Rauhattomilla askeleilla mitteli kapteeni Mustofin huoneensa lattiaa
koettaen tukehduttaa mielessään liikkuvia tuskallisia ajatuksia. Tuo
iloinen huolettomuuskin, joka tavallisesti asui hänen kasvoissaan, oli
tällä kertaa haihtunut, ja tuon-tuostakin kohotti hän kätensä kuumalle
otsalle hillitäkseen veren raivoisaa tykytystä suonissa. Väliin
pysähtyi hän kirjoituspöydän ääreen ja silmäili erästä paperia, jonka
sisällys ei kuitenkaan näyttänyt rauhoittavan häntä, vaan päinvastoin
kiihoitti hänen tavatonta mielenliikutustaan. Se oli keisarin
allekirjoittama ukaasi Suomeen majoitetun venäläisen jalkaväen
päällikölle, kenraali Demidoffille, jossa hänen käskettiin lähettämään
Venäjälle kaikki ne joukot, joita Suomessa ei välttämättömästi
tarvittu.
Europan valtiollinen tila oli tähän aikaan suurien muutoksien alaisena,
ruhtinoita karkoitettiin ja valtaistuimia kukistui. Sisällisten
mullistusten perästä Ranskassa oli Napoleon I siellä noussut
hallitsijaksi aikoen luoda kansalleen uusia voittoja ja uutta kunniaa.
Melkein kaikissa Europan valtioissa oli hän synnyttänyt sodan ja
vartosi sitten kuin taitava kemisti työhuoneessaan, mitä tuosta monien
ainesten sekoituksesta vihdoin oli tuleva.
Napoleonin tavaton onni ja sotapäällikönkyky oli pakoittanut kaikki
alistumaan hänen tahtonsa mukaan ja Venäjän keisarikin, Aleksanteri I,
oli sovussa hänen kanssaan, olipa vielä yhtynyt mannerkunnan
liittoonkin, jolla Englanti piti kukistettaman. Kun Venäjä ei
kumminkaan kaikessa voinut noudattaa Ranskan politiikkiä, niin ei ollut
epäilemistä, että taistelu oli pian heidänkin välillään syntyvä, eikä
kulunutkaan kauan aikaa, kun Ranskan sotajoukot jo alkoivat virtailla
kohden Venäjän rajaa.
Tämän johdosta oli kenraali Demidoff saanut mainitun keisarillisen
ukaasin, ja Mustofinille, jonka komppania myöskin oli noita Venäjälle
komennettuja joukkoja, oli tämä käsky aivan odottamaton ja herätti
hänessä sekä hämmästystä että huolta, sillä sotilaan ja ihmisen
velvollisuudet joutuivat täten arveluttavaan ristiriitaan.
Tuskallista oli ajatella, miten eroaminen lisäisi surua Annalle, jota
isän kirouskin jo raskaasti painoi, ja kumminkin oli niin tapahtuva,
sillä kysymyksessä oli isänmaan puolustus, johon jokaisen mutta
erittäinkin soturin tulee olla altis. Jos hän olisi voinut viedä Annan
vaimonaan kanssaan, olisi lähtö ollut hänelle mieluinen, mutta nyt, kun
avioliitto Annan rippikoulun tähden saattoi tapahtua vasta muutaman
viikon kuluttua, kärsi hän kovaa tuskaa, jota moni muukin hänen
sijassaan olisi tuntenut. Vihdoin soitti hän Feodorin luokseen ja
käski satuloida hevosensa. Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut
tukehtumaisillaan ja halusi sentähden ratsastaa, ennenkuin hän lähtisi
kenraali Demidoffin luokse, jonne häntä vielä samana päivänä oli
kutsuttu tulemaan.
Kohta sen jälkeen ratsastikin hän hyvää vauhtia kaupungista pitkin
autioa metsätietä, tietämättä edes matkansa määrää, kunnes jalo ratsu,
jonka seljässä hän istui, vihdoin päristellen herätti hänen huomionsa.
"Suo anteeksi, uskollinen kumppani, että sinun tarpeettomasti pakoitan
juoksemaan kuin juopunut ajaisi koniaan", sanoi kapteeni ja hellitti
ratsastimet, johon hevonen iloisesti hirnahtaen vastasi.
Raikas ilma, jota Mustofin halukkaasti hengitti, jähdytti hänen päätään
ja selvitti ajatukset, samalla kun luonnon ihmeellinen hiljaisuus
rauhoitti hänen mieltään. Paikoin oli vielä lunta metsässä, vaan muuten
oli aurinko jo sulattanut jäätikköä, ja siellä täällä juosta lirisi
pieniä puroja mätästen välitse. Ihmeeksensä havaitsi Mustofin
viheriällä sammalmättäällä sinisiä kukkia. Hän ei ollut ennen nähnyt
näitä pohjolan kevätesikkoja ja ne oikein liikuttivat häntä kenties
juuri sentähden, että niistä johtui hänelle mieleen oma armas Annansa,
jonka katseessa päilyi samanlainen syvyys ja puhtaus.
Keveästi hypähti Mustofin alas hevosen seljästä, poimi kukat ja
kiinnitettyään ne takkinsa napinläpeen, ratsasti hän sitten keveämmällä
mielellä takaisin kaupunkiin.
Hänen aikomuksensa oli nyt mennä kenraali Demidoffin luokse, mutta
ajaessaan poliisimestari Reisin talon ohitse ja nähdessään Annan
kainosti punastuen tervehtivän häntä ikkunasta, päätti hän poiketa
sisään ja kertoa hänelle kaikki.
"Näetkö, kuinka kauniita kukkia tuon sinulle", sanoi hän Annalle, kun
oli ensin tervehtinyt häntä. "Miten hyvin ne sopisivat sinun tummaan
tukkaasi, armas tyttö; odota, niin asetan ne sinne."
"Kuinka hyvä sinä olet, kun tuot minulle lempikukkiani", vastasi Anna,
"mutta, Vladimir, pian ne siellä kuihtuisivat. Salli minun pikemmin
asettaa ne veteen, ne muistuttavat minulle kotia, jonka lehdoista niitä
ennen mielelläni etsin. Oi sitä aikaa", lisäsi hän haaveksien, "jolloin
käki kukkui, meri aukeni ja vuokot kukkivat!"
Annan silmiin valahti kyyneliä ja hän käänsi nopeasti päänsä toisaalle.
"Tyttö parka, sinä kärsit, kärsit minun tähteni", sanoi Mustofin
hellästi.
"Älä sano sitä", virkkoi Anna ja koetti hymyillä, "en tahdo mitään
kaikesta tuosta takaisin, sillä kun sinut omaan, on minulla kevät, on
kukkia, on kaikkia."
"Mutta jos kadottaisit minutkin", sanoi Mustofin vavahtelevalla
äänellä, "ja meidän täytyisi erota?"
"Erotako?! mikä julma sana!" huudahti Anna. "Vaan näytäthän sinä niin
totiselta! Mitä on tapahtunut, sano!"
Niin hellästi ja varovasti kuin oli mahdollista kertoi nyt Mustofin
kokien tekeytyä rauhallisen näköiseksi morsiamelleen tuon käskyn, joka
vaati hänen viipymättä lähtemään kotimaahan.
"Tuomiorovasti Gadolin sanoi minun elämäni ilman isäni siunausta
muuttuvan erämaaksi", virkkoi Anna huoahtaen, kun Mustofin oli
vaiennut, -- "hän oli oikeassa, minä tunnen jo hietikkötuulen polttavan
ja myrkyllisen hengähdyksen kasvoissani."
"Mutta sen puhdistaa raikas viileys, joka liehtoo rakkauteni
vihannoivalta kosteikolta", sanoi Mustofin lämpimästi.
"Ei, Vladimir, se on mahdotonta", valitti tyttö parka suruissaan.
"Sinä epäilet siis lempeni voimaa?" Mustofin kietoi hellästi kätensä
hänen ympärilleen ja painoi hänen päänsä vasten olkapäätään, ja Anna
itki ensin katkerasti, mutta virkkoi sitten liikuttavalla äänellä: "Älä
ole pahoillasi, Vladimir; en tahdo turhilla valituksilla enää tehdä
eron tuskia raskaammiksi, vaan olen nöyrtyvä sallimuksen alle. Sinun
rakkautesi on vahvistava minua ja se on Jumalan avulla yhdistävä meidät
jälleen."
"Kiitos, ystäväni", sanoi Mustofin, "ja kun tuo uhkaava sota on ohitse,
olen minä jälleen sinun omasi -- sitten ei mikään voi eroittaa meitä
toisistamme. Siksi aikaa toimitan sinulle kodin kenraali Demidoffin
luona, joka, kuten tiedät, on äitini velipuoli. Tosin tunnen häntä
varsin vähän, sillä me emme ole olleet paljon yksissä, mutta hän on
aina osoittanut minulle erinomaista hyväntahtoisuutta ja on kaiketi
auttava minua tästä pulasta."
"Salli minun olla täällä Reisinmatamin luona", virkkoi Anna, "hän on
minulle hyvä ja hellä kuin äiti."
"Se on totta", sanoi Mustofin, "mutta tämä ei ole sovelias paikka
jalosukuisen miehen morsiamelle. Ylhäisessä asemassaan voi kenraali
Demidoff sitävastoin parhaiten suojella ja hoitaa sinua. Etkö ole
tyytyväinen ehdoitukseeni, armaani?"
"Minä tyydyn kaikkeen", vastasi Anna hiljaa ja laski hänen käteensä
omansa, "tiedänhän minä, että sinä tarkoitat parastani."
Emme tahdo pitemmältä kertoa tätä keskustelua, jossa kaipaus, suru ja
toiveet tulevaisesta onnesta vaihtelivat, vaan seuratkaamme Mustofiniä
hänen sukulaisensa, kenraali Demidoffin luokse, jolla oli oleva niin
tärkeä osa Anna Mörckin elämän vaiheissa. Hän oli jo iäkäs mies,
vaikk'eivät vuodet eikä heikkous vielä olleet masentaneet hänen urheaa,
taisteluissa jännistynyttä vartaloaan. Silmänsä olivat harmaat ja
tuikeat ja kasvoissa, joissa ei ollut kauneuden jälkiäkään, kuvastui
ankara julmuus ja hekkumallinen aistillisuus. Nämä luonteensa osoitteet
ymmärsi kenraali Demidoff kuitenkin mestarillisesti salata,
teeskennellen kohteliaisuutta ja ystävyyttä, ja vaikka hän 1808-1809
vuoden sodassa oli joutunut pahaan maineesen Vaasan kaupungin ryöstön
ja muitten samanlaisten urostöittensä kautta, oli hän rikkaudellaan ja
mahtavuudellaan saavuttanut itselleen ylhäisen aseman.
Kenraali oli jo käynyt maltittomaksi Mustofinin pitkästä viipymisestä,
mutta tuli nyt kumminkin varsin ystävällisesti häntä vastaan.
"Terve tultuasi, sisaren poika!" sanoi hän, "olen halunnut tietää, mitä
sinä pidät tuosta keisarillisesta käskystä."
"Se oli todellakin aavistamatonta", vastasi Mustofin.
"Hm", virkkoi kenraali, "se aika on ohitse, jolloin Napoleon lahjoitti
armollisimmalle keisarillemme Suomen. Sittemmin ovat asiat muuttuneet,
ystäväni; Ranska näyttää nyt toista puolta kilvestään, ja sen johdosta
kokoaa Venäjä kiiruusti sotajoukkojaan Vilnaan, josta ensimmäinen
ryntäys tehtänee."
"Asia näyttää vakaiselta", sanoi Mustofin. -- "Milloin tulee sotaväen
lähteä Turusta?"
"Viimeistään ylihuomenna -- vaan kuules, sisaren poika, mitä sanoo
morsiamesi, kun pitää lähteä kotimaasta?"
"Hän ei lähdekään kanssani", vastasi Mustofin.
"Eikö?" kummasteli kenraali, "joko teidän kyyhkyskuherruksenne on
lakannut? Vaan niinhän ne tunteet tavallisesti kylmenevät, kuten kaikki
muukin pohjan perillä."
"Meidän tunteemme, eno, eivät kylmene koskaan", vakuutti Mustofin
lämpimästi, "mutta kun Anna Mörck niiden esteitten tähden, joista olen
teille ennen puhunut, ei vielä voi ruveta vaimokseni, täytyy hänen
jäädä tänne."
"Etkö ole esittänyt hänelle vastakkaista ehdoitusta?"
"En, taivahan nimessä!" huudahti Mustofin. "Siten olisin solvannut
itseäni sekä häntä, joka on minulle pyhä kuin oma äiti!"
Tajuamatta nuorukaisen yleviä tunteita kääntyi kenraali äkkiä toisaalle
päin salatakseen ivallista hymyään. "Sodan aikana", sanoi hän, "ei
tarvitse niin tyystin kaikkia lainkäskyjä noudattaa; avioliitto saattaa
silloin tämmöisissäkin suhteissa huokeasti tapahtua."
"Olkoon niin", vastasi Mustofin, "mutta minä olen luvannut olla
häiritsemättä morsiameni rippikouluopetusta ja tahdon pysyä
lupauksessani."
Kenraalin suupielet värähtelivät ja hän oli vähällä purskahtaa
nauramaan mokomille epäilyksille, mutta hän tahtoi olla hyvässä sovussa
sisaren pojan kanssa, ja hilliten mieltään virkkoi hän:
"Huhu tietää kertoa että morsiamesi on kaunis."
"Kaunis, ihana ja hyvä kuin enkeli", sanoi Mustofin innokkaasti.
"Sitä vaikeampi on sitten jättää häntä."
"Sen tunnen kyllä syvästi", vastasi Mustofin, "ja sentähden
olenkin päättänyt kääntyä teihin, eno, pyynnöllä, jota en monelle
tekisi -- -- --"
"Ja se kuuluu?" keskeytti hänet kenraali.
"Että te soisitte kotoa ja suojaa Annalleni, kunnes minä palajan, ja
siten lievittäisitte surua, joka ahdistaa sydäntäni ajatellessani hänen
turvatonta tilaansa."
"Jos ei se sen enempää ollut", sanoi kenraali ystävällisesti, "niin
otan mielelläni toimittaakseni tämän tosin vähän arkaluontoisen
tehtävän. Kiitos luottamuksestasi, sisaren poika, ja ole varma siitä,
ettei neiti Mörckiltä ole minun talossani puuttuva isällistä suojelusta
eikä hellää hoitoa. Tässä on käteni."
He löivät lujasti kättä ja Vladimir kiitti hartaasti kenraalia hänen
ystävyydestään.
"Nyt olet siis valmis lähtemään", sanoi tämä.
"Olen kyllä; tulee vaan ensin tehdä testamenttini, ja sitten olen
rauhallisella mielellä ryhtyvä täyttämään velvollisuuttani."
"Testamenttisi", toisti kenraali kummeksien, "ethän kait aikone asettaa
rintaasi maaliksi vihollisen luodille?"
"Kukapa sitä tietää", sanoi Mustofin synkästi, "elämä ja kuolema
eivät ole omassa kädessämme; meidän tulee olla valmiit kaikkeen.
Testamentillani tahdon turvata Annan tulevaisuuden, jos itse sodassa
kaatuisin."
"Sinä olet viisas ja ajatteleva", sanoi kenraali, "morsiamesi saa
ruhtinaallisen omaisuuden."
"Ei siitä niin paljon tule kuin luulette, eno, vaikka tosin Annalle
tarpeeksi. Aikomukseni on nimittäin vapauttaa orjani ja sitä paitsi
lankeaa osa kirkolle ja kunnan vaivaisille."
Kenraali pusersi kättään lujasti pöytää vasten, mutta hän hillitsi
kuohuvan verensä ja sanoi:
"Oikein onkin järjestää ajoissa maalliset asiat. -- Kirjurini Kurzoff,
joka on taitava lakimies, kirjoittakoon testamentin ja sinulla on
kaiketi joitakuita ystäviä, joita haluat siihen todistajiksi."
"On", sanoi Mustofin, kenraalin hyväntahtoisuudesta mielessään,
"kapteenit Kamenski ja Gregorjeff eivät varmaan kieltäne minulta tätä
palvelusta."
"En minäkään sitä luule", sanoi kenraali tarttuessaan kellonnuoraan ja
käski sisään-astuvan palvelijan kutsumaan mainittuja henkilöitä.
Tuommoisessa toiminnassa, jossa niin sanoaksemme elämä tekee tiliä
kuoleman kanssa, on jotakin liikuttavaa, ja juhlallinen hiljaisuus
vallitsikin hetken perästä kenraalin huoneessa. Selkä kenossa istui
kenraali nojatuolissaan eikä näyttänyt näkevän eli kuulevan, mitä hänen
ympärillään tapahtui, sillä aikaa kun Mustofin kalpeana mutta vakavana
matalalla äänellä toi ilmi viimeisen tahtonsa; väliin keskeytti hänet
kirjuri kehittäen hänen lauseitaan sattuvampaan lakitieteelliseen
muotoon. Etupuolella seisoi taas nuo kaksi upseeria valmiina antamaan
tarvittaessa nimikirjoituksensa.
Hitaasti kului aika -- oli niin monta eri kohtaa huomioon otettavat --
mutta vihdoinkin loppui tuo vaikea työ, nimet piirrettiin alle, ja
todistajat sekä kirjuri poistuivat vakavina huoneesta.
"Pyydän vielä saada jättää tämän testamentin teidän huostaanne, eno",
sanoi Mustofin kenraalille. "Teillä ei suinkaan liene mitään sitä
vastaan?"
"Ei suinkaan", vastasi tämä, "minun luonani on se hyvässä tallessa,
sisaren poika."
Kenraalin ääni kuului heikolta. Oliko siihen syynä ruumiillinen
väsymys, vai se saatanallinen juoni, joka hänessä oli herännyt?
Mustofin uskoi edellistä. "Antakaa anteeksi, hyvä eno", sanoi hän
rauhattomasti, "että olen väsyttänyt teidät kokonaan." Mutta
ystävällisin sanoin epäsi kenraali hänen anteeksipyyntönsä ja lämpimät
kiitoksensa, jonka jälkeen he erosivat.
Kuoleman kalpeus peitti nyt kenraalin kasvot ja hänen täytyi tukea
itseään seinää vasten. Vihdoin huomasi hän pöydällä viinipullon, josta
hän oli tarjonnut äskeisille vierailleen. Vapisevalla kädellä täytti
hän siitä lasin äärilleen ja tyhjensi sen yhdellä hengähdyksellä. Se
antoi voimaa. Kuumeen tapaisella kiihkeydellä avasi hän Mustofinin
testamentin, luki sen tarkoin pykälästä pykälään monet kerrat ja
katkera ivallinen hymy värähteli hänen huulillaan.
"Tuota 'hyvää enoa' ei ole siis muistettu kopekallakaan! Haa, sisaren
poikaa! morsian, orjat perivät siis kaiken!" huudahti hän vihdoin ja
rutisti paperin kouraansa. "Odota, niin saamme nähdä!"
Hän meni uunin luokse, jossa kytevät hiilet väliin loimahtivat
ilmituleen. Tuokiossa oli testamentti siellä, jaloine lämpimine
tarkoituksineen hiiltyi se tuhaksi.
"Jos Mustofin kaatuu sodassa", mutisi kenraali, "niin ei testamenttia
koskaan kaivata, sillä hänen ystävänsä menevät hänen kanssaan, muussa
tapauksessa se taas on kadonnut; siitä asiasta on kyllin aikaa pitää
huolta. -- Muutama tuhat sielua ei ole vähäpätöinen asia, niiden tähden
sopii jo uskaltaakin jotakin."
Hän palasi pöydän luokse ja tyhjensi pullosta viinin viimeiseen
pisaraan.