Miss' on rauhan satama,
Syömen tyyni onnela?
Missä määrä kaukainen
Kytevien toiveiden?
"Herrani, kenraali Demidoff, lähettää nämä lahjat teille, ihana neiti,
kunnioituksensa ja ihailunsa todisteeksi", virkkoi Ivan eräänä päivänä
Annalle astuttuaan hänen huoneesensa. Ystävällisesti päätään
nyökäyttäen otti tämä kumartelevalta palvelijalta kääryn ja avasi sen
tyynesti. Hän näki siinä ihmeekseen kaksi varsin kallista silkkipukua,
toisen hopeankarvaisen, toisen ruusunpunaisen. Kaksi kullankirjaeltua
vyöhyttä ja hohtokivinen koriste oli siinä myöskin.
Hymysuin ja loistavin silmin katseli Anna tuota viehättävää komeutta,
levitteli lapsellisella ihastuksella pukuja ja käänteli auringon
valossa hohtavaa juvelikoristetta.
"Ei kuningattarella Lovisa Ulriikallakaan, jonka hovissa isoäitini
aikoinaan oli hanhenpaimenena, ole voinut olla kauniimpia ja komeampia
pukuja kuin nämä", huudahti Brigitta, joka oli yhtä ihastunut kuin
Annakin. "Katsokaa, mikä ihmeellinen loisto tällä kankaalla on, kuinka
se on paksu ja kuitenkin niin pehmoinen kudonnaltaan! Ja tämä
kaulakoriste, miten se säkenöi ja välkkyy! Teidän, Anna, tulee
todellakin olla kiitollinen kenraalin ystävällisyydestä."
Anna katsoi vuoroin Brigitan hiettaisiin silmiin, hovimestarin nöyrästi
kumarrettuun selkään ja noihin komeoihin lahjoihin, ja vuoroin hän
punehtui ja vaaleni; ja värisevä kyynel, jota ei muut huomanneet,
kostutti hänen pitkiä silmänripsiään.
"Briitta muori", sanoi hän vihdoin ja asetti kaikki takaisin kääryyn,
"isäni varoitti minua usein maailman turhuudesta ja kiillosta, joka
kietoo ja lumoo meidän sydämemme ja minä tahdon koettaa muistella hänen
opetuksiaan. -- Ivan", jatkoi hän hovimestarille, "tervehdi isäntääsi
ja sano että olen kiitollinen hänen hyvyydestään, vaan ett'en voi enkä
tahdo vastaanottaa hänen lahjojaan, koska ne eivät sovellu lapsuudesta
totuttuun yksinkertaisuuteeni."
"Kuten käskette, ihana neiti", vastasi hämmästynyt Ivan, "mutta minun
luullakseni olisi paras, ett'ette kieltäytyisi ottamasta vastaan
kenraali Demidoffin lahjoja, sillä hän on ylpeä, kovin ylpeä, eikä
suvaitse koskaan kieltoa."
"Mutta minä toivon hänen ylpeytensä olevan jaloa laatua ja että hän
antaa minulle anteeksi. Tehkää kuten pyysin, hyvä Ivan!" Hovimestari
kumarsi syvään ja lähti huoneesta.
Oliko Anna tehnyt oikein hyljätessään miehen lahjat, joka oli
osoittanut hänelle niin paljon hyvyyttä ja hellätuntoista huomiota,
joka oli hänen suojelijansa ja joka ehkä tuntisi itsensä syvästi
loukatuksi. Olisiko hänen isänsä, olisiko Vladimir hyväksynyt hänen
käytöksensä?
Moiset ajatukset liitelivät Annan päässä; hän tunsi itsensä niin
yksinäiseksi, niin hyljätyksi, hänen täytyi tehdä niinkuin hänen
sydämensä ja omatuntonsa häntä kehoitti.
"Lapsi", sanoi Brigitta hellästi nuhtelevalla äänellä, "minä en oivalla
teitä. Kotona Ahvenanmaalla voitte te iloita pumpulihameesta, jonka
minä yksinkertaisen aistini mukaan olin raidoittanut ja kutonut, ja nyt
lähetätte te takaisin puvut, joista moni tyttö teitä kadehtisi."
Vienosti hymyillen kuunteli Anna Brigitan puhetta ja virkkoi: "Ennen
veljeltä vetosta kuin olutta vierahalta -- --"
"Niin, te arvelette että: ehdon valta ahvenella ottaa onkeen, jos
tahtoo", liitti Brigitta, mutta miettiväisenä jatkoi Anna:
"Sitäpaitsi -- vaikka kenraali on pyytänyt minun pitämään taloansa
kotinani ja kohtelee minua suurimmalla ystävyydellä, tuntuu minusta
joskus kumminkin kuin olisin kanarialintu, jolla on kaikki tarpeensa,
mutta joka sittenkin räpyttää pieniä siipiään kullattua häkkiä vasten,
tietäen olevansa vanki." -- -- --
Malttamattomasti oli kenraali Demidoff tällä aikaa odottanut Ivania
palajavaksi Annan luota. Hänen ei johtunut vähääkään mieleensä, että
Anna lähettäisi lahjat takaisin, ja sentähden olikin hänen
pettymyksensä kaksinkertainen, kun hän odottaessaan lämpimiä
tervehdyksiä ja kiitoksia saikin kieltävän vastauksen.
"Jos olisit laatinut sanasi paremmin, niin olenpa varma siitä, ett'ei
neiti Mörck olisi kieltäytynyt vastaanottamasta lahjoja", sanoi hän ja
polki jalkaansa lattiaan. "Joll'et olisi Ivan, niin saisi hemmoiteltu
selkäsi tuntea kymmenkunnan vitsanlyömää. Mene, jätä minut yksin."
Palvelija totteli silmänräpäyksessä käskyä ja poistui ääneti peljäten
häiritsevänsä isäntäänsä, jonka povessa viha ja intohimot riehuivat.
"Minun täytyy saada hänet omakseni millä hinnalla hyvänsä!" sanoi
kenraali itsekseen. "Hän on satujen prinsessaa ihanampi, ja Boris
Demidoff ei ole kyllin tyhmä heittääkseen luotaan puhtaan helmen.
Naisen sydän voitetaan lahjoilla, enkä minä luule Anna Mörckin olevan
erilaisen muita. Ennen kutsuttiin minua vastustamattomaksi; tahdon
vielä tänä päivänä koettaa voimaani ja viedä itse lahjat takaisin
kaunottarelleni, mutta varovasti, varovasti -- -- --"
Kenraali hymyili tyytyväisenä ja varmana voitosta, ja kun hänen
mielensä sitten oli tyyntynyt, antoi hän ilmoittaa tulonsa
suosikilleen.
Aavistamatta mitä hänen nuoruutensa ja loistava kauneutensa oli
vaikuttanut vanhassa kenraalissa otti Anna hänet ystävällisellä
kohteliaisuudella vastaan ja hänen käytöksessään ilmestyi niin harrasta
luottamusta, että se olisi liikuttanut jokaista paitsi tätä miestä,
jonka asianhaarat olivat panneet hänen ainoaksi suojelijaksensa.
Hienolla tavallaan tarttui kenraali tervehtiessään Annan käteen ja
nosti sen huulilleen, mutta tyttö veti äkkiä, säikähtyen kätensä pois.
"Eihän teidän, vanhan miehen, sovi suudella nuoren tytön kättä", sanoi
hän arvokkaasti. "Olen jo ennen pyytänyt teidän säästämään minua tästä
kohteliaasta tavasta, joka ei laisinkaan sovellu minulle."
"Vanhan miehen!" kenraalin sisu kuohahti. IImaisihan Anna liian
selvästi että heidän välillä oli ylipääsemätön juopa.
"Te unohdatte, neiti Mörck", sanoi kenraali hilliten itseään,
"ett'ette enään ole lapsi, vaan on teillä täysi oikeus vaatia sitä
kohteliaisuutta, jota osoitetaan teidän ihanalle sukupuolellenne. Mutta
minä olenkin tullut ojentamaan teitä ylpeydestänne, jolla olette
hyljännyt vähäpätöiset lahjani."
"Vähäpätöiset!" huudahti Anna vilkkaasti, "älkää sanoko niin, kenraali,
ne olivat päinvastoin liian kalliit minulle."
"Teille ei ole mikään liian kallista, liian hyvää", sanoi kenraali, "ja
minä olen suoraan sanoen pahoilla mielin teidän käytöksestänne."
"Oi, sitä en olisi tahtonut", sanoi Anna lämpimästi, "minä, joka joka
päivä rukoilen Jumalan siunaamaan teitä hyvyydestänne minua kohtaan.
Mutta minä pelkään turmeltuvani", jatkoi hän vakavasti, "sillä
katsellessani näitä huoneita ja kaikkia teidän antamia kauniita lahjoja
ja pukuja pelkään minä tulevani ylpeäksi ja herjaksi."
"Te ette siis huoli lahjoistani" sanoi kenraali, "te kiellätte minulta
tämän suosion, josta minulle olisi suuri ilo!"
"Jos sillä voin tehdä teille iloa", sanoi Anna peljäten suututtavansa
kenraalin, "niin suostun pyyntöönne ja kiitän tuhansin kerroin."
"Ette saa luulla minua kiittämättömäksi, kenraali", jatkoi hän
surumielisesti, "mutta suurimmassa arvossa pitäisin kuitenkin ainoankin
rivin Mustofiniltä. Eikö vielä ole kirjettä saapunut?"
"Aina sama kysymys, lapseni, ja aina täytyy minun antaa teille kieltävä
vastaus."
"Minkä luulette olevan syynä tähän äänettömyyteen?" kysyi Anna.
"Lupasihan Vladimir, että kirjeet varmasti tulisivat käsiini."
"Sitä ei voi niin tarkoin tietää", sanoi kenraali; "nuoriin miehiinkään
ei ole paljon luottamista. Kauniit silmät panevat helposti heidän
päänsä pyörälle ja saavat heidän unohtamaan entiset mieltymiset, --
toinen tuulen puuska tuo toisia tunteita."
"Mutta Vladimir on luvannut minulle uskollisuutta, hän ei ole pettävä
eikä unohtava minua!" huudahti Anna ja hänen silmistään säteili hellyys
ja iloinen luottamus.
"Rauhoittukaa, lapseni", lohdutti kenraali, "minä hankin sekä
yksityistä että virkatietä luotettavia tietoja sisareni pojasta. Ajat
ovat hankalat, kirjeet saattavat ehkä joutua muiden käsiin -- ja paljon
voi tapahtua tuolla kaukana, josta meillä täällä ei ole aavistustakaan.
Älkää vaan hätäilkö, sillä kalvava levottomuus tekee pian ihmisen
rumaksi ja vanhaksi, ja teidänhän tulee säilyttää kauneuttanne
Vladimirin tähden." Tätä sanoessaan puristi kenraali Annan kättä
jäähyväisiksi ja lähti pois, entistä enemmän ihastuneena tuohon
suloiseen tyttöön ja lujasti päättäen uskaltaa kaikki voittaakseen
hänet.
* * * * *
Rakastuneet, jotka meidän päivinämme tuskittelevat, joll'ei
säännöllinen posti tuo heille vähintään kerta viikkoon kirjeitä ja
joilla pahimmassa tapauksessa on sananlennätin ja telefooni
käytettävänä he ainakin voivat käsittää Anna Mörckin syvää kaipausta,
kun hän kuukausittain turhaan odotti tietoja Mustofiniltä. Kenraali
Demidoff ei saanut horjumaan tuon jalon tytön luottamusta armaasensa,
vaikka hän usein koettikin herättää hänen mielessään epäluuloja.
Eräänä päivänä tuli kenraali Annan huoneesen avattu kirje kädessä.
"Kirje Vladimirilta!" huudahti Anna huomaamatta miten kalpealta ja
riutuneelta kenraali näytti. "Mitä kirjoittaa hän, kuinka hän voi?!"
Äänetönnä ojensi kenraali Annalle kirjeen, mutta tämä pudisti päätään,
sillä se oli kirjoitettu venäjän kielellä.
"Malttakaa mielenne neiti Mörck", sanoi kenraali sääliväisesti, "ja
olkaa valmis kuulemaan pahinta."
"Pahinta!"
"Kirjeessä luetaan", jatkoi kenraali armottomalla kiiruulla, "että
Vladimir Mustofin eräässä kahakassa vihollisen etujoukon kanssa miekka
kädessä on saavuttanut soturin kunniarikkaan kuoleman. Hänen kohtalonsa
on ihana ja kadehdittava, jos ei vaan suru ja kaipaus olisi jäljellä.
-- Itkekää, lapseni, kyyneleistä ... sanotaan lähtevän huojennusta."
Mutta Anna ei itkenyt, eikä syvä tuska puhkeakaan koskaan kaikuviin
valituksiin. Hän ei tajunnut kenraalin sanoista muuta kuin että
Vladimir, jonka tähden hän oli uhrannut isänrakkauden, kodin, kaikki,
oli kuollut. Loisto oli sammunut hänen suurista silmistään, niissä asui
tuijottava, milt'ei tunnoton katse.
"Kuollut", sanoi hän vihdoin heikolla, murtuneella äänellä, "kuollut --
oi Vladimir!" ja särjetyn sydämen sanomaton tuska tuli tässä
huudahduksessa ilmi.
"Kuinka suuresti minä säälin teitä, Anna", virkkoi kenraali
mielittelevällä ystävyydellä ja pani hyväillen kätensä tytön
käsivarrelle, mutta tämä hypähti ylös kuin salaman kohtaamana.
"Jättäkää minut, kenraali", sanoi hän, "minä tahdon kernaimmin olla
yksin."
"Minä menen", sanoi tämä lempeästi, vaikka uhkaava pilvi kohosikin
hänen otsalleen, "mutta minä tulen pian takaisin, sillä teidän onnenne
on sydämelleni liian kallis voidakseni jättää teidät myötätuntoisen
ystävän lohdutusta vaille. Naisen ruikutus", jatkoi hän poistuttuaan
näkyvistä, "ei lakkaa yht'äkkiä, ja kumminkin täytyy minun ihmetellä
miten tyynellä mielellä tyttö otti vastaan sanoman armaansa kuolemasta,
ei hän parkunut eikä pyörtynyt, niinkuin olen muiden naisten nähnyt
tekevän."
Surusta menehtyneenä istui kuitenkin Anna ja ajatteli kuollutta
sulhoaan. Hän näki hänen säihkyvin silmin syöksyvän vihollista vastaan
ja ihmeteltävällä urhollisuudella jakelevan iskuja ympärilleen -- mutta
tuossa tuli luoti -- hän horjui satulassa ja huokasi raskaasti -- se
oli sattunut hänen rintaansa. Kirkas verivirta pulppusi hänen
rikkiammutuista vaatteistaan. Silmät lakastuivat ja sinisenkalpeaksi
muuttui hänen äsken vielä niin verevä ja vilkas muotonsa. Kankeana ja
kylmänä pantiin hän arkkuun, maa sai velkansa -- madot ruokansa.
Vähitellen saivat hänen ajatuksensa toisen suunnan. Ristinuskon pyhin
lohdutus laskeutui nöyryyttävänä ja sulattavana hänen raivoavalle
sydämelleen niinkuin rauhan kyyhkynen myrskyiselle merelle, ja
muistaessaan Vladimirin rakkautta ja hellyyttä kuiskasi hän, hymyillen
kyynelten läpitse:
"Me emme ole eroitetut, Vladimir, -- rakkautemme yhdistää meidät."
Sydämen on kumminkin taisteltava monta kovaa sotaa, ennenkuin se
taivaan tähden voi uhrata maalliset tunteet. Annankin koko olennossa
näkyi riutumusta ja toivottomuutta, kun kenraali toistamiseen tuli
hänen luoksensa.
"Minä kunnioitan teidän suruanne", sanoi hän ystävällisesti, "mutta
älkää liioin antautuko sen valtaan, sillä teidän elämässänne on vielä
monta rikasta ilon lähdettä."
"Sitä en voi uskoa", sanoi Anna, "minun täytyy sanoa teille tänä
päivänä jäähyväiseni ja kiittää kaikesta hyvästä, jota olen luonanne
nauttinut."
"Te tahdotte jättää minut ikävään! Anna, te olette julma, mutta sitä en
minä voi sallia", sanoi kenraali salaamatta intohimoaan ja katsellen
palavasti arastelevaa tyttöä.
"Minä rukoilen teitä, kenraali, älkää laskeko leikkiä tämmöisellä
hetkellä. Asianhaarat ovat pakoittaneet minun viipymään liian kauan
talossanne, ja pitkällinen vieras voi käydä haitalliseksi. Te olette
täyttänyt lupauksenne Mustofinille, meidän tiemme eroavat siis."
"Erehdytte, neitini", sanoi kenraali, "te jäätte ainiaaksi luokseni,
kotini on teidän, hevoseni, vaununi, palvelijani -- kaikki on kuten
tähänkin asti käytettävänänne. Te olette vielä tuleva onnelliseksi."
"Minä en voi koskaan enää tulla onnelliseksi maan päällä", vastasi
Anna. "Säälikää onnettomuuttani ja sallikaa minun rauhassa lähteä
pois."
"En koskaan!" sanoi kenraali Demidoff kärsimättömästi, "en koskaan.
Jos Mustofin olisi tullut vaatimaan teitä takaisin, ei minulla
luonnollisesti olisi ollut mitään sitä vastaan, mutta hän on kuollut ja
minä tahdon edelleen pitää teistä huolta. Eihän teillä ole ketään johon
turvaisitte, menetettyänne isänne rakkauden."
Tämä soimaus sattui kuin myrkyllinen nuoli onnettoman tytön sydämeen.
Tukehuttaen itkuaan peitti hän käsillään kasvonsa ja toisti hiljaa isän
kirouksen.
Riemuitsevan näköisenä jätti kenraali hänet, mutta pitkä aika kului,
ennenkuin uni tänä iltana soi hänelle lepoa, jota viattoman omantunnon
harvoin tarvitsee kauan odottaa. Viimein soitti hän Ivanin luokseen.
"Tuo minulle pullo puhdasta Tokaijan viiniä, jommoista ainoastaan vanha
Unkari ja lähes satavuotinen kellari voivat tarjota!" käski hän.
Ivan toi mitä pyydettiin, mutta vaikka tuo tomuuntunut pullo pian oli
tyhjennetty, ei sen sisällys kumminkaan vaikuttanut kenraalin toivon
mukaan, sillä joka kerta kun hänen viinin raskauttamat silmänluomensa
vaipuivat kiinni, alkoi hänen omantuntonsa taikakattila kiehua. Hän oli
näkevinään Vladimirin silvotun pään hopeatarjottimella sänkynsä
vieressä. Hyytynyt veri valui hitaasti tyhjään lasiin, jota
näkymättömät kädet tarjosivat hänelle, ja kaksi kirjenippua hänen
salalaatikossaan rupesi yhtäkkiä elämään. Jokainen kirjain niissä
muuttui pieniksi mustiksi peikoiksi, jotka ulvoen tanssivat ja
kiusasivat häntä.
Koira haukkui yössä -- kenraali heräsi. Kylmä hiki oli hänen otsallaan,
vaikka veri poltti suonissa kuin tuli.
"Senkötähden minua näin julmasti kidutetaan, ett'en ole kahtena
viimeisenä perjantaina paastonnut", ähki hän. "Kun saan aikaa, olen
minä ensi työkseni lepyttävä nuo pahat vallat, jotka sekoittavat sappea
elämänjuomaani. Jos ei muu auta, niin pakenen, pyhän Barbaran nimessä,
Solovetskin luostariin; siellä ainakin olen löytävä levon!"
Kenraali nukkui jälleen. Samat hirmunäytelmät, samat kauheat
unet -- -- --