II.

Arvokkaasti meni pastori Mörck vierasta vastaan, ja ojentaessaan

hänelle kätensä lausui hän kohteliaasti: "Terve tultuanne talooni,

kapteeni Mustofin!"

Papin käytöksestä tajusi tämä hänen sanainsa merkityksen ja puristaen

kunnioituksella ojennettua kättä vastasi hän sulavasti venäjänkielellä:

"Kiitän teitä, pastori Mörck, ja pyydän anteeksi, että minun täytyy

käyttää hyväkseni vieraanvaraisuuttanne."

Mutta kun hän pastori Mörckin päänpudistuksesta huomasi, ett'ei tämä

ymmärtänyt venäjänkieltä, joutui hän neuvotonna katselemaan

ympärillensä ja huomasi silloin Annan. Hän kumarsi syvään tuolle

kainosti punehtuvalle tytölle, ja ihastuksen huudahtus oli vähällä

päästä hänen huuliltaan.

Nyt vasta muisti pastori Mörck tyttärensä olevan saapuvilla ja

esitettyään hänet vieraalle sanoi hän:

"Lapseni, kenties nuo vähäiset, Tukholman tyttökoulussa oppimasi tiedot

saksankielessä ovat meille hyödyksi. Puhuttele vierastamme tällä

kielellä; hänen ulkonäöstään ja käytöksestään voin päättää, että hän on

sivistynyt mies, ja ehkäpä sinun kauttasi voimme puhella keskenämme."

Vaikka lapsellinen kainous ja hämmennys taistelivat Annassa, kiiruhti

hän heti täyttämään isänsä pyytöä, mutta tuskin oli hän lausunut

ensimmäiset sanat, kun Mustofin, ilosta loistavin silmin äkkiä

huudahti:

"Äitini kieltä! Sen sointu on minulle tuttu ja rakas, vaikka onkin

siitä kauan -- kauan kun sitä kuulin."

Nuoren soturin kasvoissa kuvastui hänen tätä sanoessaan syvä

surumielisyys, mutta pian voitti hän mielenliikutuksensa ja jatkoi

iloisesti:

"Kiitetty olkoon pyhä Nikolaus, kaikkein uskovaisten venäläisten

suojelija! En tarvitse siis oleksia täällä yksinäni ja mykkänä, sillä

rupeattehan te, neiti Mörck, tulkikseni?

"Kernaasti kapteeni Mustofin", vastasi Anna ystävällisesti, saatuaan

ensin isältään myöntäväisen silmänluonnin.

Heti rupesikin nyt pastori Mörck puhelemaan vieraansa kanssa, niin että

Anna jo paikalla sai täyttää lupaustaan niin hyvin kuin taisi.

Toimelias Briitta oli tällä aikaa laatinut illallisen ruokasaliin, ja

yksinkertaiselta, melkein puutteelliselta näytti tuo avara matala

huone, johon pastori ja hänen tyttärensä nyt saattoivat vieraansa,

mutta niin siistiä ja puhdasta oli siellä kaikki, että ylellisyydessä

kasvanutta Mustofiniäkin se oikein miellytti ja hartaasti teki hän

ristinmerkin kuunnellen tajuamatta lyhyttä rukousta, jonka isäntä

aterian alussa vakavasti lausui. Yksinkertainen oli Briitan laitoskin,

mutta ei suinkaan ylenkatsottava. Olihan siinä Ahvenanmaan kuuluisaa

juustoa, kullankeltaista voita, mehevää maitoa ja kypsiä, maukkaita

vattuja.

Ei kellään näyttänyt kumminkaan olevan oikeaa ruokahalua, eikä

mielialakaan ollut juuri vilkas, sillä vaikka vieraan kohtelias ja

hieno käytös miellyttikin pastoria ja vaikk'ei hän hetkeksikään

unohtanut isännän velvollisuuksia, kangistivat hänen povessaan

taistelevat ristiriitaiset tunteet tavallista jäykemmäksi hänen vakavan

olentonsa. Annaa taas rasitti liiaksi nuoruuden kainous, tottumaton kun

oli seuraelämään, eikä hän omasta puolestaan rohennut sanoa mitään

vieressään istuvalle nuorelle soturille, joka väliin ihannellen

katsahti häneen.

Ilta olikin jo käynyt myöhäksi, ja kohta aterian jälkeen kysyi

sentähden pastori, eikö kapteeni Mustofin, joka päivän vaivaloisesta

matkasta oli väsyksissä, halunnut päästä levolle. "Rauhallinen uni",

sanoi hän, "on meille suotu tuudittamaan sielumme lepoon ja

virkistämään väsyneet jäsenemme."

Kernaasti seurasi Mustofin isäntänsä ystävällistä kehoitusta ja

toivotettuaan hänelle hyvää yötä, suuteli hän Annan pienoista kättä,

joka suosionosoitus, niin tavallinen kuin se tähän aikaan olikin, nosti

hienon punan neidon kasvoille.

Kun kapteeni sitten lähti huoneesensa, johon Briitta pieni lamppu

kädessä häntä saattoi, kohtasi hän portailla uskollisen palvelijansa

Feodorin.

Feodorissa oli tuota melkein orjallista uskollisuutta, joka on

omituista venäläisissä palvelijoissa. Herransa edestä oli hän valmis

menemään vaikka tuleen, kärsimään nälkää, vilua, mitä tahansa; eikä se

kumminkaan ollut matelevaa nöyryyttä, ei, se oli vapaata todellisesta

rakkaudesta versovaa uskollisuutta.

Vaan eipä ollut hänen herransakaan kuten moni muu tirannin julmuudella

koskaan ruoskinut maaorjiaan ja palvelijoitaan, vaan aina kohdellut

heitä oikeudella ja hyvyydellä. Ei ollut siis ihme, jos alustalaiset

hänen laajoilla tiluksillaan pitivätkin häntä korkeampana olentona ja

melkein jumaloitsivat häntä.

"Feodor", sanoi hän nytkin suopealla äänellä; "sinä olet saanut kauan

odottaa ja olet kaiketi väsynyt. Ota eukolta lamppu ja seuraa minua

kamariin, niin saat sitten mennä."

Kapteenille annettu kamari oli yhtä yksinkertainen kuin muutkin

pappilan huoneet, mutta pienine mukavuuksineen, joille kenttäelämään

tottunut Mustofin tiesi antaa arvon, tuntui se hänestä varsin

miellyttävältä ja hauskalta. Oli siellä kimppu tuoreita ruusujakin

asetettuna lasiin pöydälle, ja ne saivat hänen sydämensä kovemmin

tykkimään, kun hän vertaili niitä mielessään tuohon suloiseen kukkaan

ihmishahmossa, jonka hän oli löytänyt täältä maansydämmen

yksinäisyydestä.

Palvelijan poistuttua, sammutti Mustofin kynttilän ja avasi akkunan.

Kaukaa kuului meren aaltojen hiljainen kohina, kun ne tyrskyivät

kallioita vasten. Lehdet värisivät korkeissa puissa kartanon ympärillä,

ja koko luonto oli peittynyt yön tummaan, salaperäiseen verhoon, jonka

läpitse pilkoittivat tuikkivat tähdet sinertävältä taivaalta.

Jos milloin niin tuommoisessa tilaisuudessa vaipuu mieli unelmiin ja

syviin ajatuksiin, ja niinpä istui Mustofinkin kauan nauttien yön

ihmeellistä suloa.

Hän oli rikkaan ja mahtavan ylimyksen poika ja oli saanut hyvän

kasvatuksen. Mieleltään ylevä ja ritarillinen oli hän ulkomuodoltaankin

miehekäs ja uljas. Jo aikaisin oli nuori Vladimir antautunut

sotilaan uralle, jonka hän katsoi miehelle ihanimmaksi, vaikkei se

ollut vastannutkaan hänen idealista käsitystään. Sotilaanvirka

hillittömyyksineen ja julmuuksineen ei ollut toki saastuttanut hänen

luonnettaan, vaan oli hän kaikkialla lempeällä käytöksellään voittanut

puoleensa kunnioitusta ja luottamusta. Kun sodan vaihtelevat tapahtumat

nyt olivat siirtäneet hänet tähän rauhaiseen pappilaan Ahvenanmaalla,

näki hän äkkiä uuden sivun elämänsä kirjasta aukenevan eteensä.

Hän ei huomannut miten tuuli lempeästi jähdytti hänen päätään,

ajatukset ne vaan liitelivät ja mielessä kuvastui kuluneen illan

tapaukset, tuon kunnian-arvoisen papin valoisa ja hiljainen koti, johon

hän oli saapunut kuni laiva myrskyiseltä retkeltä tyyneen satamaan, ja

ennen kaikkea hänen hempeä, kaunis tyttärensä, joka niin ihalasti oli

koskettanut hänen mieltään.

Tavallista myöhempään oli Annakin tänä iltana valveilla. "Mustofin on

kaiketi hyvä ja jalo nuorukainen", oli hänen isänsä sanonut eikä

Annakaan tuntenut laisinkaan pelkäävänsä häntä, kuten ennen niitä

upseereja, joita hän oli sodan aikana nähnyt. Hän luki hartaasti

iltarukouksensa ja luotuaan silmänsä taivaalle, josta hänen äitinsä

tähti lempeästi säteili hänelle akkunan läpitse, heittäytyi hän

vuoteelle ja vaipui pian nuoruuden rauhalliseen, huolettomaan uneen.

Nuoren soturin tulo teki tavattoman muutoksen pappilan hiljaisessa

elämässä, eikä se suinkaan ollut vaikuttamatta Annan herkkään,

haaveksivaan mieleen. Mitä useimmin hän oli kapteenin parissa, sitä

lujemmin rupesi hän uskomaan, että Mustofin oli ritarillinen mies ja

tässä uskossaan oli hän onnellinen.

Hilpeällä ja reippaalla mielellä asteli Anna eräänä lokakuun iltana

meren rannalle. Vaikka kauniit kesäpäivät jo olivat menneet menojaan,

oli luonto vielä miellyttävä ja suloinen. Syksyn loistavissa väreissä

koreili metsä ja humisi vienosti, mutta tyynenä lepäsi meri kuni

äitinsä rinnoille nukkunut lapsi.

Nojautuen vihantaa leppää vasten katseli Anna ulapalle, odotellen

palajavaksi purtta, jolla hänen isänsä aamupäivällä oli lähtenyt

virkatoimelle, kun laulun ja kanteleen säveleitä alkoi kuulua. Vaikka

sanat olivat hämäriä ja outoja, kuvastui sävelissä kuitenkin selvästi

haikea synkkämielisyys ja tuommoinen vaikeroiva tuska, joka on

omituinen venäläisissä kansanlauluissa. Huoli ja kodinkaipausko siinä

sitten lieneekään niin helkähdellyt.

Anna kuulteli kuultelemistaan, hänen silmänsä kostuivat kyyneleistä,

huulet vavahtelivat ja koko hänen hilpeytensä haihtui.

Heti oli hän tuntenut kapteeni Mustofinin syvän äänen ja taidokkaan

soiton. Vaikk'ei Anna ollut saanut kehittää musiikillista taipumustaan,

ymmärsi hän kumminkin ja rakasti lämpimästi laulua ja soittoa, joiden

mukaan hänen sielunsa taipui kuni savi taiteilijan kädessä. Siksi kävi

hän nytkin alakuloiseksi, kuullessaan tuota synkkämielistä laulua, ja

tämä tunne kuvastui hänen kasvoissaan vielä silloinkin, kun hän

palattuaan kotiin portailla kohtasi Mustofinin. Kapteenilla oli vielä

kantele kädessä, vaan eipä hän näyttänyt surulliselta, päinvastoin

loisti hänen silmistään ja koko olennostaan semmoinen huoleton ilo,

kuin ei hän koskaan olisi tuntenut murhetta ja tuskia.

Huomattuaan Annan alakuloisuuden, kysyi hän kohteliaalla, lempeällä

tavallaan syytä siihen.

"Muistanettehan", sanoi Anna suoraan ja teeskentelemättä kuin lapsi,

"tuon vanhan kreikkalaisen tarun Orfeuksesta, miten hän laulullaan ja

soitollaan ihastutti ja hurmasi Manalankin henget? Samalla tavalla

hurmasitte tekin äsken minut. Olisin vaan toivonut, että olisitte

valinnut iloisemman laulun."

"Miksi niin, neitini?" kysyi Mustofin uteliaasti.

"Siksi -- siksi", sammalsi Anna hämillään, "että laulun tulee ilmaista

niitä tunteita, jotka mielessä liikkuvat."

"Teitä ei siis nämä tunteet miellyttäneet?" Mustofin loi hellän,

tutkivaisen katseen häneen, mutta kun Anna käänsi päänsä toisaalle eikä

vastannut, sanoi hän:

"Tahdon sitten laulaa toisen laulun, joka on tekevä teidät iloiseksi."

Hän istuutui rappusten penkille. Sormet luikuivat taitavasti kanteleen

kielillä, ja hän lauloi erään romansin, niin vilkkaan ja tulisen, että

heti saattoi tuntea sen olevan kotoisin eteläisemmiltä mailta.

"Niin, eikö säveleillä ole ihmeellinen voima vetää puoleensa meidän

ajatuksemme ja koko olemuksemme?" sanoi hän sitten lopetettuaan

laulunsa ja saatuaan Anjalta palkinnoksi iloisen silmäyksen. "Minä näen

kasvoistanne", jatkoi hän, "että olette samaa mieltä. Emmekö siis

yhdisty soitolla lyhentämään noita pitkiä syys- ja talvi-iltoja, jotka

uhkaavat meitä kuin sadussa lohikäärme onnetonta kaupunkia?"

"Ja te tahtoisitte opettaa minun soittamaan kannelta?" kysyi Anna

iloisesti.

"Kernaasti", vastasi Mustofin. "Isänne suostumus ja oma halunne ovat

ainoat kohdat, puhuakseni sotilaankieltä, jotka koko linjalla ovat

voitettavat."

"Toinen kohta on helposti voitettu", vakuutti Anna leikillisesti, "ja

isäni suostumuksen hankin jo tänä iltana; toivon hänen siihen

myöntyvän."

"Samaa toivon minäkin", sanoi Mustofin sydämellisesti, "vaan koska

iltaan on vielä pitkä aika, niin kenties suvaitsette nyt, neitini,

täyttää tuon toisen lupauksenne ja laulaa minulle jotakin."

He astuivat sisään. Anna istuutui kursastelematta klaverin ääreen, ja

lyötyään muutamia alkusointuja lauloi hän erään ballaadin niin

tuntehikkaasti ja suloisesti, että hänen vastainen musiikin-opettajansa

oli täysin tyytyväinen. Laulu oli hyvin vanha. Se kertoi nuoresta

ritarista ja ihanasta immestä, jotka rakastivat toisiaan. Heidän täytyi

erota, sillä kauas pyhään maahan oli ritarin lähdettävä sotaan, mutta

erotessaan otti hän morsiameltaan ankaran valan. Taivaan nimessä lupasi

neito olla kuolemaan asti ritarilleen uskollinen, vaan jos ei hän

lupaustaan pitäisi, saisi ritarin haamu hänet morsiamenaan Manalaan

temmata. Niin vannoi itkien impi ja kauas vieraille maille läksi

ritari. Ei ehtinyt kumminkaan vielä vuosi loppuun vieriä, kun jo neito

unhoitti lupauksensa ja kullan ja rikkauksien sokaisemana antoi kätensä

toiselle. Parhaillaan vietetään häitä ja riemu on korkeimmillaan,

silloin astuu hääsaliin puoliyön hetkenä kutsumaton vieras,

rauta-asussa, kiireestä kantapäähän, ja istuutuu äänetönnä morsiamen

viereen. Ilo lakkaa, kauhusta kalpenevat vieraat, ja vavisten kehoittaa

vihdoin morsian tulijaa ottamaan kypärin päästään. Vaan voi hirmua!

Hänen eteensä paljastuu matojen kalvama pääkallo, hänen entisen

ritarinsa haamu. "Muista valaasi, petturi!" lausuu se kolkosti, kietoo

käsivartensa morsiamen ympärille ja riistää hänet armotta kanssaan

Manalaan.

* * * * *

Pastori Mörckillä ei ollut mitään sitä vastaan, että Mustofin opettaisi

hänen tytärtään soittamaan kanteletta.

"Kirkko-isämme Lutheruskin", sanoi hän laskien kätensä hellästi

tyttärensä pään päälle, "piti musiikin suuressa arvossa, mieltä ja

sydäntä ylentävänä; luulipa sen voivan karkoittaa perkeleenkin

tyköämme. -- Elä sävelissä, lapseni, niin vältät monta maailman

eksytystä, ja säilytä sydämesi puhtaana, sillä siitä lähtee elämä!"

Musiikinopetus pääsi siten alkuun, mutta sävelistä ei ollut ainoastaan

nautintoa ja huvia, ne herättivät pian ihmeellisellä voimallaan nuorten

sydämissä tähän saakka nukkuneita tunteita, joissa asui ensi lemmen

koko lämpö ja puhtaus.

Anna oli tavallista enemmän saanut olla Mustofinin parissa, koska hän

oli ainoa perheessä, joka taisi saksankieltä ja sillä saattoi välittää

puhetta, ja tästä seurustelusta syntyikin vähitellen harras ystävyys

heidän välillään. Laveamman seuraelämän puute, yhdenikäisyys ja

luonteitten sopusointu vetivät sitä paitsi heitä yhä lähemmäksi

toisiaan.

Oli muudan kylmä, tuiskuinen päivä sydäntalvella. Kirjoihinsa

vajonneena istui pastori työhuoneessaan, mutta pappilan hauskassa

arkiohuoneessa opetti kapteeni Annaa soittamaan erästä uutta

kappaletta. "Ei, tämä ei käy päinsä, ei koskaan", sanoi oppilas

hymyillen, kosketeltuaan useita kertoja väärin kanteleen kieliä. "Tällä

tavoin kyllästytte te kaiketi minuun."

"Teihinkö?" Mustofinin äänessä oli omituinen kaiku. "Teihinkö?" toisti

hän ja opetti jälleen verrattomalla kärsivällisyydellä Annalle sitä

kohtaa, vaan ei se sittenkään ottanut sujuaksensa. Nuoren soturin

olennossa oli jotakin, joka teki hänen ystävänsä rauhattomaksi. Vihdoin

asetti kapteeni kanteleen pöydälle, otti Annaa molemmista käsistä

kiinni ja lausui hellästi: "Lopettakaamme täksi päiväksi, hyvä neiti.

Haluaisin puhua teille jotakin. Sallittehan?"

Anna nyökäytti myöntäväisesti päätään ja kapseeni jatkoi:

"Oli kerran ritari. Hän oli rikas ja mahtava, sadat palvelijat

tottelivat hänen käskyjään, ja kumminkin oli hän köyhä, rakkautta

vailla. Jäätyään nuorena orvoksi päätti hän etsiä kunniaa

sotatantereilta ja ylhäisten saleista. Niin lähti hän kauas ja

löysikin mitä etsi, mutta oli yhtä köyhä kuin ennenkin.

"Eräänä iltana hän sitten saapui tyyneen laaksoon ja raikkaan lähteen

partaalta löysi hän sieltä niin ihmeen kauniin ja suloisen kukan,

ett'ei hän sen vertaista koskaan ollut nähnyt."

Mustofin vaikeni tuokioksi. "Ja ritari oppi pian", jatkoi hän sitten,

"kaikesta sydämestään rakastamaan kukkaa. Hänen köyhyytensä katosi ja

ensi kerran tunsi hän itsensä rikkaaksi, rikkaaksi rakkaudessaan.

Oletteko ymmärtänyt minua, Anna?"

Kainouden punastus hehkui neidon kasvoissa.

"Anna", sanoi Mustofin jälleen, "voiko kukka vastata tätä rakkautta,

tahtooko se vaipua vasten hänen sydäntään ja tulla hänen elämänsä

rikkaudeksi ja valoksi hänen synkälle tielleen?"

Ensi kerran kohoitti nyt Anna häneen katseensa, vavahtelevat huulet

aukenivat hitaasti ja ojentaen kättään kuiskasi hän: "Vladimir!"

Tuossa yhdessä sanassa oli kyllin; heille molemmille oli koittanut se

onnellinen hetki, jota elämä täydessä kukoistuksessaan ja jalossa

kauneudessaan joskus tarjoo.

"Anna", sanoi Mustofin, kun tunteitten ensimmäinen kuohu oli tyyntynyt,

"onhan tämä liitto, johon olemme käyneet, sitova koko elämämme ajaksi."

Hän painoi kalliin sormuksen Annan sormeen ja jatkoi juhlallisesti:

"äitini pyhän muiston, isäni tomun ja oman rakkauteni nimessä vannon

minä rakastavani sinua ja olevani sinulle uskollinen siihen päivään

asti, jona käteni ja sydämeni kuolemassa kylmenee. Oletko valmis

tekemään saman valan?"

"Uskollinen kuolemaan asti", kuiskasi Anna.

Ikäänkuin vahvistaen tätä valaa raivosi tuuli vinkuen ulkona ja

irroitti erään akkunanluukun, niin että se jyrähtäen putosi maahan.

Ulkona luonnossa vallitsi myrsky, pakkanen ja talvi, mutta kahden

nuoren sydämissä oli lämpöinen kesä.