Kannel kädessä lauloi Anna Mörck erästä hymniä. Laulu oli vakava,
synkkämielinen ja haikean ihana niinkuin tuo valju, surullinen
laulajatar itsekin. Jokainen sointu kanteleen vapisevilta kieliltä,
jokainen sävel hänen huuliltaan kuvastui hänen kasvoissaan haaveksivana
innostuksena. Niissä heijastui maallisista siteistä vapautuneen hengen
jalo ja ylevä nautinto.
Jonkun matkan päässä istui Brigitta kumarruksissaan kuunnellen laulua.
Pian huomasi hänen vilkkaat silmänsä kenraali Demidoffin, joka seisoi
puoleksi-avonaisella ovella ja katseli nuorta tyttöä melkein samalla
ihastuksella kuin innostunut maalari silmäilee kaunista mallia.
Harmissaan tästä mietti palvelija, miten hän salaa ilmoittaisi Annalle
kenraalin läsnäolon. Hänen kekseliäisyytensä tuli hänelle nytkin pian
avuksi, ja hän alkoi rykiä niin räikeästi ja kolkosti, että olisi sen
luullut tulevan keuhkotautisen rinnasta.
Vihaisin katsein kääntyi kenraali ympäri ja Anna hypähti niin tulisesti
ylös, että hänen kanteleensa sai vaarallisen täräyksen, ja yksi
kielistä katkesi.
Tyytyväisenä onnistuneesta juonestaan nousi Brigitta ja jätti kenraalin
ja hänen turvattinsa kahden kesken.
"Kuinka kauniisti te laulatte, neitini", sanoi kenraali ystävällisesti,
"toivoisin vaan että laulunne pian saisi iloisemman kaiun. Ettekö
tahtoisi koettaa laulaa vielä kerran duurissa ettekä aina mollissa, ei
virsiä eikä kotimaanne valittelevia ruikutuksia, vaan jonkun iloisen
vilkkaan operetin."
"Siihen ei taitoni riitä", vastasi Anna, "sillä minä en osaa niitä
monta. Mitä taas kansaani tulee, on sillä kaksikin ilmausta laulussaan,
ilon ja surun, -- mutta iloiset laulut ovat haihtuneet muistostani ja
surulliset säästän kernaimmin itselleni."
Annan käytöksessä oli ylpeää, kylmää arvokkuutta vastoin hänen entistä
lapsellista avomielisyyttään, mutta hän olikin lyhyessä ajassa oppinut
hillitsemään tunteensa tämän miehen läsnäollessa ja havainnut, että
syynä, jonkatähden häntä ei laskettu talosta lähtemään, oli muukin kuin
huolenpito hänen onnestaan.
"Te näytte olevan isänmaanrakastaja", sanoi kenraali leikillisesti, "ja
pidätte etupäässä siitä, jota teillä itsellänne on. Paimentytön laulua,
laakson kaikua ja yksinäisen hongan huminaa, mitä muuta teillä
olisikaan tarjottavaa? Verratkaa sitä toisen maan rikkaampiin
musiikkivaroihin, ja se on kuin sarkatakki silkkipuvun rinnalla."
"Te unhoitatte, kenraali, että taide on luonteeltaan
kosmopoliitillinen; se mitä nyt halveksitte, voi vielä eräänä päivänä
kohota arvoon", sanoi Anna haaveksien, "sillä kaikki tajuavat sitä,
joka luonnosta lähtee, se tulee sydämestä ja menee sydämeen."
Kenraali hymyili. "Te naiset", sanoi hän. "Rasitatte kaikkea tunteella,
ja kumminkin voitte te olla niin kylmät ja tunnottomat, milloin vaan
tahdotte."
"Minä en ymmärrä tarkoitustanne", sammalsi Anna.
"Ette, sentähden ettette tahdo ymmärtää minua", sanoi kenraali
tulisesti. "Sentähden ett'ette tahdo ymmärtää ettekä tajuta '_vanhan
miehen_' rakkautta."
"Oi kenraali Demidoff!" huudahti Anna tuskallisesti.
"Sydämeni", jatkoi kenraali, "ei ole vielä niin hiiltynyt kuin kenties
luulette; se voi vielä lempiä yhtä lämpimästi ja ehkäpä syvemmästikin
kuin nuorukaisen. Minkätähden luulettekaan minun tuhlanneen
lukemattomia suosionosoituksia teille, jos ei minussa asuisi muu tunne
kuin mikä suojelijalla on turvattiaan kohtaan?!"
"Minä en voi koskaan rakastaa ketään muuta kuin Mustofinia. -- Hänen
muistonsa on minulle pyhä, eikä mikään vieras kuva saa sitä
saastuttaa", sanoi Anna surumielisesti.
"Ja kuolleen tähden tahdotte te uhrata onnen elävän kanssa, joka voi
antaa teille kaikkea mitä hyvänsä haluatte", puhkesi kenraali
innokkaasti sanomaan. "Anna, minä, joka olen niin ylpeä kaikille
muille, tahdon orjana totella pienintä viittaustanne, maata
jaloissanne, jos sitä tahdotte."
"Totinen rakkaus ei vaadi orjanpalvelusta", sanoi Anna. Häntä
suojelivat viattomuuden ja puhtauden ystävälliset vallat tuolta
intohimoiselta mieheltä.
"Ja mimmoiseksi ajattelette te oikeastaan rakkauden, neitini?"
"Suurimmaksi ja pyhimmäksi tunteeksi", sanoi Anna kainosti, mutta
vakavasti, "jonka Jumala on painanut ihmisen sydämeen, ja joka, vaikka
se keskeytyykin täällä maan päällä, on puhdistettuna ja vapautettuna
kestävä yli ajan."
Anna ajatteli Vladimiria ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.
"Te puhutte kauniisti", sanoi kenraali nauraen, "ja kumminkin erhetytte
te päättäessänne, että rakkauden tulee olla ikuisen. Ei, Anna, sitä
voidaan toistella äärettömiin asti -- ja se tulee _teidänkin_ oppia
minua kohtaan."
"Vaiti, kenraali, vaiti!" sanoi Anna, silmät harmista säihkyen.
"Jokainen sana, jonka puhutte minulle rakkaudesta, on suurin loukkaus."
"Ahvenanmaan ihana kukka, kuinka kaunis olettekaan vihassanne",
huudahti kenraali.
"Ystävänkin imarrus on iljettävä", sanoi Anna kylmästi, "vihamiehen
kaksinkertaisesti inhoittava."
"Älkäämme kiivastuko toisiimme", sanoi kenraali tyynen ja ystävällisen
näköisenä. "Te olette kovin liikutettu, Anna, kävely vaikuttaisi
kenties hyvää ja jähdyttäisi tulista vertanne. Jos suvaitsette, niin
annan siitä käskyn teitä seuraaville palvelijoille."
"Kiitän, jos olette niin hyvä", sanoi Anna ja huokasi kevenneellä
mielellä nähdessään pääsevänsä ikävästä tilasta.
"Pelasta minut, taivaan tähden tuolta mieheltä!" huudahti Anna
kenraalin poistuttua ja syöksyi kauhistuneena Brigitan luokse läheiseen
huoneesen. "Sinä et saa lähteä luotani kun hän tulee, vaan täytyy sinun
aina seistä rinnallani ja estää hänen likenemistään."
"En ole muistanut kertoa", sanoi huolestunut Brigitta, "miten kenraali
eilen viimeksi nimitti minua vanhaksi lohikäärmeeksi ja pyysi, ett'en
minä seisoisi kuuntelemassa, kun hänellä on jotain teille puhuttavaa,
ikäänkuin minä hänen renkutustaan ymmärtäisin! Jos en tottele, niin
pelkään suututtavani hänet siihen määrään, että hän eroittaa minut
teistä, ja se olisi nykyisessä tilassamme kaikkein pahinta. -- Mitä on
tapahtunut, puhukaa? Vapisettehan te, lapsi parka, koko ruumiiltanne
kuin haavanlehti!"
"Oi Brigitta, mitä minun on täytynyt kuulla", sanoi Anna. "Kenraali on
tänään puhunut minulle suoraan rakkaudesta tavalla, joka saa sydämeni
kauhusta kangistumaan. -- Mutta tule, Briitta muori, kenraali on
ehdoittanut minulle kävelymatkan, ja meidän tulee kiiruhtaa, ettei joku
oikku ennättäisi tehdä sitä tyhjäksi."
Anna heittäytyi entisen holhojansa syliin ja piiloitti päänsä hänen
poveensa.
"Sinä olet oikeassa", jatkoi hän, "meidän tulee olla varovat, ett'ei
kenraali näkisi hyväksi eroittaa meitä. -- Yksin on minun ponnisteltava
vasten elämäni vuolasta virtaa. Hyvä Jumala, jos voimani loppuisivat ja
veden vaahtoisa pyörre tempaisi minut mukanaan synkkään syvyyteen!"
Ystävällisin sanoin rauhoitti Brigitta epätoivoista tyttöä, sitten
pukeusivat he nopeasti päällysvaatteisin ja lähtivät.
"Ihana kuin Venus ja siveä kuin nunna", ajatteli kenraali itsekseen
palattuaan huoneesensa. "Linna ei olekaan niin helposti valloitettu
kuin luulin. Lahjoihin ei hän pane suurta arvoa ja ystävyyttäni alkaa
hän epäillä. Minun täytyy käyttää toista menetystapaa, rynnäkköä, ja --
voitto on minun! -- Ihmeellinen, lumottu tunne, joka tekee minut
narriksi ja valtaa koko sieluni, -- vaan tuossahan hän tulee, ihanin
naisista, -- mikä ryhti, mikä sulous!"
Tällä hetkellä kulki Anna todellakin Brigitan seurassa akkunan ohitse.
Heidän jäljessään astui kaksi palvelijaa loistavassa liveripuvussa
turvallisuudenvahtina; se oli kokonaan tarpeeton varokeino niin
rauhallisessa kaupungissa kuin Turussa, mutta luulokas ja
mustasukkainen kenraali oli katsonut sen tarpeelliseksi, kenties
estääkseen siten Annaa vaihtamasta puhetta kenenkään kanssa.
"Briitta muori", sanoi Anna, kuinka raikkaalta ja suloiselta tuntuu
ilma, kun tulee noista kuumista saleista, jotka kaikessa loistossaan
ovat minusta kuin Venedigin lyijykamarit onnettomasta vangista. Kuinka
keveää on täällä hengittää! Toivoisin voivani lintuna lentää kauas,
kauas siitä hirmusta, joka täällä minua uhkaa."
"Ja mihin pakenisitte te, lapsi parka" kuiskasi Brigitta.
"Sinä puhut ikäänkuin minun pakoni joskus voisi toteutua, hyvä
Brigitta", vastasi Anna, "mutta jos niin olisikin, niin tiedän kyllä
avarassa Suomessa löytyvän jonkun piilopaikan sen onnettomalle
tyttärelle, jos ei muuallakaan, niin synkässä sydänmaassa, jonka petoja
minä en niinkään paljon pelkäisi kuin kenraali Demidoffia!"
He olivat Annan puhuessa saapuneet eräälle kauppapuodille, johon he
päättivät mennä ostoksille.
Huoneen peräpuolella istui viheriäksi maalatun korkean pulpetin ääressä
nuori mies lukien uutterasti kirjaa. Annan ja Brigitan astuessa sisään
katsahti hän kumminkin hajamielisen näköisenä ylös, järjesteli rajiaan,
silitti kädellään valkoista tukkaansa ja kiersi vaksittuja viiksiään,
jotka varjosivat hänen ylähuultaan.
Tämä kaikki oli nopeasti tehty, mutta eräs vanhempi kumppani oli jo
ehtinyt ennen häntä palvelemaan tulijoita, ja hänen täytyi sentähden
vetäytyä takaisin toimettomana, mutta varsin mieltyneenä katselijana.
Hänen edessään seisoi nimittäin ihan elävänä semmoinen kaunotar, joista
hän oli lukenut lempiromaaneissaan, ja joita hän tähän saakka ei ollut
luullut löytyvän muualla kuin novellinkirjoittajan mielikuvituksessa;
erittäinkin liikutti hänen mieltään noissa säännöllisissä, armaissa
kasvoissa ilmenevä surullinen, kärsivä katse.
Tavattoman tulisesti kysyikin hän vierasten poistuttua kumppaniltaan,
kuka tuo nuori tyttö oli.
"Berndt Wilhelm", vastasi kumppani nauraen, "täytyy todellakin olla
sinunmoisesi voidakseen olla tietämättä kuka hän on! Etkö sitten
koskaan ole kuullut puhuttavan kenraali Demidoffista?"
"Olen kyllä, hänhän on venäläisten joukkojen päällikkö täällä."
"No sitten tietänet myöskin, että tämä nuori nainen on: kenraali
Demidoffin neiti!"
"Kenraali Demidoffin neiti! mikä nimitys!"
"Niin, enempää en minä asiasta tiedä. Hänen asemansa tuon ylellisen
venäläisen talossa ei liene liioin kadehdittava. Jos tahdot ottaa siitä
lähemmin selkoa, niin: onnea vaan! minuun se ei koske."
Näin virkkoi kumppani hymyillen, kiepahti kenkänsä korolla ympäri ja
jätti meidän kyynäräritarimme hänen unelmiinsa.
* * * * *
Mitä Anna jo alussa oli aavistanut, oli käynyt toteen, hän oli tuon
venäläisen kenraalin luona vankina. Silloin ei hän ollut tietänyt,
minkätähden hänen vapaudellensa taottiin kahleita, nyt tiesi hän sen
ylen hyvin, ja ajatellessaan sitä hän kauhistui, mutta siitä varttui
hänelle mielenlujuutta, jota hän vaaran lähestyessä tarvitsikin.
Nöyränä taipui hän katkerain koetusten alaiseksi; oma järkähtämättömyys
ja luottamus Jumalaan olivat hänen ainoana toivonaan tuota hillitöntä
miestä vastaan, jonka käsiin hän oli joutunut.
"Te kohtelette minua, Anna, niinkuin olisin minä pyövelinne enkä
hyväntekijänne", sanoi kenraali eräänä päivänä hänelle. "Te olette niin
kalsea ja tunnoton minua kohtaan, ettekä tuommoinen hento ruusu, joksi
teitä kerran luulin."
"Piikit on ruusullakin, ei vaan yksin orjantappuralla", vastasi Anna.
"Ja hyvästi pistävätkin kun tahtovat", sanoi kenraali hymyillen.
"Muulla tavoin ei voi ollakaan", virkkoi Anna.
"Mutta sen täytyy", lausui kenraali. "Vihasta rakkauteen sanotaan vaan
olevan yksi askel, ja niin toivon olevankin, Annaseni."
"Minä en vihaa ketään, mutta minä inhoan teitä kenraali. Kuinka jalo te
sitävastoin olisitte, jos tekisitte oikeutta onnettomalle tytölle,
ettekä kietoisi sieluanne itsekkäisyyden mustaan verhoon."
"Totta kyllä", sanoi kenraali, "jos ei minulla olisi niin mahtavaa
yllykettä."
"Mahtavaa yllykettä, mitä!"
"Rakkautta, Anna, rakkautta!" huudahti kenraali. "Ihana tyttö, antakaa
minulle vaikka kuinka pieni osa siitä vastineeksi, ja minä olen oleva
onnellisin kuolevaisista."
"Olenhan jo kerran teille julki sanonut, ett'en voi rakastaa ketään
muuta kuin Mustofinia, ja siitä tulee teidän ymmärtää, etten rupea
mihinkään yhteyteen teidän kanssanne."
"Se ei ole ollut koskaan tarkoitukseni", sanoi kenraali nauraen, "jos
sillä tarkoitatte avioliittoa, joka minulle olisi sama kuin rotanloukku
kotkalle. Ei! vapaasti kuin sekin tahdon mä liidellä, nauttia, elää ja
rakastaa -- rakastaa _teitäkin_ ainoastaan -- -- --"
Kenraali kumartui ja kuiskasi Annan korvaan kaksi sanaa, jotka
täyttivät hänet suurimmalla kauhulla. "Isä parka", sanoi hän, "kuinka
syvälle on tyttäresi vajonnut, kun hänen täytyy kuunnella tuommoista!
Minä en ymmärrä, kenraali", jatkoi hän, "mimmoisten naisten kanssa te
olette ollut yhteydessä voidessanne puhutella minua näin häpeällisellä
tavalla. Mutta tietäkää, ett'en minä koskaan rupea teidän himonne
uhriksi, jota te koetatte peitellä kauniilla sanoilla. -- Menkää,
kenraali Demidoff, älkääkä kiihoittako minua viimeiseen asti."
"Mitä en hyvällä saa koetan hankkia väkivallalla", sanoi kenraali,
"minä opetan teidät taipumaan tahtoni mukaan."
"Taipumaan tahtonne mukaan!" toisti Anna, "taipumaan -- mihin? --
häpeään! Laupias Jumala!"
"Te pauhaatte turhaan, ihana tyttö, sillä kukaan ei auta teitä eikä
pidä lukua mitä näiden seinäin sisällä tapahtuu. Uhoitelkaa, repikää
taivas ja maa, te niskoittelija, ja kumminkaan ette pääse minusta, yhtä
vähän kuin hiiri kissan kynsistä."
Suonet paisuivat kenraalin otsalla ja pahat himot väänsivät hänen
kasvojaan, kun hän lähestyi tyttöä.
"Älkää tulko liki", sanoi Anna. "Näinkö ritarillisuus ja kunnia
käskevät teidän kohtelemaan turvatonta? Näinkö te, uskoton kenraali,
pidätte Mustofinille -- kuolleelle -- antamanne lupauksen?!"
Nämä nuhteet ja vetoaminen vainajaan sytyttivät kenraalissa niin
sanomatonta vihaa tyttöä vastaan, joka rohkeni vastustaa ja suututtaa
häntä, että hän unhoitti kaiken muun. Leimuavin silmin ja hammasta
purren tarttui hän Annan pitkään tukkaan, kietoi sen kätensä ympäri ja
heitti hänet huoneen nurkkaan, jonka jälkeen hän poistui iskien ovea
niin kovasti kiinni, että seinät tärähtivät.
Kovasta sysäyksestä tointuneena, otsa veressä ja jäsenet ruhjottuna,
makasi Anna liikkumattomana lattialla, kun Brigitta tuli sisään. Itkien
nosti hän tytön sohvalle, asetti kylmiä kääreitä hänen päänsä ympärille
ja kävi iloiseksi nähdessään hänen virkoavan. Vaikka Anna tunsikin
olevansa niin väsynyt ja heikko, pyysi hän kumminkin ennen kaikkea,
että Brigitta lukisi hänelle.
"Mitä minun pitää lukea, rakas lapseni?" kysyi Brigitta.
"Kuningas Davidin 139:s salmi, hyvä Briitta muori", sanoi Anna
matalalla mutta selvällä äänellä, osoittaen kädellään raamattua
pöydältä.
Brigitta otti pyhän kirjan, istuutui lähelle sohvaa ja katsahdettuaan
vielä kerran rauhattomasti sairaan suuriin, ihmeellisesti loistaviin
silmiin alkoi hän lukea, ensin tosin vapisevalla äänellä, mutta mitä
kauemmin hän luki, sitä enemmän voimaa saivat nuo juhlalliset sanat.
Kun hän tuli tähän paikkaan: "_Jos minä astuisin ylös taivaasen, niin
Sinä siellä olet: jos minä vuoteeni helvetissä rakentaisin, katso, Sinä
myös siellä olet. Jos minä ottaisin aamuruskon siivet ja asuisin meren
äärissä, niin Sinun kätes sielläkin minua johdattais, ja Sinun oikia
kätes pitäis minun_", silloin kirkastuivat Annan kalpeat kasvot ja hän
hymyili autuaallisesti. Vakavasti kertoi hän sitten salmin kaksi
viimeistä värssyä: "_Tutki minua Jumala ja koettele minun sydämeni:
kiusaa minua ja ymmärrä, kuinka minä ajattelen. Ja katsos, jos minä
pahalla tiellä lienen, niin saata minua ijankaikkiselle tielle_."
Tuskin oli Briitta muori ehtinyt tauota, kun ovi avattiin ja kenraali
jälleen astui sisään.
Käskevällä silmäyksellä pakoitti hän vastahakoisen palvelijan
poistumaan ja lähestyi sitten Annaa, joka vaivoin nousi ylös.
"Vanha venäläinen sananlasku sanoo: kussa on viha, siellä on myös
hyväntahtoisuus ja anteeksiantamus", virkkoi hän. "Oi Anna, voiko tämä
toteutua teistäkin? Sanokaa että niin on, sillä muutoin tulen minä
hulluksi! -- Minä puolestani olen antanut anteeksi _teille_, suloinen
enkeli! -- antakaa tekin minulle!"
"Minä koetan", sanoi Anna, "jos lupaatte olla uudistamatta äskeistä
kohtausta, sillä ette uhkauksilla ettekä houkutuksilla ole saava minua
luopumaan siitä, mitä pidän oikeana."
"Väkivallalla en teitä enää pakoitakaan rakastamaan minua, mutta
lahjoittakaa minulle edes murunen lämpimän sydämenne tunnetta -- ja
ruvetkaa omakseni."
Tuo ylpeä mies heittäytyi lattialle, suuteli innokkaasti nuoren tytön
jalkoja, ja hellimmät sanat, tulisimmat rukoukset virtailivat hänen
huuliltaan. Kohtaus oli sekä surkuteltava että naurettava ja olisi
entisinä päivinä saanut kenties Annankin hymyilemään, mutta nyt oli hän
rauhaton ja pahoilla mielin, ja sentähden herätti se hänessä vaan syvää
inhoa ja kauhistusta. "Nouskaa, kenraali, älkääkä alentako itseänne",
sanoi hän. "Hillittömien himojenne vallassa unohdatte te, miesparka,
mitä ihmisarvo käskee, Minä surkuttelen teitä syvästi."
"Surkuttelette minua!" Kenraali hypähti ylös. Loukattu ylpeys hehkui
hänen silmissään ja viha oli pääsemäisillään hänessä voitolle, mutta
hänen uhrinsa kärsivä näkö masensi hänet, hänen voimakas vartalonsa
horjui ja jälleen pyysi hän houkuttelevimmalla tavalla anteeksi, johon
Anna vihdoin jalomielisesti suostuikin.
"Näyttääksenne, että olette täydellisesti antanut minulle anteeksi",
sanoi kenraali ottaen esiin kultaisen rasian, jota koristi keisari
Aleksander I:n timanteilla reunustettu kuva, "ottakaa tämä rasia, joka
minulle on äärettömän arvokas, ollen arvollinen muisto ruhtinaaltani,
ja pitäkää se muistona mieheltä, jonka täytyy ihmetellä teitä yhtä
suuresti, kuin hän teitä rakastaakin."
Jalosti kieltäytyi Anna ottamasta vastaan tuota kallista lahjaa, mutta
lopuksi täytyi hänen kumminkin ottaa se ja antaa perää kenraalin
hartaalle pyynnölle.
Näin päättyi tämä päivä, jota valitettavasti seurasi monta samanmoista.
Myöhään yöhön istui Anna painaen käsillään polttavia ohimoitaan ja
katseli ulos talven pimeyteen, mutta se selkeni, kun hän sanomattomaksi
ilokseen löysi äitinsä kadonneen tähden. Hänen sielunsa pysyi kiinni
niissä lohduttavissa lupauksissa, joita Brigitta äsken oli lukenut
raamatusta ja tästä taivaallisesta lähteestä sai se lepoa ja rauhaa.