Raskaalla mielellä otti Anna seuraavana iltana jäähyväiset
poliisimestari Reisin perheeltä ja läksi Mustofinin ja uskollisen
Brigitan seurassa uuteen kotiinsa. Hän oli juuri astumaisillaan
kenraali Demidoffin asunnon rapulle, kun Brigitta kauhistuen pidätti
häntä.
"Onneton lapsi", sanoi hän, "mitä onkaan teille tapahtuva tässä
talossa! Ettekö näe tätä tuhoa ennustavaa merkkiä?"
Hän osoitti kädellään maahan, missä kaksi oljenkortta oli poikittain
ristissä, ja jota yleisesti pidettiin pahana enteenä.
"Ristin tie", sanoi Anna hiljaa, "ilman ristiä ei ole ruunuakaan.
Turvautukaamme Jumalan suojelukseen."
Annan sanoissa oli tyyntä uskallusta ja kumminkin likistihe hän
lähemmäksi Mustofiniä, kun talon vanha hovimestari Ivan, jolla oli
kierot silmät ja naama kuin verikoiralla, avasi porstuan oven.
Oli pyhä-ilta ja vaikka aurinko ei vielä ollut laskenut, paloi kaksi
paksua vahakynttilää suuren pyhänkuvan edessä tampurin oven vastapäätä.
Kuva oli oikein mestariteos, koristettu kullalla ja kalliilla kivillä,
jotka kaiketi olivat hyvinkin arvokkaita.
Kumarrettuaan ja tehtyään ristinmerkin kuvan edessä, tervehti Mustofin
erästä naista, joka ylpeällä katsannolla odotti heitä.
Kauneus oli jo kadonnut tuosta naisesta, kasvot kuopistuneet, iho
kellastunut ja koko vartalo menettänyt norjuutensa ja sulonsa;
ainoastaan silmissä oli vielä loistoa ja kauneutta, mutta niiden
kauneus poltti, niiden loisto oli kylmää.
Katinka Petrovna oli hänen nimensä, ja kenraali Demidoff,
ollen poikamies, oli ottanut hänet taloutensa hoitajaksi ja
emännöitsijäksensä. Itsevaltaisesti hallitsi hän valtakunnassaan
palvelijain kesken eikä suinkaan lempeimmällä tavalla, sillä hänen
olennostaan ja käytöksestään näki jo, että hän oli tottunut käskemään
ja vaatimaan kuuliaisuutta. Yhtä helposti saattoi myös nähdä, että hän
ainoastaan totteli isäntänsä käskyä eikä omaa tahtoaan osoittaessaan
kohteliaisuutta tälle nuorelle tytölle, jonka hän ehkä pelkäsi jakavan
täst'edes vallan kenraalin talossa. Hänellä oli nimittäin kädessään
hopeaisella lautasella suolaa ja leipää, jota hän venäläisen tavan
mukaan kumartaen tarjosi lausuen:
"Onnea ja menestystä!"
Liikutettuna maistoi Anna tarjousta ja vastasi sitten sekavalla
venäjänkielellä Mustofinin neuvon mukaan: "Suuri kiitos leivästä ja
suolasta! Onnea ja menestystä ei suinkaan ole sieltä puuttuva missä
niin ystävällisesti otetaan vastaan."
"Ja minäkin kiitän teitä, Katinka Petrovna", sanoi Mustofin lämpimästi,
"ja pyydän ettei tämä ystävyyden osoitus morsiamelleni olisi ainoa
teidän puoleltanne, sillä aikaa kuin olen poissa."
Nainen kohotti ylpeästi päätään ja hänen silmänsä välähtivät. "Me pyhän
Venäjän lapset", sanoi hän, "emme unohda mitä olemme vieraillemme
velkapäät. -- Isäntäni, kenraali Demidoff, on valmis ottamaan teitä
vastaan. Ja teidän, eukkoseni", jatkoi hän Brigitalle, jota peloitti
hetkeksikin jättää turvattiaan ja sentähden aikoi juuri seurata Annaa,
"teidän sopii mennä tätä tietä neidillenne määrättyyn asuntoon, eikä
kenraalin huoneiden läpitse."
Hän osoitti käskeväisesti erästä ovea ja antoi Ivanille muutamia
ohjeita, josta seurasi että tämä jotenkin raa'asti otti Brigittaa
käsipuolesta ja kuljetti häntä hämäräin käytävien läpitse Annalle
määrättyihin huoneisin.
Himmeänä pääsi päivänvalo silkkisien purppuraväristen akkunan-uutimien
läpitse tuohon avaraan, loistavasti sisustettuun saliin, jossa
kenraali, Mustofin ja Anna olivat. Hienolla aistilla ja tuhlaavaisella
kädellä oli siinä koetettu peittää asunnon vajavuuksia ja puutteita,
sillä vaikka talo oli yksityisten parhaita Turussa, osoitti se
kumminkin selvästi, että maa oli köyhä ja että kauneuden vaatimukset
olivat sen mukaan.
Anna tunsi tämän komeuden ja ylellisyyden, johon hän oli tottumaton,
ahdistavan mieltään, mutta hän koetti tekeytyä tyyneksi ja vastasi
kenraalin kohteliaisiin puheisin ja ystävällisiin imarruksiin lempeällä
ja kainolla arvokkuudella.
"Teidän käsiinne, eno", sanoi Mustofin, "jätän minä nyt mitä minulla
kalliinta on."
"Ja saat ollakin varma siitä", vastasi kenraali, "että minä olen
vartioiva aarrettasi kuin vanha lohikäärme. Mutta, hyvät lapset, älkää
katkeroittako eron hetkeä ylen juhlallisella vakavuudella. Muutaman
kuukauden perästähän sinä taas olet luonamme, Vladimir, ja sillä aikaa
koetan minä huvitella neiti Mörckiä niin hyvin kuin voin."
"Kiitän teitä, kenraali", sanoi Anna teeskentelemättä, "mutta minä olen
maalla kasvanut ja huvituksiin tottumaton enkä minä niitä kaipaa."
"Suruja ja kaipausta haihduttamaan ovat nekin hyvät", virkkoi kenraali
ystävällisesti, -- "niin usein kuin haluatte, saatte ajella
vaunuillani. Se ainakin virkistää sekä ruumista että sielua."
"Niin, Anna, ja kun sitten kuljet viheriän metsän halki, kuunnellen
puitten huminaa ja lintujen laulua, niin oletpa jälleen tuleva
iloiseksi kuin ennenkin ja muistava ystävääsi, joka, vaikka onkin
kaukana, ajatuksissaan kumminkin vaeltaa rinnallasi", kuiskasi Mustofin
hymyillen Annalle.
Nuoruuden onnellista taikavoimaa! Eroaminen, suru ja kaipaus, kaikki
oli unohdettu! -- -- --
Katinka Petrovna astui sisään luoden palavat silmänsä huoneessa
olijoihin. Kateellisella, katkeralla mielellä havaitsi hän miten
kenraali, samoin kuin otustaan tähtäilevä kissa, katseli noita nuoria,
jotka nähdessään toisensa olivat unohtaneet kaikki ympärillään.
"Kiehuva samovari odottaa meitä", sanoi hän lopettaen sointuisalla
äänellään hiljaisuuden.
Kenraali nousi ja häntä seurasivat Anna ja Vladimir ruokasaliin, missä
Katinka Petrovna jo seisoi kirkkaan hopeaisen teekyökin ääressä
valmiina jakamaan höyryävää teetä, venäläisten lempijuomaa.
Kalliissa kiinalaisissa posliini- ja hopea-astioissa oli monenkaltaisia
laitoksia, jotka todistivat venäläisen kokin taitoa ja herkkusuun
isännän aistia.
Kellään ei kuitenkaan näkynyt olevan halua osoittaa aterialle kunniaa,
eikä puhekaan enää sujunut yhtä vilkkaasti kuin ennen. Kenraali vaan
yksin joi lasin toisen perästä teetä, muut tyytyivät vähempään.
Vihdoin oli eron hetki käsissä. Lausuttuaan Brigitalle ystävälliset
jäähyväiset, jäi Mustofin kahden kesken Annan kanssa.
Hän otti esiin pienen, taitavasti tehdyn kultaisen ristin, asetti sen
vitjoineen neidon kaulaan ja sanoi:
"Tämän amuletin antoi äitini kuollessaan minulle suojellakseen minua
onnettomuuksista, suruista ja vaaroista. Siitä päivin olen sitä
sydämelläni kantanut ja äitini sekä minun siunausteni voimalla on se
poistava isäsi kirouksen ja oleva sinulle, Annani, onnea tuottava
taikakalu." Vladimirin puhe oli vakavaa ja hellää. "Täst'edes on suurin
ilomme oleva kirjoittaa toisillemme. Kenraali Demidoff on luvannut
toimittaa sinun kirjeesi tarkoilleen minulle, ja minulla taas on
mahtavia ystäviä, jotka siinä kohden auttavat minua. Ole luja ja uljas,
Annani, kuten sotilaan morsiamen tulee. Elä toivossa, voi hyvin!"
Lämmin, värisevä suutelo, viimeinen kädenpuristus, ja Vladimir oli
poissa.
Viidentoista vuoden iällä itkee nuori sydän surunsa ja niin teki
Annakin. Koko yön istui hän akkunan luona, mietiskeli ja itki. Silloin
tuntui hänestä yht'äkkiä kuin olisi hänen isänsä haamu lähestynyt häntä
ojentaen hänelle kättään, mutta kun hän koetti tarttua siihen,
hapuroitsi hän vaan tyhjää ilmaa.
Ja kumminkin oli hän kuulevinaan isän puhetta, kertomusta, jota tämä
joskus iltavalkean ääressä oli jutellut.
"Käsi kädessä vaeltaa elämän läpitse kaksi sisarta", niin se tarina
alkoi. "Toinen heistä on kuin pohjolan keväinen ilta, jolloin päivän ja
yön väreet sulautuvat yhteen ja salaperäinen valju ilma vipisee niin
surullisesti. Kalpeana ja vakavana, kyyneleet silmissä, kulkee hän
hitaasti eteenpäin ja kolkuttaa kaikkialla ovelle, kunnes hänet
päästetään sisään.
"Toinen sisar on taas iloinen ja loistava kuin toukokuun aamu, kun
leivonen liverrellen lentelee pilvissä, vuokot lehdossa kukkivat ja
rannan vihannat koivut katselevat kuvaansa järven sinertävästä
helmasta. Hänen silmänsä ovat kirkkaat ja säteilevät, suu hymyilee ja
sydän tykkii hilpeästi. Kaikkialla otetaan hän kernaasti vastaan. Jos
hänen vanhempi sisarensa viipyy jossakin, odottaa hän, kunnes tämä on
täyttänyt tehtävänsä ja liitelee sitten vasta sisään, tahi jos hänellä
on kiirut, heittää hän vaan kukkasen avonaisesta akkunasta huoneesen ja
rientää eteenpäin.
"Toisen sisaren nimi on Suru, toisen Ilo. Vanhempi heistä tuli
maailmaan silloin, kun ensimmäinen ihmispari lankesi syntiin; kun
sitten Jumala antoi sovinnon lupauksen, syntyi toivo ja sen kanssa Ilo.
Usein seuraa Suru kuolon enkeliä; itkien seisoo hän haudoilla ja
sairasvuodetten ääressä ja missä puute, synti ja pimeys vallitsee.
Hänen sydämensä tykkii säälistä kaikkia kohtaan, kädellään osoittaa hän
uskon ristiä ja katsoo taaksensa, eikö hänen sisarensa Ilo jo saapuisi.
Ja tämä tuleekin toivon loistava hengetär rinnallaan; usein on se
'ijäisyyden toivo', mutta sitä parempi.
"Harras rakkaus yhdistää nuo kaksi sisarta, Surun ja Ilon toisiinsa,
eivätkä ne koskaan eroa niin kauan kun yksikin kilvoitteleva sielu
löytyy maan päällä. Ne ovat lähteneet samasta kädestä ja niiden ylevä
tarkoitus on johdattaa heikkoa, sotivaa ja eksynyttä ihmishenkeä
Jumalan tykö."
Anna itkeä nyyhkytti. Silloin alkoi kaukaa kuulua sotamusiikin
säveleitä ja etenevää tahdinmukaista astuntaa. Hän tiesi mitä se
merkitsi, venäläiset joukot lähtivät nyt päivän noustessa kotimaahansa.
Anna katsoa tuijotti torille päin, jonne sotamiehet lähtöä varten
olivat kokoontuneet, mutta siinä oli vastapäätä kadun toisella puolella
kivikartano, eikä hän muuta nähnyt kuin auringon vipisevän säteen
valkealla muurilla ja kappaleen sinistä taivasta.
* * * * *
Sillä aikaa, kun Anna rauhassa sai lopettaa rippikoulunsa, kävi Katinka
Petrovnan asema kenraali Demidoffin talossa yhä horjuvammaksi. Hän ei
itse varmasti tiennyt, miten asia oli, mutta hän tunsi, että ilmassa
oli myrskyn enteitä, sillä hänen isäntänsä ei ollut ennen koskaan
osoittanut hänelle niin silminnähtävää välinpitämättömyyttä ja
kärsimättömyyttä, ei koskaan ennen sillä tavoin tehnyt pilkkaa hänen
tunteistaan ja halveksinut hänen toiveitansa. Kuinka iloiseksi hän
sentähden tulikaan, kun Ivan eräänä iltana ilmoitti hänelle, että
kenraali tahtoi häntä yksityisesti puheilleen; se oli harvoin viime
aikoina tullut enää kysymykseen. Sentähden tahtoikin hän nyt pukeutua
oikein huolellisesti, ja siitä saivat hänen orjapiikansa kyllin työtä,
jotka rauhattomina häärivät hänen ympärillään, peljäten jollakin
suututtavansa hirmuvaltaista, kärsimätöntä hallitsijatartaan.
Häijyllä tuulella olikin Katinka Petrovna, istuessaan tuossa pieni
koira sylissä ja jakaen runsaasti käskyjä ja toria.
"Älä raasta viimeisiä hiuskarvoja päästäni, Masha! Äläkä sinä, Sassa,
liikuta puuteritöyhtöä niin raskaalla kädellä, kuin pesisit lattiaa!
Aiotko sinä, Tatjana, varastaa kalliita kiviäni, vai mitä puurrat niin
kauan juvelilippaassani?" sinkui hän uhkaavalla äänellä vuoroin
kullekin.
"Minä en ole koskaan varastanut enkä aio sitä tehdä; luulkaa minusta
mitä tahanne", vastasi viimeksimainittu, jonka säännölliset
kasvonpiirteet ja kukoistava iho todistivat hänen tserkessiläistä
syntyperäänsä.
Kiukustuneena kohoitti Katinka Petrovna kätensä lyödäkseen tyttöä,
mutta ketterästi vältti tämä lyönnin eikä voinut olla hymyilemättä
onnistumattomalle yritykselle. Se suututti tietysti yhä enemmän
Katinkaa, mutta hän hillitsi vihansa ja lausui kylmästi:
"Näkyypä olevan aika nöyristää sinun sisusi, Tatjana. Minä käsken
hovimestarin annettamaan sinulle viisitoista hosumaa, tahi odotapas:
Suomi on rikas koivuista, viisikolmatta lyöntiä norjalla vitsalla on
lempeä rangaistus. Toivon että olet tyytyväinen lempeyteeni!"
Kimeä nauru pääsi Katinkan huulilta.
"Tyytyväinenkö? en toki", vastasi Tatjana sukunsa koko ylpeydellä,
"sillä tietäkää, hallitsiatar, ett'en minä koskaan antau teidän raakain
kättenne suomittavaksi. Kylläksi kauan olemme me kärsineet teidän
julmuuttanne, mutta pian lieneekin meidän vuoromme nauraa teille,
Katinka Petrovna, sillä meidän silmämme ovat huomanneet enemmän, kuin
voitte aavistaakaan -- teidän tähtenne on sammumaisillaan. Minun
ylitseni on valtanne lopussa. Kyynelilläni ja rukouksillani olen minä,
näette, saanut vapauskirjan kenraali Demidoffilta, joka teihin
verrattuna on enkeli, ja minulla on oikeus mennä mihin tahdon. Hyvästi,
Katinka Petrovna, minä lähden kotimaani vuorille!"
Jok'ikinen verenpisara oli kadonnut Katinkan poskilta, ja hänen
silmänsä säkenöitsivät tserkessiläiselle tytölle, joka pää pystyssä
kumartaen läksi tiehensä.
Kauhistuneina riensivät toiset palvelijat antamaan hallitsijattarelleen
kultaisen sienirasian ja kostuttamaan vedellä hänen otsaansa.
Kostonhimo saikin hänen pian toipumaan ja hän antoi pukea itsensä mitä
suurimmalla kiirulla.
Vähitellen rauhoittui hän ja oli vihdoin valmiiksi puettu, mutta
katsoessaan suureen Venetsian peiliin, ei hän tuntenut itseään
tyytyväiseksi. Sininen silkkipuku ei näet soveltunut laisinkaan hänen
kalpealle iholleen, lyhyet hihat paljastivat liiaksi hänen laihoja
käsivarsiaan, eikä ylhäälle kiedottu tukkakaan ollut sopusuhteessa
hänen pienen päänsä kanssa. Se ei kelvannut, piti valita toinen puku,
yksinkertaisempi ja hänen muodolleen sopivampi!
Toinen puku toisensa perästä tuotiin esille ja hyljättiin, kunnes
Katinka vihdoin päätti pukeutua samalla tavalla kuin silloin, kun
kenraali Demidoff ensi kerran oli hänet nähnyt ja ihastunut hänen
kauneuteensa, ja niin tehtiinkin. Mielihyvällä katseli hän nyt itseään
peilistä ja hänen mielestään sopikin venäläinen kansallispuku hänelle
vielä varsin mainiosti. Hän hymyili omalle kuvalleen, unohti äskeisen
harminsa ja kiiruhti iloisena kenraalin luokse siinä toivossa, että
hänen valtansa olisi vielä yhtä suuri ja vastustamaton kuin ennenkin.
"Pyhän Nikolain parran nimessä, olethan sinä koristeltu kuin aikoisit
naamiohuveihin eli Novgorodin markkinoille!" vastasi kenraali Katinkan
tervehdykseen. "Luulet kaiketi olevasi yhtä nuori ja kaunis kuin
silloin, kun tuo aatelismies myi sinut minulle, ylisteltyään Moskovan
sanomissa kauneuttasi ja ansioitasi. Puuteri ja poskimaali eivät voi
koskaan palkita, mitä vuosikymmenet ovat kuluttaneet."
Masentuneena kuunteli Katinka näitä pilkallisia sanoja. Oliko Tatjana
sittenkin ollut oikeassa, oliko hänen tähtensä sammumaisillaan!
"Minä en ymmärrä", sanoi hän vältellen, "minkätähden muistutatte
minulle noita menneitä aikoja?"
"Minkäkötähden!" huudahti kenraali, "sentähden että muistaisit mikä
sinä olet ollut ja olisit tulevasta kohtalostasi kiitollinen. Sinä olet
nauttinut kyllin kunniaa ja arvoa talossani, mutta nyt on kaikki
ohitse, Katinka Petrovna."
"Mitä puhutte, kenraali", sanoi Katinka väännellen kyyneleet silmissä
käsiään, "tahdotteko karkoittaa minut pois, uhrattuani nuoruuteni
voimat ja sydämeni parhaimmat tunteet luonanne? -- Boris, sanokaa
laskevanne leikkiä!"
"Ei, Kasanin Rouvan nimessä, sitä en tee. -- Katinka, sinä olet
auttamattomasti vanha ja heikko, sillä minä en ole koskaan ennen nähnyt
sinun itkevän, ja sinä kumminkin tiedät minun vihaavan naisen kyyneliä.
Et voi pitää minua muuna kuin lempeänä", jatkoi kenraali, "kun sallin
sinun pitää kaikki pukusi ja sitäpaitsi lahjoitan sinulle Aleksei
Pauloffin mieheksi."
"Aleksei Pauloffin, tuon köyhän alio-upseerin!"
"Niin, Katinka, nuori haukka on pian vievä kanssaan valkoisen joutsenen
puolisonaan", sanoi kenraali pilkallisesti nauraen. "Älä näytä noin
säikähtyneeltä, Katinka, onhan Aleksei Pauloff oleva rikas omistaessaan
sinut. Hän onkin valmis kaikkeen ja suostuu jo huomenna viettämään
häänsä; sitten matkustatte te heti Pietariin, mihin valittusi on
määrätty virantekoon. -- Enkö ole isällisesti pitänyt sinusta huolta?"
"Ja sen olette ainoastaan tehnyt voidaksenne huomiota herättämättä
poistaa minut. Älkää luulko, -- Boris Demidoff, ett'en oivalla teitä;
olenhan minä tottunut lukemaan jok'ikisen ajatuksen teidän sielustanne
jonka pohjattomista kuiluista minäkin rukoilisin pyhäin varjelemaan
itseäni!" huudahti Katinka raivoissaan ja loi kenraaliin vihaisen
katseen.
"Riittää jo, vaimo", sanoi kenraali ankarasti ja sysäsi hänet kädellään
ulos ovesta, "älä suututa minua äläkä koettele kärsivällisyyttäni,
sillä sinuakin varten voi löytyä ruoska."
Katinka Petrovnan täytyi siten tyytyä kohtaloonsa, vaikka hänen sisunsa
kyllä kuohui. Suurinta nöyryytystä sai hän kumminkin vielä kerran
tuntea, kun hän suitsutuksilla täytetyssä kirkossa väkijoukon seasta
huomasi Tatjanan, joka sysimustilla silmillään ilkkuen katseli häntä.