Seuraten tuomiorovasti Gadolinin neuvoa aloitti Anna rippikoulunsa,
mutta vaikka hän tänä hiljaisen tutkistelemisen ja miettimisen aikana
tunsikin itsensä sikäläisessä olossaan onnelliseksi, ikävöitsi hän
kuitenkin päivä päivältä yhä enemmän sovintoa isänsä kanssa. Tämä halu
kävi vihdoin vastustamattomaksi ja vapisevalla kädellä kirjoitti hän
sentähden isälleen kirjeen, täynnä lapsellista rakkautta ja
avomielisyyttä. Alusta alkain kertoi hän, kuinka vaikealla mielellä hän
oli paennut ja miten koti nyt mahtoi tuntua isästä yksiöiseltä ja
kolkolta, kun hän oli poissa. Vaan eihän hän voinut toisin tehdä, sillä
hänen ja Vladimirin rakkaus oli eroittamaton; heitä ei mikään
ihmisellinen voima saattaisi vieroittaa toisistaan. Näin olivat he
saapuneet Turkuun, mutta heidän toiveensa päästä heti avioliittoon
oli rauennut tyhjään; piti odottaa, kunnes hän ehtisi päättää
rippikoulunsa. -- -- -- "Armollisen Jumalan nimessä rukoilen minä
Sinua", näin lopetti hän kirjeensä, "älä tuomitse minua, äläkä sulje
korvaasi tyttäresi rukouksilta, sillä minun sieluni halajaa Sinun
anteeksi-antamistasi, niinkuin pimeyteen suljettu vanki ikävöitsee
taivaan valoa.
"Isä! -- Isä! ethän Sinä voi vaatia minun rikkomaan Mustofinille
tekemää valaani! Salli minun seurata sydämeni taipumusta äläkä kiellä
minulta siunaustasi avioliittoon, johon Vladimirin kanssa pian käyn.
Ethän tahdo kovuudellasi verhota suruhuntuun hääpäiväämme ja onneamme,
etkä ainiaaksi haavoittaa tyttäresi sydäntä ja tehdä häntä
rauhattomaksi?! -- Jos olisit täällä, kerjäisin polvillani Sinulta
armoa -- nyt voin ainoastaan jokaisella rivillä, jokaisella sanalla
huutaa Sinulle: anna minulle anteeksi, siunaa minua, Isä!"
Kuumia kyyneleitä vuodattaen sulki ja lähetti Anna tämän kirjeen ja
odotti sitten rauhallisemmalla mielellä isänsä vastausta, ja Mustofin
koetti taas puolestaan kaikin tavoin rohkaista ja lohduttaa tällä
ajalla nuorta morsiantaan ja armastelijan kekseliäisyydellä tehdä hänen
elämänsä niin hauskaksi kuin mahdollisia.
Vaikka yöt vielä olivat kylmät, oli talven valta jo ohitse ja kevät
käsissä. Auringon lämpimistä säteistä sulivat lumikinokset ja jäät
kävivät hauraan näköisiksi; jo palasivat joutsenetkin loistavissa
parvissa Pohjolaan ja metsissä kuhersivat teeret.
Eräänä päivänä istui Anna akkunan luona ja katseli kadulla
ohitsekulkevaa hääjoukkoa. Yht'äkkiä kiintyi hänen huomionsa vanhaan
mieheen, joka hitaasti, ikäänkuin etsien jotakin, asteli eteenpäin.
Kädessä oli tulijalla rautakärkinen sauva ja olalla luistimet,
saattoipa jo hänen puvustaankin nähdä, että hän oli kulkenut pitkän
vaivaloisen matkan.
Anna hypähti ylös, hänen polvensa vapisivat ja painaen kätensä vasten
poveaan koki hän hillitä tykkivää sydäntään. Tuokiossa aukeni ovi ja
huoneesen astui hänen isänsä. Vaan kuinka muuttunut hän oli! Kasvot
olivat valjut ja kuihtuneet kuin pitkällisen ja kovan taudin perästä,
tukkaankin oli näinä muutamina viikkoina ilmestynyt harmaita hiuksia,
ja koko hänen ulkomuodostaan näki että hän oli paljon kärsinyt;
silmissä vaan asui entinen syvä ja loistava katse.
Hän sulki syliinsä rakkaan lapsensa. "Isäni!" -- "Tyttäreni!" --
kajahti tuossa hiljaisessa huoneessa, ja kaikki oli sillä hetkellä
unhoitettu.
"Annathan sinä minulle anteeksi, rakas isä!" sanoi Anna itkien. "Muuten
et olisi lähtenyt minua etsimään, kuin paimen eksynyttä lammasta. --
Kuinka väsynyt sinä mahdat ollakaan, isä! Tiedänhän minä, mitä
vastuksia tähän vuoden aikaan tuommoisella pitkällisellä matkalla on
tarjona, miten petollisesti jää keinuu ja halkeilee, kuinka monet
vaarat siellä uhkaavat joka askeleella. Ja kaikkeen tähän olet sinä
heittäytynyt alttiiksi minun tähteni, hyvä isä!"
"Älä puhu siitä, lapseni", sanoi pastori lempeästi. "Ainoastaan sinua
olen ajatellut. Kirjallisesti en voinut vastata sinulle -- minun täytyi
saada nähdä sinut, -- minä tahdoin itse tulla."
"Isä, kuinka hyvä sinä olet!" sanoi Anna ja syleili hänen polviaan.
"Anna anteeksi minulle ja Mustofinillekin!"
Pastori nosti tyttärensä ylös tuosta rukoilevasta asennosta.
Nuhtelematta häntä sanallakaan lausui hän juhlallisesti: "Mitä te
kumpikin lapsellisessa ymmärtämättömyydessänne olette rikkoneet, annan
minä kernaasti kaikesta sydämestäni anteeksi. -- Tule, tyttäreni, lähde
täältä ja palaja kanssani entiseen paikkaasi kotilieden ääreen."
Näissä sanoissa, joissa isänrakkaus koko valtaavassa suuruudessaan tuli
näkyviin, oli vetovoimaa. Ne sattuivat syvästi Annaan, eikä hän osannut
vastata sanallakaan.
"Pian seisoo taas metsä, jota sinä niin suuresti rakastat, keväimen
kukoistuksessa", jatkoi isä, "meren hyrskyvät aallot ja raikkaat tuulet
viehättävät jälleen mieltäsi -- ja kaikki on oleva entisellään. Tule,
tyttäreni, rientäkäämme! Kodin ovet ovat avoinna sinulle."
Pastorin silmät loistivat ja hän tarttui tyttärensä käteen, mutta tämä
veti kätensä hitaasti pois. "Minä en voi, isä", nyyhkytti tyttö.
"Lapsi parka, ethän ole voinut antaa minun tulla tätä pitkää matkaa
palatakseni yksin takaisin", sanoi isä; hän puhui lempeästi ja
vakuuttavaisesti niinkuin sairaalle, jota turhaan pakoitetaan
nauttimaan parantavaa lääkettä.
"Tyttäreni, ruusut lakastuvat kotona akkunallasi, ne kaipaavat sinun
hoitoasi, varpusetkaan eivät enää visertele räystään alla, kaikki
kuihtuu ja menehtyy, kun sinä olet poissa. Tule, rakas lapsi, tule!"
"Minä en voi palata", sanoi Anna, "sillä minä olen luvannut itseni
Mustofinille vaimoksi. -- Olet antanut minulle anteeksi, isä, oi, --
älä siis kiellä minulta siunaustasikaan!"
"Minun mielipiteeni avioliitostasi on sama kuin ennenkin, eikä sitä voi
mikään muuttaa", sanoi isä ankarasti. "Voisinko sitten siunata teitä,
en, se on mahdotonta! Tyttäreni", jatkoi hän lempeämmin, "Mustofinistä
eroitettuna olet sinä pian unohtava hänet ja löydät rauhan täyttäessäsi
velvollisuutesi. -- Minä lähden itse puhuttelemaan kapteenia, että hän
vapauttaa sinut noista valoista, joita sinulla, ala-ikäisellä lapsella,
ei ollut oikeus tehdä."
"Älä mene, isä", rukoili Anna hartaasti, "älä mene, sillä vaikka minun
lupaukseni eivät olekaan sitovat maallisen lain edessä, ovat ne
kumminkin pyhät sen lain nojalla, jonka Jumala on kirjoittanut
sydämeeni."
"Hyvä Jumala, mikä mielenhäiriö!" huudahti isä. "Näinkö minä olen
opettanut tyttäreni vaeltamaan oikeuden tietä? Perustuen isälliseen
valtaani vaadin minä sinun tottelemaan!"
"Isä", sanoi Anna, "en tahtoisi saattaa sinulle surua -- rakastanhan
minä sinua niin suuresti! Oi, ole nytkin niinkuin muinen minulle lempeä
ja hyvä isä, äläkä tee minua onnettomaksi, sillä ilman Vladimiriä on
elämäni murtuva kuin santarae matkamiehen jalan alla."
Pastorin sydän heltyi jälleen ja hän puhui lempeästi tyttärelleen,
nimitteli häntä suloisimmilla nimillä ja pyysi hänen olemaan hyvä ja
tottelevainen lapsi. Onneton tyttö kimmurteli kuin kuolemantuskissa;
hänen sielunsa taisteli lapsellisen kuuliaisuuden ja Mustofinin
rakkauden välillä, mutta tälläkin kertaa voitti jälkimmäinen.
"Minä olen pannut kohtaloni Mustofinin käteen", sanoi Anna vihdoin
lempeästi mutta päättäväisesti, "enkä voi toisin tehdä, tulkoon sitten
onni tahi onnettomuus."
"Mikä uppiniskaisuus!" huudahti pastori. "Neljäs käsky, jonka jo
pienenä sopertavana lapsena opit katekismuksestasi, on siis ollutkin
tyhjää ulkolukua!" Tuo muutoin niin rauhallinen ja hiljainen mies oli
kauheasti raivoissaan, hänen silmänsä säihkyivät ja huulensa vapisivat
surusta ja vihasta.
"Katuvaiselle lapselle", jatkoi hän, "olisin mielelläni antanut
anteeksi, mutta nurjalle ja niskoittelevalle en -- minä -- voi -- --
minun täytyy -- kirota häntä -- -- --"
"Oi, isä, ole armollinen!"
"Sinä olet itse näin tahtonut", sanoi pastori. "Oli minullakin kerran
lapsi", jatkoi hän katkerasti, "mutta nyt ei ole enään. Mene, onneton,
ja nauti vääryydellä saatua onneasi Mustofinin kanssa, mutta tiedä,
että isäsi kirous seuraa sinua ja sinun avioliittoasi ja muista, että
Herra sinun Jumalasi on ankara kostaja, joka etsii isäin pahat teot
lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen!"
Pastori oli lausunut nämä sanat katsomatta tyttäreensä, eikä hän
nytkään poistuessaan huoneesta suonut hänelle silmäystäkään
jäähyväisiksi. Kenties olisikin isän sydän vielä kerran heltynyt, kun
hän olisi nähnyt tyttärensä epätoivossaan rukoillen ojentavan käsiään.
-- Anna tahtoi sanoa jotain, mutta kieli ei täyttänyt tehtäväänsä, ja
hän vaipui tainnuksiin.
Eteisestä kuului poistuvan miehen voihahdus ja hänen väsynyt, hidas
käyntinsä. Ovi sysättiin tuimasti kiinni ja isän ja tyttären välillä
oli kirous.