelle torille, joka siihen aikaan erosi paljon siitä, mikä
se meidän päivinämme on.
Se oli pieni ja kaita ja molemmin puolin ympäröivät sitä
kaksinkertaiset varastohuoneet ja kasakkain tallit. Keskellä seisoi
häpeäpaalu, jossa rikolliset saivat kärsiä rangaistustaan, ja vähän
matkan päässä siitä oli kookas, rautasatulalla varustettu puuhevonen.
Tätäkin käytettiin huokeammissa rikosasioissa, ja rikoksen suuruuden
mukaan täytyi syytetyn silloin istua tunti tahi useampikin tuossa
sangen epämukavassa asennossa. Nytkin istui muudan päihtynyt mies
puristettuna mainittuun rautasatulaan. Turhaan koetti hän käsin ja
jaloin päästäytyä irti, naurunhohotuksella palkitsi vaan rahvas hänen
ponnistuksiaan ja vartioitseva poliisimies piiskanlyönnillä.
Tämä inhoittava näky oli arvollinen vastakohta hevosmarkkinoille, joita
tällä torilla kaikkine raakuuksineen vietettiin. Nuo jalot eläimet,
jotka melkein kaikissa ilmanaloissa ovat tulleet ihmisen
välttämättömimmiksi seuraajiksi, saivat näet täällä kärsiä
omavaltaisten isäntäinsä suurinta julmuutta. Ihmisyyttä ja
osanottavaisuutta ei riittänyt näille olennoille, joiden huokauksille
niin harva kuroittaa korvaansa.
Brigitta oli usein käynyt markkinoilla ja oli tottunut niin hyvin
yhteen kuin toiseenkin, mutta Annaa liikutti kovasti tuo julmuus, jota
hänen täytyi nähdä.
"Miksi olet tuonut minut tänne, Briitta muori?" sanoi hän. "Palatkaamme
kaikin mokomin takaisin! Vanhurskas taivas, kaikkialla vaan väkevämpi
sortaa heikompaa! -- Lähtekäämme kotiin, _kotiin_", toisti hän
katkerasti, "vankeuteemme!"
Brigitta ei ollut hidas seuraamaan rakkaansa tahtoa. "Tehdään niin",
sanoi hän, "jos teitä se haluttaa. En luullut teitä, rakas lapsi, niin
heikoksi, te, joka aina olette niin luja ja urhoollinen."
"Luja ja urhoollinen silloin, kun minun on taisteltava kunniani
puolesta", vastasi Anna, "mutta muuten heikko kuin horjuva lapsi, joka
astuu ensimmäisiä askeleitaan ilman äidin johdattavaa kättä."
"Te ajattelette turhia, Anna", sanoi Brigitta lohduttaen. "Te ette ole
voitettu, vaan olette vielä kerran voittava."
"Lakkaamaton sota heikontaa voimat, ja vilheä pimeys, joka peittää
tulevaisuuden, tekee elämän toivottomaksi. -- Katsos Brigitta, tuolta
kaukaa näkyy Turun linna. Kuinka erilaisia muistoja se säilyttää! Usein
muistelen tuota onnetonta Erik kuningasta, jonka veljen viha sulki
tornikamariin. Eroitettuna kaikesta, mikä hänellä oli kallista
maailmassa, vietti hän täällä lakkaamattomissa omantunnonvaivoissa
synkkää elämää ja sai väkivaltaisen kuoleman -- ja kumminkin saattaa
löytyä kovempi kohtalo kuin hänen, jotakin vielä hirveämpää kuin moinen
kuolo."
Hehkuva puna poltti Annan kasvoja ja hänen kauas siintävälle
taivaanrannalle tuijottavassa katseessaan asui katkera tuska ja
riuduttava kaipaus.
Brigitta koetti kuten ainakin lohdutella, mutta se ei näyttänyt tällä
kertaa pystyvän Annaan, jonkatähden puheleminen vähitellen lakkasi.
Äänettöminä toistensa rinnalla saapuivat he vihdoin linnan kadun päähän
ja tulivat kapealle sillalle, joka vei Aurajoen ylitse. Mutta kun tämä
oli ainoa kohta, joka välitti liikettä kaupungin molempain osain
välillä, oli siinä suuri väentungos; kukaan ei päässyt edes eikä
takaisin.
Äkkiä tunsi Anna jonkun tarttuvan käteensä ja sievittävän siihen hiljaa
kirjelapun, samassa poistui tuntematon mies hänen luotaan, tehden
hänelle silmillään salaisen merkin.
Vavistus kävi Annan hentoisen olennon läpitse, mutta hänessä oli kyllin
mielenlujuutta kätkeäkseen kirjeensä hameen poimuihin, samalla kun hän
loi vahtimiehiin aran katseen. Nämä eivät olleet kuitenkaan huomanneet
mitään. Kasakat raivasivat tietä piikeillään, ja molemmat palvelijat
auttoivat heitä kovalla huudolla, josta seurasi, että Anna pian eheänä
pääsi tuomiokirkon torille.
Hän palasi kotiin ja tuo pieni kirjelappu, joka oli hänelle kuin kallis
odottamaton tervehdys ulkomaailmasta, lepäsi huolellisesti salattuna
liki hänen rauhattomasti kyselevää sydäntään.