IV.

Muutaman päivän perästä saapuivat matkustajamme vihdoin eräänä aamuna

Turkuun. Loitolle kuului jo kirkonkellojen kumea ääni. Talvisen

auringon säteet valaisivat vanhan tuomiokirkon korkeaa tornia, jonka

huipussa kultainen kukko ja risti, valppauden ja uskon vertauskuvat,

kimmelsivät. Ryhmyiset vuorenrinteet molemmin puolin kaupunkia ja

vanha linna, jonka valkeat muurit suurenmoisina seisoivat tuolla

muistomerkkinä niiltä ajoilta, kun ruotsalainen sivistys istutettiin

maahamme, kaikki nuo olivat omiaan vetämään puoleensa Mustofinin ja

Annan huomiota.

Mustofin, jolla ei ollut tietoa maan laeista ja asetuksista, vei heti

kaupunkiin tultua morsiamensa venäläisen papin luo, aikoen pyytää tämän

vihkimään heidät. Tuo hengellinen mies, jonka asuntoon he menivät, oli

jo vanhuuden iässä. Harmaansekainen keritsemätön tukka ja pitkä

vaalimaton parta riippuivat olkapäillä ja rinnoilla, ja tuuheain

kulmakarvain alta pilkoitti pienet viekkaat silmät. Hänen pitkää,

laihaa, kymärää vartaloansa verhosi likainen, kulunut kauhtana, joka

ennen oli ollut virkapukuna kirkollisissa toimissa, mutta nyt

käytettiin aamutakin asemasta.

Lueskellen evankeliumikirjaansa oli hän hiljan torkahtanut uneen, josta

palvelija hänet nyt herätti. Tuo rasvainen kirja kädessä astui hän

hämillään tulijoita vastaan.

"Kunnioitetut vieraat...", mutisi hän, "en tunne..."

"Nimeni on Vladimir Mustofin", keskeytti kapteeni hänet ylpeästi. Häntä

oikein iljetti tuo pappi kotioloissaan ja jokapäiväisessä puvussaan,

verratessaan häntä jaloon, älykkääsen pastori Mörckiin.

"Siis kenraali Demidoffin sukulaisia?" kysyi pappi syvään kumartaen.

"Niin."

"Entä tämä nuori nainen?" kysyi pappi jälleen. "Jumala siunatkoon

teitä, tyttäreni, tultuanne halpaan kotiini!"

Hän katseli uteliaasti Annan solevaa vartaloa ja koetti hänen

silmiharsonsa läpitse nähdä hänen kasvojaan, raivallessaan hänelle

sijaa sohvaan, jossa oli kaikenlaista rojua kuin juutalaisen puodissa.

"Arvoisa isä", sanoi Mustofin kärsimättömästi, "me emme ole tulleet

tänne teidän kyseltäviksenne, vaan pyytämään että hyväntahtoisesti

vihkisitte meidät."

Vaikka kapteenin ylevä ja vakaa käytös vaikutti kunnioitusta papissa,

ei hän kuitenkaan voinut hillitä uteliaisuuttaan.

"Neidin nimi?" kysyi hän.

"Morsiameni nimi on Anna Mörck. Tahdotteko tietää jotakin muuta?"

"Hän on siis Lutherin uskoa?"

"Niin on", sanoi Mustofin, "vaan eihän se liene esteenä?"

"Ei suinkaan", vastasi pappi miettiväisesti, "jos vaan te, jalo herra,

voitte todistaa, että kuulutus on kolmesti tapahtunut, kuten tämän maan

lait määräävät, sekä että lutherilainen pappi on teidät ensin vihkinyt,

sillä sitä ennen ei minulla ole oikeutta siunata teidän liittoanne."

"Oikeutta! teidän täytyy, arvoisa isä!" huudahti Mustofin mielettömänä

tästä esteestä.

"Pyhät varjelkoot minua tekemästä sitä", sanoi pappi ja teki

ristinmerkin, "sillä silloin menettäisin kunniani, ainakin virkani."

"Puhutteko täyttä totta?" kysyi Mustofin.

"Puhun, poikani", vastasi pappi kumartaen.

Vaikka Anna ei paljon ymmärtänyt heidän puhettaan, arvasi hän

kumminkin, mihin päätökseen oltiin tultu. "Vladimir", kuiskasi hän

liikutettuna, "mitä teemme?"

Lohdutettuaan hellin sanoin Annaa kertoi Mustofin sitten lyhyesti

papille mimmoinen asiain laita oli.

"Jalo herra", sanoi pappi ja hänen muotonsa irvistyi itserakkaasen

hymyyn, "jos suvaitsette kuulla halvan palvelijanne neuvoa, niin

kehoitan teidän kääntymään kaupungin pastorin, tuomiorovasti Gadolinin

puoleen. Hän kuuluu olevan paljon lukenut ja oppinut mies ja tietää

parhaiten, miten on tehtävä."

"Kiitän teitä, arvoisa isä, ja tahdon seurata neuvoanne", sanoi

Mustofin, tarttui Annan käteen ja kiiruhti pois kumartelevan papin

luota.

Mustofin oli toivonut saavansa viedä Annan vaimonaan

sotilaskortteeriinsa, mutta sen tuuman olivat aavistamattomat esteet

tehneet tyhjäksi, ja hänen ensimmäisenä huolenaan oli nyt asunnon

hankkiminen Annalle ja Briitta muorille.

"Aja poliisimestari Reisin luokse", sanoi hän ajurille ja istahti Annan

kanssa rekeen.

Tähän aikaan ei Turussa paljon venäjänkieltä taidettu. Mainittu Reis

oli ainoa, joka sitä osasi, ja häntä pidettiin sentähden virallisena

tulkkina. Mustofinkin oli joskus käyttänyt hyväkseen hänen

kielitaitoaan ja siten tutustunut tuon arvossa pidetyn porvarin

perheesen. Helposti onnistui hänen nyt saada Annalle ja hänen

palvelijalleen asunto näiden kelpo ihmisten luona, ja syötyään itsekin

siellä päivällisensä läksi hän Annan kanssa iltapäivällä tuomiorovasti

Gadolinin luokse, jolta he toivoivat saavansa lohdullisempia tietoja

kuin venäläiseltä papilta. Iloisesti astuivat he rinnatusten huolimatta

äskeisestä vastoinkäymisestä ja olivat onnelliset tietäessään pian

pääsevänsä eroittamattomasti toistensa omiksi.

"Rientäkäämme, armas tyttöni", sanoi Mustofin, "joka hetki on meille

kallis, sillä se vie meidät lähemmäksi määräämme. -- Kuinka nopeasti

tunnit ovat kuluneet! Jo soipi iltakello ja päivä on pian lopussa.

Toivon kumminkin arvoisan rovastin ottavan meitä vielä tänä päivänä

puheilleen."

Akkunanluukut olivat jo suljetut tuomiorovastin talossa, kun he

saapuivat sinne, mutta eräältä palvelustytöltä saivat he tietää, että

isännän oli tapa ottaa vastaan tulijoita mihin aikaan vuorokautta

hyvänsä.

Heidät saatettiin suureen, yksinkertaisesti sisustettuun, kolkkoon

huoneesen, joka oli enemmän nykyajan sakastin kuin tuomiorovastin

muhkean asunnon kaltainen. Valkeiksi kalkituilla seinillä riippui

useiden Suomen kirkon miehien kuvia, piispa Agricolasta alkaen. Ympäri

huonetta oli pitkä jono mustalla nahkalla päällystettyjä tuoleja

korkeine selkälautoineen, ja keskellä seisoi avara mustalla veralla

katettu pöytä, täynnä kirjoja ja papereja.

Tämän ääressä istui neljänkymmenen vuoden vanha mies, tuomiorovasti

Kustaa Gadolin, selaillen ahkerasti isoa kirjaa, jonka hän hiljan oli

tuottanut tuomiokirkon arkistosta. Hän oli keskikokoinen ja jykevä

vartaloltaan. Tummanvärinen tukka oli su'ittu taapäin korkealta

otsalta, silmät olivat kirkkaat ja verevissä kasvoissa kuvastui lujuus

ja vakavuus. Palattuaan vastikään virkatoimelta oli hänellä vielä

valkeat liperit kaulassa ja yllään musta poimuinen kauhtana, jonka

napinlävestä näkyi Vladimirin ritarikunnan nauha.

Vierasten astuessa sisään nousi hän seisoalleen ja katsoi hämmästyen

heihin. Pöydällä palavien kynttiläin kirkkaassa valossa näyttikin

ylevävartaloinen Mustofin loistavassa sotilaanpuvussaan oikein

ruhtinaalliselta, ja tuo hentoinen nainen esiintyi hänen rinnallaan

täydessä kauneudessaan.

Kohteliaasti pyysi tuomiorovasti heitä istumaan ja kuunteli sitten

tarkkaavaisesti heidän asiaansa, mutta mikäli hän sitä kuunteli, sikäli

rypistyi hänen otsansa ja silmät alkoivat säkenöidä.

"Te olette siis", lausui hän tuimasti, luoden Annaan terävän

silmäyksen, "unhoittanut lapsen velvollisuudet isäänsä kohtaan

lähteäksenne muukalaisen kanssa epätietoiselle elämänuralle?"

Kenties käsitti nyt Anna vasta täydellisesti, mitä hän oli rikkonut

sitä kohtaan, jolla oli ensimmäinen ja pyhin oikeus häneen, ja

surullisena vaivutti hän päänsä alas, mutta syvän rakkautensa

voittamana kohoitti hän tuokiossa puhtaan, viattoman katseensa ja

virkkoi:

"Tiedän tehneeni pahoin ... mutta minä olin antanut Mustofinille

lupauksen, jota en voinut rikkoa ... minä rakastin häntä niin

suuresti..." Hänen vieno sointuisa äänensä vavahteli. "Toivon myös

isäni antavan meille anteeksi, kun me kerran aviomiehenä ja aviovaimona

lankeemme hänen jalkoihinsa."

"Niin", sanoi Mustofin, "onhan pastori Mörck ylevämielinen mies.

Älkääkä te, kunnianarvoinen herra, vihastuko tähän nuoreen tyttöön,

sillä minä olen syypää, vaan ei hän."

Tuomiorovasti Gadolinistä kerrotaan, että kun hän kerran yritti

pitämään puhetta morsiusparille, ei hän saanut muuta sanotuksi kuin:

"asian-omaiset -- -- -- asian-omaiset ja -- asian-omaiset." Tämä

kankeakielisyyskö lienee nytkin ollut syynä, sitä ei tiedetä, vaan

varmaa on, että ankarat nuhteet, joita hän aikoi lausua, takertuivat

hänen kurkkuunsa, tuimuus haihtui kasvoista, silmät kostuivat ja

laskien kätensä Annan päähän, virkkoi hän lempeästi:

"Lapsi parka!"

Hitaasti asteli hän sitten miettiväisen näköisenä edes takaisin

huoneessa, kunnes jälleen pysähtyi Annan eteen ja kysyi hänen ikäänsä.

"Täytin hiljan viisitoista vuotta", vastasi tyttö kainosti.

"Olette kaiketi päästetty Herran Ehtoolliselle?" kysyi tuomiorovasti

jälleen.

Anna vaaleni ja hänen huulensa vapisivat. "En vielä, kunnianarvoisa

herra", sai hän vaivoin sanotuksi.

"Ette!" Tuomiorovasti peräytyi askeleen ja hämmästys ja sääli kuvastui

hänen kasvoissaan. "Kapteeni Mustofin", sanoi hän, "teidän kihlattu

morsiamenne on vielä lapsi eikä ole vastuunalainen töistään.

Avioliittonne ei voi tapahtua, ennenkuin hän on päästetty Herran

Ehtoolliselle'."

"Taivaan armot!" huudahti Mustofin liikutettuna. "Tämä tyttö on minulle

kalliin kaikkea maailmassa, hänen onnestaan riippuu minunkin

onnellisuuteni... Ja kumminkin olen minä voimaton, -- toiveeni ovat

julmasti pettyneet!"

"Ihmisen maallisille toiveille käy kuni kukoistavalle virranlaaksolle",

sanoi tuomiorovasti ylevästi. "Kaikki rehoittaa ihanimmillaan ja sato

näyttää lupaavalta, mutta silloin tulee rankkasade, virta paisuu yli

äyräittensä, mutaiset aallot vierivät hymyilevään laaksoon, ja

niiden alle vajoovat parhaatkin toiveet. Onnellinen se, joka ei

vastoinkäymisessä kukistu, vaan asettaa toivonsa korkeammalle!"

"Kiitän teitä, kunnianarvoinen herra, niistä sanoista", sanoi Mustofin,

"enkä olekaan väsyvä, vaikka tuhansia esteitä syntyisi tielleni. En

vaan tiedä, mitä meidän nyt on tekeminen."

"Ensiksi", sanoi tuomiorovasti lempeästi, säälien heidän tukalaa

tilaansa, "tulee tämän nuoren tytön käydä rippikoulu päästäksensä

osalliseksi siitä armosta jota jokaiselle täysikasvuiselle seurakunnan

jäsenelle pyhässä sakramentissa tarjotaan."

"Ja kuinka pitkä aika vaaditaan siihen?" kysyi Mustofin.

"Tämän seurakunnan nuoret kristityt, joille näinä päivinä alkaa

koetus-aika lutherin-opin pääkappaleissa, uudistavat tavallisesti

kasteensa liiton kolminaisuudensunnuntaina, toukokuun lopulla."

"Siihen on siis lähes kolme kuukautta!" huudahti Mustofin

maltittomasti, "eikö tätä aikaa voi lyhentää?"

"Kapteeni", sanoi tuomiorovasti ankarasti, "asia, joka usein määrää

koko elämämme ajatustavan, ei ole punnittava yhtä välinpitämättömästi

kuin moni muu."

"Te olette oikeassa, kunnianarvoinen herra", sanoi Mustofin, "minä en

tahdokaan olla esteenä tämän tytön henkiselle menestykselle, vaan

odotan aikaa, jolloin voin vaatia hänet omakseni."

"Sitä vastaan ei minulla mitään ole", sanoi tuomiorovasti, "kun

morsiamenne on päästetty ripille, vihin minä teidät, jos itse sitä

silloin vielä haluatte, mutta sillä ehdolla, että pastori Mörck siihen

antaa suostumuksensa, sillä minä pidän arvossa isän oikeuden ja

virkaveljeni mielipiteet."

"Lapseni", jatkoi hän Annalle, "kääntykää isänne puoleen -- oma

sydämenne on parhaiten kuiskaava teille, mitä teidän tulee sanoa --

rukoilkaa hänen hyvyyttään ja rakkauttaan, ja hän antaa teille

anteeksi, hän siunaa teitä, sillä ilman isän siunausta on elämämme

erämaa. Painakoon Jumala sieluunne ne pyhät opetukset, joita teille

kohta jaetaan, ja tehkööt ne teidät onnelliseksi sekä tässä että

tulevassa elämässä. Amen!"

Isällisesti siunaten ojensi tuomiorovasti Gadolin kätensä näiden

nuorten ylitse. Kunnioituksella suutelivat he sitä ja läksivät sitten

pois.

He olivat pettyneet toiveissaan; elämän koettelemukset painoivat

tutkaimensa heidän sydämiinsä.

"Älä sentään huolestu", sanoi Mustofin Annalle jättäessään hänet

Brigitan hoitoon ja lähteissään omaan kortteeriinsa, "minun rakkauteni

on voimallinen, se on suojeleva sinua myötä- ja vastoinkäymisessä."

Sorretun voitto: Historiallinen kertomus · 第 8 / 28 题