Vielä samana iltana piti Annan menemän ilmoittamaan isällensä ne
tunteet, jotka hän ja Mustofin olivat toisilleen ilmaisseet, ja
huomenna -- niin päättivät he -- oli kapteenin mentävä pyytämään
pastorilta hänen tyttärensä kättä.
Sykkivin sydämin lähestyi hän isänsä huonetta, mutta pysähtyi kainona
ja peloissaan hetkeksi ovelle. Talikynttilän himmeässä valossa istui
pastori kirjoittamassa. Tuontuostakin katsahti hän eteensä avattuun
kirjaan ja mutisi puoliääneen sanoja, ennenkuin hän niitä kirjoitti.
Kirjoituspöydän yläpuolella riippui lempeän naisen kuva katsellen
hellästi tuohon vakavaan työskentelevään mieheen, ja näyttipä oikein
rauha ja suopeus heijastuvan siitä pastorin kasvoille, niin että
Annakin rohkeni keveämmällä mielellä lähestyä häntä.
"Sinäkö se olet, lapseni?" sanoi hän ja veti tytön polvelleen.
"Kuuletko", jatkoi hän, "mimmoinen myrsky nyt on. Onnellinen se, joka
tänä iltana saa istua kotona lämpimässä huoneessaan. -- Vaan mikä sinua
vaivaa, lapsi? Poskesi ovat niin tuliset ja silmäsi hehkuvat."
"Minulla on sinulle kahden kesken puhuttavaa", sanoi Anna ja painoi
päänsä hänen rintaansa vasten.
"Isä", kuiskasi hän sitten, "Vladimir Mustofin rakastaa minua ja aikoo
huomenna pyytää sinulta minua vaimoksensa."
Ei mikään maailmassa olisi voinut enemmän hämmästyttää vanhusta, kuin
nuo lapsellisella rakkaudella ja luottamuksella lausutut sanat, sillä
hän ei ollut koskaan ajatellut mahdolliseksi tuommoista suhdetta
tyttärensä ja Mustofinin välillä, joka oli sekä kansallisuudeltaan että
uskonnoltaan muukalainen. Äkillisen vihan vimmassa sysäsi hän Annan
tylysti luotaan ja rupesi tuimasti astumaan edes takaisin huoneessa.
Vihdoin tyyntyi hänen mielensä, ja toivon säde silmässä pysähtyi hän
tyttärensä eteen.
"Sanot että Mustofin rakastaa sinua, lapseni", virkkoi hän; "toivon
kuitenkin ettei tämä tunne ole molemminpuoleista ja ett'et ole tehnyt
hänelle mitään lupausta?"
"Voi, hyvä isä", vastasi Anna vavisten ja onnellinen hymyily kirkasti
hänen kauniita kasvojaan, "yhtä suuresti kuin Mustofin rakastaa minua,
yhtä lämpimästi lemmin minäkin häntä ja olen luvannut -- -- --"
"Vaiti, tyttö, vaiti! äläkä lausu sanaa, joka saattaa isäsi epätoivoon
ja suruun, sillä minä en ole koskaan antava suostumustani teidän
liitollenne."
Kalpeana ja vavisten katsoi Anna isäänsä, mutta vaikka hän tunsikin
hänen mielensä lujuuden, toivoi hän vielä voittavansa, sillä riippuihan
siitä koko hänen elämänsä onni.
"Isä", sanoi hän sentähden rohkeasti, vaikka lempeällä äänellä, "miksi
närkästyt meidän rakkaudestamme? Olethan sinä itsekin rakastanut."
Tämä entisiin, unohtumattomiin tunteihin vetoaminen liikutti vanhusta,
ja kostein silmin katseli hän vaimonsa kuvaa. "Se oli luvallista
rakkautta", sanoi hän vavahtelevalla äänellä.
"Luvallista rakkautta", toisti tytär hitaasti ja miettiväisenä, "vaan
miksi ei sitten Mustofinin rakkaus ole luvallista? Olethan itse, hyvä
isä, sanonut, että hän on jalo ja vilpitön nuorukainen."
"Se hän kyllä on", sanoi vanhus, "mutta minä en voi unohtaa, kuinka
tuimasti meidän väkemme taisteli hänen kansaansa vastaan. Kaukaisista
ajoista asti on meidän kansojemme kesken vallinnut vihollisuus, joka
usein on syttynyt ilmituleen tuottaen kuolemaa ja hävitystä köyhälle
maallemme. Sinä olit vielä lapsi, kun viimeinen sota syttyi, mutta
tuskinpa lienet voinut unohtaa näitä kauhun ja surun aikoja. Täälläkin
rauhaisilla saarillamme raivosi sota, sillä ei Ahvenanmaalainenkaan,
meren vapaa poika tahtonut kumartua vieraan ikeen alle. Venäläisten
röyhkeys sai talonpojat aseisin; nimismies Arénin ja erään ystäväni ja
virkaveljeni Gummeruksen johdolla taistelivat he itselleen ihanan
voiton, mutta kalliiksi se meille tuli, ja vielä tänäkin päivänä
majailevat venäläiset sentähden seuduillamme. -- Kaikki tuo on jo syynä
kieltooni."
"Mutta olethan sinä, hyvä isä, opettanut meitä", sanoi Anna, "antamaan
anteeksi vihollisillemme ja unhoittamaan kaikki pahat teot. Mitä viha
vuosisatojen kuluessa on hajoittanut, rakentaa rakkaus jälleen, ja
perustuskiven tähän rakennukseen on Vladimir ja tyttäresi laskeva."
"Menneet tapahtumat unhoitan minä niinkuin kristityn tulee,
mutta lutherilaisena ja lutherilaisena pappina en ole koskaan
antava tytärtäni avioksi miehelle, joka kuten Mustofin kuuluu
kreikkalais-venäläiseen kirkkoon", lausui pastori.
"Isä", huudahti Anna rukoilevaisesti, "minun lupaukseni -- minun
elämäni onni!"
"Sielusi onnellisuus on minulle kalliimpi", sanoi pastori ankarasti.
"Suurempaa epäkohtaa ei ole, kuin että mies ja vaimo ovat eri uskontoa.
Kuinka voivat he kasvattaa lapsensa, miten yhdistyä Korkeimmalta apua
anomaan?"
"Samalla armiaalla Isällä", rohkeni Anna vielä muistuttaa, "joka on
luonut niin venäläisen kuin suomalaisenkin ja heidän sydämeensä
painannut hyvän ja totuuden tunnon, Hänellä on myös voima vetää heidät
uskossa ja rakkaudessa tyköönsä."
"Sinä olet oikeassa", sanoi pastori, "mutta sitä päivää en ole iässäni
näkevä, jona minun tyttäreni Ruotsin kuningattaren Kristiinan tavoin
unhoittaisi isäinsä uskon ja kumartaisi pyhäinkuvia. Mene, tyttäreni,
miettimään eikö isäsi ole oikeassa ja rukoile Jumalan auttamaan itseäsi
erhetyksestäsi, niin oletpa kerran, opittuasi unhoittamaan, vielä
kiittävä minua tästä vaikeasta hetkestä."
"Minä en voi koskaan unhoittaa", nyyhkytti tytär.
"Sinun täytyy", sanoi vanhus ankarasti. "Nyt luulet sinä elämää
Mustofinin rinnalla suurimmaksi onneksi, mutta se on haihtuva kuni
ihana kangastus. Jätä nyt minut; sinä tiedät tahtoni, mukaannu sen
jälkeen."
"Onko se viimeinen sanasi, isä?"
"On", vastasi hän.
Horjuvin askelin poistui Anna ja pastori jäi yksin. Mutta silloin
haihtui tuo näennäinen ankaruus, jolla hän oli kohdellut tytärtään, ja
masennettuna huokasi hän "lapseni, miksi saatoit minulle tämän!"
Annan valjut kasvot, tuo surullinen toivoton katse, ne viilsivät
kuin keihäs hänen sydäntään. Hän ei tosin voinut hyväksyä tyttärensä
tekoa, mutta olihan tämä semmoisella rohkeudella puolustanut
rakkauttaan, tuonut ilmi niin lempeää arvokkuutta ja ylevämielisyyttä
ajatuskannassaan, ett'ei isä ollut koskaan ennen tuntenut itseään
ylpeämmäksi tyttärestään kuin nyt.
Ankarasti taistelivat ristiriitaiset tunteet pastorin povessa. Hetki
kului hetken perästä. Vanhus ei ollut seurannut Brigitan kutsua
ilta-aterialle; hän ei tiennyt, että jo oli yö, ennen kuin hän
hämmästyen katsoi kelloonsa. "Minä en voi nukkua, ennenkuin olen nähnyt
tyttäreni", mutisi hän ja otti kynttilän käteensä.
Palattuansa isänsä luota oli Annalla ensin aikomus kirjoittaa
Mustofinille miten oli käynyt, mutta hänessä kyti vielä toivo, että
kenties onnistuisi kapteeni itse paremmin, eikä hän sentähden
kirjoittanutkaan. Brigitalle oli tyttö parka sitten ilmoittanut
sydämensä huolet, ja tämä lohdutteli häntä niin hyvin kuin taisi,
vakuuttaen, että ehkäpä isä vielä muuttaisi mielensä.
Mielenliikutuksista väsyneenä oli Anna hiljan nukkunut, kun pastori
astui hänen kamariinsa. Tytön pitkät tummat silmänripset olivat vielä
kosteat kyyneleistä, hymy oli kadonnut huulilta, ja häntä näkyivät
ahdistavan tuskalliset unet.
"Isä", virkkoi Anna rukoilevaisesti unissaan, "isä -- armahda
-- -- --!" Mutta sitte näkyi hänen mielikuvituksensa kääntyneen
toisaalle. "Vladimir!" kuiskasi hän ja onnellinen hymy väikkyi hänen
huulillaan.
Pastori säpsähti, otti kynttilän ja riensi pois. Tämä nimi oli ajanut
hänet pakoon ja karaissut hänen tunteensa.
Iloisilla toiveilla pyysi Mustofin seuraavana aamuna päästä pastorin
puheille. Hän ei ollut tavannut Annaa eikä siis tiennyt miten asiat
olivat.
Seurustellen joka päivä yhdessä olivat pastori ja kapteeni jo niin
paljon oppineet tajuamaan toistensa puhetta, ett'eivät enää tarvinneet
Annaa tulkikseen.
"Te tahtoisitte siis viedä tyttäreni Venäjälle ja eroittaa hänet
isänmaastaan ja ystävistään?" lausui pastori vakavasti nuorukaiselle.
"Niin, minä olisin hänen paras ystävänsä ja minun kotoni hänen
isänmaansa", virkkoi Mustofin.
"Minä vastaan teille, kapteeni, samoin kuin tyttärellenikin", lausui
vanhus, "ett'en ole _koskaan_ suostuva teidän avioliittoonne."
Mustofin peräytyi askeleen. "Ja syy tähän kieltoonne?" sammalsi hän.
Loukkaamatta venäläisen nuorukaisen kansallistuntoa koetti nyt pastori
lyhyesti tuoda ilmi perusaatteensa, vaan eihän ne tyydyttäneet
kapteenia, sillä nuoruuden hehkuva rakkaus tahtoo voittaa kaikki
esteet. Oikein rukoillen anoi Mustofin järkähtämättömältä isältä hänen
tytärtään. Lopulta saapui Annakin sinne hänen avuksensa, vaan kaikki
oli turhaa.
Pettyneine toiveineen täytyi nuorten isän läsnä erota toisistaan.
Itkien poistui Anna ja kapteenin oli ryhtyminen lähdönpuuhiin, sillä
pastori oli jo tänä aamuna hankkinut hänelle päällikkökunnalta
muuttokäskyn ja antoi sen nyt hänelle. --
Ajatellen Vladimiriä istui Anna hänen lähdettyään kaiket päivät
kamarissaan soitellen kannelta, jonka hän erotessa oli saanut
muistoksi. Soitosta sai hän lohdutusta, sillä silloin muistui hänen
mieleensä selvemmin Vladimirin silmäykset ja puheet, siitä alkaen, kun
olivat tutustuneet keskenään eronhetkeen asti.
Tuskallisen hitaasti kului siten joitakuita päiviä. Tapansa mukaan
istui Anna eräänä iltana kamarissaan unelmiinsa vaipuneena, katsellen
miten talvinen päivä jo yhä kävi hämärämmäksi; taivaalla vaan vielä
kajasti illan kellertävä rusko. Jotakin nakattiin ikkunaa vasten, ja
kun Anna kiiruhti katsomaan, näki hän Mustofinin ulkona viittovan
hänelle. Tuokiossa sai hän huivin olkapäilleen ja riensi hänen
luokseen.
Ihastuksissaan suuteli kapteeni monet kerrat hänen käsiään ja puristi
niitä vuoroin vasten sydäntänsä, eikä Anna mielenliikutukseltaan voinut
vastata sanaakaan hänen kysymyksiinsä.
"Anna", sanoi Mustofin hellästi, "minä näen valjuista kasvoistasi ja
kyynelisistä silmistäsi, ett'et ole voinut olla onnellinen näinä
päivinä, joina olemme olleet eroitetut toisistamme. Minullekin on tämä
aika ollut kauhea ijäisyys; ja kumminkin on minun joukkoni saanut
käskyn lähteä Ahvenanmaalta Turkuun; meidän täytyy, armaani, erota
iäksi."
"Vladimir", vaikeroitsi tyttö, "älä heitä minua!"
"Lapsi parka", sanoi Mustofin vapisevalla äänellä, "lähde kanssani
Turkuun!" Tämä tuuma oli yht'äkkiä juolahtanut hänen mieleensä.
"Lähdenkö kanssasi, Vladimir!" sammalsi Anna hämmästyen.
"Niin, Anna; sitä naista, jota olen vannonut rakastavani ja
suojelevani, en minä voi hyljätä ja heittää", sanoi kapteeni. "Lähde
kanssani", jatkoi hän hellästi rukoillen, "Turussa vihkii meidät pappi
ja sitten muutamme tulevaan kotiimme vanhojen lehmusten suojaan elämään
onnellisina rakkaudessamme."
Lapsekas, kokematon Anna kuunteli kapteenin ehdoitusta, mutta vaikka se
näyttikin lupaavan lopettaa heidän surunsa ja kärsimisensä, saattoi se
hänet kuitenkin levottomaksi. "Se olisi ihanaa", huudahti hän, "vaan
mitähän isäni sanoisi?"
"Isäsi", sanoi Mustofin, "antaisi meille anteeksi, nähtyään että
rakkaus voittaa kaikki. Hän tyytyisi sallimukseen ja vielä kerran
siunaisi liittoamme."
"Voi, jospa se hetki ei olisi kaukana, Vladimir!" huoahti Anna.
Huokeasti olivatkin Annan epäilykset poistetut. Ainoa ehto, jonka hän
teki, oli että Briitta muori otettaisiin mukaan, ja siihenhän kapteeni
kernaasti suostui.
He päättivät siis lähteä Ahvenanmaalta seuraavana iltana, sitten kun
Mustofin ensin oli seurannut joukkoaan ensimmäiselle levähdyspaikalle
ja ehtinyt palata sieltä takaisin. Luvattuaan vielä kerran toisilleen
uskollisuutta erosivat he iloisilla toiveilla toisistaan.
Samoin kuin linnunpoika turvautuu emänsä siipien suojaan, niin kiiruhti
Annakin Brigitan syliin, kertomaan hänelle, mitä hän ja Mustofin olivat
päättäneet.
"Hyvä lapsi, mitä olette luvannut!" huudahti Briitta muori kauhistuen.
"Vaikka isänne käytös onkin kova ja ankara", jatkoi hän, "tulee minun
kumminkin varoittaa teitä. Tällä hetkellä tunnen minä olevani teille
äidin sijassa, ja sentähden rukoilen minä teitä, lapseni, luopumaan
hurjasta yrityksestänne."
"Te sanotte rakastavanne minua kuin äiti", sanoi Anna ja talutti
Brigitan akkunan luo, josta pimeä talvi-ilta kolkosti häämöitti sisään,
"vaan äiti ei koskaan murtaisi lapsensa sydäntä. Jos minun täytyy erota
Mustofinistä, haen minä kuolemaa avannosta, joka on tuolla jäällä. Minä
jään kotiin, jos niin tahdotte -- --"
"Jumala siitä minua varjelkoon!" virkkoi Briitta-muori
peljästyksissään, sillä hän ei laisinkaan epäillyt, että vimmastunut
tyttö täyttäisi uhkauksensa. "Rauhoittukaa, lapseni!" sanoi hän
hellästi. "Minua ette voi moittia ankaraksi ja kovaksi, sillä ainakin
minä tahdon siunata Mustofinin ja teidän rakkauttanne ja uskollisesti
seurata teitä."
Tyytyväisenä katseli pastori seuraavana päivänä, miten Sundin pitäjään
majoitettu osasto venäläistä sotaväkeä musiikin soittaessa marssi
tiehensä. "Jumalalle olkoon kiitos!" huoahti hän kevenneellä mielellä.
"Nyt palajaa rauha sekä Annalle että minulle, ja kunhan vaan ensi
tuskat haihtuvat, on isällinen rakkauteni jälleen vuotava tyttäreni
sydämeen, niinkuin virkistävä aamusade lankee maahan."
Päivä kului, ilta lähestyi ja käsissä oli hetki, jota Mustofin ja Anna
olivat vavisten odottaneet.
Brigitta ja hänen nuori emäntänsä olivat valmiit lähtemään. Anna avasi
jo oven, mutta lukemattomat muistot heräsivät silloin hänessä, oli kuin
sadat kädet olisivat pidättäneet häntä lapsuuden kodin kynnyksellä.
"Kiiruhtakaa, lapseni, kapteeni odottaa", muistutti Briitta.
Ääneti hiipivät he porstuan läpitse, ja kun olivat tulleet pihalle,
katsahti Anna katuvaisena, ikäänkuin anteeksi anoen, isänsä ikkunaan,
mutta se oli pimeä. Kynttilä oli jo sammutettu yöksi.
Lupauksensa mukaan oli Mustofin portilla heitä vastassa. Hervotonna
nojautui Anna hänen käsivarteensa ja ääneti kulkivat he eteenpäin illan
pimeässä. Kappaleen matkaa kartanosta oli uskollinen Feodor kuomire'en
luona odottamassa heitä. Kuiskaten lohduttavaisia sanoja Annalle nosti
Mustofin hänet Briitta muorin rinnalle, istahti itse keveästi
kuskilaudalle ja tarttui ohjaksiin.
"Ei mitään pelkoa", sanoi hän, "ulapat ja salmet ovat vahvassa jäässä
ja oppaamme on luotettava."
Ja tuulen nopeudella kiidettiin sitten suorinta tietä Turkua kohden.
Ohimennessä näki Anna vilahdukselta ristin äitinsä haudalta, mutta
katsoessaan taivaalle oli hänen äitinsä tähti peittynyt synkkään
pilveen. Hän painoi päänsä Brigitan olkapäähän ja itkeä nyyhkytti.