I.

Oli kaunis elokuun ilta v. 1810. Jyrkkänä vastakohtana edellisten

sotavuosien kauhuille ja hävityksille, jotka eivät olleet säästäneet

Ahvenanmaan saaristoakaan, vallitsi siellä nyt rauha ja hiljaisuus.

Petollista ja pintapuolista oli kumminkin tämä tyyneys, sillä tänne

majoitetut venäläiset sotajoukot muistuttivat yhä menneitä tapauksia ja

olivat sekä epäluulon että pelon aiheena, kuten voittajat ainakin

kukistamansa kansan mielessä.

Syyskuun 17 päivänä 1809 oli tosin rauha solmittu Venäjän ja Ruotsin

välillä, mutta vuosikymmeniä oli vierivä ennenkuin Suomi, joka vuoti

tuhansista haavoistaan, oli jälleen toipuva uutteraan työhön ja

vapaasen kehitykseen. Kauppa ja elinkeinot olivat sorretut, vainiot

tannertuneet vihollisen jaloissa, ja katkeralta ja tuskalliselta tuntui

Suomen ero emämaasta, Ruotsista, joskin silloinen jalo ruhtinas

Aleksander I lempeillä toimillaan ryhtyi työskentelemään maan

parhaaksi, pitäen arvossa kansan oikeudet, joita harvoin voitetulle

kansalle suodaan.

Mutta kuten sanottiin, vuoti vielä kotkan kynnen raastama haava. Suomen

kansalla oli kumminkin kallis perintö, jota se oli säilyttänyt sodan,

sorron ja puutteen päivinä, ja joka sukupolvesta sukupolveen

vähentymättömällä voimalla on tullut näkyviin. Se oli sen suora

uskollisuuden tunto. Tällä uskollisuudella taistelivat Suomen pojat

1808-1809 vuodenkin sodassa vihollisen ylivoimaa vastaan ja vuodattivat

verensä isänmaan edestä. Runoilija onkin pystyttänyt ihanimman

muistopatsaan näille sankareille laulaessani:

"Ma kansan näin mi kunnian

Edestä kaikki koitti,

Nälissään palellessahan

Kumminkin vielä voitti."

* * * * *

Lumoavan ihanana välkkyi mainittuna iltana Kastelholman vanhoja

linnanraunioita ympäröivä lahti. Sen tyynellä vedenkalvolla, johon

illan tuulahdus väliin synnytti vireitä, kuvastui laskevan auringon

valossa vesikaaren lukuisat värit. Milloin oli se helakansininen kuni

taivaskin, milloin purppurassa ja kullassa, milloin taas tummemmissa

väreissä, ja ihanassa, joskin jylhässä kauneudessaan väikkyivät sen

kuvastimessa graniittikallioiden punaisenruskeat harjat rannoilta.

Runsaasti on luonto tuhlannut lahjojaan Ahvenanmaan saaristolle ja

erittäinkin näille luonnonkauneudestaan rikkaille seuduille. Jaloja

puulajeja kasvavat kunnaat ja laaksot, lainehtivat viljavainiot ja

viheriät niityt viehättävät kauneudellaan.

Pähkinäpensasten ympäröimällä kummulla seisoi nuori tyttö, katsellen

ihastuksella tätä kaunista maisemaa. Hän oli noin neljäntoista vuoden

iässä, vaikka näyttikin ulkomuodoltaan vanhemmalta, sillä hänen

ruumiinsa oli tavattoman aikaiseen kehittynyt. Sitä paitsi oli hän

erinomaisen kaunis: otsa korkea ja valkoinen, nenä suora ja

säännöllinen, suu kaunis ja siro, silmät tummat, palavat.

Ajan tavan mukaan oli hän puettu lyhyeen, ruumiinmukaiseen,

valkoraitaan pumpulihameesen. Päässä oli hänellä leveä olkihattu ja

ristissä poikki rinnan valkea musliiniliina.

Viivyttyään hetkisen jatkoi tyttö kulkuaan. Keveästi kuin naarashirvi

hyppeli hän kivien ja muiden eteensä sattuvien vastuksien ylitse,

kunnes polku kävi tasaisemmaksi. Suloista olikin astuskella tuota

kaitaa metsätietä pitkin. Puitten tuuhean lehdistön läpi virtasi vielä

auringon valoa, synnyttäen valoisia ja tummia kohtia sammaleiseen

maahan, ja viileä ja tyyni oli ilma.

Vihdoin loppui polku. Mahtavina seisoivat siinä Kastelholman vanhan

linnan rauniot, jossa uljaat ritarit ja korkeasukuiset rouvat ja neidot

olivat ennen asuneet, ja jonka suuret salit olivat kaikuneet

kilpataisteluista ja juomasarvien kalskeesta. Mutta vihollisen ryöstöt

ja tulipalot olivat hävittäneet linnan raunioiksi, ja ainoastaan naakat

ja harakat kirkuivat nyt siellä, rakennettuaan pesänsä muurien

komeroihin.

Tarkoin tuntien paikan astui tuo nuori tyttö sorakasojen ylitse ja läpi

tiheän pensaston ensin linnan ulkopihalle ja katseltuaan haeskellen

ympärilleen, kiiruhti hän sisempään pihaan. Täällä istui entisen

linnankaivon luona keski-ikäinen talonpoikaisvaimo kutoen sukkaa.

Nähdessään hänet pääsi tytöltä hiljainen huuto.

"Et siis pettänytkään minua, Briitta muori!" sanoi hän iloisesti.

"Tuskin luulin tulevan loihtukeinoistasi mitään tänä iltana, kun en

löytänyt sinua linnan ulkopihalta, missä olimme päättäneet yhtyä."

"Loihtukeinoistako!" -- vaimo näytti hiukan loukatulta -- "niin ei

tulisi teidän sanoa, Anna. Onhan isänne opettanut meille, että

semmoiset ovat syntiä ja saatanan vehkeitä, mutta jos luonnon antamilla

välikappaleilla tiedustamme mikä meille on hyödyllistä, ei se ole

väärin."

Tyttö heittäysi nurmelle vaimon jalkoihin ja katseli korkeudessa

hohtavia pilviä. "Ja missä on tuo hiuksen hienoinen raja?" hän virkkoi.

"Luonto ympärillämme on totinen ja puhdas, totinen niinkuin se

perikuva, jonka kädestä se kerran on lähtenyt, eikä ole siis pidettävä

taikauskon välikappaleena, ja kumminkin pyrkii ihminen kohoittamaan

sitä salaperäistä huntua, jolla kaikkivaltias Jumala on verhonnut

salaisuudet."

Briitta muori taukosi neulomasta ja katsoi miettiväisenä ylös. Nuo

sanat oli hän joskus ennen kuullut tuolla hiljaisessa kodissa mieheltä,

jota hän kaikkein enimmän kunnioitti. Silloin tuntuivat ne

käsittämättömiltä, nyt palasivat ne lapsen sydämestä selkeinä ja

elävinä.

Mutta taikausko, joka niin syvään oli juurtunut Briitan koko

ajatuskantaan, ei ollut ensi tempauksella hävitettävissä. Hän ei

sentähden enempää puuttunutkaan tytön sanoihin, vaan vastasi hymyillen:

"Älä pidä asiaa niin ankarana, lapsi; eihän tämä koske elämää eikä

kuolemaa, se koskee vaan -- kadonnutta lammasta."

Puhuteltu ei kuitenkaan vastannut, vaan näkyi kokonaan vajonneen

katselemaan riemuitsevia pääskysiä, jotka nopeasti lentelivät

tummansinisellä iltataivaalla. Briitta muori alkoi siis jälleen neuloa

äänetönnä sukkaansa.

Nämä kaksi naista oli jyrkkänä vastakohtana toisilleen. Toisen

hentoisessa, kauniissa olennossa yhdistyi klassillinen arvokkuus ja

lapsellinen sulo, toinen taas näytti kokeneen, mitä elämän taistelut

ovat. Suuri ja roteva oli Briitta vartaloltaan, eikä hänen ihonsa

suinkaan ollut hienointa laatua; suu oli leveä ja otsa matala. Mutta

rumaksi ei häntä oikeastaan voinut sanoa. Hänen valkoisten hampaittensa

tähden unhoittui helposti tuo suuri suu, ja hänen vaaleissa silmissään

asui sama hyväntahtoisuus kuin koko hänen olennossaan.

Briitta muorilla oli yllään suuriruusuinen karttuuni hame ja valkoinen

suuri etuliina, johon oli ommeltu puoli kyynärää korkea reunus

punaisesta, viheriästä, keltaisesta ja sinisestä. Tämä värien sekoitus

oli kumminkin täydellisesti niiden kuosikasten mallien mukainen, joita

turmeltumattoman, yksinkertaisen luonnonaistin ilmauksia myöhempi aika

on ruvennut käyttämään, Otsikko ja myssy, sen ajan tavallisin ja

mieluisin päähine, oli hänellä päässä. Otsikko, korttelia leveä

kaistale valkeaa Rauman pitsiä, oli röyhelty ja somasti laskettu

vaalealle, sileäksi kammatulle tukalle ja ulottui korviin asti; pieni

punasinervästä silkkisarssista tehty myssy ruusuineen oli takaraivalla

päätä.

Nuori tyttö, johon Briitta muori usein hellästi katsahti, oli Sundin

seurakunnan silloisen arvossa pidetyn sielunpaimenen ainoa lapsi,

nimeltä Anna Mörck. Luonteeltaan vakaa isä oli muuttunut yhä

umpimielisemmäksi, kun hänen nuori vaimonsa, synnytettyään tyttären,

kuoli, ja vainajalle osoitettu rakkaus ja suosio tuli nyt Annan osaksi,

joka oli isän ylpeys ja ilo. Tämä ylpeys olikin oikeutettu, sillä

lapsen mielenlaatu näytti olevan sopusoinnussa luonnon lahjoittaman

ulkonaisen kauneuden kanssa. Haaveksiva sielu, selkeä ymmärrys, syvä

tunteellisuus ja sydämen hyvyys olivat Annan huomattavimmat

ominaisuudet. Kasvettuaan hovin läheisyydessä, jonka suuruus ja

lakkaamatta vaihtelevat näköalat aina olivat häntä miellyttäneet, oli

Annan sielu saavuttanut semmoisen lennon, että sen oli vaikea viihtyä

elämän jokapäiväisissä oloissa.

Kun isän monet virkatoimet eivät sallineet hänen oleksia mielensä

mukaan Annan parissa, olisi tyttären lapsuus käynyt hyvinkin

yksinäiseksi, joll'ei hänen imettäjänsä ja uskollinen holhojansa,

Briitta muori, olisi hellimmällä tavalla pitänyt äidittömästä

pienosesta huolta. Raskaimpia päiviä tuon kelpo vaimon elämässä olikin

se, jona pastori Mörck Ahvenanmaan säätyhenkilöiden tavoin vei

tyttärensä erääsen Tukholman kuuluisaan tyttökouluun. Jo vuoden perästä

keskeytti kumminkin silloin syttyvä sota Annan koulunkäynnin ja

palautti hänet takaisin kotiin, Briitta muorin mielestä kyllin

taitavana ja oppineena.

Tuskin tarvinnee mainita, että tämä luulo oli puolueellinen, mutta

nekin opinnot ja oleminen vieraassa paikassa olivat kehittäneet Annan

ymmärrystä ja luonnetta.

Palatkaamme nyt, tehtyämme tämän poikkeuksen kertomuksestamme, jälleen

tuohon luvun alussa mainittuun kauniisen elokuun iltaan, jolloin

tapasimme Briitta muorin ja Annan Kastelholman riutuneilta

linnanraunioilta.

"Älkää ihmetelkö, lapsi", jatkoi ensinmainittu äskeistä puhettaan,

"että lampaan katoaminen vaivaa mieltäni --"

"Sitä en teekään", keskeytti tyttö hänet hilpeästi, laskien

hyväileväisesti kätensä hänen polvelleen, "olettehan aina katsonut

talon parasta, Briitta muori."

Täysin leppyneenä silitteli tämä nyt suosikkinsa tummaa, kiiltävää

tukkaa ja jatkoi: "Ohi ovat nyt Jumalan kiitos, nuo vääryyden ja vihan

kovat ajat, jolloin vihollinen riisti leivän suustamme ja teurasti

karjamme, katsoen ne omikseen, mutta hitaasti saapuu varallisuus meidän

taloomme, sillä aulis isäntämme näkisi kernaasti itse nälkää,

voidakseen jakaa leipänsä tarvitsevaisille -- antaisipa ainoan

takkinsakin ensimmäiselle, joka sitä pyytäisi. Ja kumminkin on hänen

vaatteensa hankkiminen minun toimenani." Briitta muori kohensihe

ylpeästi. "Kankaan kutominen onkin aina ollut iloni, kehrättyäni pitkät

talviset illat, mutta kuinka pyörii rukin kehrä, koska ovat tyhjinä

villavakat ullakossa ja lammasten lukua tuskin on ensinkään? Kaiketi on

joku pahansuopa siepannut tämänkin tuuhea- ja hienovillaisen lampaan,

josta minä toivoin niin paljon, ja kärsit sinä nyt, pikku karitsani,

sekä nälkää että janoa!"

"Hyvä Briitta", rukoili Anna, "älä vaan epäile ketäkään viatonta!"

"En epäilekään", vastasi tämä, "ja siksipä koetan nyt tavalla, jota

kotipitäjässäni käytettiin, saada tietää, kuka syyllinen on. Mutta jo

pitenevät varjot. Älkäämme siis laiminlyökö sitä silmänräpäystä,

jolloin viimeinen säde auringon kultaisesta kiekosta näkyy merenpinnan

yli, sillä silloin on loihtimisen hetki käsissä. Rientäkäämme

ulkopuoliselle linnanpihalle, sillä sen läntiseltä, sortuneelta

muurilta tulee teidän, Anna, antaa tieto, koska sammuu päivän tähti."

Tätä sanoessaan oli Briitta muori noussut seisoalle. Hän oli

nuoruudessaan sairastanut lannetautia, josta syystä käynti oli vähän

ontuvaa, olipa hänen hiukan vaikeaakin seurata nuorta kumppaliaan,

mutta kävi se sentään helpommaksi, kun tämä ystävällisellä huolella

raivaili edelläpäin polkua.

Briitta muori ryhtyi nyt salaperäisiin valmistuksiin, ja Anna kiipesi

eräälle kanuunaportille, joita entisen mahtavuuden muistomerkkiä oli

siellä täällä muurissa, ja siitä saattoi hän vapaasti nähdä yli seudun.

"Mitä näette, tyttö?" kuului Briitta muori kysyvän.

"Mitäkö minä näen? Oi, minä näen taivasta ja merta, maata ja vettä!

Rannalla laskevat kalastajat verkkojaan, laulaen iltavirttä. Korkeat

metsäiset kunnaat kuvastuvat tummina vasten taivaan äärtä, ja vuorien

kukkulat punoittavat vielä. Sinun, Briitta muori, pitäisi nähdä kaikki

tuo, sitä kelpaa todellakin katsella."

"Älkää puhuko tämän paikkakunnan luonnonkauneudesta minulle, joka olen

kotoisin viljavalta Kokemäeltä, missä maa on tasainen ja sileä kuin

kammarin lattia ja missä silmä koko kantamansa näkee ainoastaan peltoja

ja niittyjä, joiden halki tuo lohi- ja siikarikas joki virtaa pitkin

välkkyvää tietään. Se ansaitsee katsomista!"

Tuskin huomasi Anna Briitta muorin puhetta, vaan jatkoi haaveksien:

"Kuinka kaunis on valkoinen vaahto tuolla kaukana ryhmyisen kallion

liepeellä, ikäänkuin vanhuksen päässä harmaa tukka! Ja ylhäällä

liitelevät tuulessa suuret valoisat pilvet, kuni komeat joutsenet

levittävät ne valkeat hohtavat siipensä ja kiiruhtavat kauas

etäisyyteen. Ken saisi seurata heitä! -- Vaan nyt on taivas kuin

tulessa, Briitta muori, ja minun on siis aika tulla alas."

Kohta seisoikin hän holhojansa vieressä, uteliaisuus ja salainen ilo

kasvoissa, sillä vaikk'ei hän uskonutkaan Briitta muorin taikatemppuja,

vaikuttivat ne kumminkin hänen lapselliseen mielikuvitukseensa.

Tasaiselle kivelle oli Briitta muori asettanut seulan laidalleen

pystöön, ja sen sisässä oli hänen äitivainaajansa vanha virsikirja ja

hänen oma vihkisormuksensa. Syyllisen nimeä mainittaessa piti seulan

salaisilla voimilla kääntyä.

Tämä salaperäinen toimitus keskeytyi kumminkin, kun torven toitotus

yht'äkkiä kajahti läpi tyynen ilman, ja ohikulkevan sotamiesjoukon

säännöllinen astuminen alkoi kuulua.

Hämmästyksissään päästi Briitta muori seulan käsistään, virsikirja

putosi maahan, sormus vieri johonkin rakoon, ja sikseen jäivät koko

loihtimismenot, eikä koskaan tullut ilmi, mihin tuo kadonnut lammas oli

joutunut.

Vielä toisen kerran tänä iltana kiipesi Anna muurille ja katseli

uteliaasti, joskin hiukan vastenmielisesti, venäläisiä sotureita, jotka

olivat Ahvenanmaalle majoitettua sotaväkeä ja kulkivat nyt Sundin

kirkonkylään.

Joukon etupäässä ratsasti päällikkö valkealla hevosella. Pitkältä

välimatkalta ei Anna voinut eroittaa hänen kasvojaan, mutta hänen

vartalonsa oli ylevä ja ryhdikäs ja liikkeet uljaat ja miellyttävät,

hänen ohjatessaan tulista ratsuaan.

Jos sotamiesten harmaat sinellit olivatkin kolkon ja yksinkertaisen

näköiset, oli heidän päällikkönsä univormu sitä vastoin loistavampaa

laatua, ja miekanolus, kullalla siroiteltu takinkaulus ja olkapoletit

osoittivat sekä hänen ylhäistä sukuaan että korkeaa asemaansa

armeijassa.

Anna pyyhkäsi kädellään otsaansa. Tuommoiseksi oli hän unelmissaan

kuvaillut todellisen ritarin. Vihdoin katosi joukko metsän taa. Kotia

kohden läksivät Briitta muori ja Annakin äänettöminä astumaan ja

iloisiksi kävivätkin, kun alkoi punaiseksi maalattu pappila valkeine

ikkunaluukkuineen pilkoittaa heille puiden välistä.

Pastori Mörck istui avoimen akkunan ääressä, joka antoi metsäiselle

kirkkomaalle päin, missä seisoi valkea risti hänen vaimonsa haudalla.

Hänellä oli edessään pöydällä avattu raamattu, ja vaikk'ei hän pimeän

tähden enää nähnyt lukea, oli hän vielä kumarruksissaan yli kirjan,

mietiskellen syvissä ajatuksissa tuota pyhää sanaa, jonka tulkki hän

oli. Nähdessään Annan palajavan nousi hän ja meni häntä vastaan

ulkopuoliseen huoneesen. Hän tervehti häntä hajamielisesti hymyillen ja

sanoi:

"Oletpa viipynyt kauan kävelylläsi, lapseni. Ei ole hyvä kuljeksia

myöhään ulkona näinä aikoina, kun venäläisiä sotamiehiä kihisee

seudulla. Taaskin ovat uudet majokkaat saapuneet kylään ja mekin olemme

saaneet määrätyn osamme", jatkoi hän. "Olen käskenyt järjestää itäisen

vinnikamarin muukalaista varten, ja vaikka vielä äsken olimmekin

vihollisia, tulee meidän osoittaa vieraanvaraisuutta hänelle."

Aavistuksensekaisella hämmästyksellä kuunteli Anna isänsä sanoja ja

aikoi juuri kysyä jotakin odotetusta vieraasta, kun Briitta muori astui

kiiruusti sisään, kantaen kahta sytytettyä kynttilää.

"Uusi majokas, herra pastori", kuiskasi hän nopeasti.

Samassa kuuluikin jo kannusten helske ja ovella seisoi kapteeni

Vladimir Mustofin. Hänen ylevästä vartalostaan tunsi Anna hänet heti

saman joukon päälliköksi, jonka hän äsken oli nähnyt kulkevan

Kastelholman raunioiden ohitse.