Se aika oli ohitse, jolloin vastenmielisyys ja inho kenraali Demidoffia
kohtaan hänen julman käytöksensä johdosta Vaasan kaupungin ryöstössä
oli yleisössä niin hereillä, että eräistä tanssiaisista Turussa koko
seurue hänen saapuessaan poistui. Mutta ajat olivat muuttuneet, ja
kenraalin loistava ja vieraanvarainen talo oli saanut vetovoiman, jota
ei kuka hyvänsä voinut vastustaa. Isäntä oli harras musiikinystävä,
soitti mestarillisesti viulua ja kokosi kernaasti ympärilleen
henkilöitä, joilla oli samaa taipumusta. Hänen soitannollisissa
iltamissaan olikin lukuisasti vieraita; siellä oli puhelu niin iloista
ja vilkasta, siellä seurusteleminen niin kohteliasta ja leikillistä.
Näin oli laita eräänä maaliskuun iltanakin 1813, jolloin kenraalin
kirkkaasti valaistujen akkunain ulkopuolelle kokoontunut utelias
ihmisjoukko unhoitti lumipyryn ja vinhan tuulen saadakseen kuulla ja
nähdä edes vähänkin, mitä tuossa paljon puhutussa asunnossa tapahtui.
"Hauskaa kait mahtaa taas olla tänä iltana venäläisen kenraalin luona",
virkkoi muudan lihava karvari. "Kirottu olkoon se hetki, jona nuo
moskovalaiset roistot pääsivät meidän herroiksemme, sillä oma nahka ei
enään mene kaupaksi, sitten kun Venäjän vuodat tulivat käytäntöön. Hyi!
niiden pahaa hajua!"
"Karvari vaari", nauroi eräs kalpea ja laiha räätäli, "enpä todellakaan
luule sinun nenäsi olevan liioin turmeltuneen. Mitä taas sinun _omaan
nahkaasi_ tulee, niin ei liene syytä sitä myytäväksi tarjota, pikemmin
voisi silloin silavankaupalla onnistua."
Yleinen nauru palkitsi sukkeluuden, jota seurasi tuima sanasota.
Karvari syytti räätälin vääritelleen sanainsa merkityksen ja räätäli
taas puolusti innokkaasti itseänsä.
"Älkäät toki, hyvät ystävät", sanoi muudan pienenläntä porvari
välittäen, "paavin parrasta ei ansaitse riidellä, sillä jos luonto on
varustanut Nuutti karvarin hienommalla nenällä ja vähemmän terävällä
kielellä kuin Lauri räätälin, niin tulee kuitenkin elää rauhassa
toistensa kanssa."
"Siinä kohden olette oikeassa", vastasi räätäli sukkelasti. --
"Muutetaan sentähden puheaine. Luuletteko kenraalin mamselin olevan
mukana tuossa hienossa seurassa tänä iltana?"
"Sitä en usko", vastasi joukosta eräs vaimo, jolla oli yleensä paremmat
tiedot kuin muilla, "tyttö parka, kaiket päivät kuuluu hän istuvan
huoneessaan surren kadotettua sulhaistaan."
"No, lohduttaahan kenraali häntä kyllin", sanoi joku.
"Lohduttaa! Kaunista lohdutusta todellakin, hän joka ei salli hänen
mennä Jumalan huoneesenkaan ilman vartijoitta."
"Mutta välimmiten kohtelee hän häntä kuin kuningatarta", väitti joku
toinen.
"Sano ennemmin kuin kurjinta orjaansa", virkkoi eräs nuori tyttö
innokkaasti, "ja kaikki tämä sentähden ett'ei hän myönny kenraalin
inhoittaviin toiveisin."
"Kuinka tänä iltana on kylmä!" sanoi muudan vanha rouva,
maustenkauppias, "jokainen tuulenpuuska käy oikein läpi ruumiin."
"Ja kumminkin täytyy teidänkin seistä täällä ulkona niinkuin kaikkien
muittenkin", puuttui eräs turkkuri puheesen, "vaan niinhän se on,
muoriseni, ajat ovat köyhät uutisista siitä päivin kun keisari
Aleksander viime vuonna kävi meitä tervehtimässä, -- mutta kas, kas,
nyt tulee kenraali keskelle lattiaa ja puhuu -- vieraat asettuvat
riveihin ympärille lasit käsissä -- kenraali kohoittaa omaansa. Saas
tästä! -- Kuinka halukkaasti kaikki maistelevat juomaa! -- -- kenraalin
viinikellari kuuluu olevan hyvä -- hohoi, kellä olisi se!"
Kenraali Demidoff piti todellakin puheen. Erään hiljan lopetetun
musiikkikappaleen johdosta esitti hän maljan musiikille ja erittäin sen
harjoittajille tässä kokoontuneessa piirissä. Hän puhui tulisesti ja
sattuvasti ja jakeli runsaasti hienoja imarruksia, joita ei kukaan
voinut erittäin omistaa itselleen, mutta tavallaan koskettivat ne
kumminkin jokaista.
Puheen jälkeen otti hän cremonalaisen viulunsa ja viritettyään sen hän
aloitti. Yhä korkeimmissa ja avarammissa piireissä virtailivat sävelten
aallot ristiriitaisina, vuoroin raivoavina, vuoroin vaikeroivina.
Kenraali käytti joustaan hurmaavan hyvästi, hänen soittonsa ihastutti
ja valtasi vieraat, jokainen hermo oli jännitetty. Vähitellen
muuttuivat kuitenkin säveleet pitkäveteisemmiksi, vienoiksi,
suloisiksi. Tuntui kuin olisi hän soitossaan tahtonut kertoa elämänsä
sadun, lapsuuden huolettomat iloiset päivät, jotka olivat vierineet
kuin hiljainen kevätpuro, kunnes elon pauhaava meri ja himojen ja
eksytysten kuohut olivat raivonneet ja haudanneet sydämen rauhan ja
lapsuuden onnen.
Samoin kuin halpa paimenpoika muinen harppunsa soitolla lievitti
onnettoman kuninkaan tuskia, samoin oli musiikilla joskus ihmeellinen
voima sytyttää valoa kenraalin synkkään sieluun, valoa, jota joka
ihminen, vaikka olisi miten langennut, joskus tuntee, kun viattomuuden
muisto ja salainen halu jonkin paremman, aatteellisemman perään valtaa
hänet.
Tämä harvinainen, lohduttava tunne sai kenraalin unohtamaan kaikki
miellyttämisen tuumat, mutta kun kappale oli lopussa, oli samassa
kaikki tuo hyväkin paennut.
Veikisteleväisesti antoi hän jousen vielä hetken levätä viulun
kielillä, sitten katsahti hän äkkiä ylös, ikäänkuin olisi hän tahtonut
huudahtaa kuin Augustus: "taputtakaa käsiänne!"
Moinen huudahdus olisi kumminkin ollut kokonaan tarpeeton, sillä
ihastus hänen ympärillään oli kyllin suuri tyydyttääkseen hänen
kevytmielisyyttään.
"Kuinka herttainen isäntä meillä on", sanoi eräs nuori tyttö toiselle,
tarttuen hänen käsivarteensa ja vieden hänet syvään akkunankomeroon,
jonka tiheät uutimet kätkivät heidät kaikkien silmäyksiltä.
"Niin luulevat useammat", vastasi puhuteltu, "ja oikein on hauska nähdä
miten kaikki ovat nöyriä ja kohteliaita, mutta, Maria, kaikkea tätä
täytyy minun melkein halveksia tietäessäni mimmoinen kenraali Demidoff
on tuon hienon kohteliaan naamarin takana, jolla hän peittää halpaa
mieltään."
"Etkä sinäkään, Kristiina, ole laimiinlyönyt kunnioittaa häntä
läsnäolollasi", virkkoi Maria Renkrona hiukan ivallisesti.
"Se on ensimmäinen kerta, kun olen antanut naisellisen uteliaisuuteni
vietellä itseni tähän tekoon, mutta se on oleva myöskin viimeinen. Minä
toivoin näet saavani tänä iltana nähdä sen nuoren tytön, joka on
kenraalin talossa, mutta minä olen erehtynyt."
"Hän ei ole tavallisesti koskaan näkyvissä, niin hyvin kuin minä
tiedän. Demidoffilla, joka on mustasukkainen kuin Othello, ei olisi
suinkaan rauhaa, jos hän soisi hänelle tuon huvituksen, -- mutta minua
ihmetyttää että sinuakin, Kristiina, huvittaa tämä salaperäinen olento,
jota kaikki niin mielellään tahtoisivat, mutta harvoin saavat nähdä."
"Mitäpä meillä naisilla muuta onkaan työnä kuin ihmetellä, kieliä ja
laverrella kuin papukaijat, kun vähänkin on aihetta", vastasi Kristiina
Lagerhjelm katkerasti. -- "Vaan jos olisin mies, tempaisisin minä hänet
kiusaajansa kynsistä!"
"Isäni sanoo", virkkoi neiti Renkrona, "että moni muu haluaisi tehdä
samoin, mutta että semmoinen askel olisi ylen vaarallinen, kun
valloittajamme katselevat meitä vielä epäluulolla. Yritys erästä maamme
korkeimpia sotilaspäällikköjä vastaan voisi sentähden helposti saada
arveluttavan selityksen."
"Pelkkää arkuutta ja tyhjänpelkoa", keskeytti hänet Kristiina
vilkkaasti. "Sanon vielä kerran: jos minä olisin mies!"
"Jos sinä, romantisuuden edustaja, olisit mies", huokasi neiti Renkrona
hymyillen, "kadehtisin minä todellakin tuota tuntematonta kaunotarta."
"Sopimatonta pilaa, Maria! -- Mutta tule", sanoi hän, "tule! Tämä
piilopaikka ei ole sinua varten, joka odotat tulevasi pyydetyksi
tanssiin."
Molemmat naiset lopettivat hiljaisen puheensa, lähtivät pois, ja pian
sen jälkeen liitelivät he kumpikin soreassa minuettitanssissa. -- -- --
"Mitä arvelette te maan asemasta?" kysyi muudan herra, jonka sanottiin
salaisuudessa lämpimästi kannattaneen Anjalanliittoa, eräältä
hovioikeuden-jäseneltä.
Tämä käänsihe säikähtäen ympäri.
"Vaiti, vaiti", kuiskasi hän, "seinillä on korvat! Minun sydämeni on
kiinnettynyt Ruotsiin, ja surulla ajattelen minä nuorta vesaamme
Suomea, joka vieraasen maanlaatuun istutettuna pian on sortuva, kun sen
juuret väkivaltaisesti temmaistiin emämaasta irti."
"Suomi ei ole konsaan sortuva", sanoi toinen luottamuksella. "Onhan
meillä oma uskonto, omat perustusla'it, joihin turvaamme. Jos emäjuuri
ei ole turmeltunut, ei vesa istutuksesta pode, päin vastoin kasvaa se
joskus paremmin ja voimakkaammin ja pian versoo siitä uusia juuria,
jotka yksimielisen isänmaanrakkauden elvyttäminä luovat puulle entistä
jalomman kauneuden."
"Haaveksija, älköön uskonne joutuko häpeään! -- mutta -- kenraali
Demidoff soittaa taas!"
Näin huvittelihe seura vuoroin puhelemisella, tanssilla ja soitolla,
sillä aikaa kun rahvas ulkopuolella teki huomioitaan ja laski
kokkapuheita, jotka kumminkin ajan pitkään kävivät ikäviksi. Siltä
tuntui se ainakin Berndt Wilhelm Tåklinistä, tuosta nuoresta miehestä,
jonka lukija hätäisesti oppi tuntemaan kauppapuodissa, jossa Anna Mörck
palvelijansa kanssa kerran kävi. Hän poistui sentähden hitaasti ja
ohjasi kulkunsa niin kutsutulle "postikonttorinkadulle", jolle Annan
akkuna antoi, ja syvissä ajatuksissa käveli hän siellä kauan edes
takaisin.
Hänen haaveksiva luonteensa ja kiihoittunut mielikuvituksensa eivät
juuri soveltuneet siihen käytännölliseen toimeen, johon hän enemmän
pakosta kuin taipumuksesta oli antautunut. Kun köyhillä vanhemmilla ei
ollut varoja kustantaa poikaa lukutielle, oli hänen täytynyt hankkia
leipänsä vanhemman veljensä apulaisena, joka monien vastuksien perästä
oli onnistunut kohoamaan porvarin ja kauppiaan arvoon ja kunniaan
kaupungissa.
Vaikka veli oli karsea ja luja mies, oli hän erinomaisen kärsivällinen
Berndt Wilhelmin suhteen, salli hänen käydä omaa tietään ja tyydyttää
lukuhaluaan. Tämän lempirunoilija oli Creutz, jonka "Atis ja Camilla"
nimisen runoelman hän taisi ulkoa. -- Ei ollut kumma että Anna Mörckin
onneton kohtalo vaikutti syvästi hänen mielikuvitukseensa, joka
nuuskanelikkojen, kapakalan ja pippurin vaiheella liiteli ympäröivästä
todellisuudesta niin suuresti eriävällä alalla, semminkin kun tytön
ulkomuoto erittäin liikutti häntä, kuten kaikkia muitakin, jotka hänet
näkivät.
Niin vähän kuin Anna itse tahtoikin tulla tunnetuksi, niin vähän kuin
kenraali Demidoff sitä tarkoitti, oli juuri vankeus, jossa hän häntä
piti, omiaan kiinnittämään huomiota häneen. Yleisesti puhuttiin miten
kenraali toisella kertaa antoi hänelle ylen kyllin kalliita lahjoja ja
makasi hänen jalkainsa juuressa ja miten hän taas toisen kerran
rääkkäsi häntä hurjemmin kuin itämainen hirmuvaltias saadakseen hänet
uskottomasti luopumaan rakkaudestaan. Yleisesti siitä puhuttiin, ja
ainoastaan pelko esti säälin muuttumasta toiminnaksi.
Tätä onnetonta asian laitaa ajatteli Tåklin ajattelemistaan
kävellessään pimeällä kadulla.
"Onko siveellinen pelkurimaisuus todellakin niin suuri, ettei kukaan
tohdi nostaa kättään oikean asian puolesta!" sanoi hän itsekseen.
Äkkiä seisahti hän. Uusi aate heräsi hänessä salaman nopeudella. Eikö
hänessä sitten ollut miestä ruveta tuon yksinäisen, turvattoman tytön
suojelijaksi, eikö hän voisi tehdä mitä muut eivät tohtineet, riistää
tirannilta hänen uhrinsa? Hänen täytyi ja hän tahtoi koettaa, vaikka
taivas ja maa nousisivat vastaan, -- mutta salaisuudessa, huomiota
herättämättä piti sen tapahtua voidakseen onnistua.
Hän mitteli katseellaan välimatkaa Annan akkunasta maahan. Kenties
saattaisi helposti hinata itsensä nuoraa myöten noin vähäpätöisestä
korkeudesta alas; olihan hän ennenkin kuullut semmoisesta puhuttavan.
Toinen ehdoitus toisen perästä syntyi hänen aivoissaan, mutta vihdoin
selkeni hänelle kaikki siihen määrään, ett'ei hän aluksi voisi muuta
tehdä kuin odottaa sopivaa tilaisuutta päästäkseen yhteyteen neiti
Mörckin kanssa, voittaakseen hänen luottamuksensa ja saadaksensa hänen
suostumuksensa aikeellensa. Täytyisiköhän tuota tilaisuutta odottaa
kauankin? Hänessä paloi jalo innostus. Haaveksivaisesta puotisankarista
oli tullut toiminnan mies.