Muutaman päivän perästä saapuivat matkustajamme vihdoin eräänä aamuna
Turkuun. Loitolle kuului jo kirkonkellojen kumea ääni. Talvisen
auringon säteet valaisivat vanhan tuomiokirkon korkeaa tornia, jonka
huipussa kultainen kukko ja risti, valppauden ja uskon vertauskuvat,
kimmelsivät. Ryhmyiset vuorenrinteet molemmin puolin kaupunkia ja
vanha linna, jonka valkeat muurit suurenmoisina seisoivat tuolla
muistomerkkinä niiltä ajoilta, kun ruotsalainen sivistys istutettiin
maahamme, kaikki nuo olivat omiaan vetämään puoleensa Mustofinin ja
Annan huomiota.
Mustofin, jolla ei ollut tietoa maan laeista ja asetuksista, vei heti
kaupunkiin tultua morsiamensa venäläisen papin luo, aikoen pyytää tämän
vihkimään heidät. Tuo hengellinen mies, jonka asuntoon he menivät, oli
jo vanhuuden iässä. Harmaansekainen keritsemätön tukka ja pitkä
vaalimaton parta riippuivat olkapäillä ja rinnoilla, ja tuuheain
kulmakarvain alta pilkoitti pienet viekkaat silmät. Hänen pitkää,
laihaa, kymärää vartaloansa verhosi likainen, kulunut kauhtana, joka
ennen oli ollut virkapukuna kirkollisissa toimissa, mutta nyt
käytettiin aamutakin asemasta.
Lueskellen evankeliumikirjaansa oli hän hiljan torkahtanut uneen, josta
palvelija hänet nyt herätti. Tuo rasvainen kirja kädessä astui hän
hämillään tulijoita vastaan.
"Kunnioitetut vieraat...", mutisi hän, "en tunne..."
"Nimeni on Vladimir Mustofin", keskeytti kapteeni hänet ylpeästi. Häntä
oikein iljetti tuo pappi kotioloissaan ja jokapäiväisessä puvussaan,
verratessaan häntä jaloon, älykkääsen pastori Mörckiin.
"Siis kenraali Demidoffin sukulaisia?" kysyi pappi syvään kumartaen.
"Niin."
"Entä tämä nuori nainen?" kysyi pappi jälleen. "Jumala siunatkoon
teitä, tyttäreni, tultuanne halpaan kotiini!"
Hän katseli uteliaasti Annan solevaa vartaloa ja koetti hänen
silmiharsonsa läpitse nähdä hänen kasvojaan, raivallessaan hänelle
sijaa sohvaan, jossa oli kaikenlaista rojua kuin juutalaisen puodissa.
"Arvoisa isä", sanoi Mustofin kärsimättömästi, "me emme ole tulleet
tänne teidän kyseltäviksenne, vaan pyytämään että hyväntahtoisesti
vihkisitte meidät."
Vaikka kapteenin ylevä ja vakaa käytös vaikutti kunnioitusta papissa,
ei hän kuitenkaan voinut hillitä uteliaisuuttaan.
"Neidin nimi?" kysyi hän.
"Morsiameni nimi on Anna Mörck. Tahdotteko tietää jotakin muuta?"
"Hän on siis Lutherin uskoa?"
"Niin on", sanoi Mustofin, "vaan eihän se liene esteenä?"
"Ei suinkaan", vastasi pappi miettiväisesti, "jos vaan te, jalo herra,
voitte todistaa, että kuulutus on kolmesti tapahtunut, kuten tämän maan
lait määräävät, sekä että lutherilainen pappi on teidät ensin vihkinyt,
sillä sitä ennen ei minulla ole oikeutta siunata teidän liittoanne."
"Oikeutta! teidän täytyy, arvoisa isä!" huudahti Mustofin mielettömänä
tästä esteestä.
"Pyhät varjelkoot minua tekemästä sitä", sanoi pappi ja teki
ristinmerkin, "sillä silloin menettäisin kunniani, ainakin virkani."
"Puhutteko täyttä totta?" kysyi Mustofin.
"Puhun, poikani", vastasi pappi kumartaen.
Vaikka Anna ei paljon ymmärtänyt heidän puhettaan, arvasi hän
kumminkin, mihin päätökseen oltiin tultu. "Vladimir", kuiskasi hän
liikutettuna, "mitä teemme?"
Lohdutettuaan hellin sanoin Annaa kertoi Mustofin sitten lyhyesti
papille mimmoinen asiain laita oli.
"Jalo herra", sanoi pappi ja hänen muotonsa irvistyi itserakkaasen
hymyyn, "jos suvaitsette kuulla halvan palvelijanne neuvoa, niin
kehoitan teidän kääntymään kaupungin pastorin, tuomiorovasti Gadolinin
puoleen. Hän kuuluu olevan paljon lukenut ja oppinut mies ja tietää
parhaiten, miten on tehtävä."
"Kiitän teitä, arvoisa isä, ja tahdon seurata neuvoanne", sanoi
Mustofin, tarttui Annan käteen ja kiiruhti pois kumartelevan papin
luota.
Mustofin oli toivonut saavansa viedä Annan vaimonaan
sotilaskortteeriinsa, mutta sen tuuman olivat aavistamattomat esteet
tehneet tyhjäksi, ja hänen ensimmäisenä huolenaan oli nyt asunnon
hankkiminen Annalle ja Briitta muorille.
"Aja poliisimestari Reisin luokse", sanoi hän ajurille ja istahti Annan
kanssa rekeen.
Tähän aikaan ei Turussa paljon venäjänkieltä taidettu. Mainittu Reis
oli ainoa, joka sitä osasi, ja häntä pidettiin sentähden virallisena
tulkkina. Mustofinkin oli joskus käyttänyt hyväkseen hänen
kielitaitoaan ja siten tutustunut tuon arvossa pidetyn porvarin
perheesen. Helposti onnistui hänen nyt saada Annalle ja hänen
palvelijalleen asunto näiden kelpo ihmisten luona, ja syötyään itsekin
siellä päivällisensä läksi hän Annan kanssa iltapäivällä tuomiorovasti
Gadolinin luokse, jolta he toivoivat saavansa lohdullisempia tietoja
kuin venäläiseltä papilta. Iloisesti astuivat he rinnatusten huolimatta
äskeisestä vastoinkäymisestä ja olivat onnelliset tietäessään pian
pääsevänsä eroittamattomasti toistensa omiksi.
"Rientäkäämme, armas tyttöni", sanoi Mustofin, "joka hetki on meille
kallis, sillä se vie meidät lähemmäksi määräämme. -- Kuinka nopeasti
tunnit ovat kuluneet! Jo soipi iltakello ja päivä on pian lopussa.
Toivon kumminkin arvoisan rovastin ottavan meitä vielä tänä päivänä
puheilleen."
Akkunanluukut olivat jo suljetut tuomiorovastin talossa, kun he
saapuivat sinne, mutta eräältä palvelustytöltä saivat he tietää, että
isännän oli tapa ottaa vastaan tulijoita mihin aikaan vuorokautta
hyvänsä.
Heidät saatettiin suureen, yksinkertaisesti sisustettuun, kolkkoon
huoneesen, joka oli enemmän nykyajan sakastin kuin tuomiorovastin
muhkean asunnon kaltainen. Valkeiksi kalkituilla seinillä riippui
useiden Suomen kirkon miehien kuvia, piispa Agricolasta alkaen. Ympäri
huonetta oli pitkä jono mustalla nahkalla päällystettyjä tuoleja
korkeine selkälautoineen, ja keskellä seisoi avara mustalla veralla
katettu pöytä, täynnä kirjoja ja papereja.
Tämän ääressä istui neljänkymmenen vuoden vanha mies, tuomiorovasti
Kustaa Gadolin, selaillen ahkerasti isoa kirjaa, jonka hän hiljan oli
tuottanut tuomiokirkon arkistosta. Hän oli keskikokoinen ja jykevä
vartaloltaan. Tummanvärinen tukka oli su'ittu taapäin korkealta
otsalta, silmät olivat kirkkaat ja verevissä kasvoissa kuvastui lujuus
ja vakavuus. Palattuaan vastikään virkatoimelta oli hänellä vielä
valkeat liperit kaulassa ja yllään musta poimuinen kauhtana, jonka
napinlävestä näkyi Vladimirin ritarikunnan nauha.
Vierasten astuessa sisään nousi hän seisoalleen ja katsoi hämmästyen
heihin. Pöydällä palavien kynttiläin kirkkaassa valossa näyttikin
ylevävartaloinen Mustofin loistavassa sotilaanpuvussaan oikein
ruhtinaalliselta, ja tuo hentoinen nainen esiintyi hänen rinnallaan
täydessä kauneudessaan.
Kohteliaasti pyysi tuomiorovasti heitä istumaan ja kuunteli sitten
tarkkaavaisesti heidän asiaansa, mutta mikäli hän sitä kuunteli, sikäli
rypistyi hänen otsansa ja silmät alkoivat säkenöidä.
"Te olette siis", lausui hän tuimasti, luoden Annaan terävän
silmäyksen, "unhoittanut lapsen velvollisuudet isäänsä kohtaan
lähteäksenne muukalaisen kanssa epätietoiselle elämänuralle?"
Kenties käsitti nyt Anna vasta täydellisesti, mitä hän oli rikkonut
sitä kohtaan, jolla oli ensimmäinen ja pyhin oikeus häneen, ja
surullisena vaivutti hän päänsä alas, mutta syvän rakkautensa
voittamana kohoitti hän tuokiossa puhtaan, viattoman katseensa ja
virkkoi:
"Tiedän tehneeni pahoin ... mutta minä olin antanut Mustofinille
lupauksen, jota en voinut rikkoa ... minä rakastin häntä niin
suuresti..." Hänen vieno sointuisa äänensä vavahteli. "Toivon myös
isäni antavan meille anteeksi, kun me kerran aviomiehenä ja aviovaimona
lankeemme hänen jalkoihinsa."
"Niin", sanoi Mustofin, "onhan pastori Mörck ylevämielinen mies.
Älkääkä te, kunnianarvoinen herra, vihastuko tähän nuoreen tyttöön,
sillä minä olen syypää, vaan ei hän."
Tuomiorovasti Gadolinistä kerrotaan, että kun hän kerran yritti
pitämään puhetta morsiusparille, ei hän saanut muuta sanotuksi kuin:
"asian-omaiset -- -- -- asian-omaiset ja -- asian-omaiset." Tämä
kankeakielisyyskö lienee nytkin ollut syynä, sitä ei tiedetä, vaan
varmaa on, että ankarat nuhteet, joita hän aikoi lausua, takertuivat
hänen kurkkuunsa, tuimuus haihtui kasvoista, silmät kostuivat ja
laskien kätensä Annan päähän, virkkoi hän lempeästi:
"Lapsi parka!"
Hitaasti asteli hän sitten miettiväisen näköisenä edes takaisin
huoneessa, kunnes jälleen pysähtyi Annan eteen ja kysyi hänen ikäänsä.
"Täytin hiljan viisitoista vuotta", vastasi tyttö kainosti.
"Olette kaiketi päästetty Herran Ehtoolliselle?" kysyi tuomiorovasti
jälleen.
Anna vaaleni ja hänen huulensa vapisivat. "En vielä, kunnianarvoisa
herra", sai hän vaivoin sanotuksi.
"Ette!" Tuomiorovasti peräytyi askeleen ja hämmästys ja sääli kuvastui
hänen kasvoissaan. "Kapteeni Mustofin", sanoi hän, "teidän kihlattu
morsiamenne on vielä lapsi eikä ole vastuunalainen töistään.
Avioliittonne ei voi tapahtua, ennenkuin hän on päästetty Herran
Ehtoolliselle'."
"Taivaan armot!" huudahti Mustofin liikutettuna. "Tämä tyttö on minulle
kalliin kaikkea maailmassa, hänen onnestaan riippuu minunkin
onnellisuuteni... Ja kumminkin olen minä voimaton, -- toiveeni ovat
julmasti pettyneet!"
"Ihmisen maallisille toiveille käy kuni kukoistavalle virranlaaksolle",
sanoi tuomiorovasti ylevästi. "Kaikki rehoittaa ihanimmillaan ja sato
näyttää lupaavalta, mutta silloin tulee rankkasade, virta paisuu yli
äyräittensä, mutaiset aallot vierivät hymyilevään laaksoon, ja
niiden alle vajoovat parhaatkin toiveet. Onnellinen se, joka ei
vastoinkäymisessä kukistu, vaan asettaa toivonsa korkeammalle!"
"Kiitän teitä, kunnianarvoinen herra, niistä sanoista", sanoi Mustofin,
"enkä olekaan väsyvä, vaikka tuhansia esteitä syntyisi tielleni. En
vaan tiedä, mitä meidän nyt on tekeminen."
"Ensiksi", sanoi tuomiorovasti lempeästi, säälien heidän tukalaa
tilaansa, "tulee tämän nuoren tytön käydä rippikoulu päästäksensä
osalliseksi siitä armosta jota jokaiselle täysikasvuiselle seurakunnan
jäsenelle pyhässä sakramentissa tarjotaan."
"Ja kuinka pitkä aika vaaditaan siihen?" kysyi Mustofin.
"Tämän seurakunnan nuoret kristityt, joille näinä päivinä alkaa
koetus-aika lutherin-opin pääkappaleissa, uudistavat tavallisesti
kasteensa liiton kolminaisuudensunnuntaina, toukokuun lopulla."
"Siihen on siis lähes kolme kuukautta!" huudahti Mustofin
maltittomasti, "eikö tätä aikaa voi lyhentää?"
"Kapteeni", sanoi tuomiorovasti ankarasti, "asia, joka usein määrää
koko elämämme ajatustavan, ei ole punnittava yhtä välinpitämättömästi
kuin moni muu."
"Te olette oikeassa, kunnianarvoinen herra", sanoi Mustofin, "minä en
tahdokaan olla esteenä tämän tytön henkiselle menestykselle, vaan
odotan aikaa, jolloin voin vaatia hänet omakseni."
"Sitä vastaan ei minulla mitään ole", sanoi tuomiorovasti, "kun
morsiamenne on päästetty ripille, vihin minä teidät, jos itse sitä
silloin vielä haluatte, mutta sillä ehdolla, että pastori Mörck siihen
antaa suostumuksensa, sillä minä pidän arvossa isän oikeuden ja
virkaveljeni mielipiteet."
"Lapseni", jatkoi hän Annalle, "kääntykää isänne puoleen -- oma
sydämenne on parhaiten kuiskaava teille, mitä teidän tulee sanoa --
rukoilkaa hänen hyvyyttään ja rakkauttaan, ja hän antaa teille
anteeksi, hän siunaa teitä, sillä ilman isän siunausta on elämämme
erämaa. Painakoon Jumala sieluunne ne pyhät opetukset, joita teille
kohta jaetaan, ja tehkööt ne teidät onnelliseksi sekä tässä että
tulevassa elämässä. Amen!"
Isällisesti siunaten ojensi tuomiorovasti Gadolin kätensä näiden
nuorten ylitse. Kunnioituksella suutelivat he sitä ja läksivät sitten
pois.
He olivat pettyneet toiveissaan; elämän koettelemukset painoivat
tutkaimensa heidän sydämiinsä.
"Älä sentään huolestu", sanoi Mustofin Annalle jättäessään hänet
Brigitan hoitoon ja lähteissään omaan kortteeriinsa, "minun rakkauteni
on voimallinen, se on suojeleva sinua myötä- ja vastoinkäymisessä."