X.

Siirtykäämme lukijan suosiollisella luvalla tuosta pienestä kaupungista

Aurajoen rannalta venäläisten leiriin Borodinon luo. Niin pitkälle oli

sota Venäjän ja Ranskan välillä edistynyt, että ratkaiseva taistelu oli

odotettavissa. Uskollisesti olivat Venäläiset noudattaneet

puolustusjärjestelmäänsä, jonka tarkoituksena oli houkutella viholliset

sisämaahan, mutta Ranskalaisten saapuessa yhä lähemmäksi Moskovaa,

nousi Venäläisten kansallistunto tämmöistä menettelemistä vastaan.

Tämän tyytymättömyyden johdosta yhdisti keisari Aleksander

sotajoukkonsa iäkkään kenraalin Kutusovin komennon alle, joka muutamaa

kuukautta tätä ennen päätetyssä Turkin sodassa oli erittäin kunnostanut

itsensä ja nyt kansan toiveiden mukaan tahtoi uskaltaa ruveta

taisteluun vähäisen Borodinon kylän luona, kolmenkymmenen virstan

päässä tsaarien kuuden sadanvuotisesta ruunauskaupungista.

Suuri oli riemu tästä päätöksestä, mutta se koskikin kodin, perheen,

isänmaan ja kunnian puolustusta.

Oli syyskuun kuudennen päivän ilta 1812. Punaisen vuoren kukkulalla,

joka kohosi yli seudun, oli Venäläisten suurin patteri, nimeltä

Rajevskin patteri, eli, kuten Ranskalaiset sitä kutsuivat, Suuri

patteri. Sen molemmilla puolilla oli pienempiä tykistöjä,

saartokaivantoja ja valleja, vasemmalla solatie, joka eroitti

Ranskalaisten ja Venäläisten etuvartijat toisistaan.

Tätä tietä myöten astui muuan nuori mies nopein, kevein askelin. Hän

palasi vakoilemasta ja ohjasi kulkuaan Venäläisten leiriin. Hän oli

puettu pitkään, avaraan sotilaanviittaan, joka täydellisesti peitti

hänen korkean ja solevan vartalonsa, niin ett'ei häntä ollut helppo

pimeässä tuntea, varsinkin kun tilapäinen, omituisen näköinen päähine

osaksi varjosi hänen muotonsa. Tämä mies oli kapteeni Mustofin, joka

sodan aikana oli kohonnut evestiluutnantiksi, mutta jota me vanhan

tuttavuuden vuoksi kernaammin kutsumme entisellä arvonimellään.

Luottamustoimi, jonka hän hiljan oli päättänyt, oli houkutellut hänet

niin lähelle Ranskalaisten etuvartijoita, että hän vaivoin pääsi eheänä

vinkuvasta luotisateesta, mutta tämä voitettu vaara näkyi enemmän

virkistävän kuin masentavan hänen pelotonta mieltään. Rohkeita,

tutkivia silmäyksiä loi hän vuorenrotkoihin molemmille puolille tietä,

joissa pahojen valtain sanottiin asustavan ja ilvehtivän ja joita

vanhan tarinan mukaan ei muu lepyttäisi kuin niin mahtava virta

ihmisverta, että se Punaisen vuoren juurelta ulottuisi kaukaiseen

Moskovan jokeen.

Vaikk'ei Mustofin ollut herkkäuskoinen eikä taikaluuloinen, tuntui

hänestä kumminkin tämä tarina olevan kuni synkkä ennustus huomispäivän

taistelulle ja hänen jäseniänsä karsi ajatellessaan veljenverta, joka

ikivanhoista ajoista saastuttaa syynalaista maata. Voiko valta ja

kunnia, nuo inhimilliset himot, jotka niin usein ovat yllyttäneet

kansoja aseisin toisiansa vastaan, vastata kaikkia sodan uhreja,

leskien ja orpojen kyyneliä ja huokauksia!

Surkutellessaan näitä ihmiskunnan kärsimyksiä kävi hän vakavalle,

surulliselle mielelle, johon ympäröivä luontokin vaikutti. Varjot

olivat yhdistyneet pimeydeksi, taivas oli pilvessä ja taaja, kostea

sumu kohosi maasta.

Mustofin kompastui. Hän luuli ensin siinä olevan paulan, mutta huomasi

pian, että se oli vaan viaton myyrä, joka oli rohennut nousta

maanalaisesta piilostaan. Tämä vähäinen seisahdus sai hänen

hymyilemään, haihdutti hänen synkkämielisyytensä ja samalla heijastui

Anna Mörckin jalo ja viehättävä kuva hänen sielussaan. Loistavan

kauniina oli se valkoisessa puvussa lähestyvinään häntä, tarttuvinaan

hänen käteensä ja kuiskaavinaan hänen korvaansa uskollisuuden ja

kuolemaan asti sitovan rakkaudenlupauksen.

Suloisia olivat nuo mielikuvitukset, sitä suloisempia, kun todellisuus

oli niin katkera. Jätettyään Annan enonsa, kenraali Demidoffin luo, ei

näet Mustofin ollut saanut mitään tietoa häneltä. Jokaisessa

kirjeessään oli hän tehnyt hänelle satoja kysymyksiä, joihin hän ei

kumminkaan kokkaan saanut vastausta.

Voimatta kauemmin hillitä rauhatonta ikäväänsä oli hän sodan syttyessä

alkupuolella kesää lähettänyt erään uskollisen orjansa Suomeen ottamaan

selkoa morsiamensa kohtalosta. Vaikka siitä oli jo kaksi kuukautta

kulunut, ei lähettilästä vielä ollut kuulunut takaisin. Mutta yhtä

vähän kuin Anna oli epäillyt Mustofinin uskollisuutta, yhtä vähän oli

tämäkään ajatellut sitä mahdolliseksi, että morsiamensa hänet

unohtaisi. Hänen mielensä ei ollut koskaan hehkunut palavammin isänmaan

rakkaudesta, eikä hän koskaan ollut alttiimpi uhraamaan elämäänsä ja

vertansa sen edestä kuin juuri tänä iltana, ja kumminkin -- kuka kertoo

ihmissydämen taistelut? -- ja kumminkin vapisi hän, niinkuin ei koskaan

ennen ajatellessaan, että kuolema murhaavana luotina kenties piankin

eroittaisi hänet Annasta ja jättäisi tämän yksin maailman suruihin ja

vaaroihin.

Tällä aikaa oli Mustofin jättänyt solatien taakseen, vaihettanut illan

tunnussanan: "Jumala ja tsaari!" viimeisen vahtimiehen kanssa, ja oli

Venäläisten leirissä. Korkeat patterit ja vallit häämöittivät aaveen

näköisinä öistä taivasta vasten, ja sieltä täältä vilahti nuotiotulia

sumusta. Jyrkkänä vastakohtana voitosta varmojen Ranskalaisten

iloitsemiselle, vallitsi täällä syvä, juhlallinen hiljaisuus. Valkeissa

vaatteissa riensi kansa tunnustamaan syntinsä papeille saadakseen

synninpäästön ja pyhän Ehtoollisen. Selvästi näki että Venäjän

sotajoukko valmistihe kuolon juhlaan.

Mustofinillä ei ollut kumminkaan aikaa katsella, mitä hänen ympärillään

tapahtui. Hän meni ruhtinas Bagrationin luo, jonka osakuntaan hänen

joukkonsa kuului, ja annettuaan ilmoituksen sai hän vihdoin vetäytyä

omaan majaansa. Siellä odotti uskollinen Feodor herraansa kuumalle

teelle, joka maistoikin tästä varsin hyvälle vaivaloisen kävelyn

perästä.

Vahvistettuaan itsensä tällä tuoksuvalla juomalla otti Mustofin esille

erään kartan ja rupesi uutterasti tekemään sodanjohdollisia laskuja,

joita Feodor useamman kerran yskimisellään turhaan koetti keskeyttää.

Vihdoin katsahti Mustofin ylös. "Mitä tahdot, Feodor?" sanoi hän

hymyillen.

"Isä Vasili on tullut", kuului lakoninen vastaus.

"Isä Vasili! Mitä sanot?" Vladimir hypähti seisoalle. "Sanantuojani

Suomesta! -- Jumalalle olkoon kiitos! -- riennä -- kutsu hänet sisään!"

Kauan ei viipynytkään, ennenkuin Vasili, pieni, mielevä, partasuu ukko

astui majaan.

"Tervetultuasi vihdoinkin, isä Vasili", tervehti häntä kapteeni

iloisesti, "minkä tiedon sinä tuot?"

Isä Vasili ei vastannut sanaakaan.

"Oletko menettänyt kielesi käytön matkalla?" hymyili Mustofin.

"Muistaakseni oli sinulla ennen aina sana suussasi."

"Jalo herra", vastasi viimein Vasili, "ikävää uutista on aina vaikea

ilmoittaa."

Mustofin kalpeni. "Sinä et siis tavannutkaan kenraali Demidoffia?"

sanoi hän.

"Tapasin kyllä, ja paitsi kirjettä on minulla suullisia terveisiä

jalolta kenraalilta; hän pyytää sanomaan, ett'ette kovin raskaasti

laskisi mielellenne koettelemusta, jonka taivas on päällenne pannut. --

Muuten on matkani, kiitos olkoon pyhille, onnistunut hyvin. Kenraali

Demidoff oli kyllin hyväntahtoinen ja antelias, mutta niin ankara,

ett'en saanut pistää nenääni oven ulkopuolelle, sitä vähemmän puhutella

ketään. Niin pian kuin mahdollista lähetti hän minut jälleen tielle,

ettei teidän liian kauan olisi tarvinnut odottaa tuloani."

Vasili oli saanut tavallisen puheliaisuutensa takaisin, ja sanat

virtailivat täten hänen huuliltaan, mutta Mustofin ei kauemmin niitä

kuunnellut; hän mursi kenraali Demidoffin suurta sinettiä kirjeestä.

Johtavien alkulauseitten perästä kirjoitti kenraali seuraavaa:

"Kallis sisarenpoika, mieleni on raskaampi Siperian marraskuuniltaa,

kun minun nyt _täytyy_ ilmoittaa Sinulle se, jota niin kauan kuin

mahdollista olen Sinulta salannut säästääkseni Sinulta suurta surua.

Anna Mörck, jonka lähtiessäsi jätit minun turviini, ei ole enää

elävitten joukossa maan päällä. Vietettyään useita kuukausia synkässä

raskasmielisyydessä, joutui hänen surusta riutunut ruumiinsa täällä

liikkuvan rokkotaudin uhriksi, ja hän nukkui kuoleman uneen niin

rauhallisesti, kuin lapsi päätettyään iltarukouksensa. Usein puhui hän

Sinusta ja toivoi lujasti näkevänsä Sinut jälleen haudan toisella

puolella.

"Vaikk'ei tämä nuori tyttö kuulunut meidän pyhään kirkkoomme,

olen minä luettanut messuja hänen sielunsa edestä ja hartauslaitoksiin

maksanut suuria summia hänen muistokseen. Kanna surusi kuin mies

ja elä niitä suuria tehtäviä varten, joita elämäsi Sinulle vielä

tarjoo -- -- --"

Mustofin luki kirjeen monet kerrat läpi. Pelko, jota hän aina oli

koettanut karkoittaa itsestään, mutta joka usein oli palannut takaisin,

oli siis toteutunut -- Anna Mörck oli kuollut.

Hän viittasi Feodoria ja Vasilia poistumaan ja jäi yksin. Lähtiessään

vähän myöhemmin majasta näytti hän tyyneltä, melkein onnellisen

näköiseltä; ainoastaan hänen tunteellisesta katseestaan ja

kuolonkalpeista kasvoistaan huomasi, että taistelu oli ollut hirveä.

Ikäänkuin unissa pysähtyi hän hetkeksi eräälle nuotiotulelle, jonka

ympärille joukko kasakoita, aron solevia poikia, oli asettunut.

Mukavassa, huolettomassa asennossa istuivat he suruttomina ja nauttivat

viinaa, jota kenraali Kutusov oli antanut jakaa heille, ja muistelivat

kotiaan Donin rannalla ja rakkaita arojaan.

Oikein kaunopuheliaasti kertoi muuan vanhempi mies uteliaille

nuoremmille kumppanilleen, miten raivoava lumipyry Vjuga kietoo

hirmuisella nopeudella kesäisen auringon paahtaman maan jäiseen

verhoon, mutta miten kevään aurinko sitten jälleen sulattaa routaisen

maan mustaksi liejuksi, valmistaen siten maan laadun suloiselle

toukokuulle, joka lyhyessä ajassa kaunistaa aron välkkyvällä

ruohovaipalla, kutoen siihen ihanimpia kukkia.

"Sinä puhut niinkuin pappi lukee kirjastaan", huudahti eräs nuori

mustatukkainen mies säihkyvin silmin, "ja melkein yhtä somasti kuin

meidän vanha atamaanimme, johon arvoon pyhä Neitsyt meitä kaikkia

auttakoon!"

"Niin, siihen auttakoon meitä pyhä Neitsyt!" huudettiin yhdestä suusta.

"Ei ole aika ajatella omaa kunniaa!" kajahti samassa mahtava ääni ja

puolipäihtyneen kasakkajoukon edessä seisoi heidän oma päällikkönsä,

joka käveli ympäri pitäen väkeänsä järjestyksessä.

Tämä näky palautti Mustofinin itseensä, innostuksen loisto hehkui hänen

silmissään, ja hän riensi sotamiestensä luokse katsomaan olivatko

kaikki valmiit taisteluun. Kuolemalle ei hän enää vavissut, päinvastoin

päätti hän etsiä sitä, tullakseen yhdistetyksi Annansa kanssa, jonka

kuva, ei enään kuolevaisessa, vaan kirkastetussa muodossa näytti

viittaavan häntä luokseen.

Nopeasti kuluivat yön hetket. Pilkkoisessa pimeässä kulki haaveellinen

joukko leirin läpi. Papit avaroissa, hulmuavissa kaapuissa ja

kuoripojat tulisoihdut käsissä kantoivat ihmeitä tekevää neitsyt Marian

kuvaa rivistä riviin sotajoukon edessä, jonka ohessa luettiin seuraava,

kenraali Kutusovin julistus:

"Veljet! Tässä kuvassa näette te hartautemme esineen, joka rukoilee

taivasta yhtymään ihmisten kanssa tätä tirannia vastaan. Miljoonia

ihmisiä hävittää tämä pääkapinoitsija, tunkeutuu miekka kädessä meidän

pyhyyksiimme vastoin inhimillisiä ja jumalallisia lakeja, saastuttaa

verellä ja kukistaa alttarimme ja panee Herran arkin, josta pyhä

esikuva meidän kirkkomme on, alttiiksi tapausten, elementtien ja

jumalattomain käsien häväistykselle. Älkää sentähden peljätkö, ett'ei

Jumala, jonka alttarit tämä mato näin on saastuttanut, olisi teidän

puolellanne; älkää peljätkö, ettei hän tahtoisi ojentaa kilpeänsä

teidän rivienne eteen ja taistella vihollistansa vastaan Pyhän Mikaelin

miekalla!"

"Pyhän Mikaelin miekalla! Niin, vyöttäkäämme sillä itsemme ja

voittakaamme tahi kuolkaamme!"

Joka silmässä paloi raivon ja uskonvimman tuli. Satatuhatta miestä

lankesi polvilleen, otti siunauksen ja pirskoitettiin pyhällä vedellä.

Se oli suurenmoinen näky, sitä enemmän liikuttava, kun syysaamun

rusoittava koitto samassa loi siihen ihanan hohteen läpi haihtuvan

sumun. Iäkäs kenraali Kutusov nousi hevosen selkään, paljasti harmaan

päänsä, kuni mahtava laviinivyöryke kaikuivat hurraahuudot ja

hätärummut pärryttivät.

Sillä aikaa kuin tämä tapahtui Venäläisten leirissä, tervehtivät

Ranskalaiset nousevaa aurinkoa suurimmalla ilolla. Tästä onnellisesta

enteestä riemuissaan lausui Napoleon nuo tunnetut sanat: "Tämä on

Austerlitzin aurinko!" Hänen julistuksensa kansallensa kuului:

"Sotamiehet! Kas tässä se tappelu, jota te niin suuresti olette

ikävöineet! Voitto riippuu teistä. Se tuottaa meille runsaasti

ruokavaroja, hyvät talvimajat ja pikaisen paluumatkan isänmaahan.

Käyttäytykää kuin Austerlitzin, Friedlandin, Vitebskin ja Smolenskin

luona ja jälkimaailma on ylistävä teidän urhoollisuuttanne tässä

sodassa, ja teistä sanotaan: Hän oli siinä suuressa tappelussa Moskovan

muurien edustalla."

Harvalukuiset mutta voimalliset olivat nuo sanat ja muistutus entisistä

voitoista ei ollut tekemättä vaikutustaan. Innostus oli suuri.

Kello puoli kuusi alkoi tappelu kuuden sadan kanuunan tulella

molemmilta puolin. Kokonaisia kolonnia kaatui, ja aseiden kalske kuului

kolmenkymmenen virstan päähän. Neljää tuntia myöhemmin onnistui

Ranskalaisten, huolimatta Venäläisten erinomaisesta urhoollisuudesta,

tunkeutua edellä mainitun solatien läpitse ja valloittaa patterit.

Voitto oli heidän, mutta he eivät huolineet käyttää sitä hyväkseen,

jonkatähden Venäläiset saivat aikaa kootakseen uusia voimia, ja

taistelu syttyi uudelleen entistään hirvittävämpänä.

Vasta yön tullessa lakkasi tämä, sen ajan verisin tappelu. Ranskalaiset

olivat voittaneet, mutta voitto oli kalliilla ostettu.

Borodinon tappelutanner oli kauhea katsella; sitä peitti ruumiit ja

verilammikot. Erittäinkin oli Isolla patterilla ja sen ympäristöllä

hirveä näky; kuolevia ja kuolleita oli siellä monta kerrosta

päällekkäin, huokauksia ja valituksia kuului kaikkialta.

Vaan hiljaa, tuolta lähestyy yksinäinen mies lyhty kädessä! Joka

askeleelle kumartuu hän ikäänkuin hakien jotain ja kyynel kimmeltää

hänen tuimassa silmässään.

Se on Feodor. Hän etsii herraansa, jonka hän aina oli nähnyt joukkonsa

etupäässä siellä, missä vaara oli suurin. Kauan olikin näyttänyt siltä

kuin vihollisen luodit olisivat välttäneet kapteeni Mustofinia, kunnes

vihdoin hänen liehuva höyhentöyhtönsä äkkiä oli kadonnut näkyvistä

vähän ennen taistelun loppua.

Raskas oli uskollisen palvelijan kulku, mutta tuo jalo ajatus, että hän

pelastaisi herransa joko elävänä tahi kuolleena, piti häntä pystyssä

tänä kauheana yönä, jolloin tähdetkin ikäänkuin vavisten ihmisten

väkivaltaisille töille piiloittivat tuikkavan valonsa pilvien verhoon.